Hävytön nainen kirjoittaa ja kuvaa

Harrastin viikolla pitkästä aikaa valokuvien skannausta. Koko aineistoni kuvaukseen kuluisi ehkä vuosikausia, jos sen tekisi huolellisesti ja tutkisi samalla, mitä kuvissa on. Olen aina silloin tällöin myös blogeissani palannut tähän aiheeseen, varmasti kyllästymiseen asti. Nyt olen alkanut ajatella, että jos jää kesken, niin jääköön. Yhden ihmisen elämä ei koskaan riitä kaiken valmiiksi saattamiseen. Eikä muut sitä edes huomaa, ajattele tai kaipaa. Vapauden kaipuu välkkyy edessäni houkuttelevana.

this morning

Katsotaan nyt, minne ajatukset ja teot minua vielä johtavat. Isäni valokuva-albumit, omat albumini, molempien negatiivit ja kaikki muu sälä, asiaan liittyvä ja vähän ulkopuoleltakin kuuluu mainitsemiini aineistoihin. Koska elämäni on sattunut olemaan tavallaan hurjan vauhdikasta käänteineen, niin sen seurauksena olen joutunut jättämään työn aina kesken. Nyt asun paljon pienemmissä tiloissa, joten papereiden ja kuvien käsittely, löytäminen ja säilyttäminen on entistä vaikeampaa.  

Joka päivä tulee hetki, kun mietin, miksi minusta on tullut niin jähmeä ja valikoiva. Siis tekemisteni suhteen. Yritän hyväksyä tämän hiljaisen toipumisvaiheen pakollisena ja hyvänä. Pysähtyminen ja hiljentyminen on nyt parasta, mitä tiedän. Keskittyminen, kuunteleminen. Ennen astumista uuteen elämään, jos sellaista edes on edessä.

Te kaikki tunnette äärettömän kiireiset eläkeläiset, jotka ovat koko ajan menossa ja touhuamassa milloin missäkin? Minusta ei ole nyt siihen, olen ajatusviivan kohdalla. Olen itsekin pelkkä ajatusviiva.  Jos kirjoittaisin kaikki päässäni pyörivät suunnitelmat ja ajatukset tänne, voisi ajatella toisin. Minun on vain jotenkin pakko hillitä ja kahlita niitä. Ehkä jokin asia saattaa pilkistää kirjoittamieni rivien välistä. Niin oli aiemmin usein. Vanhoista blogeistani ne näkyvät selkeästi.  Kerään sitä aiemmin usein kehumaani rohkeuttani. Tämä muutos on kolhinut minua kunnolla.

Kuvia käsitellessäni, mieleeni tuli monta kuningasajatusta. Kirjoitusaiheet hyppelivät ympäriinsä. Niinhän on aina ollut. Niitä on vaikea hallita, ne menevät ja tulevat.  Pää ja muistikirjat ovat niitä täynnä. Minulla on levoton sielu ja mieli.

Kuvia käsitellessäni vietin hetken aikaani Riihimäellä, jossa isäni oli 1930-luvulla oppilaana Riihimäen yhteislyseossa. Elin kuvien mukana. Olisin mielelläni jakanut niitä facebookissa muille keksiessäni mielenkiintoisia yhteyksiä tähän päivään. 

Vaikkapa sen, että isäni oli 18-vuotiaana yhtä hävytön kuin minä olen ollut vanhempana kuvatessani muita ihmisiä. Olen ollut aina räpsimässä valokuvia kaikissa mahdollisissa tilanteissa. Ehkä siihenkin tulee vähitellen muutos. Tiedä häntä. Niinhän monet vanhetessaan tyhjentävät kaiken tiedon ja valokuvat. Ja lopettavat siihen. 

Isäni punakukertava valokuva-albumi sisältää valokuvia vuodelta 1936. Hän on sen kirjoittanut albumin sisäkanteen. Osa kuvista voi olla jo vuodelta 1935 tai 1937. Kuvissa ei ole mainittu päivämääriä. En jää nyt pohtimaan aikaa sen tarkemmin.

Isä oli kiintynyt perunoihin jo nuorena poikana. Tässä kotitilan perunat menossa perunakellariin. Muistan ne vielä hyvin.

Olen kirjoittanut isäni valokuvista aiemmin mm. alla mainitsemissanini blogeissa, mutta myös muulloin käsitellessäni omia vanhoja valokuvia.

23.4.2014 Sunnuntaista perjantaihin helmikuussa 1935, jonka pääset lukemaan tästä

25.4.2015 Lisää isän päiväkirjamerkintöjä, valokuvia ja vähän Karjalaakin, jonka pääset lukemaan tästä

3.12.2016 Valokuvien ja muistojen taustoja, jonka pääset lukemaan tästä

2.5.2015 Kenttäpostia ja vieraskirjoja, jonka pääset lukemaan tästä

Mattilan pojan taidetta.

Kuvien joukossa on myös sellaisia kuvia, jotka saattaisivat kiinnostaa muitakin. Isä on ollut kovin liikkuvainen nuorena miehenä. Minnehän olen työntänyt ne muutamat kirjeet, jotka olen hänen nuoruudestaan tallentanut? 

Askartelu kuvien kanssa jäi kesken, kuten on jäänyt viime aikoina moni muukin asia. Kuten tämä kirjoitus jäi päiväkausiksi lojumaan muiden asioiden tullessa päällimmäiseksi. 

Minä 1993

En todellakaan elä minuutintarkasti ajastettua elämää. Tällä otsikolla eli "Minuutintarkasti ajastettu elämä", Helsingin Sanomat hätkähdytti minut tänään perjantaina 20.10.2017 aamukahvin ääressä. Netissä, josta pääset artikkelin lukemaan, se on otsikoitu toisin. Ihmisistä pitää saada kaikki teho irti työelämässä. Siihen tulevat avuksi älykännykälle suunnitellut sovellukset, joissa pystyy ajoittamaan kaikki tekemisensä. Tällöin työstä tulee mielekkäämpää. Nämä jutut eivät ole mitenkään uusia, ympäröivän maailman häly on varmaan tullut entistä vaikeammaksi hallita. Nuoret ihmiset tarvitsevat potkua työhön. Miksi, eikö työ itsessään ole jo mielekästä, ainakin asiantuntijatehtävät, joihin artikkelissa viitataan. Jutussa käsitellään myös, miten sovelluksilla pystytään ehkäisemään ei-toivottua käyttäytymistä. Sillä viitataan omien juttujen hoitamiseen, Facebookiin ja vastaavaan. Lukekaa itse. Onneksi se on mennyttä aikaa, joka alkoi kaikenlaisten seuratajuttujen kautta kalvaa omassa työssäni jo 2000-luvulla. Olisiko se siitä vain pahentunut?  En tiedä, työmaailmat ovat sulkeutuneita, kun joutuu niiden ulkopuolelle.

Mennyttä aikaa .

 

Artikkelissa mainitaan myös listat, joista voi ruksata tehdyt työt pois. Ei ehkä siinä mielessä, kun minä tarkoitan. Niitä minulla oli apuna aikanaan. Kirjoitin ne yleensä kotona omalla ajalla paperille ja maailma oli taas hetken kunnossa. Sitä tapaa käytän joskus edelleenkin, vaikka kyllä ne vielä useimmiten mahtuvat päähänkin. 

Ensi vuonna minulla tulee jo 10 vuotta täyteen eläkkeelle lähtemisestä. Tapasimme äskettäin vanhojen työkaverien kanssa Helsingissä. Nämä työkaverit olivat jo kauempaa työhistoriani ajalta eli vuosilta 1975 – 1980. Meitä oli aika monta paikalla. Osa on tullut kyseiselle osastolle (lakiasiat) töihin sen jälkeen, kun olin jo siirtynyt muualle pankissa. Useimpien kanssa on yhteisiä muistoja, vaikkemme niitä harvojen tapaamisten yhteydessä ehdi käsitellä. Minulla hävyttömänä valokuvaajana sattuu olemaan valokuvia aina sieltä 1970-luvun puolivälistä. Olisi varmaan korkea aika alkaa skannailla niitäkin. 

Tapaaminen 2003.

 

Näin vanhana, eteen tulee koko ajan asioita, jotka laittavat mielikuvitukseni liikkeellä. Samalla minusta tulee esiin se hävytön sukututkija, joka on äärettömän kiinnostunut ihmisten taustoista. On varmaan väärin edes kirjoittaa näistä asioista, koska mainitsen ihmisiä. Rikon ihmisyyden suojaa, identiteettiä, ihmisen yksilöllisyyttä, kun asetan mainitsemani tai kuvaamani henkilöt alttiiksi ja vapaaksi rikollisten hyväksikäytölle.  Sama koskee kaikkia blogissani julkaisemiani kuvia. Kun en oikeasti muuta tarkoita kuin kunniottaa kaikkia kuvaamiani ja mainitsemiani ihmisiä. 

Tätä aikaa

 

Jatkan silti vielä entiseen tapaan. Tuon edellä mainitsemani tapaamisen jälkeen hankittuani itselleni netin kautta Uusikirkko-säätiön 1953 kustantaman ja K. Sirkiän toimittaman Uudenkirkon historian ja selaillessani eräänä iltana ennen nukahtamista kirjaa, käsiini tipahti käyntikortti. Martti Pukonen, kamreeri, Aleksanterinkatu 30, puh. 165 2051. Olin revetä liitoksistani, mutta nukahdin onnellisena yhteensattumasta.  Aamulla olin jo rauhoittunut. Harva kuitenkaan ymmärtää minin ajatusmaailmaani. Kerron siitä silti täällä omassa ”blogi-kuplassani”.

Muistan Martin kuin eilisen päivän, kuin myös kaksi muuta SYP:n vero-osaston miestä. Toisen mainitsinkin aiemmin syyskuussa, kun kirjoitin Uudenkirkon Rankeihin liittyvästä asiasta. Osaston johtajasta olen varmaan kirjoittanut jossakin muutaman sanan. Hän piti meistä hyvää huolta tuoden lähes joka aamu meille kaikille jonkun hedelmän torilta. Hänen kanssaan väittelin pilkun paikoista kirjoituksissa. Hän juuri opetti minulle, että johtajat eivät lue (=pysty lukemaan) kuin yhden A4:n, joten kaikki tieto pitää ympätä siihen. Siksi kai minä kirjoitan pitkiä blogeja.

Ajatella, meidän kaikkien taustat olivat siellä Karjalan kannaksella. Kaikki miehet olivat jopa siellä syntyneet. Työskentelin heidän kanssaan vuoden (1975 -1976) kunnes siirryin samassa kerroksessa olevalle lakiasianosastolle hoitelemaan pääasiassa kiinteistöasioita.

Riihimäen maakuntajuhlat 1936 (aiheesta paljon kuvia)

 

En muista, tuliko karjalaisuus sen kummemmin koskaan edes puheeksi. Kyllä varmaan tuli, koska muistan Martin puhuneen Koivistosta. Uudenkirkon historian on aikanaan omistanut Martti Pukosen isä Väinö Pukonen, Rauma.  Hän on saanut kirjan perheeltään: Kiitolliset onnentoivotuksemme! Olga ja Lapset perheineen. Löydän teoksesta Siirtokarjalaisten tiestä perheen Raumalta. Isä Väinö on syntynyt 1894 ja kuollut 1960  ja äiti Olga on elossa (siis noin 1970). Martti on syntynyt 1921 Koivistolla, jonne perhe on ilmeisesti vähän aikaisemmin muuttanut, sillä vanhin sisko on syntynyt vielä Uudellakirkolla.

Matka vie Uudellakirkolla Elinelän eli Jukkolan kylään. Uudenkirkon kylillä on jostakin kumman syystä usein kaksi nimeä. Pitääpä selvittää, mutta toiste. Tämä on jatkuva prosessi, joka ei loppujen lopuksi johda ehkä mihinkään muuhun kuin hienonhienoihin oivalluksiin ja suunnitelmiin..

Olen ottanut aikoinaan talteen myös Martin kuolinilmoituksen Helsingin Sanomissa 30.9.1995. Hän kuoli 1995 Virolahdella, jossa hänellä ilmeisesti oli kesäpaikka. 

Minun maailmani on kohdillaan, kun kohtaan näitä ihania sattumia. Monet hienot ihmiset ovat poistuneet tästä elämästä ja tuskin minunkaan aikani on loppumaton. 

Jos jotakin mikä tahansa asia häiritse, laittakaa kommentti. 

eilen illalla

Sekalaista tilitystä?

Joinakin päivinä saa  yllättävän paljon aikaiseksi. Siinä auttaa varmaan kaunis, kirkas ja muutenkin sopuisa sää. Mutta kun apua saa muilta, se vauhdittaa omien töiden valmistumista. Puutarha työllistää syksyisin ja myös keväisin. Kun työt saa tehtyä nopeasti ja vauhdilla, on sitten aikaa nauttia talvesta tai kevään jälkeen kesästä. Paljon mieluummin katselen pihamaata, joka on ikään kuin saatettu talviteloille kuin jätetty puolitiehen.  Joinakin vuosina työt ovat jääneet kesken tai kokonaan tekemättä kuten syksyllä 2011 ja keväällä 2012, kun voimat eivät ole riittäneet.  Jäljet näkyvät edelleen. Toisaalta puutarha on aina kesken. Minulla kaikki on nyt vain ylläpitoa, koska aikoinaan loppuelämän kodiksi hankittu paikka ei voi olla enää sellainen.  Vaikka kuinka kuolaan puutarhalehtien äärellä, olen hyvin pystynyt hillitsemään haluni ostaa lisää krookuksen ja tulppaanien sipuleita maahan kätkettäväksi.  Mutta sen aion tehdä, että hankin linnuille uuden ruokintapöntön. Jokin aika sitten katselin niitä läheisessä Kodin Terrassa ja yksi olisi ollut tarpeisiini sopiva, mutta en ole vielä keksinyt, minne ja miten sen kiinnitän. Ehkä niitä ei olekaan enää, joten on tyydyttävä johonkin pikkuiseen lintulautaan.  Etupihan mökkilintulauta on jo käytössä, mutta takapihan entinen oli heitettävä pois pohjan hajottua. Linnut (talitintit) ja myös oravat alkavat heti pihalle mennessäni ilmoitella, että on aika saada sinnekin ruokintapaikka.

Tämäkin kasa hävisi tänään.

Eilen sisareni Heljä haravoi noin puoli pihaa ja tänään entinen naapurini Kari tuli hakettamaan niitä mahtavia oksakasoja, joita on kerääntynyt  hurmehappomarja-aidan karsimisesta ja muista puista katkomistani oksista.  Aidan siistiminen jäi osittain minulta kesken, siinäkin Heljä oli aiemmin suureksi avuksi. Eilen aamuisten pihatöiden jälkeen olin niin poikki, että vasta iltaa kohti aloin toipua.  Tänään sitten olen siivonnut melkein koko talon, vienyt matot ulos, imuroinut, pyyhkinyt pölyt ja pessyt lattiat.  Lisäksi on tullut pestyä pyykkiä. Nyt olen taas valmis kirjallisiin puuhiin, mutta huomenna, kun Kari tulee hakettamaan loput, pitää käyttää hyväkseen siitä syntyvää flowta ja keksiä jotakin muuta tekemistä. Mutta sitähän riittää. Sitten oikein odotan sadepäiviä päästääkseni inspiraationi valloilleen.

Tässä Kerttu-täti miehensä Erkin kanssa kesällä 1972 kyläilemässä Rengossa.

Lauantaina haudattiin äitini sisko Kerttu, tätini ja nuorin ja viimeisin neljästä tytöstä, joilla oli seitsemän veljeä. Veljistä nuorimmat elävät  edelleen Göteborgissa, jonne he lähtivät töihin 1950-luvulla.  Hannu-eno oli tullut saattamaan  sisartaan . Vaikka kysymys oli surullisesta tapahtumasta, meistä hautajaisiin osallistuneista serkuista oli mahdottoman mukavaa, hienoa ja arvokasta tavata hänet.

Syyskuussa 2008 Kerttu täytti 80 vuotta. Poikkesin käymään.

Meillä oli hauskaa.

Kesällä 2009  veli ja sisar tapasivat.

En oikein osaa sopeutua hautajaisiin, jos niin voi sanoa. Otin valokuviakin, näpsin niitä ja suurin osa ei ole mistään kotoisin. Olisi pitänyt käyttää sittenkin salamaa.  Minusta tuntuu nykyään, että olen kaikissa asioissa vain eräänlainen dokumentoija. Kaipa meistä ihmisistä jokaisesta alkaa tuntua joltakin muulta, kun itse lähestymme sitä aikaa, kun kutsu käy. Pääasia on kuitenkin elää täysillä tätä päivää ja niitä hetkiä, jotka eteen tulevat, jotta jaksaa kohdata myös ne surulliset tapahtumat, joita auttamatta tulee eteen tullessamme vanhemmiksi.

Synttärikahvien jälkeen ajelimme Muhniemeen, Kerttu, tyttärensä Hannele ja minä ja kävimme sukulaisten haudoilla.

Hautajaiset tuovat mieleen muita kokemuksia, tapaamisia, kohtaamisia.  Vaikka olen jo vuosikausia joka kesä käynyt Muhniemen hautausmaalla,  en nyt voinut olla ajattelematta omien isovanhempieni elämää. Heidät molemmat on haudattu sinne.  Heidän tyttärensä Kerttu vietiin Muhniemessä pidetyn siunaustilaisuuden jälkeen Anjalan hautausmaalle, jossa hänen arkkunsa laskettiin hautaan, runsaat kolme vuotta sitten kuolleen miehensä viereen. 

Tässä mummoa kannetaan hautaan marraskuussa 1959. Kuva on täynnä tuttuja kasvoja, enot kantavat äitinsä arkkua.

Oman mummoni hautajaiset olivat elämäni ensimmäiset hautajaiset. Nyt minun pitikin kysellä silloin marraskuussa 1959 paikalla olleilta, missä avonainen arkku silloin oli. Myöhemmät unet ja muistot ovat kertoneet minulle, että arkku oli ulkona kappelin pihalla. Kaikki menivät sinne katsomaan mummoa, mutta minä pakenin kauhistuneena. Sitä samaa pakoa tein unissani varmaan seuraavan vuosikymmenen. Uni tuli eri muodoissaan. Välillä haudassa oli pystyssä jalka, välillä minua pakotettiin arkun ääreen. Olin silloin runsaat 12 vuotta, suunnilleen oman lapsenlapseni Artun ikäinen.  Arkku oli ollutkin sisällä kappelissa. Muistot vääristyvät, koska niillä ei ollut mahdollisuutta edes jäädä muistoksi.

Tämä lohduttoman lesken kuva löytyi kuva-albumista Saksassa.

Olisiko kokemus vaikuttanut pidempäänkin yli lapsuuden ja nuoruuden vuosien?  En ole tähän päivään mennessä nähnyt yhtäkään kuollutta, en edes omia vanhempiani?  Mummon hautajaisissa otetuista kuvista ei kokemukseni näy. En pysty muistamaan niistä mitään muuta kuin kylmyyden, joka sekin varmaan on tullut muiden kertomuksista. Kun keväällä 2006 selailin Saksassa isoisäni vanhimman sisaren Karoliinan tyttärentyttären Kyllikin albumia, siellä oli yllättäen kuva papastani seisomassa mummon kukkien peittämällä haudalla. Kysyin häneltä, kuka kuvassa on. Hän ei tiennyt.  Ajatella! Taisin kirjoittaa kuvan alle, kuka siinä oli. Kyllikkikin on jo kuollut. Onkohan kukaan hänen saksalaisista lapsistaan säilyttänyt sen albumin?

Tämän kuvan olen esittänyt täällä aiemminkin jollen sitten muitakin.  Seison kuvassa keskellä käsi kasvoillani pikkusiskojeni välissä. 

Ehkä kokemukseni ovat tehneet minusta dokumentoijan. Olen tavannut joitakin ihmisiä, jotka ovat sanoneet, että elämä on tässä. Kun kuolet, olet kuollut, sinua ei enää ole missään mielessä.  Olen monella tapaa toista mieltä. Nytkin olisin halunnut lähettää tätini mukana viestin toiselle puolelle, niille, jotka jo ovat menneet edeltä.  Elämä jatkuu toisessa muodossa. Mutta se jatkuu myös niin, että muistamme myöhemmin niitä ihmisiä, jotka ovat lähteneet.  Muistamme, millaisia he ovat olleet, mitä he ovat tehneet , millaisia ovat heidän eri ikäkautensa olleet.

Pojat äitinsä haudalla. Kolme nuorempaa sisartani hääräävät kuvan etualalla. 

Minulla on paljon isäni jälkeensä jättämiä valokuvia hänen aikalaisistaan, mutta siinä kaikki. Sen enempää tietoa ei ole saatavissa. Jos googlaa jotakin 1900-luvun ihmistä, saattaa löytää vaikkapa isästäni ainoastaan tällaisen  tiedon.  Jos googlaan itseäni, löydän vaikka mitä, suurin osa omaa aiheuttamaani tietoa. Olenkin aina ihmetellyt sitä salaamisen ilmapiiriä, joka meillä Suomessa vallitsee.  Kaikki on niin yksityistä ja yksityistä.  Ikäänkuin tässä maailmankaikkeudessa jotakin pienen ihmisen asiat yhtään kiinnostaisivat.

Mummo ja minä.