Aika ennen syntymääni 1

En ole aiemmin ymmärtänyt, kuinka hyvin aika ennen syntymääni on dokumentoitu. Kysymys on kirjeistä, joita äitini on saanut omalta äidiltään, sisaruksiltaan ja ystäviltään. Ajatus kirjoittaa omasta elämästäni alusta saakka on ollut koko ajan mielessä. Joinakin öitä ajatus nousee päällimmäiseksi ikään kuin kehotuksena alkaa kirjoittaa siitä.

En tiedä, mitä kuvia liittäisin tähän, sillä siltä ajalta ei ole valokuvia. Tämä sumea kuva esittää sitä, miten nykyään lähestyn sitä paikkaa, missä kaikki osaltani alkoi.

 

Mutta kuten tiedätte, tuskailen joka päivä muiden tämän hetken asioiden kanssa, tekemättömät työt, pöly, roskat ja kaikki muu. Ovathan ne hyvä tekosyy siirtää asioita myöhemmäksi. Itse asiassa olen muutenkin lykännyt kirjeisiin uppoamista lukuun ottamatta muutamia kertoja, kun olen jostakin syystä kirjoittanut niistä säilyttäen kuitenkin etäisyyttä omaan itseeni. Nyt aion mennä vähän kerrallaan asioiden ytimeen.

Aloittaessani tätä tekstiä jo viikko sitten, ajattelin, että aloitan syntymästäni kuten on tapana. Olen ajan mittaan kirjoittanut paljon vanhemmistani, erityisesti sota-aikana. Joissakin teksteissäni olen maininnut ja jopa siteerannut heidän kirjeitään, joita otin kasan talteen elokuussa 1999.   

Olemme lapsina leikkineet kirjeillä, leikelleet niistä postimerkkejä ja hävittäneet kirjeiden kuoria. Siihen aikaan niitä säilytettiin vanhan aitan yläkerrassa, lutissa, siinä huoneessa, joka oli ainakin 1970-luvulla kesähuoneena. Siellä minäkin nukuin monet yöt. Sittemmin äiti oli siirtänyt kaikki kirjeet ja myös lasten kirjeet, piirustukset nk. kanalanvinttirakennukseen. Siellä kaikki tavarat lojuivat elokuun loppuun 1999 saakka, kun ko. rakennus poltettiin näyttävästi.

Blogipostaukseni ovat jo usein aiemmin kertoneet, kuinka olen ollut hyvä keräämään muistoja paperipaloista ja valokuvista. En ole koskaan ollut kiinnostunut esineistä, astioista, huonekaluista, paitsi tietenkin kirjoista.

Muistan, kuinka vanhempani olivat vihaisia, kun he kuulivat meidän lukeneen kirjeitä. Minä tunnustan syyllisyyteeni, sillä pienestä saakka, menneisyys on kiinnostanut.  Muistan hämärästi, että jokin esittämäni kysymys paljasti äidilleni, mitä olimme tehneet. Nyt kirjeet ovat aarre selvittäessäni aikaa ennen syntymääni.  Olen joskus järjestänyt kirjeet aikajärjestykseen. Paitsi tämän myllytyksen jälkeen, ne ovat taas sekaisin.

Äitini vanhin kirje on keväältä 1944. Toisin sanoen hänen aiempi kirjeenvaihtonsa jäi sodan jalkoihin. Kirjeitä oli varmasti paljon, sillä siihen aikaan kommunikointi tapahtui kirjeissä, jos ja kun asuttiin kauempana. Kirjeet olivat kuin puhelinkeskustelu, kun puhelinta ei ollut. Minäkin olen kokenut samanlaisen ajan 1950–1970-luvuilla.

Olisi aiheellista kirjoittaa kirjeet puhtaiksi, mutta siihen tarvitaan myös aikaa. Joitakin uudempia kirjeitä, lähinnä omaa kirjeenvaihtoani olen skannannut. Jäin tässä vaiheessa taas ajattelemaan tätä asiaa niin paljon, että vaikka kirjoitinkin tämän tekstin lähes valmiiksi odottamaan julkaisua, niin ajatusten paino alkoi rassata mieltäni. Aloin jopa kirjata vihkoon sekavassa järjestyksessä kirjeiden sisältöä.

Äitini elämän se vaihe, johon minä ja koko lapsuuden perheeni liittyy, alkoi keväällä 1945. Tuleva äitini oli etsinyt koko ajan sodan jälkeen paikkaa, minne asettua. Hän täytti keväällä 1945 jo 30 vuotta. Lapsuuden perhe oli hajallaan. Hänen vanhempansa asuivat Karunassa, jonne he olivat tulleet 1944 toisen kerran lähdettyään evakkoon Kuolemajärveltä. Koko aikuiseksi kasvanut sisaruskatras eli äitini lisäksi 7 henkeä oleskeli eri paikoissa maata työtä tehden tai opiskellen. Kotona eli silloisessa evakkopaikassa olivat enää nuorimmat veljet Hannu, Martti ja Yrjö. Martti s. 1933 ja Yrjö s. 1934 lähtivät jo 1944 sotalapsina Ruotsiin. Martti kirjoittelikin äidilleni aina välillä. Vanhemmat sisarukset olivat kuka missäkin, heidän polkunsa sodan jälkeen tulee kirjeistä hyvin esiin.

Perheen jäsenten äidilleni lähettämissä kirjeissä on mielettömän paljon yksityiskohtia. Yritän nyt keskittyä omaa historiaani koskettaviin asioihin. On kuitenkin mainittava, että joudun koko ajan sivupoluille, olenhan minä.

Keväällä 1945 äitini oleskeli vielä Valkealan Selänpäässä rautatieaseman lähellä ollen töissä Simo Lahden kaupassa.  Ko. kauppias piti ennen talvisotaa lyhyttavarakauppaa Koivistolla meren rannassa Möllikänniemessä olevassa kiinteistössä. Kauppiaspariskunta lähti Koivistolta talvisodan alettua. He eivät olleet karjalaisia, vaan lähtöisin Savosta. Äitini säilyttämät paperit sisältävät tiedon ja lehtileikkeitä Lahden perheen elämästä, kuolinilmoituksia. En kuitenkaan tiedä, pitivätkö he yhteyksiä sodan jälkeen. Jos heitä googlaa, joutuu yleensä minun blogisivuilleni.

Äitini Helvi oli talvisodan syttyessä ollut jo pidempään kaupassa töissä ja jäi sinne myymään tavaroita loppuun. Vasta viime hetkellä helmikuun puolenvälin jälkeen hän lähti pois merenjäätä pitkin. Tässä on linkkejä aiheeseen liittyen:

https://unikkopellossa.blogspot.com/2012/10/viesteja-menneisyydesta.html

https://unikkopellossa.blogspot.com/2019/05/aidin-jalanjaljilla.html

https://unikkopellossa.blogspot.com/2016/10/sukellus-kirjekasaan.html

Kirjeistä käy ilmi, että kun hän lähti pois Selänpäästä, hän meni Renkoon, missä jatkosodassa pahasti haavoittunut tuleva isäni piti maatilaa. Kirjeistä ei käy ilmi, että kumpi oli tehnyt aloitteen. Voi olla, että he ovat olleet kirjeenvaihdossa ja oletin isäni 1945 kalenteria selatessa, että äitini kävi tapaamassa isääni sotasairaalassa alkuvuodesta Helsingissä. 

Äitini kirjeiden joukossa on 3.1.1945 päivätty kirje, jossa tuleva isäni kirjoitti komealla käsialallaan "Hei Pikku-Helvi!" kertoen Helsingin Invalidiliiton sairaalasta, jonne hän muutti Hämeenlinnasta edellisen joulun aikaan. Kirje oli vastaus äitini kirjeeseen, jossa tämä oli muistellut edellistä vuodenvaihdetta vuoden 1944 alkaessa.

https://unikkopellossa.blogspot.com/2021/02/kirjeet-ovat-aarteita.html

He olivat tutustuneet jo JR 1:n joukoissa Lempaalassa/Valkeasaaressa, missä isäni toimi ryhmänjohtajana. Suurhyökkäyksen osuttua juuri JR 1:n alueelle, joukot joutuivat perääntymään ja isäni haavoittui 17.6.1944.

Tuleva isäni oli komea nuori mies, tosin äitini myöhemmin sanoi muiden sotataipaleella olleiden kutsuneen isääni kukkopojaksi, mikä lienee kuvannut hänen luonnettaan. Näistä asioista olen kirjoittanut aiemmin ja sotapolkua on kuvattu kirjoissakin.

Linkkejä aiheeseen liittyviin blogeihini:

https://unikkopellossa.blogspot.com/2016/12/monenlaisia-polkuja.html

https://unikkopellossa.blogspot.com/2022/12/maailma-menee-menojaan.html

https://unikkopellossa.blogspot.com/2019/01/menneiden-muistoa-kunnioittaen.html

Joka tapauksessa äitini oli jo varhain keväällä, ehkä vapun aikaan 1945 Rengon Vehmaisten kylän Siukolassa ollen töissä isäni tilalla. Äitini kaltaista ihmistä isäni oli kuvannut alkuvuodesta lähettämässään kirjeessä.  Tuleva äitini tekikin sittemmin emännän töitä talossa, navetassa ja pellolla ja näytti olevan kovin pidetty (viittaan joihinkin myöhempiin kirjeisiin). Sitähän jatkui sitten koko hänen elämänsä ajan.

Tilallahan oli peltoja viljeltävänä, metsätöitä, lehmiä ja hevosia ja ehkä muitakin eläimiä.  Kaikki oli tietenkin hunningolla, koska ulkopuoliset olivat hoitaneet tilaa koko sodan ajan. Isäni tomera äitikin oli kuollut sodan aikana-.

Kirjeessä hän viittaa myös, että emäntä (akkakin) pitäisi etsiä, mutta kun ei ehkä ole edes siinä kunnossa, että pystyisi vekaroita tekemään. Nyt riittäisi "immeinen", joka tekee hyvää ruokaa, parsii ja paikkaa.

En pysty tarkkaan päättelemään, milloin tuleva äitini lähti auttamaan isääni, koska juuri kesän 1945 aikana ei paljon kirjeitä kirjoitettu. Oletan äitini olleen jo silloin Rengossa. Kesä ja syksyn tullen tilanne alkoi näyttää erilaiselta. Voi olla myös, että kesän kirjeet on hävitetty. 

Isännällä lienee ollut hieno emäntäehdokas tiedossa (kukahan oli?) eikä tehokasta äitiäni enää tarvittu. Äitini läheisimmän sisaren Ilman kirje 19.11.1945 Kuusankoskelta vihjaa tähän suuntaan.

”Mihinkä sinä nyt näin talven tullen lähtisit. Senkun vaan olet ja yritä teriä? isännästä kovasti kiinni. Jos sinä saat jäädä, vaikka hieno rouvakin tulisi. Varmaankaan ”hieno” ei rupea housuja sun muuta pesemään. Pitäähän herrasväki toki housunpesijän talossa.” Hän jatkaa vielä kaminan paikalleen laittamisesta yläkerrassa. Ilmeisesti äiti yöpyi yläkerrassa ja talven kylmyys olisi liikaa. Myöhemminkin Helvi oli se, joka tarttui kaikkiin käytännön töihin maatilalla. Sukuominaisuus, sanon nyt!

Lauri-veli kirjoittaa 18.12.1945, että on kutsun saatuaan tulossa Mikkelistä Vehmaisiin jouluksi ollen Hämeenlinnassa perjantaina 21. päivä. Hän toivoi äitini olevan siellä vastassa. Ilma-sisko kirjoitti myös tammikuussa 1946, että hänkin olisi voinut tulla, jos olisi saanut tiedon omasta lomastaan aiemmin. Kirjeitä on vaihdettu harvakseltaan. Mutta Aino-äidin kirjeestä huhtikuun loppupuolella 1946 voi päätellä rivien välistä, että Helvi on vasta nyt lähdössä pois ja kutsuu häntä käymään Karunaan. Niin kai sitten kävikin.

Kesäkuussa 1946 äitini sai 2.6. päivätyn kirjeen joltakin Taimilta/Toinilta. Hän kertoi olleen paikallisille yllätys, että Helvi oli lähtenyt.  Hän oli saanut äidiltäni kirjeen, mihin Taimi vastasi. Tämä huushollasi talossa ja kertoi, ettei paikkaa ollut täytetty, vaikka ihminen saattaa ollakin tiedossa. Äidin poistuminen kylästä on herättänyt puheita. Niitä hän pelkää itsekin. (huom. useiden kirjeiden kirjekuori on hävitetty).

Edellinen kirje on todella mielenkiintoinen monesta syystä, myös koska siitä ymmärsin myös joitakin herkkiä tuntemuksia tunteista, joita henkilö isässäni tarkkaili. On myös mielenkiintoista lukea, miten tarkasti ko. henkilö tarkkailee toista harvapuheista henkilöä ja tämän sielun liikkeitä. Penttiä joltakin koulukaverilta saama kahvia ja rusinoita sisältävä paketti on ilahduttanut. Hän on myös hoidellut ilmeisesti äidin istuttamia kurkuntaimia.

Hänen taitonsa puutarhanhoitajana on mainittu myös seuraavassa kirjeessä, jonka Hilkka-niminen nainen on kirjoittanut 16.6. 1946. Äidin perustama kasvimaa kasvoi jo rikkaruohoa.

Mikä on ollut tulevien vanhempieni erimielisyys, se jäänee salaisuudeksi.  Tuntien molemmat, voin kuvitella syitä. Tuleva äitini lähti ja palasi oikeaan aikaan. Äitini oli kirjoittanut Hilkalle palaavansa kylään juhannukseksi. Tulevien vanhempieni kohtaaminen oli myrskyisä, koska sen seurauksena minä melko varmasti lähdin alulle. Olin alusta alkaen poika, mutta siitä kerron seuraavalla kerralla.

Tämä kuvakaappaus Google mapsistä on tehty marraskuussa 2020. Se kertoo kertomusta koskaan loppumattomasta kaipuusta lapsuuden kotipaikalle, jossa tunsin kaikki kohdat perinpohjin.

 P.S. "Juhannuspäivää on Suomessa vietetty vuodesta 1955 alkaen kesäkuun 19. päivää seuraavana lauantaina ja juhannusaattoa sitä edeltävänä perjantaina. Keskiajalta asti juhannusta oli vietetty Johannes Kastajan syntymäjuhlana 24.6., siitä juhla sai aikanaan suomenkielisen nimensäkin. "lainaus netistä.

 

Mene syvemmälle

Talven, runsaan lumentulon ja kylmyyden kanssa taistelu on aina vaikuttanut meidän kestävyyteemme ja siihen, että osaamme hallita erilaisia tilanteita kaikkien vaikeuksien keskellä. Ajatus on pyörinyt päässäni viimeisen viikon aikana ja laajentunut entisestään. Viittasin aiheeseen jo edellisessä tekstissäni. Ehkä minun on kirjoitettava mietteitäni muistiin myös blogipostaukseeni. Kun äskettäin puhdistin autoani lumesta, minulle tuli lähes tarve aloittaa kirjoittaa juuri tästä aiheesta.

Tämä kuva on jo 1940-luvulta.

Olen silloin tällöin kirjoittanut 1950-luvusta ja sen aikaisesta elämästäni. Joskus tuntuu, että olen silti kaunistellut kertomaani.  Menneen ajan ylle on asettunut sadun tuntu, se on ikään kuin vain tarua.  

On kuitenkin totta, että 1950-luvulle tultaessa oltiin vähitellen toipumassa rankasta sota-ajasta. Elinolosuhteita ei voinut verrata tähän päivään. Kodeissa ei ollut mukavuuksia, ei ainakaan maaseudulla, ei minun kodissani. Koska olin lapsi, en osannut tietenkään kaivata mitään parempaa. Me lapset olisimme olleet tyytyväisiä vieläkin vaatimattomiin olosuhteisiin.

Vanhempani olivat viettäneet vuosikausia sodassa, isä pitkään sairaalassa, sitten toipilaana. Vuosikausia he totuttelivat erilaiseen aikaan. Nuoruus oli mennyt sodassa, osittain myös terveys. Koska kotini oli maalla Hämeessä, niin siellä oli mahdollisuus jatkaa siitä, mihin oli lopetettu ennen sodan syttymistä. 1910-luvulla rakennettu mökki oli olemassa, navetta, kotieläimet, pellot ja metsät. Muut olivat hoitaneet tilaa sodan aikana, kunnes sitten isäni palasi kotiin. 

 

Isäni äiti Lempi oli kuollut sodan aikana. Isä oli lähtenyt 1930-luvun lopulla lukioon Helsinkiin ja sieltä talvisodan alettua alokkaaksi ja sitten sotataipaleelle aina 1944 kesäkuussa sattuneeseen haavoittumiseen saakka. Sattumalta hän oli tavannut tulevan äitini sodassa. Äiti tuli myöhemmin auttamaan isääni maatilalle. Äiti oli menettänyt kaiken, kodin, työpaikan, tavaransa, hän oli jo 30-vuotias.

Sodan jälkeen monet ihmiset etsivät paikkaa, mihin asettua. Se oli kuin oman elämänsä etsimistä ja uudelleen haltuun ottamista. Äitini suuri lapsuudenperhe oli selvinnyt sodasta evakkona, kodin ja maan menetys oli ollut suurin koettelemus Karjalan kannakselta lähteneelle perheelle. Kukaan ei menettänyt henkeään sodassa, mutta on vaikea määritellä henkisiä menetyksiä. 

28.4.1957

Vaikka harvat minun lisäkseni myöntävät sitä (saati ylipäänsä ajattelevat), niin henkiset menetykset siirtyivät seuraaville sukupolville. Ihminen selviää käsittelemättä niitä. Toisaalta ihminen saattaisi siirtyä seuraavalle tasolle ja jopa kukoistaa, jos osaisi ja pystyisi käsittelemään sen suunnattoman taakan, mikä hänen takanaan seisoo. Minulle se on vuosien myötä vähitellen valjennut.

2022

Ensimmäisen lapsen syntymä merkitsi vanhemmilleni varmasti uuden elämän alkua ja toivoa tulevasta. En ole koskaan uskonut, että heidän liittonsa oli taivaassa solmittu, mutta silti he elivät sen ajan tavan mukaan koko elämänsä yhdessä ja saivat viisi lasta. Äidilläni oli pari keskenmenoa, joiden ajankohta saattaa selvitä pienistä lapuista, joita hän jätti jälkeensä. Viimeinen lapsi syntyi 12 vuotta minun jälkeeni.

Elämä alkoi kukoistaa sotien jälkeen ja toivo toi siihen lisää voimaa. Tässä iässä voin hyvin aistia sen tunteen, minkä vallassa vanhempani ovat silloin olleet. Rakkaus lapsiin elämänvoiman ja yhteisön ja ystävien lisäksi auttoi eteenpäin. He olivat vielä nuoria ja jaksoivat.

kesä 1966

Olisin halunnut näyttää lapsenlapsilleni lapsuudenkotini, mutta en voi enää. Talo seisoo vielä pystyssä ja sisällä ovat lähes kaikki 1980–1990-luvun tavarat, mutta nyt uskon, että minun on paras vain kirjoittaa ja esittää kuvin mennyttä aikaa. Olen itse käynyt kuvaamassa sen rappion, mutta lapsenlapseni saavat aikanaan kuvitella, mitä se kaikki oli ja mikä merkitys sillä on. Jos ymmärrät, niin siinäkin näkyy henkisen taakan tulos.

2018

 

Vanhan talon kahta huonetta lämmitettiin puilla. Käytössä oli kaksi pönttöuunia, joilla talo päivällä lämmitettiin. Keittiössä oli liesi, johon laitettiin tuli aikaisin aamulla. Me lapset asuimme ainakin myöhemmin 1950-luvulla vintissä, jossa oli pieni puilla lämmitettävä kamiina. Vessa oli ulkona. Keittiön vieressä oli pieni huone, jossa saattoi käydä pienellä pesulla käyttäen pesuvatia. Samassa huoneessa oli myös roskaämpäri. Vesi tuli 1950-luvulla sisään keittiöön ja meni viemärin kautta ulos. Sauna oli navetan päädyssä, jonne oli vähän matkaa. Pyykit pestiin karjakeittiössä, jonka kautta mentiin saunaan. Voitte vain kuvitella, kuinka paljon töitä kaatui perheen äidin päälle.

Syntyessäni ja aina 1950-luvun puolivälin jälkeen, meillä oli kotieläimiä, lehmiä, hevosia ja kanoja. Joskus oli sikakin ja lampaita. Peltoja viljeltiin. Kasvaessamme isommiksi, mekin jouduimme auttamaan eri tavoilla. Hakemalla lehmiä kauempaa kotiin, hoitamalla kanoja, lajittelemalla munia myyntiin, harventamalla sokerijuurikaspellolla, kitkemällä kasvimaata, poimimalla marjoja, hakemalla puita ja siivoamalla.

Koti kokonaisuudessaan kaikkine tehtävineen, tunnelmineen, väreineen ja vuodenaikoineen on painunut erityisen tarkkaan muistikuviini. Mitä vanhemmaksi tulen, sitä tarkemmin pystyn mielessäni toistamaan kaiken.

 

2022

 

Lapsenlapsistani vain vanhin voi muistaa jotakin lapsuudenkodistani, mutta epäilen sitä.  Jossakin vaiheessa koulutehtävän puitteissa hän kyseli ja kirjoittikin siitä jotakin. Minun kertomukseni saattoi silloin olla kaunisteleva kuvaus. Se on tallessa.  Joka tapauksessa he eivät voi koskaan verrata omaa lapsuuden elinympäristöään mumminsa lapsuuteen.

On huvittavaa, että minäkin saatoin olla aika hyvä kuvaamaan elämääni ruusunpunaisten lasien läpi tai jätin yksityiskohdat useimmiten kertomatta. Ihmisten väliset suhteet olivat lapselle aikoinaan todella vaikeita ymmärtää. Niistä ei puhuttu mitään, mutta lapset rekisteröivät pienistä viittauksista ja vallitsevasta tunnelmasta asioita mieleensä. Kaikki se painui syvälle jääden sinne eikä se useimmiten edes tullut pinnalle.

1999

Tiedän hyvin, kuinka paljon vaatii uskallusta aukaista oman mielen sokkeloita asioista, joita on itse aikuisena tehnyt joko pakosta tai mielen ailahdellessa. Olisiko voinut toimia toisin, miten olisi voinut toimia? Varmaan me kaikki pohdimme sellaisia asioita, vaikka päälle päin esitämme olevamme täydellisiä ihmisiä.

Tutkiessani vanhempieni historiaa ja elämää 1930-luvulla, voin hyvin kuvitella, että 1950-luvulla elettiin lähes uudelleen 1930-lukua. Silloin oli jo toivuttu edellisestä sodasta ja elämä alkoi kukoistaa.

2022

Mieleeni on aina pulpahtanut muistoja jo ajalta ennen kouluaikaa. Olen ehkä maininnut palavan linja-auton, kun olin vanhempieni kanssa matkalla jonnekin sukulaisiin. Isä hankki auton vasta 1952. Sitä ennen kuljimme äidin sukulaisten luo bussilla ja junalla. Äitini on kertonut, kuinka minä kerran junassa kävin juttelemassa kaikille ihmisille, olin ehkä vasta 2-vuotias, jos sitäkään. Kerroin kaiken perheestäni ja itsestäni. Vanhempani häpesivät puheliaisuuttani. En muista sitä itse. Joitakin muistoja muistaa, koska niistä on kerrottu usein.

Muistan kuitenkin, kuinka pienenä tein aina tuttavuutta vieraiden ihmisten kanssa, kävin vaikkapa keinumassa jalan päällä. Muutaman vuoden iässä, ehkä 4–5-vuotiaana kävin kaupassa hakemassa postin, sinne oli matkaa ajotietä pitkin useita satoja metrejä. Olin hyvin oma-aloitteinen. Kertomus näistä asioista kuvaa, kuinka luottavaisesti suhtaudun maailmaan ja ihmisiin. 

1950-luvun lopulla

Jokaisella meistä lapsista on omat kertomukset lapsuudestaan.  Perheen elämään tulee vähitellen kaikissa tapauksissa tummia sävyjä. Vaikka vanhemmat piilottavat ikäviä asioita lapsilta, ne kuitenkin tulevat läpi. Jos lapsella on pohjalla hyviä muistoja, hän saattaa ohittaa ikävät asiat kevyemmin. En tiedä, mutta koskee ainakin minua.

Jatkuvat rahavaikeudet piinasivat. Millaisia ne olivat, siitä on vaikea tietää. Äiti joutui tekemään kaikkensa, että pystyi pitämään kuviot meiltä lapsilta piilossa. Samaa teki varmaan isäkin. Ympärillä oli siihen aikaan ihmisiä, jotka auttoivat. Maanviljelijän elämä ei ollut silloin kuin ei ole nytkään, helppoa. Päiväkirjaani kyllä on välittynyt jotakin myös erilaisista vaikeuksista, varsinkin tullessani vanhemmaksi.

Kun ajattelen kaikkea tätä nyt, en voi samalla olla ajattelematta omia vaikeuksiani 1970–1990-luvuilla. Nekin pyrkivät koko ajan pinnalle ja kirjoitettaviksi. Kun kirjoitan vanhempieni elämästä, harhailen osittain suolla.  Eräänä kesänä isän kuoleman jälkeen äiti yritti kertoa jotakin, mutta siinä kävi niin kuin yleensä käy, lapset eivät haluakaan kuulla. Voin vain aavistella asioita ja osa kertomustani saattaisi olla melkein fiktiota. Kun oikein yritän ymmärtää, niin varmaan osa on lähes oikein. Jatkan ajatteluani. Se kuuluu vanhuuteen

Kestävyysharjoittelu jatkuvat. Tänä aamuna pinnistin kovasti, jotta olisin muistanut näkemäni unen, jossa kuljetin taas kameraa mukanani. Kun heräsin yöllä, ajattelin muistavani unen, mutta nyt en saa unta kiinni.  Siksi merkittävät unet pitää kirjata heti muistiin. Tätä kirjoittaessani talitintti lensi parvekkeen ulkopuolen kaiteelle. Minulle se on aina merkki äidistäni. Hän on mukana. Näkymätön maailma tai kaikkeus kulkee koko ajan rinnallamme.

Tiedän sen arvostavan asioiden käsittelyä ja niihin syventymistä. Kaivanpa taas päiväkirjojani esiin.

Jollen nyt en ehdi ennen joulua enää postaamaan, niin toivotan tässä kaikille lukijoilleni oikein hyvää joulua!

 

 

Unesta todellisuuteen

Eräänä yönä nukuin yhteen menoon yli kuusi tuntia. Siis edellisestä heräämisestä. Se on harvinaista, koska herään öisin usein. Olin juuri nähnyt mahdottoman ihanaa unta. Herätessäni oli jo aamu, joten jaksoin kirjoittaa unen lopun muistiin. Uni oli oikeastaan paljon pitempi, mutta muistin vain sen hienon lopun, kun kävelin kameran kanssa Pykälämäestä kotitalolle.

 

Kuten olen aiemmin maininnut, rakastan valokuvaamista myös unissani. Ne ovat niitä parhaimpia unia. Tällä kertaa mukanani oli vanha järjestelmäkamerani, joka toimi filmillä. Tosin unen loppuvaiheilla tullessani jo kotipihalle, se olikin myöhempi digitaalinen versio Canonista eli kuvat tallentuivat muistikortille. Muistin nimittäin, että kuvien jakamiseksi/tallentamiseksi muualle, minulla ei ollut mukana lukijaa, jolla siirtäisin isokokoisen muistikortin kuvat eteenpäin. Ohitin silloin juuri toisen lähiympäristössä olleen ladon, jota myös puimalaksi kutsuttiin.

 

Mukana luontoretkellä oli muitakin, mutta ketä, se jäi herätessäni mielestäni lukuun ottamatta äitiäni ja hänen siskoaan.  Parhaiten muistan äitini. Olin aloittanut ihanan luonnon kuvaamisen Pykälämäessä, joka lapsuudessani oli paikka, jonne teimme pienestä pitäen retkiä. Aluksi ehkä vanhempien sylissä, myöhemmin sisarten seurassa tai yksin. Sama toistui, kun seuraava sukupolvi syntyi. Eräässä kuvassa tyttäreni nukkuu vauvana sylissäni ollessamme siellä.

Kuvasin isoa latoa, joka kauan sitten jo lapsuudessamme, eräänä talvena sortui, ehkä lumen painosta ja tuhoutui. Luonto kukki. Oli aivan alkukesä. Perunat kukkivat valkoisin kukin avarilla pelloilla. Kuvasin niitä ja kaikkea muuta. Ihastellen.  Lato oli myös kuvauksellinen, samoin lähimetsän puut. 

 

Alueella oli paljon kukkivia tuomipuita. Valkoiset kukinnot roikkuivat oksissa. Olin haltioitunut. Samalla varmaan keskustelin mukana olleiden kanssa, vaikka lienen pian keskittynyt kuvaamiseen. Lopussa untani olimme jo lähellä kotitaloa.  Jälkikäteen ymmärsin, että olimme ison rakennelman vierellä, joka aikanaan oli ison kuusen ja kiven vierellä. Se ehkä purettiin jo 1930-luvulla? Lapsuudessani se oli valtavan iso kuoppa, jonne veimme metalli- ja lasiroskat. Myöhemmin se peitettiin, mutta aina myöhemminkin pelkäsin, että putoaisin kuoppaan, jos kävelisin sen kohdalla. Äiti käveli nuorena ja hymyilevänä rakennelman takaa perässään sisarensa Ilma. Nostin kamerani ja kuvasin hänet. Kuvaan tuli hymyilevä äiti, jonka takana Ilma juuri ilmestyi rakennuksen takaa. Rakennus lienee aikoinaan ollut jonkinlainen eläinsuoja.

Upea uni. Palasin lapsuuteen, mutta samalla olin kameroineni aikuinen minä kaikkine muistoineni. Kauan sitten kuolleet ihmiset tulivat tapaamaan. Hymyillen. Elämä on unen heijastuksen takana, se on yksi kerros  monien kerrosten joukossa. Meillä on paljon tapoja lävistää kerrokset kulkien niiden välillä. On sääli, että emme aina arkielämässä tunnista niitä. Elämä on vaikeaa ja tarkoitettu vaikeaksi, jotta oppisimme. On hurjaa ajatella ja jopa kokea, että meitä aiemmat sukupolvet haluavat auttaa. Sieltä jostakin. Kun annamme sen tapahtua.

 

Olen jo pitkään tutkinut vanhoja valokuvia, joissa ei ole selvitystä. Mutta mitä enemmän olen ajatellut ja sisäistänyt vanhempieni ja muiden heidän läheistensä elämää eri lähteiden kautta, olen pystynytkin selvittämään lisää. Kuvat ovat hienoista hienoin lähde, jopa ilman nimiä. On niin, että enää ei ole ketään muita tunnistamassa. Meidän vanhempien on laitettava itsemme likoon kaivamalla tietoa. Onneksi olen tietämättäni sen enempää taltioinut palasia menneestä ajasta.  Voin näin jakaa edes täällä blogeissani jotakin eteenpäin. En tiedä, onko kukaan sukuni jäsenistä siitä edes kiinnostunut.

Kauhistelen aina sitä materiaalin määrää, jota on kymmenissä laatikoissani. Tänä vuonna olen kyläkirjatekstin valmiiksi saatuani alkanut entistä enemmän keskittyä vanhempiini. Olen jakanut heidän kuviaan Instagramissa, josta olen siirtänyt ne automaattisesti Facebookiin. Äidin lottagalleriainfo valmistui. Isä pääsi Sotapolku-palveluun jo 2017. En ole vielä ollut kovin innostunut jakamaan kuviani muiden Facebook-ryhmissä. Ehkä se johtuu siitä, että en halua sekoittaa suunnitelmiani ja mielikuviani omista pyrkimyksistäni. 

Tässä isä istuu ja vasemmalla kuvassa Keijo Alfred Aavikko. Selvitystä myöhemmin tässä blogissa.

Eilen otin taas kerran sattumanvaraisesti käteeni isäni ”Aseveljien kalenterin 1945”. Käyn sen nyt läpi palatakseni ko. vuoteen, jolloin minua ei vielä ollut. 

Isäni oli siirtynyt 26.12.1944 Helsinkiin Invalidisairaalaan. Kysymyksessä on Punaisen Ristin Invalidisairaala, joka sijaitsi osoitteessa Munkkiniementie 15.  Kalenteri alkaa noista hetkistä. Voin vain kuvitella isäni ja kaikkien muidenkin tunteneen helpotusta sodan loputtua. Huolet kuitenkin jatkuivat.Isäni haavoittui vakavasti selkään 17.6.1944, kun joukot olivat vetäytymässä Karjalan kannaksella. Hän oli silloin 26-vuotias. Hän pääsi vasta 1.1.1945 eroon katetrista. Samana Uudenvuoden päivänä, joka sattui maanantaipäiväksi Henriksson ja Grip kävivät häntä katsomassa.  Ketä he olivat,ehkä he olivat koulukavereita tai aseveljiä.

perjantaina 5.1. hän osti tai sai puvun Tailorilta kaupungissa. Olisiko hän tilannut silloin mittoihinsa tehdyn puvun? Ostiko hän Mirjalle, Tatulle ja jollekin kolmannelle kirjan? Joku, jonka nimestä en saanut selvää, kävi häntä katsomassa. 

Tässä molemmat tutustumassa sotatoimialueeseen. Olen kirjoittanut heistä aiemminkin, mutta silloin en tiennyt toisen henkilöllisyyttä.

 

Loppiainen oli lauantaina 6.1. Tälläin hän kävi katsomassa elokuvan "Sabotaasi". Helsingin Sanomat samana päivänä kertoi, että elokuvaa esitettiin silloin Helsingissä jo kolmatta viikkoa. Tukholmassa  "miehitetyn maan sankarien vapaustaistelua" kuvaavaa elokuvaa oli esitetty yli 30 viikkoa. Elokuvaa esitettiin Rexissä, osoitteessa Mannerheimintie 24. Sen oli ohjannut Lauritz Falk. Oikeasti elokuvan nimi on ollut "Lev farligt". Tietoa siitä löytyy täältä.

 

Mirja s. 1915

9.1. tiistaina olikin hänen isosiskonsa Mirjan 30-vuotissyntymäpäivä, jota varten hän oli ostanut aiemmin kirjan.

10.1. olisiko hän käynyt kaupungilla, jossa oli tylsää? 11.1. Pohjanheimo leikk. (ehkä Pohjanheimo leikattiin)  12.1. läh. pois kumipullo? Rak. K. Ap siirretään.

lauantaina 13.1. hän liittyi Sotainvalidien veljesliittoon. Maininta 54.sotasairaala. Hallussani on kuvallinen 15.5.1948 päivätty sivu jäsenkortista, jossa hän liittyi Sotainvalidien Veljesliiton Rengon alaosastoon.  Samana päivänä hän ilmeisesti kävi katsomassa elokuvan Mrs Miniver.  Se oli yhdysvaltalainen, William Wylerin ohjaama draamaelokuva vuodelta 1942. Ko. elokuvaa esitettiin tuolloin jo viidettä viikkoa Helsingin Savoy-elokuvateatterissa (HS 14.1.1945). Elokuvasta oli tullut kassamenestys ja se oli palkittu useilla elokuvapalkinnoilla vuosien mittaan. Wikipedia kertoo ”Elokuva valittiin vuonna 2009 Yhdysvaltojen kongressin kirjaston National Film Registryyn, johon kootaan esteettisesti, historiallisesti tai kulttuurisesti merkittäviä amerikkalaiselokuvia.[2] The New York Timesin kriitikot valitsivat sen vuonna 2004 yhdeksi kaikkien aikojen tuhannesta parhaasta elokuvasta maailmassa.[3]”

Olisiko tämä ensimmäisiä isäni kuvista, jossa äitini pilkahtaa. Aivan kuvan keskellä!

Helmikuun ensimmäisellä viikolla hän ilmeisesti teki ostoksia, koska sivu on lista: sähkölamppu (pöytä), sukset ja siteet, kirjoituspöytä, Kuusinen takki, kartta 1:400000 Akateeminen kirjakauppa, sorsa + katetri + pillereitä, piirustuspaperia, kyniä, tussia ja teriä.

torstaina 8.2. Vappu kävi katsomassa. (pitääpä tutkia kirjeitä)

Helmikuun puolessa välissä hän miettii puuasioita ja tekee laskelmia. Olisiko puukaupat mielessä? Seuraavalla viikolla aloitteleva maanviljelijä kirjaa viljan hintoja.

Maaliskuun alussa näyttää siltä, että puita kaadetaan. Toivolan veljekset 22,5 mottia, Peltola 29 mottia. Erilaisia lukuja on koko maaliskuu täynnä. Minun on niitä vaikea tulkita muuten kuin, että hakkuita tehdään lähialueilla. Takapelto, Leveemäki, Harvia, Niittu ovat kohteina.

Merkinnät loppuvat. Pesänjako on merkitty tapahtuvaksi 10.4. Hän on ottanut ehkä käyttöön uuden kalenterin.

Kalenterin lopussa on osoitteita. Olin jo tätä aiemmin selvittänyt erään hänen sotakuvissaan esiintyneen upseerin henkilöllisyyden. He olivat peräkkäisissä reserviupseerikoulun (RUK) ryhmissä upseerikoulussa ja saivat vänrikinnatsat ja molemmat nimitettiin myöhemmin luutnantiksi ja sodan jälkeen yliluutnanteiksi.  Isä oli RUK:ssa 19.09.1940 - 31.01.1941 ja Keijo Alfred Aavikko oli 18.11.1940-27.3.1941. Todennäköisesti he tutustuivat jo tuolloin. Joka tapauksessa molemmat olivat sitten jatkosodassa kiväärijoukkueiden vetäjinä. Teoksessa ”Valkeasaaressa läpimurto”, joka kertoi JR 1:n tarinan, Keijo Aavikko mainitaan vain kerran ja etunimi on muuttunut Teijoksi. Syy saattaa olla siinä, että hän on kuollut jo 1984.

Löysin tämän Keijo Aavikko-nimisen sotakaverin ensin Helsingin Sanomien Aikakoneesta, jossa lueteltiin aikanaan kaikki sotilasylennykset. Sen jälkeen etsin häntä hautahaun kautta ja löysin hänet ja hänen vaimonsa Helsingin Malmin hautausmaalta. Hän oli vuoden isääni nuorempi. 1945 kalenterissa löydän hänen osoitteensa ja puhelinnumeronsa Helsingissä. 

Tässä toinen isäni kuvista, jossa äiti vasemmalla, vieressä Anu Arvila myöh. Lukkala (1921-2004), josta tuli hyvä ystävä äidille.(hän lienee jo edellisessä kuvassa)

Kalenterin puhelinluettelosta selviää myös, että aiemmin mainittu Grip asuu Seinäjoella ja Henriksson Helsingissä Mäkelänkadulla. Muitakin mainittuja nimiä löydän luettelosta.

Äitini on myös mainittu. H. Sirkiä Selänpää. Olisiko epäselvä merkintä 5.1. ollut "H Sirkiä käynyt katsomassa"?

Aika yllättäen jouduin aamun unestani sodan jälkimaininkeihin. tutkimattomat ovat aivojen ja mielen tiet.

Kirjoitan useita blogejani samanaikaisesti sen mukaan, mikä milloinkin huvittaa. Niinhän kirjojakin luetaan, milloin mitäkin. Loppusanoja kirjoittaessani saattaa olla kulunut jo viikko aloituksesta. Ideasta on usein jo paljon pidempi aika. Toisaalta blogi ankkuroituu tähän päivään jonkin ajankohtaisen tapahtuman kautta, johon sitten liitän muuta tarinaa. Sattuma ohjaa myös usein kirjoittamista, kun joku kirja, paperi tai pöytäkirja sattuu sopivassa hetkessä käsiini. Minua painostaa usein se, että en osaa pysytellä vain yhdessä teemassa vaan kuljen mielijohteideni viidakossa.

Sellainen nyt vain satun olemaan. Jokainen meistä saa olla juuri sellainen kuin on.

Pykälämäessä.