Yksityiskohtien voimaa

Aamulla aikaisin katselin ikkunasta, kun iso rusakko kulki vastapäisen talon editse kohti metsää, Klaavonkalliota. Metsän eläimet sopeutuvat hyvin muuttuneisiin elinympäristöihin. Tälläkin rusakolla lienee sukujuuret niissä ikimuistoisissa ”jäniksissä”, jotka ottivat aurinkoa suunnilleen näillä samoilla paikoilla 1980-luvulla. Koiramme Frisse lienee usein myös jahdannut metsässä jotakin fiksua jänistä. Jäniksen viisaus oli kesken juoksua tekemissä kääntymisten nopeudessa. Loppujen lopuksi koira ei koskaan pärjännyt sille. Sopiva aloitus pääsiäissunnuntaille.

En ehtinyt kuvata talon ovella istuvaa rusakkoa, mutta niitä kulkee täällä joka päivä. Samassa ajatukseni palasivat aiemmin ennen ylösnousemista pohtimiini asioihin. Minulla on koko viikon ollut ikävä aiempia kotipaikkojani ja niiden ympäristöjä. Olin jopa vähällä lähteä lapsuuteni maisemiin, Renkoon.  Ajattelin myös joenvartta, jossa samoilin vuodesta 2000 lähtien aina kesään 2017. Sinne pääsisin hyvin kiertämällä ilman, että joutuisin kulkemaan vanhan kotini ohitse.

Klaavonkalliota takaapäin

Nyt asun lähellä paikkaa, jossa asuin 1979 – 1992.  Maisemat ovat toiset kuin aikoinaan. Klaavonkallion ympärillä oli sankka metsä aina Kirkkotielle saakka. Metsää reunusti pelto, joka ulottui Tuusulanväylälle. Kävelin taas kerran Klaavonkalliolle, joka on jätetty ympärille kasvaneen asutuksen keskelle. Henkireikä.

Liikkeellä oli minun lisäkseni vain koiranulkoiluttajia, kaikilla mukana kaksi koiraa. He kulkivat kävelyteitä pitkin, eivät poikenneet metsään. Onhan lähellä myös koirille aidattu alue. Niin pienessä metsässä ei voi päästää koiraa juoksemaan vapaasti. Ei toki saisi edes isommassa, koska joku tulisi heti lataamaan mielipiteensä. En jatka Klaavonkallion metsän aiheesta. Jos sinua kiinnostaa, voit käydä lukemassa täällä lisää.

Kuljin metsän halki. Ajattelin taas kerran, miten minun on ollut nykyään,jo parisen vuotta, vaikeaa kulkea epätasaisessa maastossa. Kulkeminen sattuu nilkkoihin ja polviin. Silti tuollaisessa maastossa kulkeminen on minulle melkein elinehto. Ehkä sitä pitää jatkaa pienissä palasissa. Ajattelin myös äitiäni ja sitä, miten kidutin häntä pitkillä kävelyillä lomilla ja mustikkametsässä.

Tulin lähelle entisiä asuinpaikkojani. Viereisen taloyhtiön takana kasvaa korkea kuusiaita. Mieleeni tuli, että siinä aidassa olisi kyllä hyviä pesäpaikkoja sepelkyyhkyille. Kappas vain, aidassa taitaa ollakin monta pesää, koska paikalle lennähti heti parikin sepelkyyhkyä ja tunki tiheän havukasvuston läpi pesilleen. Aidan viereen on viime syksynä istutettu tai kylvetty kukkia. Siihen nousee näköjään myös paljon voikukkia. Seuraan tilannetta. On aivan ihanaa, että vapaaehtoiset kaunistavat yleisiä puistoalueita. Nyt kohta päässevät kitkemään pellon.

Sitten olinkin jo sen taloyhtiön sivustalla, jossa asuin perheeni kanssa. Siitäkin olen kertonut aiemmin. Lukemaan pääsee edellisen linkin kautta tai suoraan tästä. 

Lapsi tutkii kaikki paikat. Tässä Alex pari päivää sitten

Vaikka ajasta vuosien 1979 – 1992 välillä on ylipäänsä paljon muistoja, voi olla, etten koskaan ehdi niitä täysin käsittelemään. Syvällisesti kuten ehkä haluaisin. Ihmisen elämässä on ikäkausia, joita on vaikea ymmärtää ja tulkita sanallisesti. Keski-ikä lienee lopultakin se vaikein aika elämässä. Lapsuus, osittain myös nuoruus ja vanhuus ovat helpommin käsiteltäviä, vaikka ne eroavat paljon toisistaan. Voit olla toista mieltä, mutta näin olen itse kokenut. Ehkä en edes halua käsitellä noita aikoja muuten kuin pinnallisesti. En tiedä vielä. Olisi silti kiva, kun asiaa voisi käsitellä jonkun kanssa avoimesti ilman mitään esittämistä. 

Lintujen laulu veti ajatukseni pois ja palasin nykyhetkeen. Kevään ilo on niin läsnäolevaa. Luonto on vielä väritön, ruskean ja harmaan sävyt vallitsevat. Kukkia ei ole vielä noussut. Pari päivää sitten Nurmijärvellä oli jo sinivuokkoja ja tien reunassa lähellä Myllykoskea näin jopa valkovuokkoja. Muualla tienreunat loistivat keltaisena leskenlehdistä. Meillä järven läheisyydessä jopa pajunkissat eivät olleet niin pitkällä kuin Nurmijärvellä.

Tulin kirkon lähistölle. Siellä oli alkamassa kello 10.00 pääsiäismessu. Kulkiessani puistossa kirkon ohi, alkoivat kirkonkellot soida. Pääsiäinen oli kerännyt ilmeisesti paikalle paljon väkeä. Kirkonmenojen jälkeen oli vielä kahvit tiedossa. En sittenkään mennyt sinne. Olin mieluummin omassa kirkossani, luonnossa.

Kävelin kohti rantaa. Kesäksi alueelle tuodaan lampaita. Nyt asumukset olivat tyhjät. Kaukana järven toisella puolella taivaalla lensi lintuaura, jota ei melkein edes nähnyt. Eikä se olisi edes kuvissa näkynyt. Olin iloinen hyvästä kaukonäöstäni, joka parani kahden vuoden takaisen kaihileikkauksen ansiosta. Lokkeja lensi lähempänä, sorsat etsivät ruokaa lähellä rantaa. Kauempana ui joku muu vesilintu, uikku?

Kirkkorannan laiturin takana on rauhoitettu lintujen pesimisalue. Sieltä kuuluikin kaikenlaisia ääniä, sirkutuksia, kurnutuksia, laulamista. Isojen kuusten juurella mietin niitä näitä, samalla paikalla elettyjä hetkiä. Niitähän riittää. Ensin siltä ajalta, kun asuin siinä lähistöllä. 

Myöhemmin muutettuani takaisin Tuusulaan kirkkorannasta tuli vähitellen melkein pyhä paikka. Siitä tuli itse asiassa paljon tärkeämpi kuin asuessani melkein vieressä. Viime ja tämän vuosikymmenen vaikeat vuodet tuo paikka oli ystäväni. Jos voi sanoa paikan olevan ystävä. Sen vierellä voit rentoutua ja olla täysin se, mikä olet. Sitähän ystävyys on.

Tietenkin otin retkelläni kuvia. Saa nähdä, mitkä niistä pääsevät blogini kuvitukseksi.

Sevilla 1600-luvulla

Aamulla avasin myös yhden niistä matkakirjoista, joita äskettäin lainasin. Tutkin vanhoja matkapäiväkirjoja, mutta otan mukaani tyhjän päiväkirjan, kevyen ja tyhjän. Lähden lähes tyhjin mielin matkaan, joka alkaa jo parin viikon päästä. En ota painolastiksi edellisiä matkoja ja niiden kokemuksia. Ajatus sopii myös siihen, mitä olen ajatellut tulevaisuudestani. Joka vuosi talvet tuntuvat entistä raskaammilta. Pakolliset tehtävät ja keskeneräiset asiat rassaavat mieltä. Tässä iässä on entistä vaikeampi toteuttaa elämänmuutoksia. Muttei mahdotonta.

Mutta uuden paikan henkeen tutustuminen ei ole koskaan pahasta. On hyvä tietää etukäteen jotakin ja niitä tietoja voi vaikka kirjata valmiiksi matkapäiväkirjaan. 

Matkamme suuntautuu Espanjan Andalusiaan. Enpä olekaan koskaan aiemmin ollut Espanjan mantereella.  Andalusia on autonominen itsehallintoalue, jossa on Wikipedian mukaan 8 maakuntaa. Matkaoppaat kertovat asiasta eriävästi, mutta ne eivät käsittelekään asiaa hallinnon mukaan vaan nähtävyyksien ja kokemuksien.

Ehdin oikeastaan tutustua vasta Sevillaan ja sen katedraaliin. Toisin sanoen asemoin kaupunkia päähäni. Kaupungin läpi virtaa Guadalquivirjoki. Sen pituus on 657 kilometriä ja se laskee Atlantin valtamereen. Myös Gordoban kaupunki sijaitsee sen rannalla.

Painoin mieleeni vain itseäni erityisesti kiinnostavia asioita. Legendan mukaan kreikkalainen jumala Herakles perusti aikoinaan kaupungin. Siinä ne antiikin sankarit, jotka kiusaavat minua edelleen. Historiallisten tietojen mukaan kaupunki perustettiin 700-800-luvuilla eea. 

Sevillan katedraali on maailman suurin katolinen katedraali. Sen paikalla oli ennen katolisen katedraalin rakentamista noin 1400 almohadien (maureja) rakentama jo 12 vuosisadalla perustama moskeija, jonka minareetti, 104- metrinen La Giralda on osa nykyistä katedraalia. Katedraali vilisee yksityiskohtia. LonelyPlanetin matkaopas varoittaa siitä, että turistin ei kannata käydä sekä katedraalissa että vieressä olevassa Alcázarin kuninkaallisessa palatsissa samana päivänä, koska niiden omaksuminen on vaativaa.

Nurmijärven Myllykoski pari päivää sitten

Tapani mukaan takerruin minua erityisesti kiinnostavaan yksityiskohtaan, koska olen muillakin matkoillani ollut saman herran kintereillä. Nimittäin Kolumbuksen jäänteitä säilytetään katedraalissa. Kolumbus kuoli 1506 Valladolidissa Pohjois-Espanjassa. Hänen poikansa Diego toimitti Kolumbuksen jäänteet Sevillan La Cuevasin luostariin, kunnes ne ja Diegon jäännökset vietiin 1536  (1541) Santo Domingoon Hispaniolaan Karibian saaristoon, jonne Kolumbus oli rantautunut joulukuussa 1492. Sieltä Kristoffer Kolumbuksen ja pojan jäännökset siirrettiin 1796 Kuubaan Havannaan, josta ne tuotiin takaisin Espanjaan 1898. On hyvin todennäköistä, että luiden jatkuva matkustaminen maanosien välillä, on sekoittanut niitä. Oletettavaa on, että Kolumbuksen luita on parissa paikassa. Huh sentään.

DNA-tutkimukset ovat osoittaneet, että Sevillan katedraalissa on todella hänen jäännöksiään. Kuolemansa jälkeen Kolumbus matkustaa edelleen löytämättä oikeaa paikkaa. Hänhän luuli koko elämänsä ajan tulleensa Aasiaan eikä Amerikkaan.

1980-luvulla ajettuamme Suomesta Euroopan halki ja Sveitsin Alppien yli Italiaan tulimme Genovaan, jota on pidetty kautta aikain Kristoffer Kolumbuksen (1451 – 1506) syntymäkaupunkina. Haaveenani oli tuolloin käydä hänen syntymäkodissaan. Kaupunki kuitenkin yllätti suuruudellaan ja eksyimme. Jätimme Genovan ja jatkoimme kohti Pisaa. Myöhemmin on selvinnyt, että ehkä Kolumbus ei ollutkaan italialainen vaan espanjalainen tai vaikkapa portugalilainen. Epäillään jopa skotlantilaisia juuria ja puolalaista kuningasta. Hän itse salasi syntyperäänsä. 

DNA-tutkimuksia on tehty ja tehdään vielä lisää kunhan löydetään sopivia vertailukohteita. Siinä oli salaperäinen mies eläessään ja kuoltuaan.

Kanariansaarilla on myös paljon yhteyksiä Kolumbukseen. Muun muassa La Palman-saaren Santa Cruzin kaupungissa on esillä jäljennös Kolumbuksen Santa Maria-laivasta. En voinut muuta kuin ihmetellä, että hän matkasi niin pienellä laivalla Atlantin yli.

Maailma on täynnä pieniä ja suuria ihmeitä. Ja niitä yksityiskohtia. Niihin kiinnittävät katseensa erityisesti lapset ja jotkut vanhat ihmiset.

Unien tulkintaa

Toissa yönä näin erityisen paljon unia.  Viimeisin niistä on jäänyt mieleeni. Itse asiassa se oli tavallaan jatkoa edelliselle unelle.  Muistan osan siitäkin ja itse asiassa huomaan nyt, että olen aiemmin nähnyt vastaavan unen tai unia vaikka ehkä vähän erilaisena.   

Eksyminen oli unessa tärkeä teema. Toinen oli se, että ympäröivä maailma, joka ensimmäisessä unessa oli Helsinki, oli kaaoksessa, talot rikkinäisiä.  Kulkeminen oli vaikeaa ja oli vaikea pysytellä vesien yli menevillä lankuilla. Menetin toisen kenkäni sen pudotessa pahassa paikassa veteen. Saatoin pudottaa tai rikkoa myös kamerani, jota raahaan aina mukanani, siis unissakin.

Jälkimmäisessä unessa olin aluksi jonkun ryhmän kanssa matkalla, jossa jouduimme yöpymään. Joka tapauksessa lähdin yksin yöpymispaikaltani käymään kaupungilla, joka tällä kertaa ei ollut Helsinki. Kun palasin, kuljin kaupungin läpi oletettavasti oikeaan suuntaan. Alue oli täynnä vaaleita puurakenteisia taloja ja tajusin siinä, että en muistakaan taloa, mistä lähdin liikkeelle ja missä aikomukseni oli yöpyä. Taskussani oli pieni avain. Päätin kokeilla sitä yhden talon oveen, jonka tiesin jo siinä vaiheessa olevan väärä talo. Ehkä ajattelin jatkossa kokeilemalla löytää oikean talon. Sinänsä tyhmä ajatus ja siinä kävikin niin, että avain katkesi ja oli käyttökelvoton.

Jostakin kumman syystä en hätääntynyt ollenkaan vaan pysyin tyynen rauhallisena. En siinä vaiheessa vielä tajunnut, että olin unessa. Se tapahtui hetkeä myöhemmin. Kun heräsin mieleeni tuli useita tilanteita, joissa olisin voinut vaipua epätoivoon, raastaa hiuksiani ja toivoa olevani kuollut. Sen sijaan olen ollut tyyni kuin ”viilipytty”. Olen vain jatkanut eteenpäin kuin kone ja vähän ajan päästä asiat ovatkin ratkenneet oudolla tavalla.

Olen hyvin usein tehnyt sen virheen, etten ole varmistanut paluureittiä jonnekin/jostakin.  Olen selittänyt sen itselleni, että minusta on hauska eksyä, koska silloin aina löydän jotakin uutta tai opin lisää. Viime aikoina en ole kovasti välittänyt eksymisestä. Minulla ei ole ollut siihen aikaa ja olen halunnut vähentää ylimääräisiä vaikutteita ja ideoita selvitäkseni edes niistä, joista on selvittävä ja jotka ovat nyt ajankohtaisia.

Sanoin eilen illalla ystävälleni, että olen taas kerran umpikujassa.  Jos talon kauppa ei synny lähiaikoina, tarvitsen taas tuota jääkylmää rauhallisuutta ottaakseni vastaan ne asiat, jotka häämöttävät lähitulevaisuudessa.

Me ihmiset rakennamme elämän itsellemme. Se koostuu monesta asiasta, keräämme oman persoonamme ympärille ystäviä, puolison, lapsia, perheen, kodin, työn, harrastuksia. Jos meillä on onnea, tulemme hyvin toimeen ja asiat onnistuvat helposti. Elämme sopusoinnussa ympäristömme kanssa. Oma elämämme on tukijalkamme myös kohdatessamme vaikeita asioita. Voimme sairastua, jäädä työttömiksi, menettää läheisiämme. Oma persoona ei aina yksin riitä tukijalaksi vaan kohdatessamme liian paljon vaikeuksia voimme joutua tuuliajolle. Huonoimmassa tapauksessa voimme menettää aivan kaiken, myös itsemme.

Itse asiassa kaiken menettäminen on helppoa. Tiedän sen todella hyvin äitini perheen osalta. Myös äitini menetti kaiken. Kun on vielä nuori eikä ole saanut kerättyä sitä runsasta elämää ympärilleen, menetys voi olla pienempi. Toisaalta sodan yhteydessä voi menettää perheensä, ystäviään, haavoittua ruumiillisesti tai henkisesti ja kantaa sitten sodan jälkiä itsessään loppuelämän. Molemmat vanhempani tulevat tässä mieleen. Heillä säilyi silti niitä tukijalkoja ja ajan myötä tuli lisää. Mutta sitten vanhuudessa ei kuitenkaan ollut aina niin helppoa. 

Minäkin olen saanut menetysten jälkeen uusia tukijalkoja aivan itsestään tai hankkimalla niitä omalla toiminnalla.  Olen niistä hyvin kiitollinen. 

Syntymälahjaksi olen saanut erinomaisen taidon uusien asioiden/taitojen hankkimiseksi. Kiitän hyviä haltijattaria, jotka olivat paikalla syntyessäni.  Kunpa olisin ollut yhtä hyvä myös rahan hankkimisen suhteen. Se ei tuo onnea, mutta se voisi nyt helpottaa ratkaisuja. Olen aina ollut sitä mieltä, että pääasia on, että tulee toimeen ja pystyy hoitamaan asiansa kunniallisesti. Nyt ei kohta enää sekään riitä.

Joskus ihminen saapuu haarautuvien teiden risteykseen ja jää siihen miettimään. Toinen kenkä on pudonnut ja vaivaisenluinen jalka on paljaana. Talon rännit vuotavat ostajaehdokkaan niskaan. Ei ole rahaa korjata. Kukaan ei ole kiinnostunut ostamaan vanhaa, mutta hyvää taloa, jossa on tehty iso remontti kunnolla ja vaihdettu yhdeksän ikkunaa.  Isolle tontille voisi joskus ehkä rakentaa toisen talon. Pihalla kasvavan mäntymetsän voisi kaataa ja saada hyvät rahat vaikkapa kattoremonttiin.  

Eilen paikallisessa sanomalehdessä kirjoitettiin, että kunta yritti laskiaistapahtumassa myydä omakotitontteja siinä onnistumatta.  Hyrylän kupeessakin ne menevät tänä päivänä huonosti kaupaksi. Tontit ovat paljon pienempiä kuin tämä ja maksavat kolmasosan tästä. Ilman taloa tietysti.

Rakentamalla tontille oman talon, saisi juuri sellaisen, mitä haluaa eli täydellisen kodin, upouuden ja kiiltävän. Toisen vanha on jo käytetty eikä oikein sovellu nykyihmisille. Jos rakentaa pienelle 100.000 euron tontille vaikkapa avaimet käteen systeemillä samankokoisen talon, joutuu maksamaan tuohon vielä päälle noin 330.000 euroa. Itse asiassa, jos itse toimii rakennuttajana, hinta on melkein sama.  Mutta silloin hintaan voi joutua lisäämään paljon muutakin.  Onko onni vielä tallella, kun talo on valmis?

Minun ei pitänyt tähän edes juuttua, mutta…  Huomaatte kuitenkin, että selviytyjä miettii koko ajan. Minähän olen luovuttamassa, koska olen umpikujassa. Meissä taitaakin olla useita puolia, jotka aktivoituvat tarpeen vaatiessa.  Mutta miksi olen niin rauhallinen, vaikka unessa avain katkesi enkä löydä tietä perille? 

Avain saattoi olla myös syypää siihen, että olen vieläkin tässä jamassa. Kun aikoinaan vaihdoin talon oviin uudet lukot, se aiheutti niin kovan suuttumuksen, että oksat poikki. Tein sen asianajajan pyynnöstä, koska en enää jaksanut seurata muuttoa, jota oli jo kestänyt kolme kuukautta. Asianajaja tosin erehtyi monesta muustakin asiasta. Siitä opin, että käytän nyt ja jatkossa vain omaa harkintaa.

Olen miettinyt vaihtoehtoja, olen todella. Mutta niitä ei ole. Jos tulisi sota, talo ja tavarat (kirjat ja paperit) tuhoutuisivat, mutta minä en, voisin aloittaa alusta. Se olisi ratkaisu. Minusta tulisi pakolainen.  Se voisi ratkaista kaiken.  Kukahan antaisi minulle turvapaikan?

Ajan raskaus

Onkohan tulevaisuudessa häämöttämässä sellainen aika, että ehtisin tehdä jotakin oikeasti?  Minusta tuntuu koko ajan, että raapaisen monia asioita saamatta mitään kunnolla aikaiseksi. Taitaa olla niin, että meillä jokaisella on aivan ikiomat mittapuut, joiden mukaan arvostelemme toimiamme.

Tässä eräänä päivänä alkuviikosta ystäväni mainitsi ollessani hänen luonaan kahvilla, että omenapuutkin pitäisi leikata.  Olin vähän aikaisemmin kiinnittänyt huomiota oman pihani pilviä hipovaan omenanpuun oksaan samalla kun katselin, miten ihmeessä ylettyisin katkomaan mäntymetsäni puiden kuivanneita oksia. 

Mäntymetsäksi voi hyvin kutsua puutarhaa, jossa kasvaa kymmenisen isokokoista saaristomäntyä.  Nyt kun lumi vielä peittää pihan, niin aamuisin se voi olla niin kovapintaista, että sen päällä pystyy seisomaan ja ulottuu ylemmäs.  Aamut usein vilistävät ohi muuta tehdessä ja iltapäivällä aurinko on lämmittänyt  lumen pinnan.  Sen verran voin tehdä, että luen puiden leikkausohjeet. Niissä sanotaan, että hyvän sadon varmistamiseksi hedelmäpuita on leikattava usein.  Taidan tässä joku päivä tarkastella asiaa tervettä järkeä käyttäen ja jättää jatkon tuleville asukkaille, jotka todennäköisesti kuitenkin kaatavat säälimättä pihan kaikki puut.  Maailma ja ihmisten arvostukset ovat muuttuneet. Vanhaa pihaakaan ei saa koskaan takaisin muuta kuin antamalla ajan kulua eikä sitä saa silloinkaan samanlaisena takaisin.

Kunta-asioita

Viikolla kävin Tuusula-seuran vuosikokouksessa, jossa otettiin kantaa kuntamme palasiin pilkkomis- ja jakamissuunnitelmiin, jotka kumpuavat metropolihallinnon suunnitelmista.  http://www.hs.fi/paivanlehti/kaupunki/Helsingin+seudulle+tulisi+nelj%C3%A4+kuntaa/a1362125585761?src=haku&ref=arkisto%2F 

Pöyristyttävää jo sinänsä olisi, että historiallisesti toiseen joukkoon kuuluva Tuusulan eteläosa liitettäisiin osaksi Vantaata.  Sote-alue-kysymys on toinen asia , joka vie samaan suuntaan.  http://www.hs.fi/kotimaa/Sote-ehdotus+Helsinki+Espoo+ja+Vantaa+vastaisivat+palveluista+pikkunaapureille/a1363661016468

Kokouksessa todettiin, että nyt on viimeinen hetki ottaa asiat omiin käsiin ja rakentaa yhteinen linja muiden Keski-Uusimaan kuntien kanssa. Tuskin  edes me asiaa sivusta seuranneet  pystymme täysin ymmärtämään, mistä tässä kaikessa  oikein on kysymys.  Ja toisaalta  välittääkö moni nuoremman sukupolven edustaja siitä, mihin kuntaan me jatkossa kuulumme  ja minne päin käännämme katseemme, kun haemme palveluja.

Olen jo aiemmin ollut silmät pyöreinä, kun aina asioiden edellä kulkee se sama väittämä, että näin tehdään, koska väestö vanhenee ja siksi tarvitaan uudelleen organisointia.  Eikö tämä koko juttu maksa myös mielettömän paljon?  Maailma menee aina vain vaikeammaksi ymmärtää. Toivon kuitenkin jaksavani ymmärtää sitä edes jotenkuten elinpäivieni loppuun saakka.

Sama paikka kuvattuna  ylhäällä viime viikolla 19.3.2013 ja alhaalla 2.2.2009

Tamminiemi

Viikolla kävin myös Helsingin Kuolemajärvikerhon kanssa tutustumassa Tamminiemeen. Esittelyn aluksi saimme kuulla ensi kesänä Ilmajoen musiikkijuhlilla Kekkosesta tehdyn oopperan pääosissa esiintyvien Jyrki Anttilan ja Raimo Laukan laulua.  Tamminiemen huoneita kiertäessäni tuli mieleen, että tänä päivänä monet nuoret ovat rakentaneet itselleen yhtä komeita ja suurempia pytinkejä, jolloin Tamminiemi saattaa tuntua niiden rinnalla vaatimattomalta. Siinä taas tuli mietittyä maailmamme arvojen muuttumista.

Tässä olemme menossa saunalle ja kahvilaan.

Sukututkimukset

Melkein suoraan Tamminiemestä jatkoin Tuusulan sukututkimuskerhon kokoukseen, jossa tällä kertaa pääaiheena oli Mika Waltarin ja Sylvi Kekkosen sukulaisuussuhde.  Maija Kajander, joka itsekin oli viides serkku Mika Waltarin kanssa, valotti meille tämän äidin puoleista sukuhistoriaa.  Sylvi Uinon äiti oli Pietarissa toimineen kultasepän (Thomas Stenberg)  tytär Emilia Stenberg.  Mika Waltarin isoisä eli äidin isä (Johan Johansson) oli samoin Pietarissa kultaseppänä.  Sukuyhteys syntyi näiden kultaseppien kautta, kun Johan Johansson meni naimisiin Mika Waltarin isoäidin Maria Wilhelmiina Trappin kanssa, joka oli siis alun perin  Pornaisista kotoisin ja jonne hän myös Pietarista palasi.

Olin noiden sukujuttujen jälkeen todella väsynyt ja sammahdin tosi aikaisin nukkumaan. Heräsin aamulla aikaisin ja Mika Waltarin elämänkerrat kirjahyllyssäni alkoivat polttaa.  Tutkinkin heti, mitä kirjoissa näistä asioista kerrotaan. Uudemmassa Unio Mysticassa, jonka Panu Rajala on kirjoittanut, sukulaisuussuhde todellakin mainitaan sivulla 30, jossa kerrotaan, kuinka  Waltarin perheen asuessa Mikkelissä  äidin pikkuserkku  Sylvi Uino ulkoilutti perheen poikia.  Ritva Haavikon toimittamassa, vuonna 1980 ilmestyneessä  teoksessa ”Kirjailijan muistelmia”, Mika Waltari kertoo sukunsa vaiheista melkein samoin sanoin, kun tilaisuudessa kuulimme. 

Menossa tutustumaan Sipoon  vanhaan kirkkoon kesällä 2006. Olimme tulossa Pornaisista, Mika Waltarin maisemista, jossa kävimme kesäretkellä, Anna ja minä.

Vanhat blogit, tämä talvi ja vähän muitakin

Muiden sukututkimukset innostavat taas hetkeksi omien puoleen, vaikka aikani rapisee ohitse aivan liian nopeasti. Ehdin lukea jutun jos toisenkin ja siinä kaikki. Talvipäivät valuvat  toisinaan käsistä milloin yhden milloin toisen asian viedessä huomioni.  Suoraan sanoen nautin välillä vain olemisesta.

Alkuviikosta riensin parina päivänä Tuusulanjärvelle, jossa tänä kevättalvena on mahtavat  luistelu-, hiihto- ja kävelyradat. Viikonloppuina sinne ei kannata lähteä, koska monet muutkin ovat tulleet paikalle ja on melkein mahdoton saada päiväsaikaan parkkipaikkaa. Arkipäivisin tilaa riittää.  Viime vuosien talvina tällaista mahdollisuutta jääelämään ei olekaan ollut, koska lunta on tullut niin paljon jo siinä vaiheessa kun järvi ei ole vielä kunnolla jäätynyt.  Kiertelin itse asiassa siellä viimeksi helmikuussa 2009.  Kirjoitin siitä 3.2. 2009 silloiseen blogiini seuraavaa:

"Iltapäivästä tulikin mahdottoman hieno. Ajattelin ensin lähteä pienelle kävelylenkille, kävellä lähellä kotiani olevalle yhdelle Tuusulanjoen ylittävälle sillalle kameran kanssa. Minulla on tuhansia kuvia sillalta, koska niin usein kävelylenkkini kulkevat sen ohi ja päiväsaikaan en voi lähteä minnekään ilman kameraa.  Mutta mieleni muuttuu koko ajan, uusia ideoita tulee. Loppujen lopuksi ajoin autolla Tuusulan kirkolle. Kiertelin ensin hautausmaan ja kirkon ympäristön ottaen kuvia joistakin haudoista (Halonen ja Aleksis Kivi jne) .

Sitten laskeuduin Tuusulanjärvelle. Olen aikoinaan asunut kirkon välittömässä läheisyydessä. Olenkin ikuistanut maisemaa kirkon rannasta kohti Järvenpäätä myös tuhansia kertoja vuosikymmenien ja erityisesti viimeisimmän 5 vuoden aikana, kun olen kuvannut digikameralla. Järvelle on nykyään talvisin aurattu leveät luistinradat ja niiden viereen tehty parikin latua. Tuusulan puoleinen rata kiertää ympyrän kaartuen lähellä Halosenniemeä toista rantaa pitkin takaisin. Järvenpään puolella on omansa. Päätin kävellä Tuusulan puoleisen kierroksen, koska halusin kuvata talvista Halosenniemeä järveltä päin. Fjällbon kohdalla poikkesin rantaan kuvaamaan polkua rannassa ja sen ympärillä kaartuvia mäntyjä. Kunpa osaisin maalata tai kunpa minulla olisi malttia opetella maalaamaan. Paremman puutteessa maalaan runsaasti kameralla.

Viime vuonna tähän aikaan oli myös vielä näin paljon lunta. Muru seuraa ikkunasta naapurin Mökää.

Luistelijat ja hiihtäjät olivat pääsääntöisesti vanhempaa väkeä, olipa yksi lähtenyt potkukelkalla liikkeelle.  Kaikenlaisia luistimia oli käytössä. Retkiluistimet ja sauvat ovat varmaan paras yhdistelmä.  Onnelan rannassa niitä vuokrattiin 25 euroa/2 tuntia.  Kannattaa varmaan ostaa heti alkuun omat, koska hinta on naurettavan kallis.

Kun tulin Fjällbon rannasta takaisin radan reunaan, kaunoluistimilla luisteleva nainen kaatui komeasti edessäni. Kun hän nousi ylös, hän lensi saman tien toiselle puolelle. Olisin auttanut, mutta eipä hän sitten tarvinnutkaan apua. Hän sanoi olevansa ensimmäistä kertaa kokeilemassa luistimia, jotka myös näyttivät aivan upouusilta. Ne hän oli ostanut jostakin 20 eurolla. En kyllä lähtisi kaunoluistimilla, niin vaikeat ne olivat minulle aikoinaan Kouluaikoina en koskaan oppinut luistelemaan kunnolla. Toivotin hänelle hyvää jatkoa.

Jäässä risteili paljon halkeamia, vaikka onhan se paksua ja kestävää. Krapin saunan ja Taistelukoulun kohdalle oli tehty avannot uimista varten. Ilma oli mitä parhainta hengittää ja kulkea, pieni pakkanen oli juuri sopiva ja aurinko lämmitti. Kuvaaminen iltapäivän kirkkaassa auringonpaisteessa lumen häikäistessä ei ole helppoa, mutta räpsin tapani mukaan ahkerasti paljon kuvia ja karsin niitä sitten, kun olen siirtänyt ne tietokoneelleni. Sain kuvattua Halosenniemeä ja siitä käännyinkin toiselle puolelle kohti jykevää Sarvikalliota. Kallio peitti auringon. Valon ja varjon erot tulivat jyrkiksi. Vähensin ilmiselvästi kuvaamistani paitsi otin pari omakuvaa varjostani. Josko voisin niitä käyttää johonkin tarkoitukseen. Tuntui että porukkaa alkoi olla vähemmän liikkeellä, kello lienee ollut siinä 15.30.

Ajattelin Pekka Halosta hiihtämässä järvellä kun olin samassa paikassa, missä hänkin aikanaan kulki. Hän oli etsimässä kuvauskohteita ja ehkä paikkaa tulevalle ateljeelleen ja kodille. Puhelin pärähti soimaan laukussani. Elisa Torniosta soitteli. Olin äskettäin kysellyt sähköpostilla häneltä, mitä pakkaan matkalaukkuuni, kun ensi sunnuntaina lähden hänen mukanaan Tornioon ja myöhemmin Leville. Puhelun ajan olin Sarvikallion varjossa. Oli jännä sanoa Elisalle, että soitit minulle keskelle Tuusulanjärveä. Keskustelimme viikonlopun ohjelmasta ja tosiaan siitä, mitä otan mukaani kameroiden lisäksi. Aion kuljettaa myös kannettavan tietokoneeni sinne, koska olen ostanut sen nimenomaan matkoja varten.  Hän tulee etelään jo viikolla ja menee ensin siskonsa luokse Espooseen. Menen jo lauantaina tapaamaan häntä Vantaalle ja samalla kuuntelemaan hänen työhönsä liittyvän amerikkalaisen gurun esitelmää. Sen jälkeen menemme syömään jonnekin. Sunnuntaiaamuna hän noutaa minut mukaansa ja pitkä matka Tornioon alkaa. Siitä onkin jo aikaa kulunut, kun olen viimeksi Lapissa ollut, ainakin 15 vuotta. Nyt katson asioita aivan uusin ja kiireettömin silmin. Osa minusta on nykyään aivan toinen ihminen kuin silloin. Sitä se vanheneminen tekee.

Tammikuussa 2008  (12.1.2008) Tuusulanjärvellä näytti tältä.

Kun olin Tuusulan kirkon kohdalla päätin oikaista ladun viertä pitkin järven poikki. Se olikin raskasta, koska lunta on kuitenkin aika paljon. Lapsiperheitä tuli nyt rannalle harjoittelemaan luistelemista vanhempien päästyä töistä. Huomasin olevani tosi nälkäinen, sillä olin viimeksi syönyt aamulla pari ruisleipäviipaletta. Onneksi kotona oli eilen päivällisen tähteet, jotka tarvitsi vain lämmittää."

Itse asiassa samoja asioita kirjoitin myös edellisenä päivänä edelleen lähettämääni päiväkirjamerkintään, johon viittasin blogini alussa:

"Koko kansa kirjoitti eilen päiväkirjaa.  Suomalaisen Kirjallisuuden Seura ja Kalevalaisten Naisten Liitto keräsi kansanrunousarkistoon päiväkirjamerkintöjä tavallisilta suomalaisilta ihmisiltä. Samanlainen keräys järjestettiin tasan 10 vuotta sitten eli 2.2.1999 ja silloin arkistoon kertyi yli 23.000 päiväkirjaa. Aineistosta tehtiin tutkimus ja julkaistiin teos Suomalaisen päivä (SKS2001)."

Tosin merkintäni kertoi myös muista asioista kuten unistani ja rauhattomasta nukkumisestani levottoman nukkujan rinnalla. Pakenin silloin moniin asioihin voidakseni olla ajattelematta epäonneani elämässä. Nyt pakoni on tavallaan päättynyt, mutta olenko sen onnellisempi? Vai olenko vain tyhjässä kohdassa ajanjaksojen välissä?

Antamalla ajan kulua ja tehdä tehtävänsä. Ehkä se pätee ihmiseenkin jos puutarhaankin. Mutta samanlaisena en sitä edes halua takaisin.

Tätä odotamme.