Harmaata ja tasapaksua

Tällaista tämä on. En ole saanut edellistä 16.1. aloittamaani blogipostaustani valmiiksi enkä saa. Se olisi kertonut lähinnä päivistäni, ajatuksistani ja tekemistäni asioista. Se ei ole niin tärkeätä. Mainitsemisen arvoiset asiat ujuttautuvat muihin teksteihini tavalla tai toisella. Kaikkea ei tarvitse sanoa. Omakohtaiset tekstit näyttävät olevan luettuja. Joskus askarruttaa, miksi näin on. Ehkä on hyvässä tai pahassa mielenkiintoista lukea vanhan naisen tuskien taivalta.

Kuvat sattumanvaraisia 17.6.2011 aamu kotipihalla

Tämä aamuna heräsin uneen, joka oli kirjattava ylös. Siinä oli nimittäin minulle viesti. Olin tapaamassa vanhoja tuttuja ihmisiä, kun minulle näytettiin blogeistani kerättyä laajaa kirjasarjaa ja kysyttiin, onko lisää tulossa. Kirjasarja sisälsi juuri mainitsemiani henkilökohtaisia tekstejä. Sellaista sarjaa ei todellakaan ole olemassa. Aloin unessa ajatella, että pitäisikö sarjaa jatkaa. Keskeneräiset tekstini tulivat mieleeni ja ikävä kirjoittamisen pariin. Olen todella pitkään ollut tuskastunut, rasittunut, kipeä ja jaksamaton. Puurran kyllä kaikenlaisten tehtävien parissa ja innostun monista asioista. Uni muistutti minua vapaan kirjoittamiseni tärkeydestä. Huolimatta edelleen keskeneräisistä muista tehtävistä, se johdatti minut nyt jatkamaan blogiin kirjoittamista.

Viimeisimmän viikon aikana olen yrittänyt saada aikaan esitystä ensi viikon Helsingin Kuolemajärvi-kerhoon. Eilen sain vihdoin lähettyä kutsun kerholaisten sähköposteihin. Koska meillä ei ollut esiintyjää tammikuulle, niin tarjouduin vapaaehtoisesti alustajaksi. Esitys on vielä työn alla, mutta aihe oli jo pidempään hautunut mielessäni.

Esityksen aiheena ovat sotakorvaukset evakoille. Tilasin muutama vuosi sitten (2022) Kansallisarkistosta isovanhempieni perheen ja sodassa olleen äitini korvaushakemukset kaikkine liitteineen. En tutkinut niitä silloin kovin tarkkaan, mutta nyt oli aiheellista paneutua niihin. Niiden eteeni tuoma pikkutarkka tieto kaikesta omaisuudesta, rakennuksista, lasten vaatteista ja tavaroista, tiluksista, ammattiasioista, eläimistä oli vaikuttava ja sisälsi paljon minulle uutta asiaa. Pisin korvaushakemus oli hakemuksineen ja päätöksineen yli 50 arkkia pitkä. Kirjoitin aiheesta blogiini 17.1.2022 otsikolla ”Havaintoja tietoisuuden rajoilla”.  Silloin paneuduin aiheeseen osittain unien ja tunteiden viemänä, mutta korvaushakemuksista kerroin osittain melko yksityiskohtaiseksi.

Tutustumiseni erääseen kirjaan johti lupaamaani esitykseen. Luin kirjan yhdeltä istumalta ja sain siitä sellaista tietoa, mitä en ole muualta saanut.

Se oli Johannes Virolaisen 1989 Otavalla julkaistu kirjan ”Siirtokarjalaiset 1941–44.  Kotiinpaluu, jälleenrakennus, uusi lähtö”. Kirja kertoo todella tarkkaan kaikesta, mikä liittyy kirjan otsikkoon sisältäen paljon sellaista, mitä en ole mistään muualta lukenut.

Virolaisen s. 1914 tehtävä sotien aikaan oli seuraava Wikipedian mukaan:

” Sotien aikana Virolaisen ura kietoutui karjalaisten kohtaloihin. Talvisodan päättäneessä Moskovan rauhassa 1940 Viipuri, Yläsommeen kylä ja Virolaisen kotitila jäivät uuden rajan taakse. Jatkosodan aikana Virolainen työskenteli Palautetun alueen neuvottelukunnan toimistopäällikkönä 1942–1944. Neuvottelukunnan tehtävänä oli organisoida jatkosodan alussa takaisin vallatun Karjalan jälleenrakennus ja -asutustyöt. Kun jatkosota päättyi 1944 ja talvisodan jälkeinen raja vahvistettiin Moskovan välirauhassa, neuvottelukunta lakkautettiin. Virolainen nousi sisäasiainministeriön siirtoväenasiain osaston päälliköksi tehtävänään Karjalan evakoiden asuttaminen. Sota-aikana hän yleni luutnantiksi ja myöhemmin vielä reservissä kapteeniksi.”

Evakkojen kohtalot, molemmat lähdöt ja paluut ajankohtineen ja vaatimuksineen vyöryivät eteeni. Tietoa oli enemmän kuin olin aiemmin tavannut missään. Karjalan alue oli laaja ja vaikkapa talvisodan hävitys oli jo koskettanut alueita eri tavalla. Kuolemajärvellä hävityksen aste oli yli 90 %. Samanaikaisesti piti huolehtia myös väestön asuttamisesta molemmilla kerroilla. Sodat vaativat valtavasti voimavaroja sekä evakoilta että valtiovallalta.

Koskettavaa oli myös karjalaisten kuume päästä takaisin ja rakentaa kodit ja ympäristö uudelleen. On aina hienoa jakaa tietoa kaikista siirtoväkeen liittyvistä asioista, koska väärinkäsityksiä on liikkeellä edelleen, vaikka kuinka paljon.  Vieläkin joutuu selittämään, että karjalaiset ovat kantasuomalaisia ja että siellä oli kahta uskontoa, oli luterilaisia ja ortodokseja. Karjalan kieltä tyrkytetään usein kaikkien karjalaisten kieleksi, mutta esim. Karjalan kannaksella puhuttiin suomen kieltä, murretta.

Alex ja minä "hirmumyrskyn" jälkeen hänen kotipihallaan 13.8.2017

Lapsenlapseni Alex on viettänyt tammikuun aikana kahteen otteeseen viikonlopun luonani. Silloin omistauduin vain hänestä huolehtimiseen ja nautin, että Minni-kissan kanssa saamme mukavaa seuraa. Silloin kirjoittelen yleensä vain päiväkirjaani ja teen pakollisia kotitöitä.  Alexin isä on äskettäin kuollut ja olen jäänyt ajattelemaan häntä ja kaikkea, mitä oli tapahtunut siihen mennessä, kun perheen tiet erosivat 2019 Alexin ollessa 7-vuotias. Olemme puhuneet myös hänen muistoistaan vanhasta kodista.  Koska olen ollut hänen elämässään hänen syntymästään asti, niin vatvon ja ajattelen kaikkea pitkään. Kuolema pysäyttää aina ja vie miettimään myös kaikkea sitä, mikä on elämässä tärkeintä. Puhumme usein  ajattelematta asioista syvällisesti ja tunteilematta, mutta sitten tapahtuu jotakin, joka katkaisee ajatukset. Muistan kaikki hyvät asiat ja surut. Kaikki löytyy valokuvistani, koska toivottomana asioiden dokumentoijana olen kuvannut perheen tapahtumia noin 10 vuoden ajalta. En voi olla ajattelematta, että varmaan kaikki osalliset ajattelivat menehtyneen elämää ja suhdetta häneen. Mutta siitä on vain niin vaikeata puhua. Enkä minä ole kirjoittamassa romaania kenenkään elämästä, en edes omastani, koska se koskettaisi valtavan suurta joukkoa ihmisiä. Tuskin kukaan loukkaantuu siitä, että mainitsen tämän asian täällä blogissani.

Kaupan pihalla korona-aikana 13.4.2020

Tulevina päivinä jatkan esitykseni tekemistä ja valmistautumista.

Minua huvittaa, että kirjoitan tällaisia blogipostauksia, joissa kerron kuin alakoululainen päivän tapahtumista. Lapsena en kertonut tunteistani, sitä olen joskus ihmetellyt. Rivien välistä luin usein, että niistä olisi ollut jotakin sanottavaa, mutta jätin sanomatta. Olen miettinyt ja varmaan ja aiemmin kirjoittanut siitä, mitähän olen tarkoittanut. Elämänkokemus kertoo minulle, mitä ehkä tarkoitan. Ihminen joutuu pakosti piilottamaan tunteita, koska niistä puhuminen on tuonut jännitteitä perheenjäsenten väliseen suhteeseen ja tarkempi käsittely jopa riitauttanut ihmisiä. Niinhän se on vieläkin, kun tarkemmin ajattelen. Väärinkäsityksiä syntyy liian helposti, koska emme ole oppineet keskustelemaan eikä tarkentamaan kunkin henkilön luonteeseen ja ajatusmaailmaan. Monelle empatia on tuntematonta. Riita tai yhteentörmäys on väistämätöntä. Nykyaika sattuu jopa korostamaan sitä.

Suomalaiset vasta opettelevat kommunikointia, ymmärtämistä ja sopua toistensa kanssa, sekä yhteiskunnassa kaikkialla ja perheissä yksilöineen.

 On niin, että kivat asiat saavat unohtamaan kipeän jalkani, joka tuntuu vähän paremmalta, muttei salli vielä sen kummempaa liikkumista kuin käynnin kaupassa kerran tai kaksi kertaa viikossa. Olen armottoman hyvä sekoittamaan ympäristöni, mikä ei ole mikään ihme, koska paperitavaraa on niin paljon ja aina jotakin on hukassa. Siis, siivotakin pitäisi, siinä minun liikuntani.

Valokuvaus on jäänyt syrjään, on pimeätä, sataa välillä räntää ja luonto on harmaa ja iloton. Tylsää tekstiä, mutta elämä on pääosin harmaata ja tasapaksua ja oikeastaan se on siinä parasta, kunhan sen tajuaa. Siitä tuli myös otsikko tälle postaukselle.

 .... ja blogialusta reistaili, ettei tästä tahtonut tulla valmista...

Selfie kotipihalla 25.6.2014

 

Päivien kulku

Silmieni edessä puut ovat jo lähes alastomia. Ne ovat riisuneet keltaiset lehtiasunsa ja ovat valmiita vastaanottamaan kylmenevät säät ja tulevan talven. Olenko minä valmis? Aika kuluu aivan liian nopeasti. Tuskailen erilaisten asioiden kanssa ja olotilastani tihkuu auttamatta tietoa myös blogipostauksiini. Joskus aiemmin, ennen pandemiaa, olin varovaisempi. En kertonut kaikkea. Piilotin paljon rivien väliin. Kukaan ei koskaan kerro kaikkea. Se ei ole tarpeenkaan.

Parkkialueen putsaaminen käynnissä. Tänään.

Nuoruudestani asti minua on seurannut lause ”Sydämeni alastomaksi riisuttuna”. Se tuli ranskalaiselta kirjailija/runoilijalta Charles Baudelairelta, jonka elämäntyyliä ja ajatusmaailmaa en myöhemmin ole kannattanut. Mutta silloin 1964–1965 nuorena 16–17-vuotiaana löysin hänet etsiessäni itseäni.  Voit lukea siitä vaikkapa täältä tai täältä.  Kirjoitin nämä linkin takana olevat blogini 2014. Jälkimmäisessä käsittelen myös häpeäteemaa, josta sittemmin on tullut valtavirtaa. Sydämen avaaminen toisille, on rohkeutta ja tärkeä teko ihmiselle kehittyä.

Ensimmäisellä Pariisin matkallani 2002 kävin Baudelairen haudalla Montparnassen hautausmaalla, jota kyllä kovasti ensin etsimme. Olihan 1960-luvun suurin haaveeni päästä Pariisiin. Siihen liittyi myös toivomus tulla kirjailijaksi, runoilijaksi ja tietenkin myös valokuvaajaksi ja elokuvaohjaajaksi. Toisin kävi. En ollut tarpeeksi peräänantamaton ja rohkea. Nykyajan nuoret naiset osaavat sen jo paremmin. Heitä ei voi muuta kuin ihailla.

Jos satunnainen lukija lukee vain parin viimeisimmän vuoden blogipostauksiani, hän voi saada minusta ehkä yksipuolisen kuvan. Millaisen kuvan itse kukin saa, se on minulle tosin samantekevää.

Tässä iässä ja jo aiemmin, olen ymmärtänyt oman katoavaisuuteni ja menen sitä kohti rohkeasti, vaikka välillä pelkäänkin, lamaannun, jumitun, epäilen. Vanhaksi tuleminen ei ole kivaa, mutta voimme tehdä siitä parempaa elämällä oman näköistämme elämää, mitä se sitten onkaan. Minusta sisäinen elämämme on entistä tärkeämpää.

Pari viimeistä yötä ovat olleet tuskallisia, koska en ole melkein saanut unta, vaikka olen mennyt väsyneenä nukkumaan. Aamuyöstä päätäni alkaa särkeä. Olen uneksinut kaikenlaista, nähnyt unta tällä viikolla olevasta kerhoillasta ja siitä, että moni asia menee pieleen ja miettinyt, miten voin vielä varautua. Aivan tyhmää, mutta sellainen minä olen.

Mun kuvat eivät aina edes liity tekstiin vaan ne kuvaavat jotakin mielessäni pyörivää tulevaa tekstiä kuten tämä ja joku muukin kuva täällä.

On toisaalta huvittavaa, että nykyään kehotetaan ihmisiä kuvittelemaan asioita etukäteen (en muista, mistä luin), jotta tositilanteessa osataan asia/tehtävä hoitaa oikein ja kunnolla. Sitä minä olen tehnyt aina ja ollut iloinen ja kiitollinen hienosta mielikuvituksestani ja kuvittelutaidostani. Monet muutkin näköjään osaavat sen taidon tai siitäkin on tullut muotia.

Samoin nykyään on muotia häpeää vastaan meneminen avoimin sydämin. Monet kirjailijat tai tunnetut henkilöt kirjoittavat nykyään omaa elämäänsä auki paljasten pienimmätkin paheensa ja rikkeensä. 

Muistan ne ballerinat 1960-luvulta. Niillä olisin varmaan sitten kävellyt Pariisissa.

 

Ei siis ole mitään uutta auringon alla. Meidän kaikkien on turha kuvitella olevamme ainutlaatuisia. Kaikki on nähty ja koettu.

Kun vihdoin heräsin ja nousin ylös, tunsin valtavaa tarvetta kirjoittaa. Roskat lattialla, imuroiminen ja siivoaminen saa taas odottaa. Minun on saatava rentoutua. Se on tyhmästi sanottu ja kirjoitettu, mutta tarkoitan sillä, että juuri nyt minua auttaisi kirjoittaminen niitä näitä eli mitä sillä hetkellä mieleeni tulee. Kaikki edessä olevat asiat järjestyvät kuitenkin. Tavalla tai toisella. Olenhan valmis ottamaan vastaan häpeää ja arvostelua. Olen harjoitellut sitä koko elämäni. On niin, että yleensä kukaan ei koskaan sano mitään, ei mistään. 

Tämä samaa sarjaa. Maisemat,talot ja mäet, joita ei enää ole. Liittyy 1960-lukuun.

Onneksi ruokakin on valmiina. En jaksa joka päivä tehdä ruokaa. Tyttäreni toi sunnuntaina kaupasta puolikkaan lohen. Norjalainen lohi on nyt edullista. Graavasin puolet siitä ja paistoin uunissa toisen puolikkaan. Kissakin himoitsi sitä. Tein pienen perunamuussin ja lisukkeeksi ruusukaaleja. Annoksesta riitti myös toiseksi päiväksi. Loppuviikolla syön sitten kalaa graavattuna.

Olen jo pitkään ollut tarkka ostoksistani, ostan vain sitä, mikä tulee käytettyä. Käytän myös sähköä säästeliäästi. Onneksi sähkösopimukseni Fortumilla on voimassa elokuun 2023 loppuun hinnalla 5,40 c/kWh. Osallistun lisäksi säännöllisesti Fortumin kyselyihin/haasteisiin eri aiheesta. Niitä ollut vuoden mittaan ollut useita. Kun vastaan, saan ilmaisia kilowattitunteja 10–20.

On aika pelottavaa seurata maailmanmenoa ja hintojen nousua. Se voi joillekin ihmisille olla vaikeaa, mutta tuskin meille, jotka olemme eläneet jo 1950-luvulla. Me lapset olimme silloin usein nälkäisiä ja kaikkein eniten himoitsimme aivan tavallista ruokaa, perunoita, kastiketta, vihanneksia ja hedelmiä. Hedelmät olivat silloin harvinaisia ja niitä jouduttiin jakamaan. Omenat leikattiin puoliksi ja etelän hedelmät olivat harvinaisia. 1950-luvun lapsilla on paljon eläviä ruokamuistoja 1950-luvulta.

Yöllä herättyäni en saanut unta. Nousin ylös ja kävin kuumentamassa kupin kaakaota. Luin hetken Pirkko Kanervon Johannes-Seura ry:n kokomaa kirjaa ”Jäi vain nimi sankarin”. Kirja ilmestyi 2014. Kirja on isokokoinen ja siinä on noin 500 sivua. Lainasin sen alkukesästä, kun tarvitsin lähinnä henkistä tukea kirjoittaessani artikkelia Kuolemajärveläinen 2022-lehteen. En ehtinyt lukea sitä silloin. Nyt se olisi palautettava viiden uusimiskerran jälkeen.

Luin lukua Uuteen evakkoon. Se oli aivan hirveätä luettavaa. Evakkoon lähtö kesällä 1944 oli mahdottoman sekavaa, kiireellistä ja täynnä väärinymmärryksiä. Monen perheen elämä muuttui lopullisesti, kun paljon lapsia ja vanhempia kuoli pommituksissa. Venäläiset pommittivat kesäkuussa, vähän ennen Viipurin valloitusta erityisesti junien risteysasemia. Esim. Simolan rautatieaseman pommituksissa 19.–20.6. kuoli ainakin 140 ihmistä ja haavoittui 150.  Elisenvaaran pommituksessa 20.6. kuoli 134 ja haavoittui 138. Uhrit olivat evakkoja lapsineen ja vanhuksineen, sotilas- ja virkahenkilöitä, jopa sotavankeja. Siinä on mainittu vain ihmismenetykset, mutta samalla tuhoutui rakennuksia, junavaunuja, evakoiden tavaroita ym.

Simola sijaitsee lähellä Lappeenrantaa ja Elisenvaara lähellä Lahdenpohjaa.  Järkyttävä oli kuva sivulla 410, jossa on kuvattuna johannekselaisia evakoita Nurmen pysäkillä pari päivää ennen pommitusta. Kuva on SA-kuva, ehkä löydän sen tänne. Vaunut olivat täynnä lapsia.

SA-kuva.

Kirjassa kerrotaan silminnäkijöiden, paikalla olleiden kauhistuttavia kokemuksia.  Jätin lukemisen ja oletin, että uneksisin vastaavista tapahtumista. Itkua tuhertaen menin jatkamaan nukkumista. Jäin ajattelemaan tämän vuoden Ukrainan siviilikohteisiin osoitettuja pommituksia, joista puhutaan ihmisoikeusrikkomuksina. Suomessa em. tapahtumat haluttiin unohtaa vuosiksi eteenpäin. Joskus joku mukana ollut saattoi kertoa niistä. Sodan jälkeen ihmiset vain halusivat jatkaa elämää. Miten he kestivät sen kaiken?

SA-kuva.

Hirvittävää siinä tungoksessa, jossa siirryttiin eteenpäin, oli erityisesti pienten lasten kohtalo, joku pelasti ohimennen pienen vauvan eikä jäänyt tietoa, löytyivätkö tämän vanhemmat koskaan. Eläimien kohtalo oli myös kauhistuttavaa. Lehmiä ja muita kotieläimiä kuljetettiin jalkaisin, osa pääsi karkuun. Tavarat jäivät usein kokoontumispaikoille, juna-asemille, jossa ne pommitettiin. Koko evakuoitumiseen oli aikaa vain muutama päivä.

On melko varmaa, että kaikkia sodan haavoja ja menetyksiä ei koskaan käsitelty kunnolla. Ensin ei saatu, myöhemmin käsittelyn eteen kasaantui muita vaikeuksia, sitten emme enää uskoneet niitä, jotka olivat kokeneet varjopuolet, olivat silloin lapsia. Sota ja siihen liittyvät asiat olivat traumatisoineet ihmiset eikä siihen ollut mitään hoitoa. Piti vain elää eteenpäin. Tällaisen kuvan olen itse kehittänyt.  Kaunistelemme mielellämme sotaa monista eri syistä. Useimmat eivät ole kiinnostuneita ollenkaan ja moni ikäpolveni ihminen ei tiedä aiheesta mitään. Taisi aikanaan olla myös kielletty aiheesta puhuminen ja kirjoittaminen. Nyt on toisin, mutta joskus on vaikea uskoa kaikkea median eteemme tuomaa.

En nähnyt unta sodasta, mutta herättyäni olin levoton ja oli pakko päästä kirjoittamaan.

Aloitin kirjoittamisen eilen tiistaina ja nyt on keskiviikkoiltapäivä. Kissa nukkuu melkein näppäimistöni päällä pyrkien välillä syliini. Sää on ollut sateinen ja harmaa aamusta alkaen. Auton parkkipaikkaa siivottiin lehdistä aamupäivällä puhaltamalla lehdet kasoihin, josta ne sitten vietiin autolla pois.  Kävin kirjastossa ja kaupassa ja kotiin tullessani harjasin oman autoni alle jääneet lehtikasat syrjään. Taas se alkaa. Muistin viime talven.

Minun on vielä tehtävä muistilista huomista tilaisuutta varten, jotta voin turvautua siihen, koska en ole voinut harjoitella kaikkia tilanteita. Toisaalta pitää olla valmis myös epäonnistumisiin. On vain niin kurja lähteä ajamaan Helsinkiin illansuussa, parkkipaikat ovat vähissä ja joudun lähes aina viemään autoni kauemmas. On pimeätä ja sateista. Huomenna raahaan vielä mukanani läppäriä ym. rekvisiittaa. Järkevintä olisi jatkossa siirtää kerhotilaisuutemme iltapäivään, lähes kaikki osallistujat ovat eläkeläisiä. Otanpa taas joskus puheeksi.

Tapasin kirjaston edessä vanhan naapurini. Hän osallistuu ahkerasti erilaisiin eläkeläisten tilaisuuksiin. Moni pysähtyi siinä ohimennen kysymään häneltä jotakin. Kiireiset eläkeläiset! Olen joskus tutkinut eri yhdistyksiä, mutta en kyllä ehtisi muilta harrastuksiltani osallistumaan aktiivisesti. Se ei toki ole tarkoitus. Mutta…

Tänäänkin olisi ollut Helsingissä tapaaminen nk. ” konkarien” kesken. Se liittyy 1970-luvulla SYP:n lakiasian osastolla olleisiin työkavereihini. Viimeksi tapasimme 2018. En jaksa enkä halua ajaa kahtena iltana peräkkäin Helsinkiin.

Nyt on jo lähes pimeätä. Onneksi on vielä lämmintä. Renkaiden vaihto saa odottaa ensi viikkoon. Kiitos, että luit tämän lapsekkaan päivien kulkua esittävän blogipostaukseni.

 

 

 

 

Kun kesä alkaa...

Aurinkoisen ja lämpimän päivän sattuessa kohdalle, olisi niin mahdottoman paljon tekemistä, että urakasta tuleekin lähes mahdoton.  On monta syytä rajoittaa touhuamista. Minulla on esimerkiksi parvekkeen laittaminen kesken. Vaikka se on iso ja lasitettu, niin tuntuu, ettei sinne mahdu mitään. Aamuisin se on aurinkoisen ilman sattuessa kuuma paikka. Lainassa olevan Minni-kissa kyllä viihtyy siellä aamuisin hyvin, useimmiten hän makaa lattialla tai tuolilla.

eilen

Tänään sitten innostuin istuttamaan viime viikolla ostamani pienet marketat (Argyranthemum frutescens) toisiin ruukkuihin, mutta huomasin, ettei niille oikeastaan löydy tasoa. Parvekkeella on sama ongelma kuin koko talossa, asuntoni on liian pieni minulle. Siivoaminen ja järjestäminen on vaikeaa, kun se on useimmiten vain tavaroiden siirtämistä piiloon. Jos hankin lisäpöytiä kukkia varten parvekkeelle ja sisälle, niin asunto on vielä täydempi. 

23.5.2022

Koska on vasta aamupäivä, minulle tuli parvekkeella liian kuuma, joten lähdin aloittamaan tämän uuden blogipostauksen. Multa matolla ja tasoilla jäi imuroimatta. Toivottavasti jaksan illemmalla tehdä sen ja ehkä miettiä ratkaisuja. Olisikohan perheellä vapaana olevia tasoja.

Sisäkasvitkin odottavat, että siirtäisin ne parvekkeelle. Koska talossa on nyt toinen asukas, siis Minni, on ajateltava häntäkin. Pöydille ja tuoleille pitää jättää tilaa. En taida voida pitää laseja avoinna koko kesänä. Vietämme kuitenkin joka päivä hetkiä avoimen ikkunan äärellä, kissa sylissäni.

 

 

Jaksaminen on usein tuskan takana. Se riippuu tekemisistä ja päivästä.

Viime perjantaina tapasimme sukuseuralaisia Pölkinvuorella Urjalassa. Hallituksessa pyörittelimme tapaamisvaihtoehtoja, oli kesäteattereita ja tämä kevätkasvien ihmeellinen maailma. Sirkiän sukuseuralaiset asuvat eri paikoissa. Urjalaan oli sekä Turusta että Helsingin seudulta suunnilleen yhtä pitkä matka. 

 

Olin jo etukäteen keksimässä muita kohteita, joissa voisimme poiketa tilaisuuden jälkeen. Näitä oli Urjalan kirkon hautausmaa ja sitten Matkun aseman tienoo ja Koijärven kirkko ja hautausmaa. Matkun asemalle, silloisessa Koijärven pitäjässä (nykyään Forssa) saapuivat aikanaan sodan sytyttyä joulukuun 1939 alussa mummoni ja nuorimmat lapset. Matkakumppanillani Marjalla, jonka otin kyytiin Riihimäeltä, oli myös yhteyksiä paikkakunnalle. 

 

Jännitin jo etukäteen retkeä syystä, että tällaiset tapaamiset ovat olleet kovin harvinaisia viime vuosina. Suunnittelemani ohjelma, tosin vain Marjalle ja minulle tuntui haastavalta. Hassua kirjoittaa ”viime vuosina”.

Urjalan kirkon hautausmaan jälkeen väsähdimme. Onneksi pienen harhailun jälkeen löysimme ruokapaikan, joka sattui olemaan Motelli Pentinkulma, tuttu paikka jo elokuulta 2018, jolloin olin järjestämässä Markkulan sukuseuran kesäretkeä Urjalaan. Kirjoitin siitä lyhyesti täällä. 

 

Vietimme ravintolassa niin pitkään, että meille ilmoitettiin, että on sulkemisaika. Oli siis jo ilta, kun suunnistimme Matkua kohti.  Paljon emme siellä nähneet, puhelimeni akku oli lopussa enkä ollut ottanut oikeata johtoa lisävirtaa varten. Jätimme suosiolla Koijärven kirkon väliin ja ajoimme kohti kotia. Tuli testattua kuntoa. Ja tietenkin ihailtua laajoja peltomaisemia. 

Ajoimme loputtoman pitkää Menostentietä. Kun nyt katson karttaa, niin näen Kölli-nimisen paikan ennen Matkun kylää ja itse asiassa ennen ensimmäistä pysähdyspaikkaamme.  Nimittäin pysähdyimme pian sen kohdan jälkeen, kun tulimme rautatien ylityspaikalle. Juna porhalsi juuri ohitse. Pian tajusin, ettei se ollut se ylityspaikka, jonka lähistöllä oli aikanaan Matkun asema. Oli ajettava eteenpäin ja tulimme varsinaiseen kylään, jossa ylitimme radan. Asema on purettu jo vuonna 2001. Tässä linkki Wikipediaan, jossa kerrotaan aseman historiasta.

Tässä kuva Matkun asemasta. Olen ladannut sen tänne Finnasta. Kuvan omistaa Forssan museo, Finlayson-kokoelma, ajankohtaa eikä kuvaajaa ole mainittu.

Väsyneinä jätimme tarkemman tutkimuksen siihen ja ajoimme tietä eteenpäin. Tuli kuitenkin nähtyä, millaiseen maisemaan mummoni ja lapset saapuivat joulukuussa 1939. Siitä on nyt jo 83 vuotta. Jossakin siellä, sen ajan Koijärvellä oli siis Aliköllin talo, jonne Aino-mummo lapsineen otettiin vähäksi aikaa, kunnes he siirtyivät Urjalaan jonkin talon saunamökkiin asumaan. 

 

 

Aino-mummo oli silloin 47-vuotias ja lapsia lienee ollut mukana ainakin Lauri 15 v, Ilma 13 v, Kerttu 11 v, Hannu 7 v, Martti 6 v ja Yrjö 5 v. Isä Abraham 52 v oli joutunut avustamaan evakuoinneissa. Äiti kuuden lapsen kanssa taisi jäädä viimeiseksi talojen valitessa perheitä. Laurista seuraava vanhempaan päähän oli Hannes 17-vuotias, en tiedä, oliko hän mukana. Sotimaan hän kyllä myöhemmin joutui.

Samaiselle asemalle tuli muitakin Sirkiän suvun jäseniä mm. Kolkkalasta Eemil ja Elina Sirkiän perhe viiden lapsen kera. Ensimmäisestä evakkomatkasta ei ole käyty paljon keskustelua, mutta nappaan aina ohimennen tietoja, koska aihe kiinnostaa minua erityisesti.

Elämme nyt toisenlaista aikaa. Runsaan kahdeksankymmenen vuoden aikana on tapahtunut hurjasti muutoksia. Minusta tuntuu, että olen vasta saapumassa vuoteen 1939 ja sitä seuraaviin vuosiin. Niistä on kerrottu paljon ihmisten muistellessa, mutta nyt olisi oikein hyvä aika aloittaa kerätä kertomattomia tarinoita. Siitä aiheesta sitten joskus myöhemmin.

 

Huomenna aloittelemme Sirkiän sukukirjan suunnittelua. Se on aikamoinen ponnistus, johon pitäisi jostakin kerätä voimaa. Sen tekeminen olisi pitänyt aloittaa vuosia sitten, onhan se minullakin ollut usein mielessä vähän laajempana eli koskien koko Kuolemajärven Karjalaisten kylää. Saa nähdä, miten voimat riittävät siihen. Materiaalia, kuvia ja haastatteluja on olemassa, mutta niiden purku ja käsittely on raskasta työtä.

Tästä päivästä kahdeksan vuotta sitten vietimme Kuolemajärvellä viimeisimmän evakkoon lähdön 70-vuotisjuhlia (24.5.2014). Lähtö tapahtui tosin vasta kesäkuussa, mutta juuri sinä alkukesänä kaikki ryntäsivät Karjalan kannakselle. Asiahan on nyt kovasti mielen päällä Ukrainan tilanteen takia, että se aktivoituu monella eri tapaa. Tässä linkki sen matkan tuntemuksista kirjoittamaani blogipostaukseen.

Jatkan tätä myöhemmin. Nyt on muuta tekemistä.

Muuta tekemistä riittää. Lopetin viime tiistaina ja jatkan nyt seuraavana perjantaina myöhään iltapäivällä. Jatkan, jos pääsen alkua pidemmälle. Kaikki päivät ovat olleet niin täynnä tekemistä enkä ole oikein saanut mitään valmiiksi. Olen käynyt kirjastossa, apteekissa ja kaupassa ja sitten vielä myöhemmin vein ystävääni apteekkiin.  Kotimatkalla poikkesin järven rannassa. On ollut sateinen päivä.

Tätä jatkamista varten selasin taas loputtoman suurta digitaalista valokuvakokoelmaani. Katselen nyt niitä kuvia aivan eri tavalla kuin aiemmin. Se on inspiroivaa ja antaa voimaa jatkaa tätä postauksen kirjoittamista, vaikka olen todella väsynyt ja kaipaisin pientä iltapäivätorkkua. Kissakin on odottanut koko päivän, että asettuisin lepäämään.

Selasin kuviani vuosilta 2007–2009. Päivällä muistin yhtäkkiä lyhyen hetken viime öisistä unistani. Olen ehkä maininnut aiemmin, että näen nykyään koko yön unia yhtenä elokuvana. En muista niistä mitään, ne ovat yhtä tajunnanvirtaa. Mutta tänään muistin, että viime yönä mukanani oli taas pitkästä aikaa kamera. Se oli tosi surkea eikä edes koko aikaa toiminut. Itse asiassa omat kamerani alkavat muistuttaa sitä. Kaikkihan ovat siirtyneet kuvaamaan kännyköillä. Niin minäkin suurimmaksi osaksi, mutta kuljetan kuitenkin edelleen ainakin yhtä kameraa mukana. Kamera vaikka risakin unessa on hyvä merkki!

Tässä välissä KISSA ei enää kestänyt vaan kiipesi syliini ensin käveltyään näppäimistön läpi. Lopulta hätistin hänet pois tuijottamaan minua läppärin taakse. Tekisi mieli siirtyä kirjoittamaan muualle, sohvalle tai sänkyyn tai jonnekin. Ehkä jaksaisin sitten kirjoittaa tämän loppuun. 

 

Kuvista tuli mieleeni, että paljon elämää on jäänyt taakse, elämä on yksinkertaistunut ja ihmiset ympärillä ovat ehkä vähentyneet paitsi Somessa. Kaikki se on kiinni ikääntymisestä ja jaksamisesta.

Tästä blogipostauksesta ei tule loppua. Keksin koko ajan muuta tekemistä. Nyt on jo seuraava maanantai ja ihmeen kaunis sää, joka pistää ihmiseen aina lisää virtaa ja tehoja. Jatkoin vihdoin parvekkeen valmistelemista kesäkuntoon. Tyhjensin lopulta äitilohikäärmepuun eli traakkipuun altakasteluruukun, kun olin jo aiemmin irrottanut viimeisen varren pitkässä, elottoman näköisessä puuvarressa. Käytetty multa kelpaa lapsenlapselleni hänen puutarhaansa. Siellä toimii sama juttu kuin aikanaan minun puutarhassani. Savi imee kaiken mullan, minkä sille antaa.

Puupätkät ja elävä lehdistö odottavat uutta istuttamista. Jaksoin täyttää mullalla uuden altakasteluruukun. Ostin äskettäin uutta multaa 30 kg. Ihme ja kumma kannoin sen vaivattomasti sisälle autosta ja nyt melkein koko multa on käytetty sisäkasviruukkujen täydennyksiin ja kesäkukkien istutukseen. 

 

Vein myös osan sisäkasveista parvekkeelle kuten muutaman kliivian ja rahapuiden alut. Pari isointa, vasta nyt kukkivaa kliiviaa, odottavat vielä sisällä. Pienemmät kukkivat jo tosi varhain. Pylvästyräkki on vielä sisällä, samoin nukkatyräkki, jonka parvekkeelle vientiä epäröin. Se on muuten kasvanut mahdottoman isoksi. Samoin uusin huonekasvini, nukkumaija on vielä odottamassa. Suoraan sanoen kaikki kasvit eivät edes mahdu sinne. Roikkuva kesäkukka on vielä ostamatta.

Parvekkeellani vie tilaa sänky, jolle piti aikanaan löytää paikka. Se oli vanhassa talossa vierassänky ja mahtui täällä kerrostalossa vain parvekkeelle. Pitkä pöytätaso parvekkeen päädyssä on hyvä paikka huonekasveille. Olen ehkä maininnut, että vaikka muutossa jouduin luopumaan paljosta, niin kasveja olen ollut viime vuosina lisäämässä. Sisällekin tarvitsisin lisää pöytätilaa niille, mutta tilaahan ei oikein ole, koska kaikki paikat ovat täynnä kirjoja, kansioita, mappeja ja papereita. Onneksi täällä on ikkunalaudat.

 

Puuhailu, kumartelu, nostelu, mullan ja roskien imurointi lattialta jne. kuumalla parvekkeella (se on aina aamuisin kuuma, koska silloin aurinko paistaa sinne) väsytti minut totaalisesti. Katselin parvekkeelta kissan kanssa, kuinka joku vanhempi tämän taloyhtiön asukas työskenteli talon puutarhassa. En todellakaan taitaisi enää jaksaa hoitaa omaa puutarhaa.  En muuten edes ehtisi. Toki vähän kerrallaan onnistuisin, mutta raskaisiin töihin olisi pyydettävä apua. Aika aikaa kutakin.

Piipahdin illalla joella katsomassa, miten kevät on mennyt eteenpäin. Siellä oli onneksi hiljaista (ihmisistä) ja osa poluista oli viikon sateiden pehmentämiä. Linnut lauloivat kiihkeästi. Viljapelto oli viikossa muuttunut vihreäksi. Olin sitten parahiksi kotona ja katselemassa jääkiekon loppuottelua, jonka tulos oli loistava. Suomi voitti Kanadan ja samalla maailmanmestaruuden.

Kaiken lisäksi aamulla kaivoin kesävaatteet esille. Osa arkivaatteistani (ei minulla ole mitään juhlavaatteita) on todella vanhoja. Kuten tuolla alussa kerroin katselen usein vanhoja kuviani, jotka todistavat tekstini todeksi. Sen lisäksi valikoin kuvista joitakin ehkä uudelleen jaettavaksi Instagramissa ja Facebookissa. Käytin samoja kesävaatteita jo 2000-luvulla. Nyt puhutaan kaiken kallistumisesta. En todellakaan aio ostaa uusia vaatteita. Ajatuksissani kolkutti, että samoja puheita on ollut ennenkin, se oli sellainen déjà-vu – kokemus.

Edellistä kirjoittaessani ajatukseni lensivät kauas taaksepäin. On myönnettävä itselleen, etten voi välttää sitä. On sitten kysymys omasta historiastani ja muiden aikoinaan tuntemieni ihmisten elämästä, ajatusten ja tiedon käsittely kaikissa muodoissaan on nyt minulle tärkeätä.  Niin on ehkä myös monelle lukijalleni, jos olette eksyneet tänne. Sitä ei kannata kieltää.  

Otsikko jatkuu sitten ...aika pysähtyy hetkeksi. Viimeistään 4.6. Mutta kuvat ovat hengästyttävä seikkailu vailla vertaa.