Tällaisina kauniina toukokuun aamuina
monta suunnitelmaa käy pientä taistelua mielessäni. Lähiympäristön raikas
vihreys, aurinko, varjot ja lämpö houkuttelevat ulos. Menenkin sinne kävelylle,
kunhan saan muut suunnitelmat etenemään. Miten kerrostaloasuntoon kerääntyy
niin paljon pölyä ja roskia, enemmän kuin aikanaan maan tasalla olevaan
omakotitaloon?
Aloitin siivouksen, joka minulla
kestää useita päiviä ja joskus viikon, koska keksin aina välillä lisää asioita.
Tämä kirjoittaminen on myös sitä. Kaikki toiminta, vaikkapa pelkkä siivoaminen,
järjestely, pyykin pesu, roskien ulos vienti saavat aikaan yleisen inspiraation
kaikkeen muuhun. Samanhan tekee myös luonnossa kuljeskelu, valokuvaus,
lukeminen, keskustelut.
Perjantaina lähtiessäni ystävän
kanssa syömään ja kauppa-asioille, olisin mielelläni aloittanut uuden blogin.
Kun palasin usean tunnin jälkeen kotiin, en enää jaksanut paljon mitään. Vanha
väsähtää nopeammin. Ajattelin kirjoittaa taas postikorteista. Postikortteja
maailmalta- otsikon olin jo käyttänyt, entä ”Postikortteja Euroopasta”.
Kirjoitin sen työvihkooni. Olen kahden
vaiheilla, jatkanko nyt siitä aiheesta tai sukellanko johonkin toiseen
teemaan.
Eräät tärkeät aiheet, jotka
pyörivät mielessäni nyt saavat vielä odottaa. Sain viikolla siirrettyä
matkavalokuvat ulkoiselle asemalle, mutta en ole tutkinut niitä vielä sen
tarkemmin. Niitä on kyllä taas tuhottoman paljon. Rakas lukijani, saatat ajatella, että mitä
vanha akka taas hörisee. Kaikesta ei tarvitse kirjoittaa, kaikkea ei tarvitse
käsitellä. Joku toinen ajattelee, että
voisin jo käsitellä ja kirjoittaa asioista, jotka ovat odottaneet jo kauan,
enemmän kuin kauan käsittelyäni. Kuten äitini sota-aika 1939- 1944, jota olen
aina välillä selvittänyt.
Asia tuli nimittäin taas kouriintuntuvaksi,
kun teimme viikolla Helsingin Kuolemajärvikerhon perinteisen kevätretken
Lottamuseolle Tuusulan rantatien varressa. Selailin museon eräällä pöydällä
olevia kirjoja. Eräs oli matrikkeli, jossa oli eteläisen Suomen lottia. Löysin
sieltä äitini etelä-Hämeen osiosta. Jos hän oli antanut tiedot itse kuten
varmaan oli, niin hänet oli kirjattu väärin etunimen osalta. Muut tiedot
pitivät paikkansa. Helvi Tyynestä oli tullut Tyyne Helvi. Vaikken aikanaan
saanut Kansallisarkistosta/sotamuseosta mitään tietoja äitini lotta-ajoista, se
johtunee monesta asiasta. Talvisodan aikana hän kuului Koiviston alueen
lottiin. Olen ostanut kirjamessujen
antikvariaatti-osastolta joskus kirjan ”Neljännesvuosisata lottatyötä
Koivistolla”. Maire ja Toivo Sainion laatiman kirjan on Koivikko-säätiö
julkaissut 1985.
Äidin Lotta Svärd järjestön
lottakortin mukaan hän on liittynyt järjestöön 1939. Koiviston lottatyöstä
kertovassa kirjasessa ei ole paljon, mikä yhdistäisi äitini Koiviston
kauppalaan.
Talvisodan jälkeen hänelle on
Lotta Svärd Koivisto puheenjohtaja Alma Klemolan ja sihteeri Toini Vauhkosen
allekirjoituksin annettu Haminassa 17.5.1944 todistus, jossa todetaan, että
Helvi Sirkiä Viipurin piirin Koiviston
paikallisosastosta on toiminut sota-aikana koelottana 25.11.39 – 20.3.40 sekä
edelleen lottatehtävissä muonituslottana Koivistolla ja Säkkijärvellä. Työnsä
hän tietämämme mukaan tehnyt velvollisuudentuntoisesti vaikeissakin
olosuhteissa.
Myöhemmin hänelle on myönnetty Koiviston risti,
josta on olemassa sekä risti että myöntötodistus. Koiviston risti annettiin
niiden maa-, meri- ja ilmarintamalla suoritettujen taisteluitten muistoksi,
joilla Koiviston alalohko suojasi ja tuki Kannaksen Armeijan oikeaa sivustaa
talvisodassa.
Mainitsemani kirjanen perustuu pitkälti
pöytäkirjoihin ja muisteluihin ja on loppujen lopuksi osaltaan vain fiktiota
kuten on sanottu kaikkien ihmisten muistelmien olevan. Niin myös kaikki, mitä kirjoitan. Kaikki pienen ihmisen elämän kokemukset, pelkkaa fiktiota.
Kirjan kertomus
lottien siirrosta Koivistolta Säkkijärvelle poikkeaa äitini kertomuksesta
sikäli, että sen mukaan kaikki Koiviston lotat siirtyivät pitkin merenjäätä
16.-18.2.1940 yöaikaan, koska ilmatoiminta oli vilkasta.
Erään lotan
kertomuksen mukaan kaikille lotille ei muistettu kertoa siirtymiskäskystä.
Hän ja eräs toinen olivat Alvatissa majapaikassa, kun vihollinen nousi
22.2.1940 maihin saaren rannassa, oli pakko lähteä ilman lähtökäskyä
hiihtämään kohti Säkkijärveä. Äitini kuului siis myös noihin lottiin, joille
oli unohdettu kertoa asiasta. Hänkin mainitsi, että he näkivät Alvatista käsin, kuinka venäläiset olivat jo tulleet Koivistolle. Kirjoitin aiheesta äitini muistelmiin perustuen
blogin otsikolla ”Viestejä menneisyydestä”. Blogin pääset lukemaan tästä,
luettuasi voit palata nuolinäppäimellä.
Poikkeavaa kirjasen tietoihin on se, että äiti
puhui linja-autosta, jolla lotat vietiin Säkkijärvelle. Kaikissa
tarinoissa kerrotaan hevoskyydistä tai hiihtämisestä jäätä pitkin.
Mielenkiintoista on myös, että kirjasessa tuota aikaa muistelee myös Irja Ratia s. Lahti. Äiti tunsi hänet hyvin, sillä
hän oli Koiviston Möllikänniemessä sijaitsevan tekstiilikaupan kauppiaan Simo
Lahden tytär. Äitini oli töissä ko. kaupassa asuen myös samassa talossa. Kauppiaan
lähtiessä evakkoon, äitini jäi myymään kaupan tavaroita loppuun. Irjasta ja
tämän kirjasen muistelussa mainitsemasta ”väntrikistä” eli Yrjö Ratiasta,
äitini kyllä kertoi. Irja toimi
iv-lottana. Hän kertoo, että hänen yksikkönsä kuljetettiin pikkuautoilla
Säkkijärvelle odottamaan pääjoukkoa, joka taivalsi pitkin meren jäätä. Äiti ei ollut käsittääkseni sodan jälkeen
enää tekemisissä Ratioiden kanssa. Yrjö Ratian vanhempi veli oli muuten Armi
Ratian mies Viljo Ratia. Sen olen myöhemmin oivaltanut, siitä emme äitini
kanssa keskustelleet.
Äitini jälkeensä jättämistä papereista löydän myös lehtileikkeitä
em. henkilöistä mm. kuolinilmoitukset.
Huhtikuussa Helsingin Kuolemajärvi-kerho sai
vieraakseen mm. Koivisto-taustaisen Esko Kaukiaisen, joka on toiminut
Finnairin lentäjänä. Hän oli lähtenyt lapsena kaksi kertaa evakkoon Koiviston
Rautaselta. Hän mainitsi, että venäläiset ovat yrittäneet päästä hänestä
eroon kolme kertaa. Kolmas kerta oli vuonna 1987, jolloin hän saattoi
lentokoneesta seurata ohjuksen lähestymistä ja alas ampumista. Voit lukea
tapauksesta Wikipediasta Finnairin lento 915, johon pääset tästä linkistä.
Kirjoista selvisi lopulta se tarkka paikka,
missä Simo Lahden tekstiilikauppa ja asunto sijaitsivat. Vieressä oli Lahden
kutomo. Molemmat rakennukset sijaitsivat Koiviston kirkolta etelän suuntaan
tultaessa ennen Koiviston satamaa suunnilleen niillä main, josta käännyttiin Koiviston
rautatieasemalle johtavalle tielle.
Wikipedia kertoo, että ”Koiviston kauppalan
alueella Möllikänniemessä oli Itä-Suomen paras merisatamapaikka, joka
mainitaan ensimmäisen kerran jo 1268 Berjozovskoje-nimellä. Sataman paikka on
ihanteellinen. Mantereen edustan saaristo suojasi sitä tuulilta ja aallokolta
ja merivirrat pitivät sen sulana muita Itä-Suomen satamia pitempään ja sinne
johti 9 m syvä väylä.”
Jatkosodassa äiti liittyi Suur-Saimaan piirin
Lemin paikallisosaston muonitusjaostoon maaliskuussa 1942. Siitä on olemassa
jäsenkortti, josta valokuva on irrotettu. Ehkä sitä on tarvittu tuohon
matrikkeliin, jota selailin Lottamuseossa. Siinä nimittäin oli äidistä
valokuva, jota en ole aiemmin nähnyt. Lemille äitini kutsuttiin, kun
Jalkaväkirykmentti 1 perustettiin ennen jatkosotaa. Siitä on olemassa
todistus. Rintamapalvelustunnushakemukseen on kirjattu, että hänen
työsopimuksensa on tehty 15.6.1940. Vuosiluvun pitänee olla 1941 tai voihan se olla jo 1940. Tuolloin hänet
palkattiin Porin prikaatin kantahenkilökuntaan.
Puolustusvoimat maksoi äidilleni palkkaa. Hän
on säilyttänyt palkanpidätystodistuksia vuodelta 1943- 1944. Niissä maksajana
on Puolustusvoimat 2710. Numero viittaa Jalkaväkirykmentti 1:een.
Todistuksissa on aluksi mainittu Lemi kuntana, jolle hän on verovelvollinen,
sitten se muuttuu Koivistoksi. Kuukausipalkka on 1500 markkaa ja viimeisessä
maaliskuun palkassa se on 1875 markkaa. Summa on 2018 arvoon muutettuna noin
341 euroa. Tuosta 1875 markasta pidätettiin 19 markkaa palkansaajalta ja
työnantajan osuus oli 19 markkaa eli yhteensä 38 markkaa.
Hänen rintamapalvelustunnushakemukseensa on
kirjattu, että hän työskenteli kesällä 1944 vielä kenttäsairaaloissa (Halila
ja Karisalmi). Heinäkuussa 1944 hän jatkoi postikonttorissa 2946 aina
17.11.1944 asti, jonka jälkeen vielä muonitustehtävissä/ Korkeakoski-Hamina
aina joulun alle 1944. Kunnioitettava ura lottatehtävissä. Onkohan lottapuku
vielä tallella vanhan kodin aitan lutissa?
Itse asiassa minulla on nyt kaikki tiedot
kirjoittaakseni hänestä Lottagalleriaan. Pääset sinne tästä linkistä. Minun
kirjoitukseni ei ole vielä siellä. Niin nopea en ole.
Nopeus on yliarvostettua, taisin arvostaa sitä
aiemmin, mutta en enää. Vanhemmiten askeleet saattavat lyhentyä ja käynti
hidastua. Syystä tai toisesta. Aloitin kirjoittaa tätä jo muutama päivä
sitten. Vasta tänä aamuna sain lattiat imuroitua ja pyyhittyä. Se kaikki
sujui loppujen lopuksi tunnissa välillä 8-9. Rojahdin sohvalle hikisenä,
jotta tasaantuisin hetkisen, koska olin pian menossa terveyskeskukseen
tapaamaan yhteyshenkilöäni.
Yöllä oli satanut ja ilma oli ihastuttavan
raikasta ja tuoksuvaa. Vaikka siivosin vauhdilla, kävelin Hyrylän
terveyskeskukseen oikein hitaasti. Odottaessani tapasin tyttäreni lyhyesti,
sillä hän työskentelee samassa talossa. Ja eipä ole minulla koskaan ollut
niin positiivista tapaamista yhteyshenkilön kautta. Meillä Keski-Uudenmaan Sotessa on toiminta
vain parantunut. Oma yhteyshenkilö on hieno asia. Samalla kertaa tulevat
kaikki asiat hoidettua ja vietyä johonkin vaiheeseen.
Kuten olen ennenkin maininnut, jaan Facebookissa
blogejani uudelleen luettavaksi. Luen ne itse ennen jakamista. Joskus saatan
tehdä korjauksen, varsinkin, jos linkki ei toimi enää. Ne ovat minullekin
aina kuin uusia. Huomaan, että on erityisen ”terveellistä” lukea niitä, koska
olen kirjannut niihin myös tuntemuksiani ja jaksamistani. Keskitymme
eläessämme yleensä kuluvaan hetkeen, joten olemme jo unohtaneet, mitä
ajattelimme vuosi-kaksi sitten. Ja miltä meistä tuntui.
Terveyskin saattaa rapistua miltei huomaamatta.
Terveydenhoitajan kanssa tuli puheeksi päiväkirjan pitäminen, jos jokin
terveysasia huolestuttaa. Siitä tuli mieleeni, että ehkä olisi hyvä kirjoittaa
uusi postaus blogiini ”Näin selviän nivelreumasta”, jonne pääset tästä linkistä. Viimeksi kirjoitin sinne kesäkuussa 2016 eli
pian kolme vuotta sitten. Tässä välillä on elämässä ollut sen verran turbulenssia,
etten ole paljon ehtinyt kiinnittää huomiota kaikkeen, mutta tänä keväänä
olen alkanut ajatella, että ehkä pitää. Muuten, tuota nivelreumablogiani on
luettu vuosien mittaan tuhottoman paljon. Siitä huolimatta sinnekään ei ole
tullut paljon kommentteja. Oikeastaan
aivan hyvä, en edes osaa vastata kommentteihin.
Onhan niin, että emme halua, että sairautemme
ja vaivamme värittävät meitä liikaa. Espanjan matkalla selvisin pitkistä
päivistä oikein hyvin. Otin aamulla yhden Burana 600:n ja se auttoi koko
päivän, vaikka kulkuni oli hitaampaa kuin muiden. Ja sekös rassasi minua.
Jalkani
ovat viimeisimmän vuoden aikana kipeytyneet kovasti, lähes huomaamatta. Kipu
tuntuu liikkuessa, rappuja kulkiessa, mutta niitä ei särje. Se ei kuulemma
johdu nivelreumasta vaan kappas vaan, nyt alkaa nivelrikko iskeä minuunkin.
Ehkä. Nivelreumani kun sanottiin aikanaan myös olevan nivelrikkoa! Siitähän äitini kärsi myös vanhoilla päivillään, mutta köpötteli
vauhdilla kuolemaansa asti 88-vuotiaana. Nivelrikosta kärsii moni muukin, sillä
se on maailman yleisin nivelsairaus. Keinoniveliä on nuoremmillakin. Mutta
onko siis viimeistä sanaa vielä sanottu?
Geeneissämme kulkee erilaisia tekijöitä, joista
osa vaikuttaa terveyteen. Kuljin tässä kirjoituksessa äitini jalanjäljillä
sodassa, mutta myös mahdollisesti geneettisesti. Nivelreumankin sanotaan
olevan periytyvä, mutta en ole omassa lähisuvussani tavannut ketään, joka olisi
sairastunut siihen. Nivelrikkoa lienee monella. Mikä altistaa meidät
sairastumaan, se on sitten toinen juttu. Tässä linkki
nivelrikon infopakettiin. Pitää minunkin tutustua.
|
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti