Ikäihminen

6.2. torstai

Edellisessä blogissani olin vielä innoissani olotilani paranemisesta. Ei saisi mitään kehua ilman täyttä varmuutta, sillä kehuminen kostautuu jatkossa. Jatkan päivä kerrallaan ja otan kaikki koettelemukset vastaan. Uutiset maailmalta ja kotimaastakin ovat sen verran mielettömiä, karuja, hulluja ja ihmeellisiä, että joskus tuntuu, että en elä siinä Suomessa ja maailmassa, mistä lehdissä ja uutisissa puhutaan. Alanko seota myös päästäni? 

On ikävä viime kevättä...

 

Tottahan on, että maailma alkoi mennä lopullisesti sijoiltaan jokunen vuosi sitten eikä taida siitä ollenkaan toipua. Ihmiset ovat muuttuneet. Parasta on keskittyä omaan pieneen maailmaan ympärillään ja alkaa katsoa vain sisäänpäin, varsinkin silloin, kun uutiset ovat järjettömiä ja niiden seuraukset mielettömiä.

Sain toissa päivänä kirjoitettua kolme sukukirjan artikkelia valmiiksi, mutten vielä lähettänyt niitä eteenpäin. Olivathan ne jo ennestään lähes valmiita, tarkastusta vaille. Eilinen kaupassakäynti ja runsaat kodinhoitotyöt väsyttivät. On todella vaikea ymmärtää omaa vanhentumistaan, sisältähän olen edelleen nuori ja sama ihminen kuin 1960-luvulla. Miten tässä kävi näin ja nopeasti. Ulkoisesti peilistä katsoo vanha nainen, mikä oikeasti olen. Jolleivat kivut ja liikkumishaasteet vaivaisi minua, olisin todella onnellinen.

Oikeastaan on ilahduttavaa, että nykyään ihmiset paljastavat oman elämänsä menneet vaikeudet täysin vapaasti, lapsuuden ongelmat, kouluongelmat ja lähes kaiken ja lopuksi kertovat, miten ovat pystyneet jättämään ne kaikki taaksensa ja aloittaneet erilaisen perhe-elämän. Minun ikäluokkani ei kerro ikävistä kokemuksista avoimesti, monet ovat edelleen taitavia kaunistelemaan niitä. Haluaisin vielä nyt palata kuuntelemaan aikoinaan tapaamiani ihmisiä, olemaan enemmän tarkkailija. Luulen, että minulla on aikoinaan ollut tarve puhua enemmän kuin kuunnella.  Olen puhunutkin, mutta olen ollut tietoinen siitä, että minua ei kuunnella.

Tätä kirjoittaessani en tietysti muista kaikkea, mitä olen aiemmin kirjoittanut näissä blogeissani ja saatan toistaa itseäni. Kaikki kirjoittamani löytyy edelleen:

Tässä ote 8.8.2015 blogistani ”Valokuvan haihtuva maailma”:

”En ole varmaan ainoa ihminen, jonka luovuus yrittää pursua ulos, mutta aika ei ole otollinen sille. Tai ehkä se onkin, kun vain otan siitä oikein kunnon otteen ja puristan sen itselleni sopivaksi.

Jollen ota ja tee jotakin, tämä jatkuu. Minun kuvani, koko elämäni, muistoni ja tietoni häviävät kuin tuhka katoaa tuulen mukana. Kukaan muu ei osaa käsitellä sitä niin kuin minä. Kukaan muu ei kanna muistinsa lokeroissa sellaista tietoa, ainutlaatuista, yhden ihmisen maailmaa. Ajatelkaapa tekin, mitä lähtee maailmasta pois, kun te poistutte. Ainutlaatuinen tomumajanne jättää tämän maailman.

Ja ajatelkaa, mitä on jo lähtenyt, kun vanhempanne ja isovanhempanne ja kaikki muut ihmeelliset ihmiset ovat lähteneet.  Jäljelle on jäänyt paperinpalasia, kirjoituksia, lehtileikkeitä, kirjoja, valokuvia, jotka itkevät yksinäisyyttään. Haihtuvatko meidänkin valokuvamme, haalistuvat, hukkaavat värinsä, kun me lähdemme ja kun kuvien henkilöt kuolevat? ”

Olenkin melko varmasti kertonut blogeissani myös muistojen takana olevista asioista. Mutta olenko ollut riittävän suorasanainen?

Kaikki kuvat ovat satunnaisia kuvia viime vuodelta.

 

Tässä ote toisesta blogistani päivältä 24.2.2020 Nuoren naisen kärsimykset. Se on jäänyt toistaiseksi sinne viimeiseksi, koska aiheet ovat Unikkopellossa-blogissa yhdistyneet enkä ole nähnyt tarvetta kirjoittaa sinne. Kirjoituksessa korostan tekstejäni kommentoidessani toiseuttani, jonka tajusin vasta paljon myöhemmin.

Epävarmuus itsestäni on kulkenut aina jalanjäljilläni ja estänyt minua. Perheilleni minun on aina pitänyt selittää, miksi olen sellainen, kun olen. Olen saattanut vaikuttaa itsevarmalta, mutta oikeasti olen ollut ujo ja alitajuisesti hävennyt itseäni. Olen kokenut olevani huonompi kuin muut. Joskus se on johtanut eristäytymiseen, ehkä vieläkin. Blogiin kirjoittaminen on ollut minulle keino ja tapa auttaa itseäni. Vuosien myötä se on kasvattanut rohkeuttani kirjoittaa, mutta tuskin olemistani reaalielämässä. Joskus se onnistuu, kun tunnen olevani oikeassa seurassa, joka hyväksyy minut sellaisena kuin olen.

Siinä oli pähkinänkuoressa tämän ajan dilemma. Monet muutkin yrittävät selvittää sitä, minua nuoremmat. Se lähtee jo lapsuudesta, kun koemme, että vanhempamme eivät hyväksy meitä sellaisena, kun olemme tai he eivät uskalla sanoa sitä ääneen. He moittivat, rankaisevat ja vertaavat meitä toisiin, jotka ovat aina parempia kuin me. Emme osaa tulkita heitä, koska he käyttäytyvät niin kuin käyttäytyvät. He saattavat katsoa meitä takaapäin hyväksyvästi, muttemme näe sitä. Näemme vain sen toisen puolen. Kaikki perheen lapset kokevat saman, jokainen tietysti oman persoonansa mukaisesti, koska olimme kaikki erilaisia. Siihen lisäksi tulee häpeä omasta itsestä, huonommuudesta, ulkonäöstä, osaamisesta.  Kiusaaminen pohdituttaa myös, vaikkei sitä aina tajunnutkaan tai ei halunnut ymmärtää, halusi katsoa sen ohi ja yli. Se kouraisee vieläkin.

Odotan pääseväni jälleen luontoon kuvaamaan...

 

09.02. sunnuntai

Näin aamuyöstä paljon unia, joilla koin olevan liittymäkohtia menneeseen elämääni ja siitä syntyneisiin ajatuksiin.  Toisaalta ne liittyvät myös tähän vaiheeseen, kun ymmärrän oikeasti olevani vanha. Olen ajatellut sukulaisiani tässä iässä. Isänikin tuli mieleeni, kun hän viimeisinä vuosinaan etsi aina silmälasejaan. Niin käy minullekin silloin tällöin. Tutkin aikoinaan kylässä käydessäni ikäihmisille määrättyjä lääkkeitä, kun niistä oli tullut puhe ja utelias kun olin. Kauhistelin lääkkeiden määriä ja uusien lääkäreiden antamia samojen lääkkeiden reseptejä ja kirjoitin joskus, että en yhtään ihmettelisi, jos he kuolisivat niihin. Jotkut jopa käyttivät tietoisesti lääkkeitä väärin. Se oli silloin mahdollista, koska ei ollut yhteistä lääkekantaa. Omista lääkkeistäni olen ollut tosi tarkka. Nivelreumani vaatii omat lääkkeensä, joita olen myös silloin tällöin kyseenalaistanut.

Oma olotilani heittelehtii lähes erinomaisesta kiikkerään, jonka huomaan parhaiten ulos liikkeelle lähtiessäni, en välttämättä kotona. Viimeisimmän vuoden tai yli vuoden aika näkyy minussa monella tapaa. On huonoja päiviä ja parempia. Usein ajattelen, miten vuosi, kaksi sitten. Silloin tajuan tai muistan, että onhan niitä huonoja aikoja ollut aiemminkin, mutta olen kieltänyt ne, yrittänyt katsoa ohitse. Silloin tällöin olen ottanut itseäni niskasta kiinni aloittamalla jotakin uutta vaikuttaakseni asiaan.

Mutta vanhuutta ei oikein voi estää. Välillä tulee pakokauhu ja välillä taas aurinko paistaa risukasaan. En nyt jaksa edes tehdä tutkimuksia päiväkirjoistani, joihin olen kirjannut tilanteita. Jaksa- sanan voisin toisaalta muuttaa ehdi-sanaksi. Päivä koostuu hetkistä, joita vaalin.

Maailman uutiset tahtovat välillä kaataa minut. Ne ovat niin karmivia, etten en enää uskalla kommentoida niitä omalla julkaisullani somessa. Tämä on kuin aikaa ennen oikeata sotaa. Mitä se vaikuttaa ihmisiin? Ehkä se auttaa meitä tottumaan ajatukseen, että kaikki tulee häviämään.

ja kirjoittamaan muunlaisia juttuja...

 

11.2. tiistai

Ihme, kun jaksan kirjoittaa nyt pari sanaa. Heräsin päänsärkyisenä, mikä on viime aikoina ihme kyllä ollut harvinaista. Maanantai ja tiistai ovat vuosikausia olleet ne huonot päiväni, koska Trexan- lääkkeen otan sunnuntaina. Nyt pistän sen yläreiteeni pistoksena. Olotila ei ole muuttunut. Siksi yritän rauhoittaa seuraavat päivät lepäämiseen. Nyt en voinut. Jouduin maanantaina viemään autoni vuosihuoltoon, jonka olin hyvissä ajoin varannut. Samalla pyysin uusimaan vasemmanpuoleisen etuiskunvaimentajan ja käyttämään auton katsastuksessa, koska vuosikatsastuspäivä oli 12.2. Pahinta oli, että sain ajan kello 8:ksi aamulla, siis sen takia, että aika oli niin varhainen. Olin etukäteen sopinut, että tyttäreni hakisi minut huoltamolta ja toisi kotiin ja veisi iltapäivällä noutamaan auton. Kaikki onnistui hyvin, mutta itse olin levoton enkä pystynyt päivän aikana tekemään oikein mitään. Päivä heijastui myös yöhöni ja aamuun.

En saa nyt tätä postausta enkä mitään muutakaan tehdyksi tai valmiiksi. Kotitöitä pitää sentään vähän tehdä.

En kiellä, että olen itse asettanut itseni tehtävieni vuoksi tilanteisiin, joissa joudun sitomaan itseni eräänlaisiin velvollisuuksiin, jotka pitää täyttää. Ja kaiken kaikkiaan niiden alkujuuret ovat harrastuksissani, jotka ovat hyvin tulleet esille näissä blogipostauksissani. Tekemättömät kirjoitukset, haluamani kirjoitusaiheet taistelevat koko ajan mielessäni. Usein saan yllättäen lisää polttoainetta niihin. Tämä vapaa kirjoittaminen on omaa selviytymistaisteluani kaiken muun mielenkiintoisen keskellä. Mitä sitä selvittämään?

 

Tänään 13 vuotta sitten odotin innolla tyttäreni kolmannen lapsen syntymää. Loppujen lopuksi hän syntyi vasta muutama päivä myöhemmin. Sinä aamuna vein tyttäreni Hyvinkään sairaalaan. Siitä lähtien minua kadutti, etten jäänyt sinne seuraamaan jatkoa vaan menin hoitamaan tehtäviäni, silloin olin kirjoittamassa esseetä ja kävin tutkimassa kotitaloni papereita kunnan arkistossa ja kiertelin kylmänä pakkaspäivänä ympäristössä kuvia ottaen.  

Syntyvästä lapsesta tuli minulle erityisen tärkeä lapsi, jonka kasvua ja kehitystä olen lähituntumasta seurannut ja seuraan edelleen. Hänestä olen kirjoittanut paljon, koska olen saanut luvan häneltä itseltään. Vietämme ensi viikonlopun yhdessä.

12.2. keskiviikko

Onhan tämä hullua? Tyyniä hetkiä, jolloin saan paljon aikaiseksi. No, mitä on paljon. Eihän eläkeläisen toimintaa voi verrata työssäkäyvän elämään. Minulla ei ole tiukkoja aikatauluja, voin voida huonosti ja levätä kokonaisen päivän. Voin myös kuunnella ja perehtyä ihmisiin, jos joku tarvitsee kuuntelijaa. Keski-ikäiset naiset juoksevat ympäriinsä oman itsensä, perheen ja työn ristivedossa eivätkä pysty kuin pienen hetken ajattelemaan muuta ellei jokin vakava asia pysäytä heitä. Olen heidän kanssaan täysin eri aaltopituudella, eivätkä he edes kuuntele tai kuuntelisi minun ajatuksiani. Mielipiteitä minulla ei edes saa olla. Sekin on ikäihmisen dilemma. Paras pysytellä hiljaa ja selviytyä.

Eilen sain yllättäen taas yhden tekstin kirjoitettua. Jäin miettimään, mitä olin vielä luvannut. Muutama blogiteksti odottaa ja on kai kirjoitettava jotakin myös seuraavaan Markkulan Viestiin. Asia kerrallaan. Tänään ehdin siivota harrastuksiini liittyvää kaksi mappia tyhjiksi. Sukuseuran kokouspapereita eri kasoihin, pöytäkirjat, jäsenkirjeet ja omaan arkistoon ja loput koriin hävitettäväksi. Vielä on kaikki järjestettävä aikajärjestykseen ja käytävä samalla läpi tiheämmällä seuralla. Toisenkin sukuseuran osalta on tehtävä sama järjestely.  Kaiken lisäksi myös kerhomappi on myös siivottava.

siis kuvituskuvia...

 

Minulle jäisi niiden jälkeen omat laajat arkistoni. Meistä kullakin on oma ihmisen osamme. Aina silloin tällöin joku ottaa yhteyttä. Syy yhteydenottoon on yleensä aiheellinen ja ilahduttava, mutta myös surullinen. Henkilö on löytänyt minut blogini kautta. Muutenhan on nykyään tosi vähän mahdollisuuksia löytää aikoinaan tuntemiamme ihmisiä. Kaipaan monia nuorena tuntemiani ihmisiä, joita olisi ehkä mahdoton tavoittaa. Ihmisen pelko avoimuutta kohtaan on suuri ja nykymaailma oikein lietsoo pelkoa.

Mainitsemani tapaus vei minut lopulta huhtikuun loppuun 1955 ja omalle kotipihalle. Isäni kirjoitti kirjeen sinä päivänä eräälle nuorelle naiselle, joka oli ollut hoitamassa meitä lapsia aiemmin. Hänen lähdettyään vanhempani olivat kaivanneet häntä ja kyselivät, voisiko hän tulla takaisin. Muutamaa vuotta myöhemmin hän kirjoitteli vanhemmilleni ja kertoi elämästään. Nämä kaksi kirjettä, isäni ja hänen aiheuttivat kiinnostusta hänen nuoren sukulaisensa mielessä ja kävimme sähköpostikirjeenvaihtoa 2016 ja vähän jatkoimme sitä äskettäin.  Olen kiitollinen.

Jatkan omia juttujani ja toivotan lukijoilleni mukavaa helmikuuta!

Elämä elokuvaksi

Jospa taas ja vihdoin aloittaisin uuden blogipostauksen kirjoittamisen, vaikka olisi niitä tekemättömiä ”töitä” jonossa. Kun lähdin työelämästä noin 14 vuotta sitten, palkkatyö jäi taakse. Kaikki työ on sen jälkeen ollut palkatonta. Lomaakaan ei ole sittemmin ollut, jollen anna itselleni lomaa rentoutumiseen. En taida edes oikein tietää, mitä rentoutuminen lomana on. Elämä eläkkeellä on jotakin aivan muuta kuin työelämä. Kaiken lisäksi se on meistä jokaiselle erilaista. Olemme vapaita tekemään siitä oman näköistämme.

 

Edellisessä blogissani viivähdin hetken työelämän ruuhkaisissa vuosissa, joista olisi pitänyt ehkä pitää päiväkirjaa. En vain ehtinyt, koska kaikki tapahtui niin vauhdilla enkä ollut yksin ohjaksissa, vaikka usein kuvittelin. Minulla oli työnantaja toisella puolellani ja toisella olivat asiakkaat. Siinä välissä olivat kaikki tehtävien ympärillä olevat sovellukset, työtoverit, suunnittelijat, avustajat. Se välialue oli itse asiassa koko maailma. Joskus eteeni on tullut sellainen ”mind map”, joita piirtelin itselleni tehdäkseni työtäni ja sen ympäristöä konkreettiseksi itselleni. Työni ei 1980-luvulta lähtien ollut enää koskaan yksiselitteistä. Se ei ollut pankkityötä, jollaista ihmiset ajattelivat, kun kerroin olevani pankissa töissä. Se käsitys piti sisällään sen, että oli pankki, asiakas ja pankkitoimihenkilö, jota saatettiin kutsua täysin virheellisesti myös pankkivirkailijaksi. Se nimitys johtui kyllä tästä asetelmasta eli virkailija tiskin takana, joka useista tehtävistä hävisi tultaessa 1980-luvulle.

Kävin tyttäreni kanssa Vantaan Ruskeasannan hautausmaalla pikku kesäretkellä

 

Vanhempani ajattelivat, että istun tiskillä pankin konttorissa ja palvelen asiakkaita, kun he tulevat konttoriin raha-asioissa, nostavat ja tallettavat rahaa, ottavat lainaa ja allekirjoittavat asiakirjoja. Hoidan heidän paperiasiansa ja naputtelen tietoja koneelle ja järjestelmään. Oli vaikea selittää, että se olen minä, joka menee asiakkaan luo myymään palveluja tai nämä tulevat luokseni esittelyihin. Sitten menen asentamaan heille pankkijärjestelmiä ja linkkaamaan niitä yhteen heidän järjestelmiensä kanssa. Osallistun kehittämiseen antamalla ideoita eteenpäin. No, lista on todella pitkä. Oli usein myös vaikea tehdä sisäisiä toimenkuvauksia, joita tarvittiin henkilöhallinnossa. Sanamuodot olivat tärkeitä, koska ne vaikuttivat palkkaryhmään. Palkka-asiat olivat välillä riidanalaisia. Niistäkin löydän muistoja paperien joukosta. 

Hautausmaan vieressä on tällainen erikoinen lampi, josta en muistanut edes koskaan kuulleeni. Siellä oli poikia hyppimässä kallioilta veteen. Täältä löytyy lisää tietoa

 

Uuden ajan pankkilaiset astuivat näyttämölle 1980-luvulla. Täytyy kyllä myöntää, että jo aiemmassa tehtävässäni pankissa laki- ja notariaattiasioiden parissa,  olin uudessa ajassa, joten siirtyminen oli helppo ja luonteva. Olisi varmaan pitänyt aloittaa kirjoittaa pankkielämääni liittyviä muistelmia jo aikoja sitten. Kun katson nyt asiaa, kun se tuli mieleeni, ymmärrän taas uudelleen, kuinka suuri osa työ on ollut meidän persoonallisuuttamme. Kun se sitten oli ohi eläkkeelle lähdettäessä, sen vain karisti päältään ja meni siihen maailmaan, jota oli odottanut.

Tai johon oli oikeastaan alun perin tarkoitettukin! Sielläkään kaikki ei ollut yksinkertaista eikä toteutunut niin, kuin oli ajatellut, suunnitellut ja toivonut.

 

Kun kirjoitan tätä postausta, ajattelen omia vaihtoehto- tai rinnakkaiselämiäni, joista toiseen minun aikani ei loppujen lopuksi riittänyt koskaan tarpeeksi. Työelämä oli esteenä. Se oli pakollinen elämä, josta osasin kehittää mielekkään, niin mielekkään, että viihdyin siellä. Joskus jotkut kyllä ehkä tajusivat varomattomista lauseistani, että se ei ollut se elämä, mitä olisin halunnut elää. Työelämässähän pyritään etenemään ja ylenemään. Näin jälkikäteen ajateltuna, toteutin koko työelämäni ajan myös sitä rinnakkaiselämää, mikä sai minut viihtymään siinä niin hyvin.

Tekstini saattaa kuulostaa skitsolta ja sitähän se onkin. Olisi kiva tietää, onko muilla tällaisia ajatuksia. Jos olet pidempään lukenut blogejani, niin ehkä ymmärrät, koska niiden sisällä on koko ajan kulkenut punainen lanka. Myönnän kyllä, että toisten voi olla vaikea huomata sitä, mutta itse tiedän sen. Olen joskus kauan sitten kokenut välillä kadottaneeni sen.  Huolimatta kaikista eläkeaikani vaikeuksista, punainen lanka on koko ajan kulkenut kanssani. Kaikki kokemukset ovat olleet tärkeitä.

 

Vihdoin ukkonen jyrisee täällä meillä päin. Koko aamupäivän päätäni on kivistänyt ja nyt vihdoin ukkosilma on lähempänä kuin koskaan tänä kesänä. Silti aurinko porottaa äskeisen pikkusateen jälkeen.

Ranskan kansallispäivä 14.7. Nuoruudesta saakka minulle tärkeä päivä.

Menen takaisin asiaan, koska se on jo viikon ajan vaivannut minua. Nimittäin olen koko elämäni ajan ohjannut elokuvaa omasta elämästäni. Jos muistatte, minusta piti tulla kirjailija ja elokuvaohjaaja. Koska minusta ei tullut, niin aloin ohjata omaa elokuvaa, joka jatkuu edelleen. En vain ole aiemmin ymmärtänyt, että niin on ollut koko ajan. Kun välillä olen kadottanut otteen, olen pudonnut pois suoralta linjalta. Olen palannut ja ne väliajatkin kuuluvat nyt siihen elokuvaan. Kaikki blogini ovat myös sitä elokuvaa. Ne ja valokuvani ovat elämänkertani, jolle olen miettinyt ilmenemismuotoa. Sehän on tässä, silmieni edessä. Se on ollut kanssani koko ajan.

Olisi ihan kivoja uusia kuvia perheestäkin, mutta paras olla laittamatta niitä tänne.

 

Silloin tällöin mietin, miten saisin sen kaiken koottua kirjaksi. Olen muutaman kerran aloittanut, mutta aina lopettanut niiden muiden ”töiden” takia. En voi mitenkään saada kunnon elokuvaa tehtyä blogeistani. En edes osaa enkä jaksa keksittyä opettelemiseen, koska on olemassa mielekkäämpi ”käyttöliittymä” eli kirjoittaminen.  Instagramiin olen postannut koko ajan muistoja menneiltä vuosilta ja kuluvalta päivältä, nekin ovat elokuvani kohtauksia. Jo aikoinaan jossakin blogissani kirjoitin, kuinka me kaikki olemme nykyään toimittajia, oman elämämme toimittajia. Olemme siinä parempia kuin kukaan muu, kun vain paneudumme siihen. Jos on aikaa ja sitähän ei nykyään yhdelläkään ihmisellä ole tarpeeksi. On usein aika viiltävää selvitä pelkästään tästä hullunkurisesta maailmasta.

Olen aikanaan kuumeisesti tehnyt valokuva-albumeita. Muutama valokuvakirjakin syntyi jo silloin, kun palveluntarjoajia ei ollut. Myöhemmin olen kokenut valokuvakirjat liian suppeaksi ja alkeellisiksi tavoiksi tehdä kirjoja. Myönnän kyllä, että se on monelle tärkeä tapa olla oma toimittajansa.

Tämä postaus kuulostaa minustakin jotenkin idioottimaiselta, mutta siinä on totuuden ydin. Oli pakko saada tämä kirjoitettua, jotta voin jatkaa.

Muutamia päiviä on tämän postauksen aloituksesta kulunut. Jatkan nyt pienen hetken tätä päässäni elämäni aikana kehittynyttä ajatusta. Nyt vain jatkamaan sitä. Helposti sanottu ja kirjoitettu.  Hyvä, että kirjoitin muistiin, sillä myönnän ajatuksen jo pitkään muhineen päässäni. 

 

Töissä 16.8.2004 sattumanvaraisesti valittu tähän kuten muutama muukin...

Ymmärrän hyvin, että ihmiset ovat sairastuneet somesta, siis Instasta ja Facebookista ynnä muista toiminnoista. Monen pää on seonnut ja puhelin on pidettävä koko ajan kädessä ja yritettävä pysytellä ajan tasalla. On informoitava ainakin kavereita, mitä on tullut tehtyä, missä käytyä, mitä syötyä ja ketä tavattua. Ladattava sinne kaikki ottamansa kuvat. No, siellä ne säilyvät ehkä paremmin, koska pilveenkin voi kertyä liikaa kuvia tai liian paljon turhia kuvia kuten minulle kävi. Lakot voivat olla tarpeen, vaikka itse en halua harrastaa lakkoja. Mielen lujuus on parempi vaihtoehto. Samalla voi miettiä, mihin tähtää.

Vanhukset kuten minä, me voimme vapaasti miettiä vaihtoehtojamme, sillä saamme olla aika rauhassa. Ketään ei kiinnosta, mitä me puuhaamme tai mitä suunnittelemme.  Nuoret ihmiset ovat todella vaaravyöhykkeessä. Tänään sunnuntaina Helsingin Sanomissa oli Oskari Onnisen artikkeli nuoresta lääkäristä otsikolla ”Päivystys suljettu”. Tämä sai tarpeekseen sosiaalisesta mediasta ja ylihuolestuneiden ihmisten viesteistä. Hän ehti olla näkyvillä omalla Instagram-tilillään kolme vuotta ja uupui yksityisviestien määrästä. Hän oli niitä, joka rahasti myös tilillään. Nyt hän on luopunut systeemistä, jota hän kutsuu ”addiktiokoneeksi”. Hänen sanomansa on ”Poistu netistä ja elä.” Artikkeli on vain tilaajille, joten en linkkaa sitä tähän.

Harva kuitenkaan jaksaa edes lukea yhtäkään artikkelia kokonaan. Se on myös yksi sosiaalisessa mediassa esille tuleva asia. Helsingin Sanomissa on loistavia, toimittajien kirjoittamia artikkeleita, joita kuitenkin kommentoidaan valeinformaationa, koska niitä ei oikeasti lueta. Se on myös leviävä riesa. En lähde tässä sen syvemmin analysoimaan sitä. Olkoon se muiden tehtävä, mutta tuskin se menee mitään kautta perille.

Sateinen päivä antoi minulle aikaa päättää tämä postaus. En silti päätä omana vaihtoehtoisen rinnakkaiselämäni tallentamisen ja siihen liittyvien asioiden pohtimista. 

Olisinko tuossa vielä murrosikäinen 1960-luvulla? Salaperäinen kuva!