Luen, näen, koen ja innostun

Nauran, hymyilen ja itken usein itsekseni. On paljon sellaisia asioita, jotka innostavat tavalla tai toisella. Suurimman osan ajastani vietän omissa oloissani yksin. Kaiken lisäksi nautin siitä. On mukava mennä välillä ihmisten joukkoon, mutta sen jälkeen on kiva palata kotiin. Tarvitsen harvinaisen paljon yksinoloa siitä syystä, että innostun asioista, sekä kokemistani, näkemistäni ja lukemistani ehkä vähän liiallisesti. 

Olen tässä matkalla Kuolemajärvijuhliin syyskuun toisena sunnuntaina 11.9.2016, jossa pidin tervehdyspuheen. Kuva AH.

En koskaan ehdi käsitellä, sulattaa enkä omaksua kaikkea niin hyvin kuin haluaisin. Enkä tarvitse yksinäisyyttä vain siksi vaan myös, koska välissä on aika levätä, rentoutua ja palautua, jotta jaksaisi eteenpäin. Sama koskee meitä kaikkia. Vanhempana on entistä tärkeämpää vaalia omaa rauhaansa ja lepoa.

Ennen kun alan paneutua taas niihin keskeneräisiin tehtäviini (joita tuntuu koko ajan olevan taustalla), ilottelen blogikirjoituksella. Alkusyksy ja miksei myöhemminkin, on ihanaa aikaa. Kun keväällä tulee ulos väsyneenä ja kalpeana aivan liian pitkästä talvesta, niin syksyn alussa meillä on käytettävissä kesän auringon, vihreyden ja valon antama voima. Tämä saattaa olla sellainen asia, jonka ymmärtää vasta vanhana, elämää kokeneena, eikä vain ymmärrä vaan kokee itsessään voimakkaammin kuin nuorempana. 

Vanhoja blogeja lukiessani, huomaan samanlaisuuden trendin olleen voimassa jo vuosikausia. Nyt olen koonnut sisälläni lankoja yhteen. Ainakin minusta tuntuu siltä. Eipä tähän voi muuta sanoa ja kirjoittaa kuin ”elämä on”. Huomenna voi olla toisin.

Ai, että ilottelisin kirjoittamalla. Mitä harvemmin kirjoittaa, sitä jäykemmältä se tuntuu. En nyt oikein pääse asiaan, vaikkei tarkoitukseni ei ole edes sukeltaa mihinkään asia-asiaan. Jos ei pitkiin aikoihin kirjoita mitään vapaasti, ei edes päiväkirjaa, putoaa kokonaan rattailta. Kirjoittamaan oppii vain kirjoittamalla. Taidan olla  maininnut sen vuosien mittaan monen monituista kertaa. 

Alex on ollut aina numero 1 metsäseuralaisenani. Tässä 15.9.2014 eli noin 3,5-vuotiaana.

Viime aikoina on enemmän puhuttu ja kirjoitettu lukemisesta. Koulun aloittanut lapsenlapseni opettelee lukemaan. Voin vain kuvitella, mikä ilo se hetki hänelle tulee olemaan, kun hän yhtäkkiä huomaa lukevansa. Minulle se oli juuri sitä. En oppinut lukemaan ennen koulua vaan joskus ensimmäisellä luokalla 7-vuotiaana. En paljon muuta muista siitä kuin ilon, jota tunsin. Siitä hetkestä alkoi armoton lukeminen, joka on jatkunut koko elämän. Nykyään huomaan usein, että kaikki muut virikkeet häiritsevät lukemistani. 

Tässä Järvenpään Vanhankylän niemessä elokuussa tänä vuonna koululaisena.

Monta kirjaa on aina kesken. Pari banaanilaatikkoa odottaa taas tutkimista. Kirjoille ei minulla ole enää mitään paikkaa missään. En pysty niistä edes luopumaan. Melkein oksennan, kun kuulen jonkun puhuvan kirjojen hävittämisestä. Pitää repiä kannet irti ja pistää sisältö paperikeräykseen.

Nappasin Wikipediasta seuraavan tekstin ”Saksalainen kirjailija Heinrich Heine kirjoitti vuonna 1821: ”Missä poltetaan kirjoja, poltetaan lopulta myös ihmisiä” (näytelmästä Almansor). Pahaenteinen lausahdus mainitaan yleensä viitattaessa natsien Berliinin Opernplatzilla (nyk. Bebelplatz) toukokuussa 1933 toteuttamiin kirjarovioihin.”

Aikoinaan kirjojen polttamisessa oli kysymys sananvapaudesta kuin siitä kirjojen hävittämisestä, josta nyt puhutaan. Kirjat kuuluvat sen mukaan samaan kategoriaan kuin kaikki muukin turha tavara. Ihminen löytää ehkä onnen, kun koti on tyhjä ja siisti. Tai sitten ei. Ei se ole niin mustavalkoista. Koska asia eli kirjojen tuhoaminen ei kiinnosta minua tipan tippaa, jätän sen omaan arvoonsa. 

Toisaalta tässä ajassa on jotakin samanlaista kuin 1930-luvun ajatuksissa. Sananvapaus on sallittu vain oikeistopopulisteille, muille ei. Sananvapaus tarkoittaa myös rasismin hyväksymistä. Monesta nyt keskustelun alla olevasta asiasta on vain pieni hyppäys siihen, mitä Saksassa tapahtui 1930-luvulla, varsinkin jos annamme vallan voimille, joiden suosio on suuresti noussut Euroopan eri maissa. Olen yllättynyt, kuinka nopeasti meilläkin on siirrytty radikaaliin ajatteluun. Ikään kuin ihmiset eivät osaisi enää lukea, paneutua asioihin syvällisesti vaan menevät yhden asian perässä ja sen siivin muuttuvat yhdeksi laumaksi. Vaarallista.

Jos menen liian syvälle edellä olevaan asiaan, joudun hakoteille, kun nyt kysymys oli olevinaan ilottelusta. Ahmin kyllä tarkkaan kaikki politiikkaan liittyvät artikkelit lehdistä, jotta olisin hyvin perillä asioista.  Siihen kuluu paljon aikaa, koska lukemisen ohella pitää ajatella. Pelkkä otsikoiden lukeminen on nykyaikaa ja äärimmäisen ärsyttävä piirre. Politiikka on vaan siitä kummallinen juttu, että sitä ei voi täysin koskaan ymmärtää. Siksi se onkin niin kovin mielenkiintoista. Koskaan ei voi olla varma, miten päin asiat kääntyvät.

Lisää lukemista tuli mukaan viime sunnuntain Kuolemajärvi-juhlilta (8.9.2019). Kaikkien kuolemajärvisjuuristen tuntema Seppo Pirhonen on tehnyt valtavan työn kokoamalla, kirjoittamalla ja taittamalla teoksen ”Kuolemajärvi ei kuollutkaan”. Se julkaistiin juhlilla. Kirjassa on lähes 500 sivua ja se painaakin melkein 1,5 kg.  Tietoa on kokoa ja painoa enemmän. Minulle monet asiat ovat tuttuja, mutta on hienoa nähdä niin paljon tietoa koottuna yksien kansien väliin. Kiitän kirjasta!

Loppuvuodesta tulee kuluneeksi 80 vuotta ensimmäisestä evakkoon lähdöstä talvisodan sytyttyä. Niihin vuosiin sisältyy mahdottoman paljon sellaista, mikä ilman muuta puuttuu kirjasta. Siksi olisikin tärkeää, että samanlaisia teoksia koottaisiin vielä kylittäin tai suvuittain. Muutama vuosi sitten ehdotin sukuseuramme sisällä, että aloittaisimme tutkia Kuolemajärven Karjalaisten kylää tehdäksemme kirjan, sillä siitä ei ole aiemmin kirjoitettu kyläkirjaa. Olisin ollut valmis keräämään tarinoita ja valokuvia, joista sitten yhdessä tekisimme kirjan. En saanut kovin paljon vastakaikua, en ideoita.  Minulla itselläni niitä on yleensä ylenpalttisesti. Yksin on vaikea lähteä edes liikkeelle. 

Perunakuopista keskustelimme vähän aikaa sitten Juuret Kuolemajärvellä-ryhmässä. Seivästön perunakuopat ovat ehkä jo seuraavana kerralla siellä käydessä muisto vain. Tässä kesällä 2017.

Sukuseuramme viimeisimmässä hallituksen kokouksessa puheenjohtaja Ritva Kukko ehdotti, että kokoisimme Sirkiän suvun muistot talteen sukuseuran kirjana. Meillähän on jo tallella vaikka kuinka paljon materiaalia. Yhden suvun kautta tarkastelu koko kylään on hyvä näkökulma. Muun muassa se tuli mieleeni tuon edellisen yksinäisen hankkeeni lisäksi.

Marraskuussa 2012 julkaistiin Kansallisarkistossa Ritva Markkulan toimittama teos ”Totta ja tarinoita” Markkulan sukuseuran täyttäessä 20 vuotta. Olin mukana tilaisuudessa, mutta vasta 2015 jouduin yllättäen sukuseuran hallitukseen. Seuralla oli ollut jo vuodesta 1994 lehti ”Markkulan Viesti”. Se ilmestyi aluksi monisteena ja myöhemmin 1999 lähtien oikeana lehtenä kaksi kertaa vuodessa. Näin on jatkunut edelleen. Aloin myös kirjoittaa lehteen omasta hämäläisestä suvustani sukututkimuksen kautta. Lähes valmista materiaalia löysin aluksi omista blogeistani, joista muokkaamalla sain nopeasti kirjoituksen lehteen. Materiaalia riittää edelleen, mutta tutkiminen ja kirjoittaminen tuntuvat usein työläiltä.

Sukututkimuksen ja historiakiinnostukseni kautta olen joutunut viimeisen kymmenen vuoden aikana mitä kiinnostavimpaan maailmaan. Se vaatii paljon aikaa ja rauhaa.  Kyläkirja hämäläisestä kotikylästä ja kahdesta sen viereisestä kylästä on parhaillaan tekeillä. Olen viimeisen vuoden tuskaillut siihen lupaamieni kirjoitusten kanssa. Olen kirjoittanut ne melkein valmiiksi jo aiemmin, mutta niitä on vielä muokattava. Kotikylää koskevaa kirjaa mietin myös joskus paljon aiemmin.

Joka kerta, kun lähden lukemaan valmiita kirjoja, näen asioita, tapahtumia ja ihmisiä, joihin haluan palata ja joista haluaisin kirjoittaa, mutta…  Kaiken lisäksi olen aina vauvasta lähtien ollut liian monista asioista kiinnostunut (kuten varmaan moni muukin) eikä minulla ole alan rutiineja pyrkiä eteenpäin saadakseni jotakin helpommin aikaiseksi. 

Mitä ajattelemme, alkaakin toteutua jossakin muodossa! Olettehan huomanneet?

Kuolemajärvi-juhlissa 2017 tapasin serkkuni Arjan ja Mikael Agricolan. Tänäkin vuonna tapasimme. Muita serkkuja ei juhlilla näy.

Helpompaa on kirjoittaa tällaista ”hölynpölyä”. Sunnuntain juhlissa muutama ihminen sanoi ohimennen lukevansa kaikki blogini, joku mainitsi joka aamu menevänsä katsomaan, olenko taas kirjoittanut.  Koska saan melko harvoin palautetta kirjoituksistani, arvostan suuresti sitä, että joku kertoo minulle asiasta. Olen usein kokenut hiljaisuuden paheksunnaksi, varsinkin läheisteni taholta. Olen kirjoittanut blogeja jo yli kymmenen vuotta. Kirjoitan vielä toiset kymmenen, ainakin.

Minulla oli ennen juhlia ja niiden jälkeen suunnitelmia, jotka kaikki muuttuivat paitsi se, että ajoin Turkuun ja menin juhlille. En saanut matkaseuraa Salosta, en mennyt tapaamaan sisartani. Koska ystäväni ja kolmas serkkuni Toini, jonka olen tosi usein maininnut blogeissani, ei päässyt tulemaan juhliin,  lähdinkin tapaamaan häntä. Olin etukäteen tulostanut muutaman valokuvan viime kesän matkalta hänen lapsuutensa kotikylään. Samoin tulostin matkasta kirjoittamani kaksi blogia paperille. Oli tosi työlästä saada Googlen bloggerista tulosteita, se onnistui minulta ainoastaan kopioimalla jutut kuvineen Wordiin. Pitää sitäkin jatkossa harjoitella. 

Ajoin sitten illansuussa vesisateessa kotiin ajatellen, että miksiköhän aina Turusta palatessa, sataa vettä? Onneksi ei kaatamalla tällä kertaa. 

Turun Naakkoja Ursininkadulla 8.9.2019

Alkukesästä 2016 ilmestyi Muolaalaisten Seura ry:n julkaisemana kirja ”Näin Muolaa jäi elämään”. Osallistuin ystäväni kanssa erääseen tilaisuuteen, jossa tätä kirjaa esiteltiin kirjoittajien toimesta. Kirja muodostuu useiden kirjoittajien tarinoista. Olin lumoissani siitä, että mukaan oli otettu niin paljon erilaisia näkökulmia, myös niiden kertomuksia, jotka olivat tutustuneet muolaalaisiin myöhemmin heidän asetuttua uusille asuinsijoilla. Muolaalaiset tulivat sotien jälkeen pääsääntöisesti Urjalaan, jonne myös kuolemajärviset tulivat talvisotaa pakoon. Minun oli pakko ostaa kirja itselleni. Se korosti ja arvosti juuri tarinoita, meitä edeltävän sukupolven lisäksi meidän toisen polven evakkojen. Olisiko Seppo Pirhonen urjalalaisena ja muolaalaisten ystävänä saanut tästä kirjasta lisävirikkeen? Minä ainakin olin todella innoissani. 

Me jokainen saisimme jopa oman kokonaisen kirjan pelkästään sukujemme viimeisen sadan vuoden tarinoista, kunhan vain olisi osaamista, intoa. Intoa minulla riittäisi, mutta en ole saanut valmiiksi edes niitä omia projekteja, joita olen aloittanut! Ja niitähän riittää.

Tuusulan Fjällbo-nimiseen paikkaan tuotiin äskettäin hieno uusi laituri. Puistoa on samoin rakennettu ja entisen paikan rauha lienee nyt mennyt. Olen käynyt siellä jo ties kuinka kauan. Kävin äskettäin katsomassa uutta laituria, joka oli viittä vaille valmis luovutettavaksi. Se rakennettiin tähän paikkaan, jossa on ollut aikoinaan laituri.

Jotta jaksaisimme eteenpäin, tarvitsemme juhlahetkiä ja tärkeitä kohtaamisia. Jokainen meistä määrittelee itselleen tärkeät asiat. Vanhemmiten ne vain korostuvat. Elokuun sukuseuran hallituksen kokouksessa, tulin taas ajatelleesi asiaa. Olisin valmis luopumaan sihteerin tehtävistä. Näyttää kuitenkin siltä, että uusia tulijoita mukaan seuratoimintaan ei ole. Toisaalta sunnuntaina tuli mieleen, että vaikka nuoria ihmisiä tulee mukaan toimintaan, niin heidän innostuksensa asioihin, joista he eivät tiedä paljon, on niin ohutta, että huolimatta hetkellisestä innostuksesta se ei kanna kovin pitkälle.

Vaatii suunnatonta kärsivällisyyttä ja aikaa tutustua paikkaan, jota ei enää ole sellaisena kuin se oli. Kaiken lisäksi kohta ei ole enää ketään, jolla olisi edes kosketus ihmiseen, joka eli siellä erilaisena aikana, jota ei enää ole. Jo minun sukupolvessani, ehkä vain muutama prosentti on edes vähän kiinnostunut. Kiinnostus hiipuu helposti, kun matkoilla ei osaa ilman etukäteistä tietoa nähdä mielikuvituksen silmin entistä aikaa ja ihmisiä kylän raitilla tai työn touhussa.

Nämä kaksi kuvaa ovat syyskuulta 2014. Muistin, että olin kuvannut paikkaa ja kuvat löytyivät. Uudesta laiturista tulee kuva jossakin myöhemmässä blogissa.

Siksi meidän on tärkeää jättää jälkeemme myös paljon kirjallista materiaalia kuvien ja videoiden lisäksi. Huolimatta siitä, että monet nuoret (tai jopa vanhemmat) eivät enää halua nähdä kirjahyllyä täynnä kirjoja kotonaan. Lukeminen ei silti tule jatkossakaan olemaan turhaa. Me, jotka muistamme ja näemme kaiken elävänä tietomäärämme ja mielikuvituksen avulla, olemme seuraava sukupolvi, joka lähtee.

Kyllä tiedän, että minun on aivan turha tästä kirjoittaa blogiini, kirjoitan silti.  Olen tarkkaillut asioita viimeisen kymmenen vuoden aikana, tiedän, mistä on kysymys. Hetkellinen kiinnostus jostakin syystä, ei kanna pitkälle. Karjala-lehdessä haastateltavat eivät usein ole koskaan edes käyneet Karjalassa, rajan toisella puolella. Kun ihminen tulee eläkeikään, hän ei ole enää kauan jos ollenkaan kiinnostava kohde lehtihaastattelulle. 

Hetkellisyys, klikkausotsikot, kauniit nuoret kasvot, netti ja julkisuus, ne vetävät. Anteeksi kun pessimistisyys valtasi mieleni ottaessani vanhan naisen kokemuksen ja selvänäköisyyden esiin.  Ei sillä ole mitään merkitystä, jos minä yksin innostun asioista. 

Ja viime aikoina olen todella innostunut. Tässä välissä tapasin myös taas lukioaikaisia koulukavereitani. Kyllä kannattaa elää, kun vasta eläkkeellä alkaa tutustua samassa luokassa istuneisiin ihmisiin.  On hienoa olla mukana erilaisissa yhteisöissä. Kirjoitin äskettäin 30.8. erään muiston kouluajoistani toiseen blogiini. Voit käydä lukemassa sen täältä.

36°44'58.0"N 3°48'23.0"W

Kirjoitetaan vaan kortteja ja kirjeitä

Tänään kuten usein muutenkin minulle käy seuraavasti. Käyn hakemassa päivän postit postilaatikosta. Usein joukossa on muutama postikortti, joita saan ollessani mukana postcrossingissa, maailmanlaajuisessa postikorttiyhteisössä. Joskus siellä saattaa olla joku muukin postikortti tai jopa aarre, kirje.  Katson ensin postikorttien kuvia, sillä kuvat innostavat minua ja kulkevat tekstin edellä. Saatan saman tien alkaa suunnitella omia postikorttejani, penkoa vanhoja kortteja tai sitten alan kirjoittaa jonkin pienen aiheen innoittamana. Ehkä alankin lukea kirjaa, johon kuva minut johdattaa.

Kuvat ovat minulle elämän suola, joita ilman en osaisi elää. Mitä vanhemmaksi olen tullut sitä tärkeämmiksi ne ovat muodostuneet. Siinä tuskin on mitään erikoista, sillä maailma on täpösen täynnä kuvia. Toisaalta voisi luulla, että niihin olisi jo kyllästynyt. Näemme kaikkialla kuvia, paikoillaan olevia, pysähtyneitä hetkiä kuvana, liikkuvaa kuvaa. Kaikki valokuvaavat koko ajan. Facebookissa jaetaan koko ajan kuvia, valokuvia ja piirustuksia. Siellä on jopa ryhmiä, joissa kerätään ja julkistaan valokuvia jostakin tietystä aiheesta. Ennen Facebookia lähetimme sähköpostissa erilaisia kuvakertomuksia, joihin oli valittu kauniita kuvia sanallisen tarinan kuvittamiseksi. Voin tehdä sen johtopäätöksen, etten todellakaan ole yksin vaan kuvat merkitsevät muillekin hyvin paljon. Toisaalta kuviin voisi olla jo kyllästynytkin, mutta..

Margarethe pikkutyttönä, ehkä Stettinissä, josta hän oli alunperin kotoisin. Stettin oli vanha saksalainen kaupunki Pommerissa, mutta on vuodesta 1945 kuulunut Puolaan. Tässä linkki Pommeriin karttaan vuonna 1905 sellaisena, kun se oli Margarethen syntyessä  (1909)  oli.

Monet blogikirjoitukseni saavat siis alkunsa kuvista, joita pyörii ympärilläni eri muodoissa, itse tekemiäni, valokuvia, postikortteja ja kirjojen kuvia. Joskus minusta tuntuu, että elän itsekin kuvassa, joka päivä erilaisessa.  Niin käykin loppujen lopuksi, sillä kun olen poistunut tästä maailmasta, jään omiin kuviini elämään.

Mutta miksi vänkään niin mahdottomasti jonkin sortin tutkijaksi, kun fantasia voisi olla minulle se oikeampi? Aina ennenkin todellisuus ja taru ovat taistelleet sisälläni. Kun tänään saamani postikortin innoittamana pengoin laatikoitani etsien vanhojen postikorttien joukosta jotakin sitä kuitenkaan löytämättä, muistin kesken kaiken kirjan, jonka aivan varmasti muistan kirjoittaneeni hamassa lapsuudessani. En ole aivan varma asian todenperäisyydestä, mutta vuorenvarmasti asia aina silloin tällöin palautuu mieleeni. Ehkä jonakin päivänä löydän paksuun vihkoon kirjoittamani käsikirjoituksen jostakin noista paperia pursuavista laatikoistani ja voin vihdoin hakea itseni tai oman kuvani sieltä pois, sen vihon sivulta, johon olen piirtänyt tekstin joukkoon romaanini sankarin, itseni. Ehkä voin jatkaa sitä, julkaista sen. Nyt vihdoin, kun se on vuosikymmenet odottanut minua menneisyydessäni, unessani.  Sillä joskus uneksin siitä ja toisinaan epäilen kaiken olevan valveunta. Onko tämä alituiseen palaava muistikuvani totta vain olenko sen kehittänyt mielessäni?  Emme voi kiistää ihmismielen omituisuutta. Järkevilläkin ihmisillä on mustat kohtansa.

Tässä Christina isänsä ja mummonsa kanssa Fiefbergenin kylän raitilla. Oli kesä 1985.

Omien vanhojen kirjeiden ja kuvien penkominen tekee minut aina vähän surulliseksi. Ne kaikki kortit laatikoissaan, omani ja vanhempieni, tuovat mahdottoman paljon muistoja mieleen. Korttien joukossa oli ihanan ystävällisiä kirjeitä entiseltä saksalaiselta anopiltani, joista erästä aloin lukea.  ”Meine liebe Merja”, toi kyyneleet silmiini. Vaikka lähdin ja jätin hänen poikansa tuota kirjettä kymmenen vuotta aiemmin, niin hän edelleen kirjoitti minulle lämpimästi ja otti osaa silloiseen elämääni. Olin varmaan yhtä lempeä ja ystävällinen kirjoittaessani hänelle lapsistani, joihin hän palaa kirjeessään. Hän kertoo täyttävänsä seuraavan vuoden huhtikuussa 74 vuotta ja toivoo pysyvänsä terveenä, että saa kasvatettua jo kuolleen vanhimman tyttärensä Ingeloren nuorimmat lapset aikuisiksi. Hänellä oli siinä vaiheessa 22 lapsenlasta ja 2 lapsenlapsenlasta. Tyttärelläni on Saksassa suuri suku.

Kuvat ovat johtaneet minua  ja  johtavat edelleen moneen eri asiaan. Kirjeideni mukana olen aikoinaan lähettänyt paljon kuvia. Christinan isoäiti ”Oma Margarethe” katseli kirjettä kirjoittaessaan kuvia lapsistani. Hän totesi silloin 13 vuotiaan tyttäreni näyttävän jo pikku daamilta. Olin kertonut myös silloin pari vuotiaasta villikkopojastani Henristä, sisarelleni syntyneestä pojasta, omista vanhemmistani, joihin kaikkiin hän kirjoittaessaan palaa ja lähettää myös terveisiä. Kirje sisältää paljon asioita minulle tutuista henkilöistä. Lopussa vielä kirjoittaa joitakin rivejä Christinalle ja sujauttaa kirjeeseen vielä vähän ”taskurahaa”, jolla tämä voi ostaa jotakin pientä kivaa. Kolme vuotta myöhemmin kävimme Saksassa ja tapasin hänet viimeisen kerran.

Tässä  ensimmäinen  ottamani valokuva Christinan isästä kesällä 1968.

Emme enää kirjoita tuollaisia kirjeitä kuin harvoin. Viime vuosien aikana olen välillä innostunut kirjoittamaan, yleensä ikäisilleni tai vanhemmille ihmisille, koska ehkä oletan heidän vielä muistavan, mitä kirjeiden kirjoittaminen on ja arvostavan niitä. Vanhojen tallella olevien kirjeiden mukana voin palata vaikkapa nuoruuteeni 1960-luvulla. Saan myös hienon päiväkirjan tyttäreni elämän alkuvaiheista äidilleni kirjoittamistani kirjeistä ja häneltä saamistani. Äitini sodan jälkeen sukulaisilta saamat kirjeet tarjoavat myös kutkuttavan kiinnostavan näkökulman 1940-luvun loppuvuosiin. Olen usein miettinyt, miten toisin niitä esille. Ehkä saan ne kudottua jonkin tarinan joukkoon.

Kesällä 1997 Fred , poikansa Boris (tyttäreni velipuoli) ja silloinen ja nykyinen puoliso Karin vierailivat Suomessa. Vein heidät Suomenlinnaan ja pääsin itsekin kuvaan.  Karin ja Fred ovat tulossa toukokuussa Suomeen.

Kun joskus olen maininnut postikorttiharrastuksestani, on sen kalleutta kauhisteltu. Mikä tässä ajassa on vialla, kun kirjeiden ja korttien kirjoittaminen nähdään kalliina? Soittaminenkin on monen mielestä kallista. Mistä me mieluummin sitten maksamme? Kortin ja erityisesti kirjeen kirjoittaminen pistää meidät keskustelemaan kohteen kanssa läheisemmin kuin mikään muu. Keskitymme antamaan vastaanottajalle palasen omasta elämästämme. Omat kirjeeni ja korttini ovat tulevaisuudessa harvinaisuuksia.

Vasemmalla Christel, Fredin vanhimman veljen (velipuoli) vaimo, joka oli minulle suureksi avuksi muutettuani kielipuolena Saksaan. Christina keskellä ja kaksi hänen serkkuaan, molemmat  hänen isänsä sisarpuolen tyttäriä. Saksalaisilla oli aina paljon kotieläimiä, ankkoja, hanhia ja kaniineja.

Ja vaikka innostun jostakin kuvasta, niin kun se lähtee viemään minua eteenpäin, lopputuloksessa ei enää tunnista sitä alkuperäistä kuvaa vaan se on muuttunut toiseksi kuten tänäänkin. Saamassani kortissa oli kasa kirjoja ja puolikas omena. Natasha Tjumenista Siperiasta oli nähnyt minun suosikkikorteissani paljon kirjakortteja ja valitsi siksi minulle juuri tuon kuvan. Kirjat, kortit ja kirjeet, niiden osalta on aina odotettavissa yllätyksiä.

Ensilumen aikaan

Viime yönä oli vihdoin satanut lunta. Odottelin sitä ja kun heräsin yöllä hetkeksi, kurkistin ulos. Mutta silloin oli vielä syksyisen pimeää. Olisin halunnut kokea sen hetken, kun ensi lumi alkoi sataa. Aamulla herätessäni maa oli valkoisena. Ei varmaan ollut sattumaa, että edellisenä iltana olin skannannut isän 1930-luvun valokuva-albumista seuraavan kuvan. Siinä oli kysymys poikkeuksellisesta lumisateesta, kun jonkin 1930-luvun loppupuolen kesäkuun 2 päivänä Hämeessä satoi lunta. Nythän lumisadetta tuli oikeaan aikaan.

Kuvan on ottanut silloin nuori isäni ja maisema on ilman tuota aitaa hyvin tuttu minullekin.  Perunavarastoja oli vierekkäin kaksi ja lapsena me jopa uskalsimme laskea mäkeä niiden päältä. Kauempana naapuritalon Eskolan rakennuksia.

Onneksi minun ei ole tänään pakko lähteä minnekään. Voin siirtää hyvin suunnittelemiani asioita ensi viikkoon. On hankittava auringonkukansiemeniä ja pähkinöitä linnuille ja oraville. On varattava aika autonrenkaiden vaihtoon. En ole ehtinyt aikoihin käydä tervehtimässä ex-anoppiani. Keittiön tippuva hana vaivaa minua päivittäin. Uusi olisi hankittava ja ehkä saan tyttäreni miehen sen vaihtamaan. Tässä vaiheessa olisi kuitenkin viisainta alkaa suunnitella talviunia.

Helsingin Kirjamessuilla

Mutta ei, ihminen vain mennä raksuttaa eteenpäin ja suunnittelee uusia asioita. Vietin eilisen päivän kirjamessuilla, osan ystävän seurassa, mutta pitkän tovin myös itsekseni. Koska en ole päässyt pitkiin aikoihin matkustelemaan, niin tällaiset pienet hyppäykset pois kotoa, toimivat ikäänkuin matkojen korvikkeina. Sitä samaa on postcrossing, kirjastot, lukeminen ja kirjoittaminen. Halpoja tapoja matkustaa välillä kauas pois. Jos joskus ostan kirjan tai toisenkin, postikortteja ja postimerkkejä, talouteni ei kaadu niihin.

En mitenkään yrittänyt bongata tunnettuja henkilöitä ja kuvata niitä, koska heitä oli joka kulmassa. Tähän kuvaan on osunut eräs heistä, joka itse asiassa liittyy kirjamessuihin.

Vietin pitkän tovin selaillen antikvariaattiosastoilla erityisesti paikallishistorioihin liittyviä kirjoja, En raaskinut ostaa yhtäkään niistä niiden korkean hinnan vuoksi. Karjala-aiheiset vanhat teokset ovat todella hintavia. Kun joskus joku aihe tulee ajankohtaiseksi, voin etsiä siihen liittyvää kirjallisuutta kirjastoista.

Sen sijaan ostin kolme vanhempaa tutkimuskirjaa jäännöskirjoja myyvältä 5 euron osastolta. Nämä kirjat sattuvat olemaan itseäni kiinnostavia aiheen, ajan ja paikan puolesta.

• Kimmo Katajala. Nälkäkapina - Veronvuokraus ja talonpoikainen vastarinta Karjalassa 1683-1697, väitöskirja, joka on ilmestynyt Suomen Historiallisen seuran sarjassa vuonna 1994
• Seppo Suvanto. Yksilö myöhäiskeskiajan talonpoikaisyhteiskunnassa. Sääksmäen kihlakunta 1400-luvun alusta 1570-luvulle. SHS 1995
• Anna-Maria Vilkuna. Kruunun taloudenpito Hämeen linnassa 1500-luvun puolivälissä. SHS 1998

Lisäksi reppuuni tuli pari suomalaista etymologiaa käsittelevää Tietolipas-sarjan kirjaa Suomalaisen Kirjallisuuden seuran osastolta. Kuljeskelun välillä kävin kuuntelemassa pari keskustelua kokonaan ja osista pienen palasen.

Olinkin jo hankkinut etukäteen Anna Kortelaisen ensimmäisen romaanin  "Ei kenenkään maassa" ja kuullut aikoinaan hänen esityksensä Keravan kirjastossa kirjan suunnitteluvaiheessa. Oli mielenkiintoista kuunnella nyt kirjan valmistumisen jälkeen hänen kokemuksistaan. Faktan ja fiktion yhdistäminen rohkeasti itse eläytymällä kirjan päähenkilön elämään, on hieno valinta. Se ja puhumattominen asioiden avaaminen ja tuominen kirjaan, kiitos Anna.  Ne molemmat tukevat omia ajatuksiani kirjoittamisen suhteen. En ole vielä lukenut kirjaa, mutta tuossa vieressäni se odottaa.

Kävin myös kuuntelemassa Kaari Utrion ja Kristiina Vuoren yhteishaastattelun. Kristiina Vuoren kirjan olin jo lukenut ja siitä myös blogissani  12.9. maininnut.

Virikkeitä on viime aikoina tullut taas hurjan paljon ja olisi aika niitä vähän purkaa luovaan toimintaan. Ihmettelenkin usein sitä, miten kirjailijat ja muutkin taiteilijat, jotka ovat hyvin sosiaalisia ja elävät täyttä elämää, ehtivät saada aikaiseksi hienoja teoksia, usein jopa huomattavan lyhyessä ajassa. Kun se kirjoittaminen ei kuitenkaan ole ainoa tehtävä vaan kirjan julkaisuun saati jo aiempiin etukäteistutkimuksiin liittyy paljon tehtäviä. Tosin täytyy myöntää, että useat kirjat vain avaan ja suljen. Makuja on monenlaisia. Turhaan ei halua kuluttaa aikaa lukemalla sellaista, mikä ei kosketa. Joukossa on usein paljon sellaista kirjallisuutta, jota muu kansa arvostaa suuresti. Sofi Oksasen "Puhdistus" oli hieno lukukokemus, mutta en mitenkään päässyt koskaan kiinni Riikka Pulkkisen maailmaan. Sofi Oksasen uusin tosin odottaa vielä käpertymistäni lukemaan.

Viime aikoina olen yrittänyt iltaisin lukea pätkän tänä vuonna ilmestyneestä Seppo Aallon kirjasta "Sotakaupunki Helsingin Vanhankaupungin historia 1550-1639". Se kertoo hyvinkin tarkasti Helsingin  synnystä, sen alkuajoista ja vaikeuksista jatkossa. Suhde meren toisella puolella olevaan Tallinnaan ja yleensä Liivinmaahan liittyy vahvasti nuoren kaupungin tuon ajan historiaan. Kustaa Vaasa määräsi vuonna 1548 Erik Flemingin perustamaan uuden kauppapaikan Santahaminaan, jonne kaupunkia ei  koskaan rakennettu vaan ensimmäinen Helsinki syntyi Vantaanjoen suun jokivarteen Koskelan kylän talonpoikien maille. Sieltä kaupunki sittemmin vuonna 1640 siirtyi uuteen paikkaan Vironniemelle. Täältä löytyy kiinnostuneille tietoa kaupungin perustamisesta.

Nörtti, friikki tai ei mitään

Joskus päivät vain hujahtavat ohitse, aika usein itse asiassa. Kun en ole ihan kunnossa, kun onnun vielä, on helpompi rankan päivän jälkeen istahtaa koneen ääreen. Joskus vain hurahtaa liikaa aikaa, varsinkin kun alkaa tehdä tekemättömiä "töitä". Laitoin sanan lainausmerkkeihin, sillä eihän eläkeläisellä ole enää oikeita töitä. Tänään olisin vihdoin järjestellyt Facebookissa olevat kuvani, mutta ei se ollutkaan mahdollista, en saanut perustettua albumeja, enkä pystynyt siirtämään kuvia eri kansioihin. Kun lisään jatkossa kuvia, minun pitääkin tarkemmin miettiä jo siinä vaiheessa niiden kansioita. Täytyy kuitenkin mainita, että kuvien osalta Facebook siis näyttää edelleen olevan lapsenkengissä, jos mainitsemani toiminnot eivät onnistu. Pitää yrittää vielä toisella koneella, jos se on vaikka käyttöjärjestelmästä kiinni.

Tässä juoksen komentelemaan kameraa, kun edes joku yhteiskuva on kiva olla olemassa. Facebook sai toisen kuvan, mutta tämä sopii tänne kuvaamaan eräänlaista norttiä kameransa kanssa. Olemme käyneet Lottamuseon kanttiinissa kahvilla.

Varmaan tuo nörtti ja friikki sopivat minuunkin, vaikkei aikoinaan ihmisiä lokeroitu tuolla tavalla. Tämän päivän Helsingin Sanomien kulttuurisivuilta sanat vain tulivat esille lukiessani Anna von Herzenin kirjoittamaa mielenkiintoista artikkelia "Exlibris on sielun peili".  Sen mukaan suomalaiset liimaavat exlibriksen kirjaan, mutta keskieurooppalaiset kehystävät sen tauluksi seinälle. Jutussa esiteltiin neljän eri henkilön exlibrikset, joista yksi oli nörttityttö ja toinen taas kenkäfriikki. Omien sanojensa mukaan edellinen oli myös hänen sarjakuviin viittaavan exlibriksen lukevan nörttitytön tavoin välillä vähän nörtähtävä. Kaipa me kaikki sitten olemme omissa jutuissamme nörttejä tai friikkejä.


Monissa maissa kuten siis Keski-Euroopassa exlibriksen hankintaan innostaa taide, jolloin usein valitaan exlibrikseen grafiikanvedoksia. Niitä pidetään liian arvokkaina kirjaan liimattavaksi, jolloin ne kehystetään tauluksi kirjastohuoneen seinälle. Tietoa exlibriksistä löytyy vaikkapa Exlibris Aboensis-yhdistyksen sivuilta. Aloinkin jo miettiä, mitä omaan exlibrikseeni laittaisin. Ajattelin kyllä tehdä sen itse kuten nuoretkin nykyään tekevät.

Tässä Mariikka ja Maj-Lis Eemil Karilan (1978) isokoisen Heavenly Beach II.2003 maalauksen edessä.

Toivottavasti opiskelijatoverini eivät loukkaannu, kun kirjoitan seuraavaksi, että meillä taidefriikeillä oli eilen tapaaminen Tuusulassa. Tuusulan museot myyvät kesän aikana taidepassia, joka on voimassa 31.8.2012 saakka.  Sillä voi vierailla 10 päivän aikana kolmessa museossa eli Halosenniemessä, Taidekeskus Kasarmissa ja Olympiakasarmissa. Onkin varmaan hyvä jaksa käyntejä useammalle päivälle, mitä me emme tehneet.  Nimittäin entisen varuskunnan alueella olevan Olympiakasarmin näyttelyssä oli esillä taidetta tupien täydeltä. Toisin sanoen kaksi samanlaista rakennusta kahdessa kerroksessa oli täynnä Aune Laaksosen ja myös Tuusulan kunnan kokoelmasta kerättyä taidetta.  On todella mahtavaa, miten taide oli vallannut rakennuksen. Keväällä kävin samassa paikassa katsomassa Keski-Uudenmaan teatterin esittämää Dostojevskin näytelmää "Rikos ja rangaistus". Se myös oli aikamoinen uudenlainen kokemus.

Tästä saa jotenkin kuvan, miten kerrokset sijoittuvat. Onneksi oli muutama tuoli, joissa saattoi hetken levähtää.

Tässä tutkitaan Nina Ternon teosta Loppuunajetut 1995. Pää jäi pois.

Muutkin näyttelyt olivat vaikuttavia. Erityisesti Halosenniemessä, kun astuu Pekka Halosen isoon ateljeehuoneeseen, luiskahtaa aina jotenkin toiseen ulottuvuuteen. Nyt siellä esillä oleva Ihana Italia -näyttely esitteli Pekka Halosen ja taiteilijatovereiden Italia-aiheisia maalauksia. 

Kävimme myös tutustumassa puutarhaan, jossa tapasin taas punaisen lastenkärryn. Sitäkin Pekka Halonen on (kuten puutarhan muutakin antia esim. tomaatteja)  maalannut. Lohdullista on, että nämä vanhat puutarhat muistuttavat minun puutarhaani villiydessään. Jotkut mieltäni kaivertavat asiat asettuvat kohdalleen.

Ainakin minulle ja varmaan muillekin päivä oli uuvuttava. Mutta ah, aivan ihana. Eräs sanoikin, että tuntuu ihanalta, kun on päässyt karkaamaan päiväksi pois kaikesta muusta. Niinhän se on. Taidetta hyvässä seurassa, se on saanut minutkin aina luiskahtamaan toiselle raiteelle. Otin taas jopa yhteisen Firenzen matkan esiin, josta olen puhunut aina silloin tällöin. Sitten joskus, mutta aina voi alkaa unelmoida lisää, suunnitella ja sitten se onkin jonakin päivänä totta.