Talvisodan alkamisen muistolle

Tammikuun puolessavälissä 1940 Karjalan kannaksella elettiin hurjia aikoja talvisodan riehuessa. Talvisota oli syttynyt 30.11.1939. Muistelemme nyt jälleen sitä aikaa kuten aina täysien vuosien täyttyessä, nyt siitä on 80 vuotta. Aika siirtyy aina kauemmaksi, mutta osa meistä ei koskaan unohda noita aikoja. Tosin lapsena enkä nuorena osannut vielä ajatella, että sotien ajasta kehkeytyisi minulle erityisen tärkeä. Kirjahyllyni ovat täynnä sekä talvi- että jatkosotaan liittyvää kirjallisuutta. En tule päästämään siitä koskaan irti, vaikken itse olekaan kokenut niitä aikoja. Se on vanhemmiltani ja aiemmilta sukupolvilta saamaani perintöä. Voi olla, että lapseni, lapsenlapseni ja lapsenlapsenlapseni ovat jo päästäneet siitä irti?

Olikin vaikea etsiä kuvia tänne. Muutama kuva on isäni albumeista enkä tiedä, miltä ajalta ne ovat. Talvisodan aikana hän oli varusmieskoulutuksessa Viipurin suunnalla.

 

Edellä oleva kuulostaa ehkä huvittavalta. Kun kävin koulua 1960-luvulla, historiassa ei käsitelty sotiamme juuri ollenkaan. Vaikka olisi käsitelty, aihe ei olisi mitenkään saanut minua kiinnostumaan.. Varhaislapsuudesta muistan, kuinka vanhempani usein kävivät keskenään ja läheisten ystävien kanssa sota-ajan kokemuksiaan läpi. Emme olleet edes sen vertaa kiinnostuneita, että olisimme istuneet hiljaa pöydän alla kuuntelemassa. Sen sijaan vanha historia, jopa muiden maiden sodat, herätti minut. Mieluiten sen historian tuli siis koskea maailmanhistoriaa vaikkapa Ranskan vallankumousta ja sitä edeltäviä tapahtumia.  Suomen historia jäi eräänlaiseksi kysymysmerkiksi, vaikka joskus toki yritin tutustua siihenkin. 

Miksi muuten aloittaessani mainitsin tammikuun puolen välin? Sota tulisi päättymään vasta maaliskuussa.  Vasta tai jo?  Sota kesti tasan 105 päivää, mutta ehkä paljon pitemmän ajan, jos mukaan otetaan siihen valmistautuminen.

Osa kuvista on SA-kuvia kuten tämä. Kuolemajärven kirkko räjäytettiin joulukuussa 1939.  Kuva 30.8.1941, kun Karjalaa oltiin valloittamassa takaisin.

 

Talvisota kosketti erityisesti äitini kotiseutua Kuolemajärvellä, sillä nk. Mannerheim-linja, kulki juuri niillä main Suomenlahdesta alkaen Karjalaisten kylän Lautarantaan juoksevan pienen Ahvijoen (Ahvenjoki, Ahvenoja) vartta pitkin halki Kuolemajärven kylien (Karjalainen, Inkilä, Kuolemajärvi, Hatjalahti, Summa) jatkuen aina Laatokalle saakka.  

  
 

No, eri lähteissä linjan kulkua määritellään ehkä toisellakin tapaa. Minun tapani liittyy paikallistuntemukseen. Usein Mannerheim-linjan mainitaan lähteneen Kyrönniemestä, joka oli tunnettu maamerkki, koska siellä katsottiin olevan kuulun Mikael Agricolan kuolinpaikka. Yhtä kaikki molemmat paikat olivat Kuolemajärven pitäjää, josta tuli sodan aikana erityisen kuuluisa. Kuolemajärvi jätetään myös usein mainitsematta ja puhutaan vain kylistä. Harvoin kuitenkin Kuolemajärven Karjalaisten kylästä ja sen ranta-alueesta Lautarannasta. (Kylä on äitini isänpuoleisen suvun vuosisatainen pesä.) Olen tarkoituksella pitkäpiimäisen tarkka. Viereisessä Muurilan kylässä sijaitseva Kyrönniemi näkyy Lautarannan hiekalle. Kartalta katsottuna Muurilan hiekat (Hiidenpään lentohiekat) Kyrönniemen lahden rannalla ennen Kyrönniemeä ovat vain pienen niemekkeen takana. Paikalla käyneellä välimatkat tuntuvat paljon pidemmiltä. Tähän kohtaan tulen laittamaan lisätietoja myöhemmin saatuani vahvistuksen.

Tämäkin isäni kuva voisi olla jostakin harjoituksesta.

 Tammikuu tuli mieleeni lukiessani taas ohimennen joitakin sotapäiväkirjoja (Vahvistettu erillispataljoona 7). Sotapäiväkirjoissa mainitaan usein lämpötila. Kun joukot olivat jossakin Hatjalahden lohkon pohjoispuolella olevalla Marjamäen tienoilla Työppölän lohkolla (kaikki paikat myös Kuolemajärveä) edeten Hanhiojan suon tienoille, lämpötila oli laskenut muutamassa päivässä aina -31 asteeseen C (15.1.1940). Lämpötila vain laski ollen jo 17.1. yli - 40 ° C. Se olikin huippu, sillä seuraavana aamuna mitattiin – 31 °C ja 19.1. -22 °C.  Joillakin sotaan liittyvillä alueilla on ilmoitettu olleen lähes – 50 ° C.

Oheislukemistona minulla on mm. Eino Pohjamon ”Verinen tanner”, jonka olen maininnut blogeissani ennenkin. Koska kyseisessä pataljoonassa oli oman pitäjän poikia, se on erityisen mielenkiintoinen teos. Kirjassa on myös kuvauksia, jotka auttavat lukijaa asettautumaan paikkaan. Pataljoona täydensi alueella JR 11:n ja JR 10:n toimintaa.

”Tätä maa-alaa kutsuttiin Työppölän lohkoksi. Maastollisesti sen selvin piirre on Työppölänjoki, mikä reilun puolen peninkulman matkan mutkaisena purkaa Hatjalahden järven vesiä. Alajuoksullaan Työppölänjoen vesi yhtyy pohjoisesta vastaan virtaavaan Summajoen vesimassaan, mikä on nielaissut voimansa Kaukjärvestä, matkaten pohjoiseen kuusi kilometriä, muuttaen sitten Summan kylän länsipuolella kulkunsa täysin vastaiseksi kohti Työppölänjoen juoksua. Siitä vedet pyrkivät mereen, nyt Rokkalanjokena, minkä äyräillä tänäkin päivänä jauhaa sellua entinen Hackmanin tehdaslaitos nykyisin Viipurin tehtaan nimisenä.”

Kuvaus jatkuu kertoen, että Työppölänjoki olisi kesäiseen aikaan paikoitellen jopa 40 metriä leveänä muodostanut tehokkaan panssaritorjuntaesteen. Talvisissa olosuhteissa puolustajan kannalta se antoi vain lohkolle nimen. Samoin kuvataan alueen tietä. Kirjan saattaa löytää kirjastosta tai ostaa antikvariaateista.

Johonkin sotaan tässä ollaan lähdössä. Isäni ja kuva ilman selityksiä.

Summa ei ollut kaukana ja vihollinenkin oli aivan vieressä. Moni mukana olleista sotilaista haavoittui tai kaatui myöhemmin helmi- maaliskuussa puolustaessaan omaa kotiseutuaan tai omaa maataan. Löysin Iltasanomien artikkelista pitäjäkohtaisen tilaston talvisodassa kuolleista ja osuudesta koko pitäjän väestöön. Kuolemajärveläisiä kuoli talvisodassa 72 henkilöä, joka oli 1,2 % väestöstä. En nyt löydä enää netistä löytämääni artikkelia, jotta voisin laittaa sinne linkin.

Sotapäiväkirjojen avulla voi joukkojen etenemistä seurata. Se on työlästä ja hidasta. Sotamme ovat täynnä yksityiskohtia ja asioita, joista voisi kirjoittaa vielä lisää kirjoja, tietokirjoja ja jopa romaaneja. Monet nuoret miehet kuolivat ennen kuin olivat edes ehtineet elää. Mitä sanoisi Teemu Keskisarja? Hänen mielestäänhän Kuolemajärvi oli erityisen merkittävä paikka.

Samaan aikaan otettu poseerauskuva? Eivätköhän vielä tienneet, minne joutuvat? Isäni vasemmalla.

Talvisodan aikana ei vielä tiedetty tai tiedettiinkö, että sotaa kutsuttaisiin talvisodaksi? Jatkosota alkoi kesällä 1941. Nämä sodat ovat koskettaneet monia ihmisiä, minua myös monelta taholta. Mutta meitä on myös monia, jotka eivät halua puhuttavan sodista ollenkaan. Niin tai näin Suomen viime sodat tulevat tavalla tai toisella elämään meidän ja jälkipolviemme muistissa. 

Sodan valmistelut alkoivat täydellä teholla Suomessa lokakuussa 1939, vaikka oikeastaan ne olivat alkaneet jo paljon aiemmin.  Koko 1930-luku on mielenkiintoista aikaa. Sitä ei minun aikoinani edes käsitelty koulussa, mutta nyt siitä ajasta tulee koko ajan esille uusia asioita. Oma historiamme tulee meitä entistä lähemmäksi, kun sitä tutkitaan lisää. Se on hieno asia. Olin syntyessäni niin lähellä sotaa, että haluan ottaa kaiken tiedon vielä syvällisemmin vastaan. Alan tapani mukaan yhdistellä kuulemiani asioita kaikkeen lukemaani ja myös tutkimuksiin. Sota on tavallaan mennyt aikanaan ihoni alle, vaikken sitä silloin ymmärtänyt. Pieni ihminen kuljettaa mukanaan paljon itseään laajempaa ja syvempää muistiketjua. 

Olen kirjoittanut ja käsitellyt tuntemieni ihmisten muistoja. Koska en riittävästi kuunnellut vanhempiani, omia sotaveteraanejani, olen sittemmin kuunnellut niitä ihmisiä, jotka olivat lapsia sodan syttyessä. 

SA-kuva Viipuri, maaliskuu 1940

Ajattelen usein sitä, mitä kunakin sodan päivänä tai sitä ennen kirjoitettiin. Mitä kirjoitettiin vaikkapa 16.11.1939, kun eräs tuntemani nainen täytti 10 vuotta? Kuolemajärven suojeluskunnan sotapäiväkirjassa kirjoitettiin lyhyesti, että ”16.11.39 kello 8.00 säätila sateista, lämpötila +3 astetta. 

Eila täytti nyt täydet 90 vuotta. Soitin hänelle ja kysyin, mitä hän muistaa 10-vuotispäivästään.  Siitä hän ei muistanut paljoakaan, koska siihen aikaan ei syntymäpäiviä ei sen kummemmin vietetty, ei jaettu lahjoja. Ajattelin sisarusteni ja minun syntymäpäiviämme 1950-luvulla. Ne olivat merkkipäiviä, jolloin karjalainen äitini näki suuren vaivan hankkiessaan meille lahjat ja teki yöllä sängyn viereen lahjapöydän.

Mutta Eila muisti tarkalleen kaksi viikkoa myöhemmin alkaneet evakkomatkan ja sen vaiheet. Samoin hän muisti, että tupa oli täynnä ensin linnoitusjoukkoja ja sitten sotilaita. Sirkiän kamarissa Karjalaisten kylässä asui mm. eräs kapteeni Räsänen ja tämän lähettipoika. Linnoitusjoukot tulivat alueelle jo kesäkuun alussa (tarkistan vielä)  ja kun ylimääräisten kertausharjoitusten (YH) aika lokakuun alussa alkoi, sinne saapui sotilaita jatkamaan töitä. Alueella oli myös paljon hevosia.

Isän kuvista, hän hevosen kanssa.

Perheen omat kaksi hevosta joutuivat myös sotaan eivätkä koskaan palanneet. Samoin kuusi lehmää lähtivät muiden lehmien joukossa evakkomatkalle, mutta eivät koskaan tavanneet perhettä uudelleen. Karjan ja viljan evakuointi jatkui paljon pitemmän ajan kuin ihmisten evakuointi.

Asukkaita evakuoitiin 1.12.1939 alkaen kylittäin.  Eilan mukaan Karjalaisten kyläläiset olivat kokoontuneet Tähkäpään talolle kylän alkuun kirkolta päin katsottuna. Sieltä heidät vietiin kuorma-autolla ensin Johannekseen Kaislahteen ja Uuraaseen, josta proomulla Viipurin lahden yli Säkkijärvelle. Viipuria pommitettiin ja sen taivas loisti punaisena. Sotapäiväkirjan mukaan evakuointipäivä oli 1.12. Päivä oli heti aamulla aurinkoinen, mutta lämpötilaa ei mainittu. Viikonpäivää ei mainittu, mutta se oli perjantai. Viipuria mainitaan toisaalla pommitetun 1. ja 2.12.

SA-kuva. Tältä näytti Summan kylässä lokakuussa 1941

Karjaa ja viljaa oli alettu eri kylistä evakuoida ja se jatkui vielä lauantaina 2.12. Pohjoisempana olevia kyliä kuten Hatjalahtea, Pinnoniemeä, Taatilaa ja Näykkiä evakuoitiin samoin 2.12.  Pommejakin tuli asemalle. Seivästön kyläläisten evakuointi oli aloitettu jo 1.12. ja sitäkin jatkettiin vielä lauantaina. Muiden kylien kuten esim. Huumolan ja Summan asukkaat kerättiin 3.12. Summan nuorisoseuran talon luokse, jossa oli kymmenen linja-autoa odottamassa vientiä Johannekseen.

Kirjoitin aikoinaan tarinaa äitini talvisodan aikaisista kokemuksista blogiini ”Viestejä menneisyydestä”, johon pääset tästä.  Kuolemajärven suojeluskunnan sotapäiväkirjassa mainitaan sunnuntaina 3.12.1939 kello 11.30 ”JR 12:n käsky asemakylän polttamisen valmisteluista. Seivästö ja Karjalainen palavat omien joukkojen toimesta.”

SA-kuva. Summassa kävi sittemmin asemasodan aikana 1941 - 1944 paljon ulkomaisia tutustumassa talvisosan alueeseen. Asukkaat olivat muuttaneet takaisin keväästä 1942 alkaen ja osa oli jo saanut rakennettua talonkin. Maaliskuu 1943.

Olisiko äitini sittenkin ehtinyt vielä Tammikkoon hakemaan jotakin kotoaan vaikkapa kuvansa ja kirjeensä, kun hän oli polkupyörällä matkalla kotiin lauantaina 2.12?  Kääntyikö hän sotilaita tiellä tavatessaan saman tien ajamaan takaisin Koivistolle, kuten hän varmaan teki? Siihen aikaan ei ollut yleisesti puhelimia, joten kotiväki Tammikossa ei ollut ehtinyt ilmoittaa Koivistolla olleelle äidilleni evakuoinnista.  Vaikka kunnissa oli suojeluskunnan ym. toimesta tehty suunnitelmat sodan syttymisen varalta, tuskin niistä oltiin yleisesti tietoisia. Kaikki toimenpiteet tehtiin niin nopeasti, että kaikille tiedottamiseen ei ollut aikaa.

Maailman tilanne ja sodan uhka olivat varmasti aiheuttaneet aikamoista kuhinaa. Myöhemmin yleensä keskitytään kohokohtiin, merkittäviin tapahtumiin, ei pienen ihmisen tuntemuksiin ja ajatuksiin. Tuskin moni olisi niitä sen kummemmin enää myöhemmin tarkkaan muistanut, kun väliin syöksähtivät sodan kauheudet ja karuus. Ihmiset kirjoittivat silloin paljon kirjeitä. Jos niitä on säästynyt, ne voivat vielä jälkikäteen antaa kuvaa ihmisten ajatuksista. Tai sitten ei, jollei rivien välistä. Se on oma huomioni kirjeistä ja päiväkirjoista, omistakin. Siksi aina myöhemmin olen yrittänyt kysellä juuri niistä asioista. Miltä sinusta tuntui, mitä ajattelit? 

Niitä samoja ajatuksia kerään myös sotakirjoista. Yleensähän niissä kuvataan sotajoukkojen toimintaa ja niihin liittyviä toimenpiteitä, taisteluja. Harvoin tulee esiin tavallisen ihmisen näkökulma. Toki niitäkin on kerätty paljon sotien jälkeen, mutta aina riittää kaiveltavaa, milloin mistäkin näkökulmasta. Bair Irincheev kuvasi kirjassa ”Talvisota venäläisin silmin” hetken, miltä näytti Kuolemajärven Summan kylässä joulukuussa.

SA-kuva. Summa maaliskuussa 1943.

 

Kirjan mukaan JR 15:n toinen pataljoona oli kapteeni Frans-Julius Janssonin johdolla asemissa Summankylässä ja aloittanut linnoitustyöt. Pataljoona rakensi panssarintorjuntaesteitä, konekiväärien vaihtoasemaa, syvensi pääpuolustuslinjan taisteluhautaa ja yhdyshautoja. Kylän teini-ikäiset nuoret avustivat. Heitä oli jäänyt kylään evakuoinnin jälkeen huolehtimaan karjasta ja muusta omaisuudesta. 

Joulukuun 1. päivänä on Summassa otettu yksi talvisodan ikoninen valokuva, jossa kolme sotilasta seisoo juoksuhaudassa tähystämässä. Voit katsoa kuvan täältä Wikipedian artikkelista, jossa kerrotaan silloisesta tilanteesta. Alueella oli muitakin pataljoonia.

JR 15:n sotapäiväkirjasta saa tarkemman kuvan tilanteista myös Summan osalta. Kuten kaikkialle muuallekin Kuolemajärvelle oli yleisen liikekannallepanon alettua (YH) lokakuun alussa 1939 kerääntynyt joukkoja. Summaan tuli miehiä etelä-Hämeestä. Heistä muodostettiin sittemmin JR 15. Joukkoja alkoi saapua junalla Leipäsuon asemalle (Muolaa), josta marssittiin kylään ennen lokakuun puoltaväliä. Miehet asettautuivat telttoihin, esikunta kylän koululle.  Silloin todettiin, että varustelutyöt eivät millään riittäisi täysipainoiseen puolustukseen.

Aivan erinomaisen kuvan tilanteesta ja sen kehityksestä antaa Jalkaväkirykmentti 15:n esikunnan sotapäiväkirja 1939 – 1940, joka alkaa sen perustamisvaiheesta ja kuvailee erittäin hyvin, millaista toimintaa Summassa harjoitettiin. (Sotapäiväkirjat (kokoelma) > Sotapäiväkirjat-kokoelma > Talvisodan sotapäiväkirjat > Jalkaväkirykmentti 15 1939-1940 (SPK 1074). Täältä pääset suoraan ensin Summan karttaan ja sitten tekstiin.

Mainitsemani sotapäiväkirja jatkuu sodan karvaaseen loppuun saakka. Sen sivulla 23 kerrotaan sotilaskoti- ja lottatoiminnasta. Summan nuorisoseurantalosta oli tehty sotilaskoti, jota paikalliset lotat hoitivat. Sotilaskodin johtajana toimi neiti Kukko apunaan kaksi sisartaan, jotka ”yhdessä väsymättömän uutterasti hoitivat aina sodan puhkeamiseen saakka suosittua ”sotapesää.” Heitä avusti puolenkymmentä muuta Kannaksen lottaa. Marraskuussa perustettiin kylään toinenkin lottakanttiini, joka sai paikakseen tilavan talon valtamaantien varrelta. Siinä perustajana oli Hämeenlinnan sotilaskoti johtajana rouva Uotila.

Isäni valokuvia.

 

Suomen itsenäisyyspäivänä 6.12.1939 valmistauduttiin polttamaan Summan, Kaukjärven ja muut lähikylät. Se mainitaan myös Bair Irincheevin kirjassa, jossa kerrotaan, että paikalla oli vielä paikallisia nuoria kuten Vilho Turta, joka yhdessä Karjalaisten kylästä olevan Mikko Liimataisen kanssa joutui seuraamaan asioita, joita moni jo evakkoon lähtenyt ei nähnyt.  He näkivät, kun Vilhon syntymäkoti paloi muiden kylän talojen tavoin. Molempien kotikylät olivat siis palaneet. Se oli ollut traaginen näky. Pojat olivat olleet yhtä aikaa rippikoulussa. Äitikin mainitsi tunteneensa Vilho Turran. Jos he olivat äitini ikäisiä, he olivat silloin jo sotilasiässä. En tiedä, joutuivatko he myös sotaan. Toisaalta samannimisiä ihmisiä on paljon.

Seuraavaksi hajanaisia löytöjä sotapäiväkirjoista. Erillisen pataljoona 7:n II komppanian sotapäiväkirja kertoo sen perustamisesta Viipurin Nuoraankylässä. Eino Pohjamon ”Verinen tanner” kertoo perustamisesta 6.10.1939 värikkäämmin. Joka tapauksessa jo seuraavana aamuna tämä komppania lähetettiin junalla Kuolemajärven asemalle ja se majoittui Pentikkälän kylään. Täydennystä saapui seuraavina päivinä. Lokakuun 10 päivänä komppania marssi Ylä-Kirjolan kylään majoittuen sinne. Samana päivänä komppanian hevonen nro 2601 kuoli odottamatta rehumyrkytykseen. Sen tilalle saatiin seuraavana päivänä hevonen nro 2040.

Sitten aloitettiinkin kenttätyöt eri kohteissa. Pääpuolustuslinjalla riitti erilaisia tehtäviä. Välillä käytiin jumalanpalveluksessa Pentikkälän koululla. Aamu alkoi kello 6.00 herätyksellä, 6.15 oli aamutee, 7-8 varushuoltoa, 8-11 kenttätöitä, 11-12 ruokailu maastossa, 12-16 kenttätöitä, 16-17 huoltoa tai harjoitusta, 17 päiväkäsky, 17.15 ruokailu majoituspaikoilla, 20.45 iltahartaus tuvissa, 21.15 hiljaisuus. Sunnuntaisin ohjelma oli kevyempi sisältäen vain joitakin harjoituksia.

Isojoki, jota komppanian toimesta mm. padottiin, on pitkä joki, joka aluksi Juvajärvestä lähteneenä virtaa Juvanruukin ja Mersillan ohitse muuttuen Isojoeksi ja virtaa Pentikkälän läpi Kuolemajärveen. 

29.10. majoituspaikkaa vaihdettiin Karjalaisten kylän taloihin. Komppanian toimisto ja päällikön asunto tuli Tatu Muurisen tyhjään taloon. Yksikkö otti vastuun hoitaa uutta puolustuslohkoa välillä Tervajärvi-Mudanniityn välinen kannas. Alue sijaitsee Karjalaisten ja Inkilän välissä. 

Marraskuun puolivälissä oli sateisia päiviä, jolloin työt jätettiin vähemmälle. Silti suoritettiin aseiden käsittelyä, kaasunaamarien tiivistystä ja muuta tarvikkeiden huoltoa, tupien kunnostamista. 11.11. komppanianpäällikkö ja kolmen joukon johtajat majoittuivat Tuomas Kukon taloon. Syynä muuttoon oli pataljoonan muuttaminen Kuolemajärven asemalta Karjalaisten kylään. 

Eilan syntymäpäivänä 16.11.1939, jonka takia soitin hänelle, tehtiin kenttätöitä tavalliseen tapaan. Divisioonan eläinlääkäri tuli paikalle illalla paikalle tarkastamaan hevoset, jolloin komppaniasta vaihdettiin kolme hevosta. Seuraavana päivänä, 17.11. oli jälleen huono sää, mikä silloin esti kenttätyön. Mutta kun huono sää jatkui vielä lauantaina 18.11. töihin mentiin, mutta sieltä palattiin jo kello 15.

Sunnuntaina ammuttiin kivääreillä Ahvenjoelle (Ahvijoki) heti aamusta alkaen kolmisen tuntia, jonka jälkeen marssittiin takaisin majoituspaikoille. 20.11. mainitaan Eilan mainitsema kapteeni Räsänen, siinä kerrotaan eri joukkueiden uudesta työjärjestelmästä. Vainiemen suolla asetettiin piikkilankaesteitä.

23.11. käsittelemäni komppania siirtyi telttamajoitukseen omalle puolustuslohkolleen. Tehtiin töitä kuten ennenkin, mutta edessä oli suurempia urakkatöitä. 40-miehinen työryhmä veti neljä isoa lankakerää veistosryhmälle, jossa kuusi veistosmiestä ja neljä sahamiestä oli tekemässä 300 paalua. Lauantain puoleenpäivään saakka urakoitiin ja sitten palattiin kylän taloihin majoitukseen. Yksi joukkue oli ollut tekemässä komentokorsuja.

Sunnuntaina 26.11.1939 pidettiin Karjalaisten koulun pihalla koko pataljoonan yhteinen

kenttäjumalanpalvelus.

Ja sitten alkoikin sota. Jätän tämän kertomuksen tällä kertaa tähän.  Saatan myöhemmin täydentää  jonkin verran.

Isän kuvia.

Hatjalahden Sirkiöitä

Aloitin tämän tekstin kirjoittamisen jo muutamia viikkoja sitten eräänä viikonloppuna, joka sattui olemaan mahdottoman täynnä tekemistä tavanomaisten kotitöiden lisäksi. Kirjoitus jäi siksi kesken ja olen jatkanut sitä  aina, kun jää pieni tuokio töiden väliin, jollen sitten innostu täydentämään sukutietoja Sukujutut-ohjelmassa tutkien rippikirjoja. Jos yleensä aloitan kirjoittamisen sukututkimuksen innoittamani, tekstiä syntyy hitaasti. Aina välillä melkein unohdunkin täydentämään tietoja.

Aluetta pääsee tarkastelemaan myös Karjalan kartat-sivuston kautta. Tässä linkki sinne.

Sukututkimusta tehdessä tulee samalla monta kirjoitusideaa mieleeni. Vaikkapa se, että aina kun kirjoitan syntymä- tai kuolinvuodeksi 1789, tekee mieli tutkia saman tien yhteys Ranskan vallankumouksen tapahtumiin. Mitään yhteyttä ei oikeasti ollut olemassa. Karjalan tai Hämeen maaseudulla asuvia ihmisiä Ranskan asiat tuskin kiinnostivat pätkääkään.

Sukututkimuksen henkilöistä riittää siis asiaa moneen erilaiseen kirjoitukseen. Kun otin tulosteen 1789 syntyneistä ja kuolleista, nimiä kertyi puolitoista A4-arkkia. Sukututkimus on erittäin koukuttava asia. Tosin me kaikki siitä innostuneet olemme kiinnostuneita aiheesta vähän eri tavalla. Mikään tapahan ei ole väärä.

En ole koskaan käynyt Hatjalahdessa. Heinäkuussa 2011 yritin tähdätä kamerallani sinne päin seisoessamme hetken Salmen sillalla.

Jooseppi Bertilinpoika Sirkiä syntyy tammikuussa 1789, mutta ensin taustaa

Valitsen tällä kertaa aiheekseni erään Sirkiän sukuun kuuluneen henkilön, joka on syntynyt 29.1.1789 Kuolemajärven Hatjalahden kylässä. Hänet kastettiin 1.2.1789. Hänen nimekseen tuli Jooseppi (Josef). Vanhemmat olivat Bertil Sirkiä ja Maria Mikontytär. Kummeina olivat Anders Inkeroinen, Peter Carlsson ?  ja Maria Jaakontytär.

En ole varma tuosta Peter Carlssonista, mutta Antti (Anders)  Tahvonpoika Inkeroinen  s. 1751 lienee ollut läheisiä naapureita ja Maria Jaakontytär lienee isä Bertil Sirkiän sisar. 

Bertilin ja Marian vanhemmat olivat nimittäin Jaakko Simonpoika Sirkiä Kuolemajärven Karjalaisten kylästä s. 1716  ja Maria Otontytär Rasimus Uudenkirkon Vihmalasta. Heidät on vihitty avioliittoon 1.12.1734.  Jaakko Sirkiän isäksi olen merkinnyt Simo Yrjönpoika Sirkiän, esi-isämme ja äidiksi Valpuri Pentintytär Sirkiän, esiäitimme.

Bertil Jaakonpoika Sirkiä on syntynyt 1746 ja avioitunut Uudeltakirkon Kitulasta olevan Maria Mikontytär Kaurasen s. 1753 kanssa.  Maria Mikontytär lienee oleskellut Seivästöllä, koska vihkimisvaiheessa hänet on kirjattu olevan Seivästöltä. Yhteydet Uudenkirkon ja Kuolemajärven välillä ovat tuossa vaiheessa olleet yllättävän runsaat.

Bertil ja Maria saavat lapsia ainakin 13. Näillä näkymin Agneta, Katariina, Jooseppi ja Gabriel jatkavat sukua.

Tutkimatta ovat, mitkä tapahtumat johtivat seuraaviin Suomen oikeuskollegion arkistomerkintöihin Bertilin osalta vuosina 1770 – 1773:

·       1754 Väkivaltaiset kunnianloukkaukset isäänsä ja äitipuoltaan kohtaan, syytettynä talonpojan poika Bertil Jakobinpoika Sirkiä Hatjalahdelta vuosi 1770

·       2003 Metsäpalo, syytettynä talonpoika Bertil Sirkiä Hatjalahdelta vuosi 1773

Olisiko kysymyksessä perintöriita?  Isän Jaakko Simonpoika Sirkiän vanhin veli Yrjö Simonpoika Karjalaisten kylästä on kuollut 1772. Hänellä on ollut useita ”adoptoituja” lapsia, jotka hyvin todennäköisesti eivät ole olleet hänen omaa sukuaan, mutta perustunevat aiempiin sukupolviin. Oikea poika oli jäämässä huonompaan asemaan. Näin kuvittelen katsoessani sukuselvityksiä ja tutkiessani rippikirjoja. 

Tulen ehkä joskus myöhemmin tutkimaan tätä tarkemmin. Usein juutun tuijottamaan vuosilukuja ja miettimään, mikä on mahdollista ja mikä ei. Sukupolvikin on saattanut jäädä välistä pois.

Bertil Sirkiän avioliitto on myös alkanut siinä samassa vaiheessa eli  joulukuussa 1772. Hän ja hänen isänsä perhe ovat asuneet tuossa vaiheessa jo pitempään Hatjalahdessa, jossa hänen kaikki sisaruksensa ovat syntyneet. Tavalla tai toisella oletan Saharin suvun liittyvän tähän, koska välillä Sirkiä ja Sahari ovat samalla sivulla rippikirjassa.  Sahareita on silti lisääkin Hatjalahdessa eri taloissa.

Bertil Jaakonpoika Sirkiän sisarukset

Jaakko Simonpoika Sirkiällä ja tämän ensimmäisellä vaimolla Maria Otontytär Rasimuksella saattaa olla ollut muitakin lapsia, mutta kirjallisten lähteiden puuttuessa tietoa on vaikea löytää. Koska he ovat avioituneet jo 1734 ja ensimmäinen lapsi sukuselvityksessäni on vasta 1742 syntynyt Valborg Jaakontytär, voi olettaa, että muitakin on ollut. Sekavaksi tekee myös tilanteen se, että Valborgin nimi on muuttunut hänen avioituessaan Mariaksi. Muista yhteyksistä kuten lasten syntymistä selviää, että nimi on Valborg.

1. Valborg Jaakontytär Sirkiä Hatjalahdesta avioituu samasta kylästä olevan, 1743 syntyneen Matti Laurinpoika Ratian kanssa 12.12.1764.  He saavat ainakin yhdeksän lasta.  Näistä seitsemän kuolee joko syntyessään tai lapsena. Kaikkien osalta tarkka kuolinaika ei ole tiedossa. 

Vanhin tytär Margareta Matintytär Ratia s. 1766 avioituu Yrjö Erkinpoika Pihkasen kanssa 1792 tämän toiseen avioliittoon. Tämän ensimmäinen avioliitto Seivästöltä olevan Helena Yrjöntytär Rusin kanssa on ollut lapseton ja Helena on kuollut 1792. Yrjö ja Margareta saavat ainakin kuusi lasta. Näistä osa kuolee lapsena, nuorin hävisi jonnekin. Vain vanhin lapsista Mikko Yrjönpoika Pihkanen s. 1793 jatkaa sukuaan Maria Pietarintytär Saharin s. 1795 kanssa. Olen seurannut eteenpäin Matti ja Erkki-nimisten poikien jälkipolvia, joista jokin haara todennäköisesti jatkuu aina nykypäiviin saakka.

Margaretan nuorempi veli Bertil Matinpoika Ratia syntyy 1771 Hatjalahdessa ja menee 1799 naimisiin Kaukjärveltä olevan Maria Matintytär Iivanaisen s. 1780 kanssa. Marian isän suku on Iivanaisia ja äidin puolelta Kipinoisia Kipinolasta. He saavat useita lapsia, joista ainakin neljä poikaa Taavetti, Jooseppi, Gabriel ja Antti avioituvat ja saavat lapsia. Heidän vaimojensa kautta sukuun liittyy Mellasia, Rouvaleita, Toivosia ja Maarosia. Näiden juurien seuraaminen on vielä minulta kesken.

2. Bertilin nuorempi sisar Maria Jaakontytär Sirkiä s. 1749 eli tämän tarinan alussa mainitsemani kummi menee puolestaan naimisiin Yrjö Laurinpoika Ratian s. noin 1747  kanssa. Yrjö on edellä mainitsemani Marian sisaren Valborgin miehen Matti Laurinpoika Ratian nuorempi veli.

Maria Jaakontytär Sirkiän ja Yrjö Laurinpoika Ratian vanhin lapsi Hanna Yrjöntytär Ratia s. 1774 menee vuorostaan 1794  Muurilaan Peter Danielinpoika Känän puolisoksi. He saavat myös useita lapsia. Hannan äiti Maria Jaakontytär muuttaa myös tyttärensä luo Muurilaan, jossa kuolee 1818 täytettyään 69 vuotta.Hänen miehensä Yrjö Ratia on kuollut jo 1792 vain 45 vuoden iässä.

Voitte arvata, että olen ollut ihan sekaisin näiden avioliittojen kanssa, varsinkin kun Matti Laurinpoika Ratia menee myöhemmin Valborgin kuoltua naimisiin toisen Sirkiän suvun tyttären eli Valpuri Yrjöntytär Sirkiän s. 1750 kanssa. Tämä Valpuri on edellisen vaimon serkku. Hän on ollut aiemmin naimisissa Antti Yrjönpoika Evestin kanssa, mutta on jäänyt leskeksi synnytettyään ison liudan lapsia, joista kaksi tytärtä Anna Antintytär ja Katariina Antintytär avioituvat ja saavat suuret jälkipolvet, joiden kautta olen monelle kuolemajärveläiselle nykyajan ihmiselle sukua.  Leskeksi jääneet eivät kuitenkaan enää saa lisää lapsia.

3. Valborg Jaakontytär Sirkiä s. 1765 on edellisten sisar, joka on syntynyt Jaakko Simonpoika Sirkiän toisesta avioliitosta Kirjolasta olevan 1735 syntyneen Valborg Jaakontyttären kanssa, jonka etunimi saattaakin olla Hanna kuten rippikirjassa. Vihittyjen luettelossa se on Valborg. Naisista ei nyt ole ollut niin väliä. Vihitty heidät on kuitenkin 1764 Maria Otontytär Rasimuksen kuoltua 1760. Omituista on myös, että samalla isällä on kaksi Valborg-nimistä tytärtä. Ehkä hän onkin vaimon mukanaan tuoma.

Tämä tytär Valborg Jaakontytär Sirkiä menee kaksi kertaa avioliittoon; ensin Kaukjärveltä olevan Tuomas Salomoninpoika Pitkäsen kanssa 1781 ja toisen kerran Pitkäsen 1807 kuoltua Seivästöltä olevan Nuutti Matinpoika Junnisen kanssa 1814.  Tämä on jäänyt jo kaksi kertaa leskeksi. Valborg saa lapsia vain ensimmäisestä avioliitosta. Nuorin lapsista Maria Tuomaksentytär Pitkänen s. 1798 menee naimisiin äitinsä puolison pojan Jooseppi Nuutinpoika Junnisen kanssa 1822. He saavat ainakin kahdeksan lasta, joiden kautta suvut jatkunevat nykypäiviin asti.

Joosepin syntymä vuonna 1789

Jooseppi Bertilinpoika Sirkiä syntyy maailmaan siis Ranskan vallankumouksen alkamisvuonna 1789. Tosin siinä vaiheessa vallankumouksen tapahtumat eivät ole vielä edes kunnolla käynnistyneet. Ranskan valtion kassa on tyhjä. Myöhemmin samana vuonna tilanteet kärjistyvät. Heinäkuun 14 päivänä tapahtuu Bastiljin valtaus, josta tulee koko vallankumouksen symboli.

Millaista aikaa elettiin meillä Suomessa?  Karjalan alue kuului Venäjän valtakuntaan, mitä ei aina muista, koska suuri osa Vanhassa Suomessa toimi kuin muinoin Ruotsin vallan alla. Ruotsin kuningas Kustaa III oli aloittanut sodan valmistelut edellisenä vuonna 1788 yrittäen ärsyttää Venäjää, jotta tämä aloittaisi sodan ollen sodan alullepanija. Ruotsi oli menettänyt Turun rauhassa 1748  suuren osan maata, Karjalan. Se pitäisi hankkia takaisin. Pietarin valtaaminen oli myös yhtenä tavoitteena.  Kustaa III onnistui tavoitteissaan siltä osin,  että Venäjä julisti sodan 11.7.1788. Venäjän puolella Kustaata vastassa oli Katariina II Suuri, joka oli Kustaa III:n serkku. 

Tähän lyhyeen sotaan liittyy mm. Anjalan liitto, joka lähti siitä, että upseerit vastustivat tätä sotaa ja lähettivät Katariinalle nootin, jossa he toivoivat naapurisopua ja että Venäjä luovuttaisi Ruotsille rauhanomaisesti Vanhan Suomen. Täältä löydät halutessasi lisää tietoa aiheesta. Tässä olivat ensimmäiset kokeilut itsenäisestä Suomesta? 

Sota kuitenkin jatkui 1789, jolloin Venäjä yritti valloittaa Savoa. Käytiin Porrassalmen taistelu 13.6.1789 Mikkelin lähellä, jossa ruotsalaiset suomalaisjoukoillaan saivat torjuntavoiton, mutta venäläiset silti valloittivat Mikkelin. Näihin taisteluihin liittyy mm. kapteeni, myöhemmin kenraali von Döbeln Ruotsista. Hän haavoittui päähän ja kantoi jatkossa päässään mustaa sidettä. Myöhemmin hän oli mukana myös Suomen sodassa.

Venäjän sotajoukot ovat noihin aikoihin kulkeneet Karjalan kannaksen halki.

Tällaisena alkutalven päivänä, kun lunta tupruttaa pihalla ja maailma näyttää kovin harmaalta, voi hyvin kuvitella millaiselta näytti Kuolemajärvellä talvella 1789. Näiden kauan sitten tästä maailmasta poistuneiden ihmisten kautta tunnen pääseväni lähemmäs sitä aikaa. Ihmiset kuolivat silloin lapsina, nuorina sairauksiin, tauteihin. Jotkut katosivat, hukkuivat. Usein vähän yli 60-vuotiaina kuolinsyy oli vanhuus.

Jooseppi Bertilinpoika Sirkiä (1789 – 1847)

Pitää muistaa, että Jooseppi Sirkiöitä on vuosisatojen mittaan syntynyt useita. Minulla on sukuselvityksessä ainakin yhdeksän samannimistä. Jooseppi Bertilinpoikia on kaksi. Toinen Jooseppi Bertilinpoika syntyi 1816. Tämän nuoremman Joosepin jälkeläisissä on todella monta tuntemaani tänä päivänä elävää ihmistä, joiden kanssa olen kolmas serkku. Olemme kaikki saman esi-isän Simo Pentinpojan jälkeläisiä. 

Nyt käsittelemämme Jooseppi syntyi perheen noin kymmenentenä lapsena. Hän oli 29-vuotias vuonna 1818, kun hän meni naimisiin myös 1789 syntyneen Agneta Antintytär Pentikäisen kanssa. Hatjalahden kylän rippikirjan 1836-1849  mukaan sukunimi on Neuvonen ja lastenkirjan 1840 - 1859 mukaan Nenonen. Kuollessa sukunimi on silti ollut Pentikäinen. Oletettavasti johtuu siitä, että vaimon isä ei ole ollut alun perin Pentikäinen vaan on lopulta ottanut nimensä Pentikkälästä olevan äidin Helena Juhontyttären sukunimen.  Agnetan vanhempien avioituessa 1771 isän sukunimi on ollut Tetri, myöhemmin myös Työppönen.

Joosepin ja Agnetan kolmesta syntyneestä lapsesta vain yksi eli 1822 syntynyt Taavetti jää eloon ja menee naimisiin Koivistolta olevan Maria Jeremiaantytär Kaipiaisen kanssa. Näiden lapsista Karoliina s. 1853 palaa Kuolemajärvelle ja menee Kristian Joosepinpoika Hietasen kanssa naimisiin ja saa kaksi tytärtä. Sitten olemme jo niin uusissa tiedoissa, että en pääse niihin käsiksi.  Loviisa s. 1855 menee 1891 naimisiin Juhana Paavonpoika Karvasen kanssa. Kolmas tytär Kristiina s. 1858 nai Koivistolta Simo Antinpoika Ratian, joka on Humaljoen Ratioiden sukua. Neljäs tytär Annan s. 1860 puolisoksi tulee leskimies Paavo Ristonpoika Kaukiainen, jolla on ennestään iso lapsilauma. Poika Kristian s. 1871 menee naimisiin Näykistä olevan Karoliina Salomonintytär Kososen kanssa, jotka saavat Sirkiä sukunimen.  Näiden kaikkien jatkoselvittäminen on kesken.

Jooseppi Bertilinpoika Sirkiän sisarukset jäävät toisella kertaa käsiteltäväksi. Heitä on Hatjalahden kylässä vielä 1850-luvun jälkeen ja samoin muualla Kuolemajärvellä, mutta se lienee toisen tarinan paikka.

Viipurin läänin henkikirjassa 1825 Jooseppi Bertilinpoika on merkitty sisarensa Agnetan perheeseen. Agneta on tosin jo kuollut, mutta mies Antti Simonpoika Mamia on seillä uuden vaimonsa Justiina Nuutintytär Junnisen ja lastensa kanssa, Kylä on henkikirjassa kirjattu sille sivulle vahingossa Akkalan kyläksi. Tässä linkki.

Sirkiät Hatjalahdessa myöhemmin

Sirkiät häviävät kokonaan Hatjalahdesta enkä tiedä edes, millä paikoin he siellä ovat aikoinaan asuneet. Kun isoisäni vanhin sisar Karoliina Abrahamintytär Sirkiä s. 1876 menee 6.10.1895 naimisiin pikkuserkkunsa Abraham Joosepinpoika Saharin  s. 1871 kanssa, sukua palaa tavallaan entisille asuinpaikoilleen. Puolisot ovat monin kerroin sukua Kirjosten kautta.  Jo pitkään tekeillä ollut toinen sukujuttuni koskeekin perinpohjaisesti Kirjosen sukua. Se alkoi siitä, kun ihmettelin, minne isoisäni äidin suku on Hatjalahdesta hävinnyt.

Kirjoitukseni sisältävät virheitä. Saatan korjata ja täydentää niitä ajan mittaan. En suinkaan pahastu, jos joku tietää enemmän tai huomaa virheen ja kertoo siitä minulle. Näitä tarinoita suvun haaroista kertyy pikku hiljaa lisää. Ne ovat minulle tapa tutustua oman sukuni kaukaisempiin juuriin. Kertomukset eivät pyri täydellisyyteen. Minulla on paljon opittavaa ja tämä on yksi tapa.

Sukututkimus on myös osittain salapoliisityötä, varsinkin jos juuret tulevat lähelle nykyaikaa.

Sukututkimukseen liittyvät kertomukset eivät oikein koskaan ole täysin valmiita. Onko mikään kirjoitus valmis, kun sen kuvittelee voivansa julkaista. Korjailen muitakin blogejani silloin tällöin. Nettijutuissa se on mahdollista, valmiissa kirjassa ei. 

Jos haluat tarkastella, miltä alueella näyttää nyt, niin tässä linkki Google Mapissa täydentämääni karttaan. Hatjalahden kylä on nykyään  Aleksandrovka.

Tässä Hatjalahdesta ilmestyneitä kirjoja. Sotahistoria koskettaa myös kylää. Samoin oman äitini henkilökohtaiset muistot. Nämä kaikki jäävät tämän blogini ulkopuolelle.