Matkustin Pariisiin?

Viime marraskuussa kirjoitin seuraavaa:

Huomaan taantuneeni. Inspiraationi eivät enää ehdi toteutukseen saakka.  Johtuuko se siitä, että minulla on liikaa pakollisia kuvioita?  Pitää tehdä sitä ja tätä, useita asioita jopa määrämuotoisesti ilman taiteilijan rehevää vapautta? Päivät valuvat käsistäni tehdessäni sovittuja tai ei-sovittuja asioita, tutkiessani sähköpostiani ja hoitaessani ”puolivirallisia” asioita.

Pariisi. Tuileries'n puisto levittäytyy takanani.

Loppujen lopuksi haluaisin leikitellä, luoda jotakin. Luova ihminen tarvitsee uudistumista, ihastumista, haltioitumista. Aina uudelleen ja uudelleen. Nykyään tunnen usein olevani umpikujassa pakollisten asioiden kahlitsemana. Olen väsynyt. Usein haluan vain nukkua vaikka en sitten jaksa sitäkään. Ei sen niin tarvitse mennä. Ehkä minun pitää ihan oikeasti lähteä ”lomalle” haltioitumaan ja kokemaan jotakin uutta.

Ehkä lähden Pariisiin ja Roomaan.  Jälkimmäinen on lähempänä, koska olen käynyt siellä viimeksi. Pariisin muistot ovat haalistuneet. En tarvitse tosin paljon elävöittääkseni ne. Kunhan kävelen kirjahyllylle ja alan lukea jotakin aiheeseen liittyvää, niin hupsis, hetken päästä olen siellä.

Siirryn ajassa ja paikassa taaksepäin, aikaan, jolloin minun olisi oikeasti pitänyt elää. Ranskan suuren vallankumouksen aikaan. Sukututkimuksia tehdessäni hätkähdän aina, kun joku on syntynyt tai kuollut vuonna 1789.  Minussa nousee silloin omituinen kiihko aloittaa kirjoittaa siitä aiheesta, tarttua pieneen minulle tarjottuun vihjeeseen.

Aloitin siis edellä olevan tekstin viime vuoden marraskuussa. Sen jälkeen kaikki on mennyt vain alaspäin. Suunnittelemani matkalle pääseminenkin huhtikuussa lopahti monen asian yhteissummaan. Säästän hermojani, kun en lähde minnekään vaan jatkan rauhallisesti näiden omien juttujeni parissa, vaikka välillä suoraan sanoen tympii. Alamäkeeni liittyi useiden vastoinkäymisten lisäksi terveyden romahtaminen.  Olen silti kokenut aina välillä valaistumisen hetkiä, mutta ne ovat niin lyhyitä, että johtaisivat mihinkään.  Vähän ennen nukahtamista ja aamulla herätessäni ja joskus muulloinkin maalailen uuden blogini aloittamista.

Nukahtamisen hetkellä on jo melkein puolittain unessa. Silloin saatan kokea uskomattomia mielikuvituksen heittoja. Olen nyt pari päivää lämmitellyt ajatuksella, kun aivan yllättäen juuri tuollaisella hetkellä siirryin ajasta ja paikasta huolimatta lapsuuteni pihapiiriin. Kuljin pitkin ”kanalanvintin” rappuja ylös huoneisiin. Aistin raakalaudat, joista rappuset ja rakennuksen seinät olivat tehtyjä. Pöly leijui ja kimalteli alakerran avoimen tilan ikkunasta tulevassa valossa. Kävelin hitaasti rappuja ylös silmäillen lautaseiniä. Ylätasanteella lojui paljon pahvilaatikoita.  Koska olin niitä tutkinut, en tuona hetkenä, vaan myöhemmin, tiesin laatikoiden sisältävän sisarteni ja minun lapsuutta ja nuoruutta.  Toisaalta juuri nyt, kaikki ajat olivat yhtä, entinen, nykyinen ja tuleva sekaantuivat yhdeksi spiraaliksi tai vyyhdeksi.

Olin aikoinaan kulkenut noita rappuja lukemattomia kertoja. Aina lapsuudesta saakka.  Rakennus oli aina seissyt siinä. Nyt ei enää kohta kahteenkymmeneen vuoteen. Eräänä lapsuuden keväänä asuimme siellä koko perhe, koska kotitalossamme tehtiin remonttia. Oliko juuri silloin vuosi, kun sairastin vesirokon, josta jäi arpia kasvoihini, otsaan. Arvet ovat jo kauan sitten sekoittuneet ryppyihin. Rokonarvet. Ennen vanhaan oli paljon rokonarpisia ihmisiä.  Nykyään lapset eivät enää sairasta rokkoja.  Sairastimme myös vihurirokon ja sikotaudin, minä jopa kaksi kertaa. Tuhkarokkokin tuli läpikäytyä.

Kun kevät oli juuri vaihtumassa kesäksi, rokot iskivät.  Maailma oli täynnä kirkasta keltaista, koska voikukat kukkivat. Keltaiset auringot, joista tein seppeleitä ja sain käteni mustiksi. Ruoho tuoksui tuoreelle. Meillä ei enää ollut lehmiä. Olin varmaan jo vanhempi kuin kuusi. Ehkä olin jo koulussa. Omituista, että juuri nuo hetket eivät ole valokuvissa.

Enhän minäkään valokuvaa silloin, kun on vaikeinta. Sattumalta ehkä otan kuvan pari. Kamerat seisovat pöydällä eivätkä innosta. Ennen valokuvaaminen oli muutenkin vaikeampaa ja kallista.

Rappujen päässä oli seinään samanlaisista harmaita laudoista rakennettu kaappi, jossa oli hyllyjä. Hyllyillä oli vanhoja kolhiintuneita astioita. Myöhemmin sokerijuurikkaan harventajat, vieraat ja me aikusiksi kasvaneet  lapset lapsineen yövyimme siellä.

Kävin usein siellä vanhempieni asuessa, ollessa  tai muuten vain.  Asuin jopa ensimmäisen perheeni kanssa lapsuuden kodissani. En koskaan unohda sitä talvea. Olimme päivät töissä ja palasimme iltaisin kylmenneeseen taloon. Oli talvi 1970-1971.  Se ei ollut kylmin mahdollinen talvi, mutta aivan riittävän kylmä Saksan leudomman ilmaston rinnalla. Kaupassakin myytiin jäätynyttä maitoa. Hiiret tulivat sisään etsimään ruokaa tyhjistä kaapeista. Ne nakersivat nälissään paprikapussin reunat  keittiön kaapista. Syötyään vahvaa maustetta, hiiri voi huonosti. Jahtasin sitä ympäri taloa halko kädessä ja sain ajettua sen lumiselle pihalle.   En raaski tappaa yhtäkään eläintä, en silloin enkä nytkään.

Tyttäreni oli vasta vuoden ikäinen. Kun hän täytti kaksi vuotta palasimme Saksaan.  Hän oppi puhumaan suomea,  samoin mieheni oppi suomen alkeet suomalaisilta työtovereiltaan. 

Kanalanvintti toimi pari vuotta myöhemmin saksalaisten vieraidemme asuinpaikkana. Olin tullut tyttäreni kanssa varhain keväällä takaisin Suomeen ja mieheni tuli ystäviemme kanssa myöhemmin kesällä hakemaan  meitä takaisin kotiin. Emme suostuneet lähtemään vielä silloin. Olihan sen suhteen lopun alkua  ja ratkesi jo seuraavana vuonna, jolloin muutin tyttäreni kanssa lopullisesti takaisin kotimaahani.

Joku lukijoistani voi ehkä huomata, että yritän koko ajan viritellä itseäni takaisin virikkeiseen elämään käyttämällä erilaisia keinoja. Ajassa matkustaminen onkin aivan mahtava innostaja. olen sitä käyttänyt paljon. .Aina sekään ei ole auttanut.

On aikoja, kun melkein kuin odottamatta,  muutoksen tullessa hiljaa, siirrymme sivuraiteelle. Mikään ei enää tunnu yhtä mielenkiintoiselta, inspiroivalta ja mukaansa tempaavalta kuin aiemmin. Elämä on joka tapauksessa yhtä muutosta, vaiheita toisensa jälkeen. Onko ihmisen vanhuus sitten yhtä alamäkeä?  Ei tietenkään. Tunnen paljon itseäni vanhempia, innostuneita ihmisiä. Tapaan heitä erityisesti harrastusten parissa. Ihailen heitä suuresti.

Joinakin vuosina vuodenajat saattavat vaikuttaa hyvin voimakkaasti. Siirtyminen valosta pimeään kauteen. suistaa ihmisen alakuloon ja jopa masennukseen. Tunnen ihmisiä, joille valo on erityisen tärkeää. Myös kevään valoisuus saattaa tuoda alakulon esiin. Vuodenajat ovat rikkaus, mutta samalla ne saattavat olla mieleen voimakkaasti vaikuttava tekijä.  Vaikutus on ehkä voimakkaampi, jos mieltä kaihertavat muutkin vaikeat asiat.

Olisi hienoa, jos pystyisi aina suhtautumaan kaikkiin asioihin kevyesti ja pinnallisesti ja olemaan liikaa vaikuttumasta vastoinkäymisten ollessa pinnalla. Ulkopuolella pysytteleminen on huomattavasti helpompaa nuorempana kuin vanhetessa, joten älkäämme koskaan lisätkö vanhempien ihmisten taakkoja omalla käyttäytymisellämme. 

Kirjoitukseni saattaa vaikuttaa valittamiselta, mitä se ei ole. Se ei ole myöskään hätähuuto ulospäin vaan avunpyytö omaan sisimpääni, josta yritän vapauttaa niitä ihania ja kevyitä ajatuksia, suunnitelmia, inspiraatioita ja ajatuksia, joita  aion toteuttaa ja koko ajan toteutankin.  On vain aikoja, kun ne kaikki tuntuvat mauttomilta ja turhilta. Silti tekeminen aina auttaa eteenpäin, vaikka tuli puuttuu.

Rakennus, jossa hetken viivähdin, poltettiin alkusyksystä 1999. Olen tallentanut tapahtuman videolle ja valokuviin. Ja muuten, tästäkin aiheesta on vielä monta juttua tulossa. Keksin niitä kirjoittaessani ja kunhan vielä kaivan niitä palosta pelastuneita papereita esiin!

Se on vain yksi vanha valokuva

Jokaiseen vanhaan ja miksei uudempaankin valokuvaan sisältyy paljon asioita.  Tuoreemmat omat valokuvat herättävät paljon muistoja juuri siitä tai sitä ympäröivistä hetkistä ja ajankohdasta. Olen kyllä vähän ajatellut, että tapani ajatella ja käsitellä asioita on ehkä vain omani enkä saa yleistää sitä koskemaan kaikkia muita. Voi toki olla, että joku lukijoistani huomaa samanlaisia ”oireita” itsessään. Olen tavallaan luonut oman maailman kuvien ympärille. Yksi valokuva voi alkaa ohjata koko päivääni, jos nyt minulla sattuu olemaan sille juuri silloin aikaa.

On niin, että mielessäni on meneillään niin monta projektia samanaikaisesti, että toiset asiat jäävät alakynteen. Muu maailma, jota voisin kutsua reaalimaailmaksi vaatii myös todella ison osan. On hoidettava sitä ja tätä asiaa, käytävä siellä sun täällä, pidettävä yhteyksiä, vastattava sähköposteihin, hoidettava keskeneräisiä tai aivan uusia juttuja. Oma perhe vaatii myös aikansa. Tyttäreni saattaa ilmoittaa piipahtavansa pienten poikiensa kanssa, Arttu poikkeaa koulumatkallaan ja pyytää kyytiä.  Ystäväni kanssa käymme kaupassa ja silloin tällöin erilaisissa tapahtumissa.  Joka päivä aamupala, ruoanlaitto ja kaikki kodinhoitoon liittyvät asiat ja niitähän omakotitalossa on paljon enemmän kuin kerros- tai rivitalossa asuessa. Niistä en kovin usein kirjoitakaan.

Katselen Renkajärven suuntaan edellisen kuvan rapuilta. Takana kulkee Rengon raitti.

Eilen illalla erään keskustelun seurauksena mietin taas kuinka monennen kerran, että olisi aiheellista perehtyä paremmin Adob Photoshop Elements-ohjelmaan, jonka versio 5 on koneellani. Vuosien mittaan olen todella harvoin käyttänyt ohjelmaa johonkin erityistehtävään kuvien suhteen. Nyt huomaan, että olen jäänyt kauas kehityksen jalkoihin. Netissä myydään versiota 14 jopa verkkoversiona.  Ilmaisohjelma Faststone on riittänyt omiin pieniin tarpeisiini. Kaiken lisäksi, mistä olisin ottanut sen kaiken ajan?

Itse asiassa  Photoshopissa vierailuni johtui siitä, että selvitin itselleni joitakin teknisiä termejä, jotka eivät millään tahdo pysyä päässäni. Tänä päivänä kaikki valokuvaavat hullun lailla ja jakavat kuviaan milloin missäkin. Näytöllä katsottavia kuvia koskevat aivan eri säännöt kuin paperille tulostettavia. Näytöllä alkuperäinen digikuva  saattaa näyttää liian haalealta, joten sen valaistusta ja värejä voi hiukan säädellä, jotta se vastaa ehkä paremmin todellisuutta. Mutta olen joissakin tapauksissa huomannut, että säätely voikin olla vaarallista kuville, jotka haluaa printattuna tai johonkin julkaisuun. Jääköön tämän pohtiminen tällä kertaa tähän. 

Ulkoisen kovalevyasemalle äskettäin lataamieni kuvieni ollessa nyt ainakin hetken tavoittamattomissani, aloin tutkia sinne aiemmin skannaamiani valokuvia ja osittain skannata niitä uudelleen juuttuen sitten yhteen valokuvaan 1920-luvulta.

Kuva on lähetetty postikorttina hämäläiselle isoäidilleni 22.11.1925 Helsingin Diakonissalaitokselle. Siinä häntä onnitellaan 24.11. johdosta. Lempin nimipäivä. Päivä on edelleen Lempin nimipäivä. Minulle tuntemattomaksi jääneen isoäitini nimi oli Lempi Maria.  Hän oli syntynyt 1891 ja noihin aikoihin hän oli vasta noin 34-vuotias.  Mutta miksi hän on Helsingissä? 

Seuraavassa kuussa 13. joulukuuta 1925 hänen miehensä Kalle Kustaa, isoisäni kuolee keuhkotautiin. Hän syntyi 1879 ja oli kuollessaan 46-vuotias. Nuorin lapsista on vasta 3-vuotias. Vanhin Mirja on 10-vuotias, isäni 7-vuotias, sisar Eila 5-vuotias ja nuorin veli Jaakko siis vasta 3 vuotta vanha.

1800-luvulla ja vielä myöhemmin lukemattomat ihmiset kuolivat keuhkotautiin eli tuberkuloosiin. Taudin kuvauksessa kerrotaan, ettei se tartu helposti. Tartunnan saaneella bakteeri elää elimistössä vuosikausia aiheuttamatta oireita eikä tartu muihin. Riski sairastua on kuitenkin elinikäinen. Olen usein miettinyt, miksi lapset ovat pysyneet terveinä, vaikka molemmat vanhemmat ovat ehkä kuolleet tautiin.  Wikipedian mukaan vain 10 % tartunnan saaneista sairastuu.

Muistan äitini kertoneen lentävästä keuhkotaudista, johon muun muassa sairastui hänen setänsä Taavetin vaimo Elina. Hän sairasti ja kuoli kotonaan siellä Karjalan kannaksen Kuolemajärven Seivästön kylän Tammikossa 13.12.1918.  Elina oli syntyjään Kaukiaisen sukua Koivistolta. Toim. lisäys 2019: Taavetti ja Elina olivat avioituneet 1917 Elinan olleessa 20-vuotias. Lapsi Aarne syntyi heinäkuussa 1918 ja äiti Elina kuoli joulukuussa 1918 vain 21-vuotiaana.

En tiedä, olivatko seuraavat asiat kerrottu äidilleni myöhemmin vai muistiko hän kolme ja puoli-vuotiaana kokemansa niin hyvin.

Hänen mummonsa vei äidin katsomaan sairasta, joka sairasti talossa, jossa äiti oli syntynyt.  Sairaan vieressä oli kulhossa makeisia (bonbon), joita tarjottiin lapselle. Äitini jopa mainitsi tämän Elinan olleen iloinen ja kiva ihminen. Olihan hän kuollessaan tosi nuorikin vain 21-vuotias. Lapsikin oli jo olemassa. Tämä lapsi jäi sitten äidittömäksi ja eli meidän näkökulmastamme katsoen surullisen elämän. Se tuskin oli tuberkuloosin syy, mutta äidin varhainen kuolema oli varmaan haavoittava kokemus. Vastaavanlaisia kohtaloita löydämme menneiltä ajoilta vaikka kuinka paljon.

Aarno Forsiuksen sivuilta saa paljon tietoa keuhkotaudista ja sen hoidosta Suomessa. Tuberkuloosiin voi sairastua tänäkin päivänä. Työelämäni aikainen kolleegani, oman tyttäreni ikäinen Niina on sairastanut tuberkuloosiin ja on jakanut siitä ja parantumisestaan tietoa tubekuloosi.fi-sivustolla videon muodossa.

Jäänee salaisuudeksi, miksi minulle tuntematon mummoni, talon emäntä Rengosta oli Diakonissalaitoksella myöhäissyksyllä 1925. Kortin lähettivät naapurit allekirjoittamalla sen ”Eskolaiset”. Aurora Karamzinin 1867 perustama Diakonissalaitos sijaitsi tuossa vaiheessa jo nykyisellä paikallaan. Millaista inhimillistä tragediaa sisältyykään ihmiskohtaloihin. Voi olla, ettemme ne paljastu meille koskaan.

Ja vain yksi kuva, joka on postikortin kokoinen ilman tietoa kuvaajasta, voi herättää muistoja, arvailuja ja ajatuksia, joille ehkä ajan kanssa saa selvityksiä tai sitten ei. Aika ajoin olen ennenkin tutkinut joidenkin vanhojen valokuvien sisältöä kuten vaikkapa täällä, jossa käsittelen muutamaa em. hämäläisen isoisäni valokuvaa ja isäni lapsuuskuvaa. Muistan isäni kertoneen äitinsä vältelleen valokuvia ja varmaan myös hävittäneen niitä. Monille on tänäkin päivänä vaikea katsoa omia kuviaan. En vaan oikein ymmärrä, miten heidän ajatuksensa kulkevat. Ja mitä he ajattelisivat tänä päivänä katsoessaan julman tarkkoja digikuvia, jotka näyttävät kaikki kasvojen juonteet, rypyt ja löystyneen kaulan.

Valokuva 1920-luvulta on otettu tuolta ylhäältä mäeltä kirkkoa kohti. Nuo ladot seisoivat siinä vielä 1967.

1920-luvun  kuvataan olleen iloisen ja vallattoman. Oli selvitty vaikeista ajoista ja elettiin uuden ajan alkua monessakin mielessä. Wikipediasta voi lukea sen ajan Suomesta. Muutaman vuoden kuluttua ne tapahtumat ovat jo sadan vuoden päässä. Noilta vuosikymmeniltä tulee nyt paljon tutkimuksia, jotka voimme sovittaa  ikäpolveni isovanhempien aikuisiän viitekehykseen

Palatakseni valokuvaan. Se kuvaa synnyinkuntani kunniakkaan historiallisen Rengon (nykyään vain kyläpahanen Hämeenlinnan kaupungissa) Muurilan kylää Käräjämäen suunnalta 1920-luvun alussa. Olen blogeissani jakanut useasti joitakin omia tai isäni sieltä suunnalta ottamia valokuvia. Omalta osaltani ne maisemat jäivät taakseni 1968 lähtiessäni Saksaan. Viimeisen kerran olen hyväillyt tuota maisemaa lokakuussa sateisena lokakuun päivänä kotini ikkunasta. Kaikki tähän kirjoitukseeni liittämät valokuvat, huonosti talletetuista diakuvista aikanaan skannaamani liittyvät tuohon ympäristöön.

Kun maailma kaatuu päälle

Kun on murheita, on pakko päästä kirjoittamaan.  Jos olen väsynyt ja murheellinen, alan tutkia sukuja, täydentää puutteita tutkimuksissani. Väsyneenä kirjoittamisesta ei tule mitään. Se sopisi parhaiten aamupäivän toiminnaksi. Usein kuitenkin kaikki muut asiat hoidetaan aamulla, kuten puhelut ja asioiden järjestämiset, jolloin aamun kirjoitussessiot eivät aina onnistu.

Kuvat keväältä ja alkukesältä 2009 (sieltä reputettujen kansiosta)

Kun vielä pääsen yhdistämään historian, sukututkimuksen ja kirjoittamisen, olen melkein taivaassa. Tässä iässä, toki nuorempanakin, murheilla on tapana moninkertaistua eikä niistä tahdo päästä millään irti. Kun ihminen vanhenee, hän ei missään nimessä halua menettää oman itsensä hallintaa eikä halua, että häntä aletaan ohjailla.

En ole kutsunut omia vaikeuksiani. En halua möyriä niissä, mutta en pääse niistä irtikään. Ne ovat kiinni minussa kuin varjo. Aluksi aikoinaan en puhunut niistä paljonkaan ihmisille, joita tapasin harrastukseni parissa. En tee sitä vieläkään paitsi, että kirjoittelen niistä hiukan epämääräisesti. En ole halunnut, että ikävät kokemukseni värittävät kenenkään käsityksiä minusta. Myöhemmin huomasin, että ne eivät aina onneksi vaikuta. Eiväthän minuunkaan muiden kokemukset vaikuta. On arvokasta, kun ihmiset kertovat toisilleen asioita, myös niitä vaikeita, joista suomalaiset mielellään vaikenevat. Ei niitä tietenkään tarvitse vetää aina esille ja piehtaroida niissä. Joskus onkin hyvä olla lomalla niistä, edes hetken.

Vaikeudet toki myös karkottavat ihmisiä. Emme kai mielellämme seurustele ihmisten kanssa, jotka tuntuvat kasaavan itselleen vain vaikeuksia.

Tässä tuli aika pitkä esipuhe tämänpäiväiselle aiheelleni. Eläkeläisenä ja tässä iässä olemme nimittäin aika yksin. Meitä joko paapotaan ja neuvotaan, mikä on aika tarpeetonta, sillä tiedämme itse aika tarkkaan, mistä on kysymys, mitä tarvitsemme, mitä suunnittelemme. Tunnemme itsemme hyvin ja tiedämme paljon kokemuksesta. Tuleva elämää ei kuitenkaan voi etukäteen varmistaa.

Jonkin aikaa eläkkeellä oltuaan, huomaa osittain tippuneensa aitojen ulkopuolelle. Se voi olla alkanut jo aiemmin. Salaa ja hiljaa. Niin kauan kun meitä tarvitaan tai meiltä saadaan jotakin, asiat ovat hyvin. Kun me tarvitsemme jotakin, vaikeudet alkavat. Sitä ei aluksi uskokaan ja sitten jonakin päivänä se onkin täyttä totta.

Lukija ymmärtänee, että kirjoitan itsestäni. Unelmoin tekeväni vielä monia asioita. Aion kirjoittaa vielä jotakin muutakin kuin näitä blogeja, jotka ovat olleet loistavaa harjoittelua. Aion laittaa arkistoni ja kuvani järjestykseen. Aion vielä matkustella Karjalassa ja vähän muuallakin. En ajattele noita asioita paljon, koska elän tätä päivää. Mutta nuo haaveilemani asiat ovat lähellä, melkein voin koskettaa niitä. Ne inspiroivat minua eteenpäin, ne ovat yksi syy, että jaksan kaikesta huolimatta.

Joskus vain tulee hetkiä, kun huomaa, että en riitäkään omana itsenäni. En tiedä, kenen puoleen kääntyisin. Kuka voi auttaa minua kysymyksissäni? Olen ollut liian itseriittoinen ja löytänyt aina ratkaisut. Olin työurani pankissa ja olin tukena lukemattomille asiakkaille. Löysin ratkaisuja ja vastauksia. Kun nyt itse tarvitsen apua, olenkin ymmälläni. Jopa oma pankki on tullut jotenkin vaikeaksi ymmärtää.  Myös kaikki muut pankit ovat muuttuneet epämääräisiksi, oudoiksi rakennelmiksi. En tiedä, kehen ottaisin yhteyttä. Kuka voisi auttaa minua, vastata kysymyksiini ja käydä läpi suunnitelmiani. Pankkien kotisivut ovat yhtä tyhjän kanssa. Missään ei enää mainita henkilöitä, jotka ovat töissä yrityksissä. Yritykset ovat täysin persoonattomia. 

Vanhenevaa ihmistä kohdellaan äärimmäisen holhoavasti. Olen kohdannut holhoavuuden monta kertaa viime vuosien aikana. Kamalinta se oli aikanaan kommunikoinnissa asianajajani kanssa. Hänen mielestään en todellakaan ollut oman elämäni ja sen tapahtumien asiantuntija, hän pisti minut monta kertaa hiljaiseksi ja jopa itkemään ja alkoi sitten paasata omasta osaamisestaan. Ikään kuin hän olii halunnut osoittaa minulle jotakin itsestään, kohottaa omaa egoaan kun minä taas halusin vain apua ja oikeutta asioilleni. Asianaja oli toki minua vanhempi, mutta myös tuttu muista yhteyksistä. Olenkin myöhemmin ajatellut, että minun tapaukseni kosketti hänessä joitakin sellaisia asioita, jotka vaivasivat häntä itseään. Jouduin vain hänen tielleen. Kaiken seurauksena minut ohitettiin myös oikeudenkäynnissä.

Kun on tällainen totuuden torvi, niin on mahdollista, että se koskettaa ja liikuttaa joitakin ihmisiä liikaa. En ole koskaan aiemmin ajatellut sitä tällä tavalla, mutta se tulee nyt auttamatta mieleen. 

Kohtasin saman holhoavuuden ja samat vaikeudet sairauteni kanssa. Muistelin sen vaiheita tänä aamuna. Loppujen lopuksi siinä tiesin oman diagnoosini vaiheessa, jossa olin jo täysin epätoivoinen juostuani lääkäreillä puolisen vuotta. "Olisikohan tämä jotakin reuman kaltaista", oli kysymykseni. Olin epäillyt sitä päiväkirjassani ja lääkärin vastaanotolla jo aiemminkin. Joka kerta minut tyrmättiin. En ollut tarpeeksi nöyrä. Minulla oli nivelrikko, osteoporoosi ja käskettiin vain jumppaamaan ja liikkumaan. 

Tuolla viimeisellä lääkärinkäynnillä ennen diagnoosia, lääkäri toisti uudelleen nuo samat sanat. Kun ihmettelin, miten terve ihminen voi yhtäkkiä sairastua nivelrikkoon, hän sanoi siihen vain  sen olevan mahdollista. Olin niin epätoivoinen, että aloin itkeä. Sen seurauksena hän vihdoin laittoi minut verikokeeseen, jossa tutkittiin myös reumatekijöitä. Tavallisessa perusverikokeessa sehän ei näy kuten ei moni muukaan sairaus.

Muitakin havaintoja olen aiheesta tehnyt jopa muiden ihmisten kokemusten kautta, 

Tänään oli Hesarin tiedesivuilla hyvä kirjoitus tätä aihetta sivuten. Otsikko ainakin verkkolehdessä viittaa raflaavasti seksuaaliseen ahdisteluun, mutta sisältö on paljon laajempi. Kirjoitus pohjautui jo 2007 ilmestyneeseen brittifilosofi Miranda Frickerin teokseen " Epistemic Injustice: power and ethics of knowing".  

Aloitin tämän blogin  kirjoittamisen jo eilen, mutta Helsingin Sanomat kirjoitti siis tänään 9.3.2016:

"Frickerin mukaan meidän tulisi itsekriittisesti pohtia, millaisia virheellisiä ennakkoluuloja meillä on eri ihmisryhmien uskottavuudesta. Meidän täytyy tulla tietoisiksi siitä, keitä uskomme liian vastahakoisesti. Näin voimme yrittää neutraloida ennakkoluulojen vaikutuksen."

ja

"Kun joku yrittää kertoa jotain uutta, meidän tulee olla kärsivällisiä, kuunnella aktiivisesti ja varoa liian nopeita tuomioita."

Monta kertaa omaan kohtaloonsa vaikuttaneet asiat tajuaa vasta myöhemmin ja pystyy analysoimaan niitä rakentavasti.

Särkynyt mikä särkynyt

Joinakin päivinä kaikki menee pieleen.  Oikeastaan en voi sittenkään yleistää. Päivä voi olla ihan hyvä, hyvistä hetkistä koostuva, vaikka kaikki ei onnistukaan. Välillä kuitenkin saamme naamallemme märästä rätistä. Milloin mitenkin. Peilin rikkominen voi tarkoittaa jotakin enemmän. Eikö joskus sanottukin, että se tarkoittaa seitsemän vuoden onnen menetystä. Minun onneni on mennyt monta kertaa rikottuani peilin milloin mitenkin. Eikä sillä ole itse asiassa mitään tekemistä asioiden pieleen menemisen kanssa. Se kuitenkin sai minut kirjoittamaan tästä aiheesta, joka aika ajoin tulee mieleeni tietyistä sanoista.

Tällä viikolla rikoin suurentavan peilini toisen puolen, kun se toinen puoli, normaali, hajosi pudottuaan käsistäni lattialle. Karjalassa kesäkuun alussa  2010.  Vietin sisareni ja pikkuserkkuni kanssa päivää äitiemme kotipaikalla Kuolemajärven Tammikossa. Nyt paras meikkauspeilini on kahdessa osassa. Se on paras siksi, että se ei suurentamisen ohella vääristä kuin useimmat suurentavat peilit.  Jos olen joskus lainannut sitä jollekin, niin sitä on kauhisteltu. Hyvä suurentava peili kun näyttää kaikki näppylät, ihomadot, rypyt ja laskokset naamassa suurena. Haluamme pitää illuusion, että olemme aina kauniita ja nuoria.

Loppujen lopuksi, mitä ulkonäöstä! Kyllä se sielun kauneus on ihmisessä tärkeintä.  Sitä tai paremmin sen puutetta ei ulkoinenkaan kauneus pysty peittämään.  Ulkoista kauneutta korostetaan nykyään liikaa. Se aiheuttaa varsinkin nuorille paljon ongelmia. Mutta kyllä se kalvaa ihmisiä minkä ikäisenä tahansa. Muistan parikin kaunista ystävää menneiltä vuosilta. Nämä pähkäilivät koko ajan ulkonäköään ja odottivat koko ajan läheisiltä ihmisiltä vahvistusta, että ovat hyvännäköisiä.  Peilitkin vääristävät, mutta auta armias, jos niitä ei olisi ollenkaan! Niin on ollut joskus ennen.

Peilien rakastajana keikuin lapsena usein peilin edessä ja juuri sellaisissa tilanteissa sattui niitä peilin särkymisiä. Pikkuinen Axelkin oikein innostuu peilin edessä ja alkaa keskustella oman kuvansa kanssa. Oma kuva missä muodossa tahansa, peilin kautta tai valokuvana on äärettömän kiinnostava aihe.  Siitä  voisi kirjoittaa vaikka mitä.  Ihan samoin kuin maisemasta.  Jospa minäkin joku päivä voisin sulkeutua jonnekin kammioon kirjoittamaan ilman näitä arjen käytännön huolia.

Pikkuserkkuni Tuula ja minä 2010.  Sisareni Heljän kuvia.

”Katso peiliin” on lause, joka saa minut lähes tolaltani.  Ihmistä kehotetaan joissakin tilanteissa katsomaan peiliin.  Sitä ehkä käytetään hyvin monessa mielessä. Usein ihmisen valittaessa jostakin, toinen käskee katsomaan peiliin, omaan napaansa.  Minä en käytä sanontaa koskaan. Minusta se on äärettömän loukkaavasti sanottu, vaikka usein onkin ennen kun valittaa olosuhteita, aiheellista vilkaista peiliin eli miettiä, olisikohan itsessä jotakin parannettavaa. 

Aikoinani 2000-luvulla, kun aloitin silloisen asuinkumppanini kanssa keskustelun mistä aiheesta tahansa tai esitin pyynnön, kysymyksen tai sanoin mitä tahansa, minulle sanottiin ”Katso peiliin.”  Eikä se tarkoittanut, että huulipunani olisi levinnyt tai silmämeikit olisivat olleet poskilla, vaan se oli vaatimus tarkastella asiaa ensin oman itseni kautta, tehdä asia ehkä itse, hoitaa pyydetyt työt itse. Herraa ei pitänyt vaivata, ei varsinkaan liian vaikeilla asioilla.  Ymmärsin sen olevan hyökkäys takaisin, koska minun asiani ymmärrettiin aina hyökkäyksenä tai ainakin tyytymättömyyden ilmaisuna.  Olen niitä asioita monta kertaa jälkikäteen miettinyt. Siitähän syntyy auttamatta oman itsensä syyllistämisen kierre.

Kun aikaa kului, tämä peiliin katsominen ja syyllistäminen, johti puhumattomuuteen. Olin vuoden kokonaan puhumatta. Vastasin, jos minulta jotakin kysyttiin, mutten ottanut mitään asiaa keskusteltavaksi.  Puhumattomuus on aika kestämätön juttu. Minut se ajoi lopulta tekemään ratkaisuja, mikä oli itse asiassa hyvä juttu.

Muuttaako tuollainen käyttäytyminen ihmisen persoonallisuutta?  Tuskin, sillä kyllä minulla muuten on riittänyt puhetta, vaikka olenkin usein joukossa hiljaa.  Voisin joskus olla vielä enemmän hiljaa. Huomaan sen innostuessani.  Parempi on kuunnella muita ja tehdä.  Turhan puheen välttäminen on ollut  tekijä, joka on johtanut minut kirjoittamaan.  Ja kun vielä rakastan hiljaisuutta yli kaiken, niin siinähän se on.

Vanhemmiten viihtyy entistä enemmän yhdessä muiden kanssa jonkin yhteisen harrastuksen piirissä. Myös pala yhteistä menneisyyttä saattaa yhdistää. On silti paljon asioita, joista haluaa pysytellä ulkopuolella.  Toisaalta satunnaiset kohtaamiset ja keskustelut ovat usein mukavia ja piristävät päivää. Niistä voi oppia paljon.

Kaikki ei mene pieleen, vaikka tällä viikolla myös ulkoinen kovalevyasema jämähti. Se oli varmistusasema, jonne aloin siirtää myös muilta irrallisilta asemilta tavaraa, valokuvia, tiedostoja. Aloitin myös laittaa sinne äskettäin skannaamiani valokuvia.  Se on ikään kuin kunnossa, mutta kun aseman tunnusta klikkaa, se ilmoittaa levyn olevan viottunut. Olen pelännyt jonkun muun aseman menevän epäkuntoon, mutta että tämä viimeksi hankkimani kolmen terabyten Seagate Backup Plus tekeekin sen. Takuu ei kuitenkaan korvaa  kadonneita tiedostoja. Ilmeisesti laite pitää lähettää jonnekin ulkomaille saadakseen sitten uuden. Saa nähdä, miten selviän tästä vastoinkäymisestä.

Olen tähän mennessä selvinnyt hyvin valtavien kuvavarastojeni kanssa. Nyt teki pahaa huomata, että suunnittelemani työt noiden kuvakansioiden kanssa menivät hukkaan.  Todennäköisesti on aloitettava alusta. Eikä minulla ole nyt varaa hankkia uutta asemaa. Ei ole aikaakaan. . Kannattaisi vain tehdä tuollaisia perheenemännän tehtäviä; leipoa, tehdä ruokaa ja pestä pyykkiä. Niitähän teen silti koko ajan lomittain ja limittäin. Ei tulisi niin pahoja menetyksiä. Tätä kirjoittaessani upea kermakakku odottaa syntymäpäiväänsä juhlijaa.

Äitin perheen kotiranta 2010 siellä Tammikossa.

Käännekohdissa voi olla tukalaa

Monet ajankohtaiset asiat pakottavat minut juuri nyt ajattelemaan omaa nuoruuttani. Olen tietenkin kirjoittanut lapsuuteni loppumisesta jo useampaan kertaan, mutta täällä  22.10.2014 otsikolla ”Kun lapsuus päättyi” koskettelin aihetta ehkä eniten. Viimeksi postikortteja tilatessani valitsin mukaan erään kuvan isäni kuvien joukosta. Kuvan tekstiksi kirjoitin ”Perhe 1959”.  Kuvaa nyt katsoessani, voisin kutsua sitä myös nimellä ”Lapsuuden loppu”. Siinä koko minun lapsuuteni perhe on koossa. Kuvaan on tullut yksi kissakin, vaikka ne eivät silloin vielä olleet perheenjäseniä samalla tavalla kuin nykyään.

Lapsuuden loppu sijoittuu kuitenkin usealle vuodelle. Ripillepääsy oli ehkä aikoinaan se ajankohta, kun lapsi siirtyi kokonaan nuoruuteen ja aikuisuuteen.  

Tyttäreni vanhin poika pääsi viime kesänä ripille. En voinut osallistua tapahtumaan muuten kuin välillisesti (pyytämällä ystäväni edustamaan minua), koska olin samanaikaisesti matkalla palaamassa jokakesäiseltä matkalta Karjalan kannakselle.  Usein elämässä sattuu tuollaisia yhteensattumia. Molemmat vanhimmat lapsenlapseni ovat olleet osan rippikoulustaan leirillä.

Omana aikanani  leiririppikoulut eivät ehkä olleet vielä niin yleisiä kuin nykyään.  Elokuun alussa 1962 vietin kaksi viikkoa leirillä Längelmäellä. Blogissani  ”Kirjoituksia polun varrelta”, jota kirjoitan osoitteessa http://salaisetpaperit.blogspot.fi/,  käyn tapahtumia läpi päiväkirjojen ja kirjeiden kautta. En ole vielä saanut sinne aikaiseksi rippikouluani käsittelevää kirjoitusta. Viisitoista vuotiaan kesä oli niin tiheä, että sitä ei voi kuitata yhdellä kirjoituksella. (kirjoittajan kommentti myöhemmin: olen sittemmmin kirjoittanut aiheesta 23.4.2016, johon kirjoitukseen pääset tästä.)

Elämä  ei ole yksioikoista ja rauhallisesti eteenpäin kulkevaa. Se saattoi olla sitä joskus aiemmin, mutta ei ole nykyään. Miten tämän päivän lapset ja nuoret selviävät tässä kiireessä ja vihaisessa maailmassa? Mietin sitä usein. Minulla ja monilla muilla ikäisilläni on sentään pitkä elämän kokemus vastoinkäymisistä ja kaltoin kohteluista ja myös läheisten ihmisten kokemukset vertaistukena. Lapsilla ei ole sitä ja vanhemmat elävät usein samanaikaisesti vaikeita aikoja, on työttömyyttä, rahaongelmia.  Mediassa saamme nähdä kiiltokuvamaisia kuvia lapsista ja nuorista ja heidän hienoista saavutuksistaan. Toisaalta näytetään karmeita kohtaloita. Välimuoto, se tavallinen ihminen, sitä ei tunnu edes olevan olemassa. Olen usein hämilläni ja haluan sulkea kaikki ikkunat ja ovet.

Onneksi täällä maaseudun hiljaisuudessa ikkunoiden ja ovien sulkeminen maailman pahuuteen onnistuu helposti, kun siihen on ehtinyt elämänsä aikana harjaantua. Lapsille se maailma on vaan rynnännyt eteen heti pian syntymän jälkeen. Vanhemmat eivät paljon pysty suojelemaan.  Lapset vain eivät vielä ole valmiita siihen kaikkeen moskaan.

Koulut ehkä myös opettavat lapsia selviytymään.  Toivottavasti. Kaikkein tärkeintä opetusta onkin tänä päivänä elämän opettaminen. Se kyllä vaatii opettajilta hurjan paljon. Tuskin heillä kaikilla on siihen edes valmiuksia. Tarvitaan vahvoja ja viisaita ihmisiä.

Siinä 15 vuoden iässä on ehkä kaikkein vaikein vaihe nuoren ihmisen elämässä.  Koulussa on silloin tehtävä suuria ratkaisuja tulevaisuuden suhteen. Koko ajan on kiire, ei ole aikaa miettiä, hengähtää. Osa meistä ihmisistä haluaa kulkea hitaammin, sielunkin on pysyttävä perässä.  Tämän kaiken ajatteleminen tekee minut pohjattoman väsyneeksi.

Meidän isovanhempien rooli on myös tärkeä. Meillä on pitkä elämänkokemus. Kaikki eivät kuitenkaan voi riittävästi olla apuna eikä sitä kukaan odotakaan. Tänä kaoottisena aikana sitä kokemusta olisi hyvä käyttää enemmän hyväksi ja ainakin arvostaa. Eläkkeelle jäämisen jälkeen ihmisellä on paljon annettavaa. Voimat ovat silloin vielä tallella ja jaksaa vielä. Minäkin tarjouduin joskus vuosia sitten läheiselle koululle auttamaan hakiessani tyttären poikaani sieltä hänen pyörryttyään rokotuksen yhteydessä. Ehkä olisin myöhemmin päässyt, mutta he olivat hukanneet jättämäni yhteystiedot.

Siinä vaiheessa olin jo syvällä muissa asioissa. Olin aloittanut opiskelun, olin järjestämässä elämääni uudelleen. Sitten vielä sairastuin, olin oikeudenkäynnin pyörteissä ja sitten alkoivat nämä taloasiat, joille ei näy loppua. Ehkä yritän nyt vain lohduttaa itseäni sanomalla kaikelle olevan tarkoituksensa. Meillä on paljon vaihtoehtoisia tapoja selvitä elämässä eteenpäin. Niitä tapoja olemme oppineet pitkän elämän aikana. Vastoinkäymiset tuntuvat satuttavan eniten vanhetessa. Huomaamme, ettemme jaksakaan kaikkea. Se on toinen juttu, johon palaan varmasti usein myöhemmin.

Mutta kuten monet meistä vanhemmista ihmisistä, näen enemmän. Elämänkokemus on iso voimavara. Sitä vaan ei tässä maailmassa enää arvosteta. Kun ihminen vanhenee, hän vanhenee ja rapistuu useimmiten vain ruumiillisesti. Paljon viisautta päästetään menemään hukkaan, kun vanhoja ihmisiä ei arvosteta eikä kuunnella.

Kun vanhin lapsenlapseni oli 15 vuoden iässä, olin usein sydän sykkyrällä. Hän selvisi siitä vaiheesta hienosti ja kasvoi aikuiseksi naiseksi, joka otti oman elämänsä käsiinsä ja hallintaansa. Meistä jokaisen tie on erilainen. On hyvä muistella omia solmukohtiaan ja vaikeuksiaan. Elämän ruuhkavuosina siihen on tuskin aikaa ja osa meistä haluaakin unohtaa kaiken.

Kesän 1962 lopussa viisitoista vuotiaana kirjoittamani päiväkirjan lopussa esittelin itseni seuraavasti jollekin tuntemattomalle, joka sattuisi sitä lukemaan.

”Kun minua ei enää ole, niin sinä päiväkirjani todistat, että olen joskus elänyt ja kirjoittanut. Olisi ihanaa saada silloin tietää, kuka lukee tätä. Millaiseksi hän kuvittelee minut,ulkonäköni, jollei ole nähnyt kuvaani. En ole mikään kauhean näköinen, olen tavallinen koulutyttö. Minulla on puolipitkä vaaleanruskea tukka ja vihertävät silmät. Olen 163 – 164 cm pitkä ja painoa on noin 50 kg. Tukkaani pidän nutturalla, auki, pienillä leteillä, kun se on hiukan pidempi niin poninhännällä. Rakastan valokuvaamista, urheilijoita, luontoa, kauniita vaatteita ja kunnollisia ei naisellisia poikia, hyviä kirjoja (kuten Hugo, Tolstoi, Dumas), lapsia, historiaa, maantiedettä, matkustamista, postimerkkien keräilyä, uintia, Ranskan historiaa, kasvien keräilyä, Jumalaa ja Raamattua, luterilaista uskontoa, kirjeiden saamista ja kirjoittamista, klassista musiikkia, unta, lintuja, koiria ja yleensä kaikkia eläimiä, kevättä ja kesää, postikortteja, tietokirjoja, säästämistä, merta ja yleensä vettä, kieliä, kaikkia maita yleensä mutta etenkin Ranskaa ja Englantia, vanhoja elokuvia, kirjoittamista, vaikka romaaninkin, autolla matkustamista, jäätelöä ja ruokaa yleensä ja yksinäisyyttä.”

Minulla on suuri onni, että lähelläni on ihmisiä, jotka myös pohtivat nuoruuttaan. Oman nuoruutemme kautta pääsemme lähelle tämän päivän nuorten elämää, vaikka toisaalta elämme täysin erilaisessa maailmassa, Monet ajattelevat silti, että olemme täällä oman aikamme ja sitten poistumme eikä olemassaolollamme ole sen suurempaa merkitystä.  Siksi ei myöskään pidä ajatella menneitä. Ei ainakaan niin syvällisesti.

Olen ollut  kahden vaiheilla, kumpaan blogiini postaan tämän kirjoituksen. Ehkä tämä enemmän liittyy tähän päivään. Siksi valitsin Unikkopellossa.   Rippikoulumuistelut saavat vielä hetken odottaa.

Valtateiltä syrjässä

Kappas vain!  Kun tänään aamupäivällä kurkistin puhelimeni kautta Facebookiin, niin siellä muistutettiin alla olevasta viiden vuoden takaisesta blogikirjoituksestani. Kun luin kirjoituksen totesin sen selvästi osoittavan, että minun on avattava jälleen kerran uusi blogi. Johdatusta sinällään, sillä eräs aihe pakottaa siihen. Aihe poikkeaa  täysin näistä sillisalaatti-kirjoituksistan. Siksi se vaatii omansa.  Ongelma on silti edelleen, että usean blogin ylläpito on aika vaativaa. Jospa otan sen harjoitteluna ja päiväkirjana. Katsotaan nyt ensin, miten tässä käy.

" 25.2.2011

Aivojen virittelyä uusiin aiheisiin

Mietin silloin tällöin kirjoitusteni aiheiden vähyyttä. Vuoron perään palaan aina samoihin aiheisiin, milloin opiskeluuni, taiteeseen, valokuvaukseen, luontoon, kirjoittamiseen, kirjoihin ja postikortteihin. Ja tietysti siihen maailman kauneuteen, joka sykähdyttää minua syvästi. Joskus piipahdan Karjalan aiheissa, sukuseuroissa, kesällä kerroin matkoista, joskus matkustan virtuaalisesti tai muistelen matkoja tai kaivelen joko sukuni tai itseni menneisyyttä tai maailman historiaa. 

Usein myös mietin omaa selviytymistäni ja kuinkas tässä sitten näin kävikään. Kun alan listata niitä, huomaankin, että taitaa olla kuitenkin aiheetonta märehtiä asialla sen enempää. Ja jos vaikka niin onkin, niin maalasihan Claude Monet’kin koko loppuelämänsä aina uudelleen ja uudelleen niitä samoja lumpeita siinä samaisessa lammessa. Taiteilijan, kirjailijan, tutkijan tai muun vastaavan osalta onkin täysin sallittua pitäytyminen siinä yhdessä omassa jutussa. Minä vain en tunnu sallivan itselleni yhtään mitään vaan pyrin aina johonkin mahdottomaan asettamalla itselleni lisää ja lisää mittareita. Miksiköhän?

Olen myös usein ihmetellyt sitä, miksi suomalaiset muita useammin käyttävät passiivimuotoa kirjoittaessaan itsestään. Sanotaan ”tässä odotellaan kevättä, että päästään taas puutarhatöihin” kun olisi parempi sanoa ” odotan kesää...” tai ” ollaan vietetty aikaa lomaillen” lauseen ”olen viettänyt lomaa...”. 

Olen kiinnittänyt samaan huomiota mm. saamissani postikorteissa.  Muihin kansallisuuksiin verrattuna tuntuu, että meillä halutaan hävittää ”minä” pois. Toimin itse usein samoin, mutta yritän korjata tekstin sitten enemmän henkilökohtaisemmaksi. Se olen nimenomaan minä, joka sanojen takana on eikä jokin epämääräinen ”yhteisö”, jonka taakse yritän  passiivisella monikkomuodolla kätkeytyä. Mikähän tähän voisi olla selityksenä?  Emmehän muutenkaan ole yleisesti kovin yhteisöllisiä ihmisiä. Koetaanko minän käyttö jotenkin ”itsekkääksi”. En lähde tässä selittelemään sanaa ”itsekäs”, mutta tosiasia on, että sitä sanaa on aina tulkittu väärin. Olisikin ehkä aiheellista, että jokainen suhteuttaa sen hiljaa mielessään ensin oman itseensä ja jatkossa käyttää sanaa hyvin harkitusti.

Takertuminen sanoihin on minulle myös tyypillistä. Joskus tunnen, että yritän täyttää mietinnöilläni viivasuoria moottoriteitä aivoissani. Ne muodostuivat sinne pitkien työvuosien aikana, kun loppujen lopuksi kuljin samoja teitä vuodesta toiseen. Työssämme usein ensin opimme asiat ja sitten alamme niitä toistaa. Minulle työn teki erityisen mielekkääksi muutosten jatkuva toistuminen ja niissä uuden oppiminen. Asiakassuhteet olivat sitten työn suola. Mutta vaikeusaste työssä kuin työssä on loppujen lopuksi melko matala. Jos siinä ei ole edes muutoksia tai muutokset ovat kohtuullisia, ihminen tavallaan taantuu ja ajaa vain sitä samaa moottoritietä. Aivoissa tieto kulkee samoja ratoja pitkin. Kotona on mukava jatkaa niitä totuttuja rutiineja. Eipä siinä jaksakaan paljon, kun työn määrää salakavalan nopeaan tahtiin vain lisätään. Ihmisestä tehdään työelämässä tavallaan kone. Olen purkamassa itsestäni niitä koneen ominaisuuksia. Voi olla että olen muuttumassa toisenlaiseksi koneeksi?

Aika kummallisia ajatuksia? Jokainen miettii asioita omalla tavallaan tai sitten ei. On helppo kuitata pohdintani sanomalla, että niin me kaikki ajattelemme, et sinä ole mitenkään poikkeus. Kun tarpeeksi usein kuulin näin sanottavan ja tunsin itseni tyhmäksi, kehitin sen oman naiiviuteni, johon silloin tällöin viittaan. Kirjoitan täysin itsestään selvistä asioista, naurettavan jokapäiväisistä, jotka kuka tahansa hallitsee. Jäin ala-asteelle työvuosieni aikana, kun ne muut porhalsivat jo elämän suurissa salaisuuksissa.  Nyt on paljon kiinniotettavaa.

Osa tietenkin ajattelee, että on äärimmäisen vaarallista ja uskaliasta tuoda julki syviä ajatuksia. Samoin on kyseenalaista olla avoin, koska silloin on altis kaikelle pahalle muiden ihmisten taholta. Missä ihmeen helvetissä me sitten elämmekään? Kaipa tähän ikään ehdittyään tietää, mitä pitää pelata ja onko niin kutsuttiin pelkoon edes mitään aihetta. Tällä kaikella haluan vain tuoda esille, että emme ole yksin tässä maailmassa. On valtavan paljon näkökulmia ja ajatuksia, joita meidän on suodatettava ja usein jopa ohitettava. Tärkeää on uskaltaa avata uusia portteja, kyseenalaistaa ja tutkia, minne ne aivojen valtateiltä erkanevat väylät, usein jopa käyttämättömät johtavat."

Jätin kirjoituksen loppuosan pois, Siinä suunnittelin vakavasti aloittavani piirtämisen. En edennyt tuolla alueella, joten siitä ei ole sen enempää kerrottavaa. Ei ainakaan nyt.

Voimien keräilyä

Eilen illalla ennen nukkumaan menoa keräsin lisää käyttämättömiä, näyttämättömiä tai hylättyjä kuvia, joista ehkä joskus kirjoittaisin. Itse asiassa olin hetkeä aikaisemmin katsellut yhden kirjahyllyn yläreunalta ottamani valokuva-albumin valokuvia. Ne olivat kesältä kohta kymmenen vuotta sitten. 2006. Tyttärentyttäreni Anna oli ensimmäistä kertaa mukana Karjalan matkalla. Hän oli 12-vuotias. Kuvat näyttävät albumissa aivan erilaisilta kuin tietokoneen tai puhelimen näytöllä. Siihen aikaan minulla oli ensimmäinen valokuvatulostin. Olin valmistautumassa ensimmäiseen näyttelyyni. Printtasin kaikki näyttelyyn tulevat valokuvani itse.  Yleensä niiden koko oli A4.  Siinä samalla sitten tulostin paljon muitakin valokuvia pienemmässä formaatissa.

Koti pellolta katottuna vasemmalla mäntyjen välissä.

Miksi kuvat albumissa näyttivät erilaisilta kuin tietokoneen ruudulta? Se Karjalan matka heinäkuun alussa (7.7. 2006  –  9.7.2006) oli hyvin tärkeä omalle tulevaisuudelleni. Ylipäänsä se koko kesä oli merkityksellinen.  Osa tuon matkan kuvista oli pitkään esillä Seivästö-säätiön kuvagalleriassa. Kun verkkosivusto sittemmin vaihtui, kuvat lienevät menneet sen mukana. Olisiko aika laittaa ne kuvat uudelleen esille tai ainakin osa niistä?

Ajatukseni katkesi siirtyessäni nojatuolista työpöytäni ääreen. Kuvien kanssa vierähtää helposti tunti pari. Työtä riittää monen muunkin aiheen parissa. On oikeastaan aika samantekevää, missä järjestyksessä tehtävänsä hoitaa kunhan pitää huolta määräajoista.

Valokuvapaperille tulostetut kuvat näyttävät erilaisilta. Se johtuu ehkä vain siitä, että enää harvoin tulostamme tai tilaamme kuvia paperille. Minulla onkin niitä (kuvia)  niin paljon, että se on turhaakin. Joka tapauksessa jonkin verran vielä teen paperikuvia pitääkseni tulostimeni kunnossa.

Palasin siis iltamyöhään kymmenen vuoden taakse. Ihmettelin, minne se aika hävisi. Ymmärrän, että aika vuosikymmenen vaihteesta on hävinnyt näissä iänikuisissa taisteluissani, jotka ovat tehneet minusta oikeasti vanhan naisen. Lapsenlapseni ovat kasvaneet isoiksi ja olen saanut heitä lisää.

Kaikkiin noihin menneisiin vuosiin sisältyy paljon asioita. Osan haluaisin unohtaa, osan muistaa. Kirjaan tähän joitakin ajatuksia päiväkirjani sivuilta vuoden 2006 alkupuolelta. Samalla voin tuoda näkyville sen ajan unohtuneita ja hylättyjä kuvia. Teksti ja kuvat yhdessä kantavat mukanaan myös jo unohdettuja tunteita ja tunnelmia.

Olipa vaikea työpöytä, kun piti koko ajan olla niska kenossa.

Tammi-maaliskuu 2006

Tammikuun alussa kerroin, kuinka olimme saaneet esimieheltämme punakantisen kirjan muistiinpanoja varten. Suunnittelin kunnon työpäiväkirjan aloittamista. Sääli, ettei sellaista kunnollista sitten koskaan syntynyt. Jos joskus tarvitsen, niin joudun kokoamaan asioita päiväkirjani sirpaleista. Koska olen aina rynnännyt keskelle tapahtumia, huomasin sen olleen este omalle kehittymiselleni.  Olin päättänyt siirtyä lopullisesti tarkkailijan rooliin. Omat ajatukseni tulevat kollektiivisen ajatusmaailman kautta tietoon ilman mukana sähläämistäni.

Henkien maailma olkoon jatkossa minun maailmani. En ole toiminnallani saanut mitään hyvää itselleni; en rahaa, en hienoa taloa, en onnellista avioliittoa, en ylenemistä työssä, en valtaa enkä johtajuutta. Olin vain omalla yrittämiselläni tuhlannut aikaa. Kun avasin lopulta silmäni sisäänpäin, sain henkioppaita uusien ihmisten hahmoina.

Tajuan kuvien olevan jatkossa avain johonkin uuteen, eteenpäin. Myös ehkä sanat, mutta joka tapauksessa kuvat ovat tärkeimpiä.

Tapaaminen Peniössä. Kaikki naiset ovat pikkuserkkujani. Itselaukausu käytössä.

Syventäminen alkoi silloin. Tutustuin paremmin kaukaisiin sukulaisiini, pikkuserkkuihin, jotka ilmestyivät elämääni edellisenä vuonna. Pohdin naapurini kanssa hänen ongelmiaan. Neuvoin luopumaan kaikesta, käymään taisteluja itsensä kanssa, irrottamaan. Kaikki maallinen turhuus on vain väliaikaista. Hyvähän sitä on neuvoa toisia, kun se ei ihan tuntunut ajankohtaiselta omalta kohdalta. Vaikka olikin ajankohtaista. En vain halunnut sotkea asioita. Vanhetessamme käymme kai koko ajan luopumisen taistelua.  Mutta sitä taistelua edeltää aina tavaran kerääminen. Aivan kuin sillä yrittäisimme viivyttää väistämätöntä. Pohdin tätä dilemmaa paljonkin. Mietin sitä myös vanhempieni kannalta.

Helmin ateljeessa tammikuun alussa.

Jo tammikuusta alkaen suunnittelimme pikkuserkkuni Helmin kanssa näyttelyämme, joka loppujen lopuksi kesäkuun sijasta siirtyi elokuulle. Rakensin näyttelyä jopa unissani.  Pidimme paljon yhteyttä. Kirjoittelimme toisillemme kirjeitä, Minulla oli muitakin uusia kirjeystäviä. Katsoin ulospäin.

Amsterdamissa tammikuun lopussa.

Töissä puhalsivat edellisten vaikeiden vuosien jälkeen leudommat tuulet. Töitä oli paljon, tammikuussa kävin tiimini johtajien kanssa työmatkalla Hollannissa.  Jäin toisen työkaverini, nuoren naisen kanssa vielä yhdeksi ylimääräiseksi päiväksi Amsterdamiin. Vaihdoimme loistohotellista asemakadulla olevaan halpaan hotelliin, jossa oli mahdottoman kylmä. Kääriydyimme illalla peittoihin, juttelimme ja viihdyimme silläkin tavalla.  Päivällä ehdimme käydä Vincent van Goghin museossa, jossa olisin ollut mielelläni kolme kertaa kauemmin. Päätin tulla joskus uudelleen Amsterdamiin. Lentokentältä pääsee nopeasti keskustaan ja kaupungissa oli paljon nähtävää.  Enpä ole sittemmin päässyt sinne, vaikka suunnittelin matkaa sinne sisareni kanssa myöhemmin samana keväänä.

Päiväkirjani kertoo, että, että oli masentavaa palata kylmään kotiin. Öljypoltin oli rikki eikä hanoista tullut lämmintä vettä.  Postilaatikko oli niin täynnä, että lauantain sanomalehdet eivät enää olleet mahtuneet. Talon isäntä oli vain juopotellut poissa ollessani. Jos pyysin tekemään jotakin, niin sitä ei ainakaan tehty. Joka päivä harkitsin irrottautumista. Yöuneni olivat pätkittäisiä herätyskelloterrorin takia.

Kävin ranskantunneilla kansalaisopistossa yhtenä iltana viikossa. Joskus olin niin väsynyt, etten jaksanut muistaa edes englanninkielisiä sanoja. Työpaikallakin oli taas vaihteeksi ahdistavaa. Epäilin, että kevätmasennukseni alkaisi  aikaisemmin.  Lintuinfluenssa oli suuri puheenaihe, joka toi mukanaan pohjattoman lintuvihan. Järvenpäässä puhuttiin kaikkien naakkojen hävittämisestä ja niiden yöpymispuiden kaatamisesta.

Silloin kotona oli vielä paljon viherkasveja.

Kotona hurja meno jatkui. Totesin, etten pysty elämään toisen ihmisen elämää saati auttamaan. Suunnittelin jopa lähtemistä. Minun oli vaikea ymmärtää, että toinen ihminen ei osaa nauttia arkipäivästä ja yksinkertaisista asioista sellaisenaan. Hän ei myöskään arvosta toisten hyvinvointia ja tekee asioita vain hyötymismielessä.  Ainoa iloa tulee viinasta.

Katse kohti työpaikkaani Helsingin Vallilassa.

Katse taaksepäin edellisen kuvan paikalta. Harrastin paljon ympäristön kuvausta. Tämäkin ympäristö on kokenut sittemmin paljon muutoksia.OKO:n talo vasemmassa reunassa on purettu ja tilalle on noussut uusi rakennus.

Näen kirjoituksissani, että aloin pelätä. Sieltä kaukaa se pelko jo lähtee. En saanut enää käyttää autoa. Olin kuulemma rikkonut sen, kun auton ovi oli epäkunnossa.  Kävin reppu selässä kaupassa tai tyttäreni tuli viemään minut autolla ruokaostoksille. Minulle tehtiin kysymyksiä kuten, kuinka paljon öljyä pitää tilata tai milloin jään eläkkeelle, asummeko enää kesällä tässä paikassa?  Olin joskus sanonut, että viina tai minä, mikä vain lisäsi viinan määrää. Sanon mitä tahansa, se vain lisää juomista

Sanoin itselleni: Keskity olennaiseen. Samanaikaisesti kuulin, kuinka suuri ratas on kääntymässä hiljaa toiseen suuntaan.

Pari ensimmäistä vuoden 2006 kuukautta sisältää paljon asioita, kun tarkastelen niitä päiväkirjani ja kamerani kautta.  Perhe, työ, ystävät, suunnitelmat ja kaunis maailma ympärillä antavat lohtua ja uskoa tulevaisuuteen, vaikka lähes kymmenen ja sitäkin pitemmän ajan yhteinen taival on päättymässä. On surullista, että ihmiset kasvavat erilleen eikä ole edes toivoa enää kohdata.

Tuusulanjärveä Gustavelundin rannasta.