Näkemisen vaikeus

Ihmiselämä. Kuinka ihana ja kuinka vaikea! Kun luulee oppineensa ja huomaa jopa edistyneensä, niin tulee melko varmasti eteen uusi elämän kurssi, sellainen, jota ei osannut odottaa. Tehtävät jopa tulevat vaikeammiksi, henkisemmiksi ja vaativat uutta heittäytymistä elämän virtaan. Yhtäkkiä olenkin pohtimassa, mitä on helppo ja mikä vaikea. Jos aiemmin tulin miettineeksi muita kaksisuuntaisia käsityksiä ja vastakohtaisuuksia ja näin, kuinka paradoksit ovat tätä elämää täydellisimmillään, niin nyt ajattelen niitä pieniä ”paholaisia”, ehkä käsittelemättömiä ja unohtamiani asioita, jotka sieltä jäljellä olevasta egosta tulevat eteeni kiusaamaan minua sen sijaan, että jatkaisin suoraviivaisesti eteenpäin.

Sanamme eivät riitä, olemme vajavaisia sanoillamme ja puheellamme tätä kaikkea esiin tuomaan. Mutta niin tai näin, kaikki oppitunnit ovat tarpeellisia ja niihin on vain kiitollisena osallistuttava. Kun vain oppisin katsomaan tätä maailmaa, itseäni ja muita ihmisiä täysin oman sieluni kautta. Oppisin lopultakin sulkemaan pois kaiken arvostelun muiden ja itseni taholta ja osaisin luopua kokonaan niistä menneen elämän jäänteistä, jotka vielä yrittävät sumentaa selvänäköisyyttäni ja vetää minua takaisin vanhoihin ajatusmalleihin.

Kun alamme nähdä huonommin, tarvitsemme silmälasit tarkentamaan näkemistämme. Se taistelu on kovin tuttu ja selkeä. Silmälasit tulivat minulle pian 40 vuotta täytettyäni, vuoden olen jo unohtanut. Taistelin vastaan, vaikka työterveyshuollon näköseula kertoi jotakin, mitä en muuten vielä tiedostanut. Silmälääkärin mukaan olin ollut synnynnäisesti kaukonäköinen, mutta nuorena silmä mukautuu. Olin aina ollut ylpeä loistavasta näkökyvystäni. Oli aikamoinen paluu todellisuuteen kuulla jo ennen näön huonontumista, että tarvitsen kohta silmälasit. Pian ymmärsin sen tarpeen lähinäköön, koska hämärässä ja huonossa valaistuksessa piti siirtää luettavaa kauemmas. Kaiken huippu oli sitten, kun minulle kerrottiin, että tarvitsen lasit myös autolla ajamiseen siis kauemmas katsomiseen, mikä piti merkitä jopa ajokorttiin. Tosin en aluksi suostunut niitä edes käyttämään ajaessa, koska näin laseilla huonommin. Sitten myöhemmin aloin kokeilla piilolinssejä, joista myöhemmin kuitenkin ilolla luovuin.

Sitä oltiin lähdössä Saksaan syksyllä 1968...

Koska näkemisestä paljon on vuosien mittaan tullut puhuttua, niin tutkin netistä aihetta kaukonäköisyys. Eri kieliset termit sille ovat Wikipedian mukaan seuraavia: Suomi; Kaukotaittoisuus eli pitkätaittoisuus eli hyperopia. English; Hyperopia, commonly known as being farsighted (American English), being longsighted (British English), or hypermetropia tai  Deutsch; Weitsichtigkeit genannten Übersichtigkeit (Synonym: Hyperopie oder Hypermetropie.

Ensimmäinen kuvani Murusta  19.2.2011

En käsittele aihetta sen enempää kuin että kysymyksessä on useimmiten geneettinen eli periytyvä vika ihmisessä, jolloin silmämuna on litistynyt, jonka seurauksena sen valontaittokyky on pienempi. Se merkitsee sitä, että silmään tuleva kuva taittuu verkkokalvon taakse eikä verkkokalvolle. Tuo periytyvyys oli minulle uutta, sillä joissakin lähteissä mainittiin sen mahdollisesti aiheuttavan karsastusta tai jopa glaukoomaa, joita on myös esiintynyt perheessäni. Joka tapauksessa minullakin jäivät silmälasit päälle.Minulle tuli niitäkin käyttäessä entistä tärkeämmäksi nähdä tarkasti. Molempien silmien näkö on kautta vuosien ollut täsmälleen sama eikä siinä ole sitten runsaaseen kymmeneen vuoteen tapahtunut yhtään muutosta. Koska lasien pitää olla täydelliset tarkkaan näköön, ne ovat myös kalliit, mutta kun sen hinnan jakaa usealle vuodelle, niin se ei tunnu niin pahalta.

Alex viime syyskuussa tutkimassa Mummin karttaa.

Palaan tuohon minulle mielenkiintoisempaan eli sielun näkökykyyn. Se sisältää myös sen, että osaamme katsoa. Ihmiset peittävät kovin helposti itsensä jonkinlaiseen kaapuun, jonka taakse ei aina olekaan helppo päästä. Minä erehdyn myös usein kuvittelemaan kaikenlaista, vaikka näen toista. Siinä onkin se vaikeus. On paljon helpompi katsella kaunista maisemaa, kedon kukkia ja perhosen lentoa. Ei sekään ole kaikille helppoa, mutta siinä on alku, portti sinne sielun maisemaan. Sama koskee varmaan eläinten seuraamista. Ei ne kaikki kauniit maisemat ja kissakuvat Facebookissa ole mitenkään turhia vaan ne on annettu meille opiksi ja iloksi. En voi tässä olla ajattelematta sitä elämänvaihettani, kun sukelsin sinne kauneuden maailman sisään selviytyäkseni. Yritin silloin samalla jakaa sitä muille erityisesti valokuvieni ja näyttelyiden kautta.  Jotenkin vaistonvaraisesti löysin oman tieni, sen punaisen langan pään silloin. Kun tarpeeksi kauan ja rauhassa katselee meille annetun luonnon kauneutta, voi alkaa samanlaisilla rakastavilla silmillä katsella ihmisiä. Siinä meillä onkin runsaasti opeteltavaa, eikös vain?

Huhtikuu 2011.

Kaikki voisi olla äärettömän helppoa, jos vain annamme mennä. Mutta alamme järkeillä, suunnitella liikaa, arvailla, epäillä, päättää toisten puolesta, nähdä harhoja, pelätä. Kun vain rakastaisimme kaikkea ja itseämme, osaisimme nauttia hiljaisuudesta, rauhasta ja kaikesta kauneudesta ympärillämme. Itselleni on vuosien myötä kehittynyt taito olla rohkea, kun rohkeutta tarvitaan. En epäröi, kun sydämeni ja sieluni sen kertoo. Usein pelkäämme jonkun oman hallinnan menettämistä, jos poikkeamme tieltämme, mutta ei se niin mene. Kun on uskollinen itselleen, etenemme omalla tiellämme sinne, minne on tarkoituskin mennä.

Syyskuu 2013

Olen usein kärsimätön, nuorempana olin varmaan paljon enemmän. Jossakin päiväkirjassani kirjoitin, että 1980-luvulla olin varmaan aikamoinen ”riivinrauta”. Se on usein naisten kohtalo, kun pitää selvitä kymmenien asioiden kanssa yhtä aikaa.  Siinä ei ehdi miettiä oman elämänsä ja sielunsa tilannetta, kun koko ajan päälle sataa milloin mitäkin. En usko, että miehilläkään on sen helpompaa, mutta naisten osa on minulle tietysti tutumpi. Emme ole useinkaan malttaneet valita, etsiä ja löytää sellaista kumppania, jonka kanssa voisimme jakaa sellaisia asioita, joita tässä nyt pohdin. Emme ehkä itsekään osaa aloittaa keskustelua sellaisesta ”hömpästä”.  Kaikki eivät edes halua myöntää olevansa henkisiä olentoja. Mietinkin usein sitä, miten erilaisia teitä kuljemme, usein yksin.  Haluamme kaikenlaista, olemme kärsimättömiä, emme jaksa pysähtyä ja odottaa, emme kestä vaikeuksia vaikka elämme vaikeuksien keskellä. Haluamme koko ajan jotakin lisää, puskemme eteenpäin, jätämme jälkeemme raunioita ja tuskaa. Etsimme uutta tuskaa koettavaksi, vaikka alitajuisesti tiedämme sen. Ihmisen osa on vaikea.

Helmikuussa 2014

Kun malttaisimme ajoissa. Mutta toisaalta emme voi sitä itse päättää, tarvitsemme sen oppimisen kaaren. Sielumme kehitys vaatii paljon aikaa.  Tuskalliset kokemukset siinä rinnalla ovat merkkejä. Elämä ei myöskään ole oikeudenmukainen, ei koskaan. Oma asenteemme tulee avuksi.

Toukokuu 2011.

Katse sieluun

Yöpöydälläni pitäisi olla muistikirja, johon kirjoittaisin muistin avuksi aamuyön hämärässä mieleen juolahtavan aiheen tai otsikon.  Yölliset ajatukseni usein koskettavat kirjoituksiani ja tutkimuksiini liittyviä lempiaiheita. Oivallukset yöllä herätessä ovat paikallaan ja sillä hetkellä hyvin ajankohtaisia.  Tosin yöheräämiseni eivät ole mitenkään yleisiä, ne tuntuvat lisääntyvän vain, jollen ole pitkään aikaan saanut tai ehtinyt mitään kirjoittaa.

Yksinkertaisuudessa ja lähiympäristössä piilevät voimavarat...

Minulle tuotiin ystävien toimesta eilen hyviä pahvilaatikoita ja pääsin pakkaamaan (yli)suurta kirjastoani. Tässä vaiheessa en ole vielä valmis luopumaan niistä kirjoista, joita pakkasin noihin suuriin banaanilaatikoihin varastoivaksi. Sinne ne joutuvat ainakin hetkeksi, jotta pääsen kehittelemään niille arvoistaan tulevaisuutta, joka ei elinaikanani ole ainakaan jätesäiliö, paperinkeräys eikä polttouuni.  Olen toki luopunut ja luovun koko ajan suuresta osasta kirjojani ja itse asiassa nuo varastoon nyt joutuvat ovat sitten seuraavana vuorossa. Jollei. Kirjojen joukosta tippuu pois aina osa, johon haluan kiinnittää huomiota. Kirjojen rakastaja hankkii kirjoja vain siksi, että ne tulevat johonkin tarpeeseen. Niitä siirtäessä, kirjahyllyyn piiloutuneet yksilöt tulevat taas näkyviksi. Viime yönä todellakin heräsin ja luulin, että oli jo aamu. Ei ihan ollutkaan, joten eräs lattialle joutunut kirja veti huomioni ja aloin lukea. Osa noista pienistä pokkareista odottaa itse asiassa, että antaisin ne jollekin ystävälle, jakaisin niiden antaman tiedon. Mutta omakin elämämme aika on erilainen tänään kuin ensimmäisen kerran kirjan luettuamme, joten on hyvä hetkeksi palata kirjan maailmaan.

Raalan metsää.

Mitä sanoi Thomas Moore alun perin 2000 ilmestyneessä kirjassaan ”Original Self”, jonka Juha Ahokas on suomentanut nimellä ”Sielun ohjaama elämä”, sitä lähdin lukemaan aamuyöllä ja sain hillitä itseäni, etten olisi noussut ylös ja alkanut itsekin kirjoittaa. Minulla oli yhtäkkiä ymmärtäjä ja kannustaja, joka olisi ymmärtänyt omat ajatuskulkuni. Olisin voinut kirjoittaa samalla tavalla, jos vain olisin osannut. Nyt sain tukea jatkamiselle, vaikken missään nimessä aiokaan keskittyä kirjoittamaan elämänohjeita tai selityksiä. Kun kirjoitan näistä asioista, teen sen vain oman kehitykseni nimissä. Siinä olemme vastuussa vain omalle itsellemme. Ihmisten epävarmuus ja tämän maailman mahdoton ohjevarasto antavat tilaa kaiken maailman elämäntaito-oppaille ja kursseille ja vievät usein ihmistä laidasta laitaan. Kun se oma totuus on siinä aivan lähellä omassa itsessä. Meidän tarvitsee vain tarkkailla omaa itseämme oppiaksemme tuntemaan itsemme. Sen sijaan me pakenemme ulkoiseen maailmaan antaen sisäisen itsemme kärsiä ja kadottaen tärkeän yhteyden siihen.

© Christina Dumanski. Tyttäreni valokuvista. Alex Itämeren rannalla viime kesänä.

En aio tässä siteerata Thomas Mooren kirjaa kuin vähän, mutta suosittelen sitä kaikille luettavaksi. Ehkä se ei aukeakaan ensimmäisellä kerralla, koska olemme etääntyneet omasta sielustamme liian kauas. Mutta saamme ajattelun aiheita. Itsekin ehdin viime yönä lukea vain parikymmentä sivua ja sain niistä tukea omille pyrkimyksilleni.

Moore kuvaa sielun odysseiaa verraten sitä ihmiselämän prosessiin. Homeroksen Odysseus yrittää palata kotiinsa meriltä joutuen erilaisiin seikkailuihin. Tarina onkin jokaisen mysteerinäytelmä yrityksessämme selvitä läpi elämän saapuen lopulta paikkaan, jota voimme kutsua kodiksi.  Tuo koko elämän kestävä matka on sielun matka. Mooren mukaan sielulla on omat sääntönsä, jotka eivät ole samat kuin elämän säännöt yleensä. Sielun tapahtumat ovat syklisiä ja kiertyviä, samat tutut teemat palaavat yhä uudelleen. Menneisyys on tärkeämpi kuin tulevaisuus. Elävillä ja kuolleilla on yhtäläinen rooli. Tunteet ja mielekkyyden tunne ovat ensiarvoisia. Ilo on voimakasta ja tuska voi ulottua koko olemassaolomme perusteisiin (s. 10 -11).

Kreetan Faistoksen varpunen. Huhtikuu 2007.

Minua ilahdutti erityisesti se, kun Moore kertoo, kuinka tärkeätä ovat aiemmin käytössä olevat menetelmät, joilla ihmiset pysyttelivät yhteydessä sisäiseen elämään. Ne kaikki ovat menneet pois muodista. Päiväkirjat, kirjeet, syvälliset keskustelut ovat näitä menetelmiä ja auttavat keskittämään huomion pinnanalaisiin tapahtumiin. Nykyteknologia on lähes hävittänyt kaiken tällaisen. Käymme pinnallisia keskusteluja, mutta meillä ei koskaan ole aikaa pohtia asioita syvällisesti. Emme kirjoita mitään muuta kuin lyhyitä viestejä tai jaamme vain toisten sanomia. Jos kävisimme pintaa syvempiä keskusteluja ystävien kanssa ja kirjoittaisimme asioista, jotka pulpahtavat mieleemme, saisimme yhteyden omaan odysseiaamme. Kokemillamme asioilla, tapaamillamme ihmisillä on syvällinen merkitys.

Muistoja Givernystä kuvissa.

Tässä oli vain yksi Thomas Mooren käsittelemä alue, mutta niin tuttu. On aiheellista pohtia myös lausetta: ”Elä yksinkertaisesti, mutta ole monimutkainen.” Se on juuri sitä, mihin olen pyrkinyt, ulkoisesti yksinkertaiseen elämään, mutta samalla sisäinen elämäni on vain rikastunut.

Entä ”Menneisyyden sisäinen tutkiskelu hoivaa sielua.” Moore vertaa muistoja runouteen.

”Toivota toinen tervetulleeksi elämääsi, sekä vieras ihminen että oudot asiat.” Niinpä, sillä tiellähän tässä olemme koko ajan.

Sisareni Päivikin haudalla. Kolme vuotta kuolemasta tuli täyteen sunnuntaina.

Jatkan tämän kirjan lukemista muun puuhailun ohella. Jonossa on moni muukin kirja. Monet asiat tulevat kohdallemme, kun olemme valmiita niitä vastaanottamaan ja käsittelemään, kunhan vain olemme avoimia ja uskallamme kuunnella intuition ääntä. Täydellisyyteen pyrkiminen ei ole koskaan sielun tavoite.

Ulkoinen ja sisäinen elämä yhdistyvät jännittävällä tavalla. Menetys saattaa olla sielun kehitykselle tärkeämpi asia kuin jonkun saavuttaminen. Olen aina kirjoittanut paradokseista, koska ne yhdistyvät samassa asiassa oudolla tavalla.  Kaksijakoisuus onkin yhtä.

Oma muu puuhailuni liittyy tähän omaan myllerrykseeni. Muutan ensi viikon alussa pois kotoani vesivuotovahingon pakottamana. Muutto on minulle ”koemuutto”, sillä se ei jää ainoaksi. Muutaman kuukauden päästä muutan takaisin ja sitten taas jonnekin saatuani talon myytyä kuten alkuperäinen suunnitelma oli. Olen yllättynyt siitä, kuinka vähän tämä kaikki enää ajatuksen tasolla rasittaa minua. Hetkellisesti mieleeni paukahtaa jokin kauhistuttava asia, mutta työnnän sen pois sanomalla: ”Tämä on elämää.”  Tunnen siirtyneeni sielun ohjaamaan elämään. Mutta eihän se sulje pois sitä ulkoista elämää!

Sielujen kosketus

Tälle päivälle on kait luvattu kylmää ja sadetta. Vaikka en yleensä säätiedotuksista piittaa, on joskus hyvä jäädä kuiviin sisätöihin ja muihin sisäharrastuksiin ja jättää hyvällä omallatunnolla ulkotyöt siihen hellekauteen, joka saattaa olla vielä tulossa. Tosin heti aamusta tuolla ulkona näytti vielä ihan hyvältä, melkein kuin sää siitä vielä kirkastuisi kauniiksi päiväksi. Niin ei kuitenkaan sitten käynytkään. Olin kuulevinani, että yöhallojakin on luvassa. Pitääpä tuoda rahapuu ja muut herkät ruukkukasvit sisään. Kunhan vain hajamielisyydessäni muistaisin!

Elämä on täynnä pieniä ihania asioita, joita ei muuten nuorempana ehtinyt edes tajuamaan. Tällä viikolla vietin melkein koko päivän Vantaan Ikeassa sisareni Heljän kanssa. Oli todella mukava päivä, jota jo Facebookissa mainostin melkein ulkomaan matkaksi, vaikkakin halvemmaksi.

Kuljeskella jossakin kiireettömästi, vähän samanlaisia ovat olleet ulkomaan matkamme aikoinaan. Samalla tulee keskusteltua kaikki mahdolliset asiat ja pohdittuja syntyjä syviä. Ne ovat sielunhoitoa parhaimmillaan ja samalla saa tärkeää liikuntaa. Olemme usein keskustelleet myös siitä, että menneistä ajoista on jäänyt pari vuosikymmentä täysin muistojen hämärään, koska vain elämän arki oli silloin pääosassa.

Kun hulluja valokuvajia olemme, niin käynnistä muodostui diasarja, jossa voit vierailla kanssamme Ikeassa.


Tästä linkistä pääset katsomaan yksittäisiä kuvia.

En tiedä, osaatteko te muut nauttia nuoresta alkaen jokaisesta pikkuhetkestä ja yksityiskohdasta samalla tavalla kuin ehkä sitten päivän kaartuessa iltaan, tultuamme vanhemmiksi ja kiireen jäätyä taakse?  Oletan, että olette minua parempia siinäkin. Minä taisin yrittää sitä aika ajoin kirjoittamalla, kun muuten havaitsin pysähtymisen mahdottomaksi. Sieltä kirjoituksistani se kyllä lehahtaa kuin lintu silmilleni ja mietin, mitä olisin voinut tehdä toisin. Turhaahan se nyt on. Kädet olivat silloin täynnä työtä ja kiirettä. Maailma oli myös erilainen 1970 - 80-luvuilla.  Perheellinen, työssä käyvä nainen joutuu varmaan edelleenkin tekemään monen henkilön työt. Pysähtymättä, ilman lepoa. Sitten vain yhtäkkiä huomaa, että on aika jäädä eläkkeelle. Silloin kaikki asiat nousevat pinnalle ja niitä voi vihdoin alkaa käsitellä. Jos ylipäänsä haluaa. Toki tiedän, että joillakin meistä se kiire ja juokseminen jatkuvat sittenkin, mutta kannattaa muistaa, että se on kuitenkin edessä sitten joskus vaikka myöhemmin, usein elämän kriisien yhteydessä.

Tällä viikolla viettäessäni aikaa suloisen Alex-pojan kanssa, katselin kuinka hän Muumi-kirjaa lukiessamme tarrasi pienillä kätösillään oranssinpunaiseen aurinkoon sinisessä maisemassa kuin haluten ottaa sen käteensä. Hän puhui sille omaa kieltään. Vähän myöhemmin hän katseli tuulta puutarhan puissa. Tuuli tiputti taas paljon omenia ruohikkoon. Syyshortensiat loistivat valkoista himmeää valoaan silmillemme. Mitä kaikkea hän noukkii ympäröivästä maailmasta omaan henkiseen rauhaansa. Sen pitäminen koossa on tulevaisuudessa  ehkä vaikeampaa, mutta entistä tärkeämpää.

Meistä monet ovat menettäneet sen, osa saattaa olla jäänyt siitä kokonaan paitsi. Sitä on vain niin äärettömän vaikea tajuta ja huomata, edes läheisissään.

Katselen nykyään maailmaa usein hänen silmillään kuin yrittäen tavoittaa jotakin kaukaista, mitä on enää vaikea saada kiinni.  Minun lapsuuteni kului aivan erilaisessa maailmassa, vaikka ulkoisesti luonto oli samaa. Rytmi oli ehkä lähempänä nykyistä hiljaisen rauhallista päivääni ollessani yksin. Kuljetan sitä maailmaa edelleen sielussani vahvuutenani. Löydän sitä myös muista ihmisistä ja ilahdun, vaikken sitä ääneen kuulutakaan. Se on tuntemista joka säikeellään, myötäelämistä, ymmärtämistä. Voimme tajuta sen VAIN sydämellämme, sielumme koskettaessa toista.

Tämän postikortin sain eilen Hollannista. Lähettäjä Gerdien toivoi olevansa 90-vuotiaana kuvassa olevan naisen kaltainen. Minä ajattelin, että tuotapa ideaa en ole näin kokeillut. Vähän samantyyppistä joskus sentään, kun olen saanut jonkun suostumaan valokuvamalliksi. Mutta niistä toisella kertaa.

Maanantaina

Oikeastaan minun ei pitänyt alkaa kirjoittaa mitään. On paljon muutakin tekemistä odottamassa paneutumistani.  Kuten olen saattanut mainita jo aiemmin, näen öisin nukkuessani aivan valtavasti erikoisia unia. Valitettavasti ne ovat haihtuneet aamuun mennessä, mutta voisiko olla niin, että ne johtavat toimintaani ja valmistelevat minua tulevaan. Millä tavalla, miten? Miksi en muista niistä yhtäkään? Onko muistini heikentynyt?

Neidonruusu kukkii parhaillaan.

Olin ajatellut leikata pihan ruohot tänään, kun en eilen illalla jaksanut kitkettyäni ensin rikkaruohoja tunnin verran. Väsymys iskee odottamatta. Pitäisikö siitä olla huolissaan? Yöllä on satanut vähän ja nytkin näyttää siltä, että uusi sade voi yllättää milloin tahansa. Voin aivan hyvin siirtää ruohon leikkaamisen huomiseen. Varastojen siivouksetkin voivat odottaa. Ja hetihän se sade alkoikin.

Näin keskikesällä asuinympäristössäni on uskomattoman hiljaista. Kuluu parikin päivää, etten näe ketään, en puhu kenenkään kanssa. Aamulla lehtiä hakiessani vain pihan linnut visertävät, rääkyvät ja viheltävät. Kuulostaa, että siellä on vilkas keskustelu eri lajien välillä käynnissä. Mökkihöperyys on lähellä, mutta onneksi on facebook. Virtuaalinen tapaaminen ihmisten kanssa ja virtuaalinen matkustaminen on tätä päivää. On itse asiassa aivan hyvä minulle, etten ole koko aikaa äänessä. En jaksaisikaan useita päiviä peräkkäin.

Salkoruusut eivät ole vielä näin pitkällä, mutta kasvavat kovaa vauhtia ja ehkä kukkivatkin jo elokuun lopussa samalla tavoin kuin tässä kuvassa.

Monen muunkin osalta elämä tuntuu hiljentyneen ja muuttuneen. Elämän ruuhkavuodet jäävät taakse ja ihmisellä on vihdoin aikaa hiljentyä ja miettiä syntyjä syviä. Ei sen puoleen, olen miettinyt niitä lapsesta saakka. Koko elämämme on hyppäyksiä kohti ajattomuutta. 


Nyt monen muun kirjan ohella luen parhaillaan pikkuserkultani Helmiltä lainaamaani Lisa Williamsin kirjoittamaa "Sielun ikuinen elämä". On aina yhtä järisyttävää lukea asioista, jotka "tietää" vaikka kaiken järjen mukaan ei edes pitäisi tietää. On myös lohdullista lukea, mikä on sielumme reitti kuollessamme. Suurin osa elämämme aikana tärkeinä pitämistä asioista ei enää merkitse mitään. Sielun persoonallisuus säilyy, kunkin ihmisen sielu on kuolematon.  Materialla, esineillä ja omaisuudella ei ole mitään arvoa, ei edes omalla nimellä eikä arvonimillä. Muistiin jäävät oppimisen hetket ja muistot perheenjäsenistä ja elämän muutoksista.

Onneksi tänä päivänä ei enää heti leimata hulluksi, kun uskoo henkimaailman asioihin. Kuljemme kukin omaa polkuamme eikä koettuja, luettuja ja elettyjä asioita ole aina helppo tuoda edes sanallisesti siihen muotoon, miten ne on itse käsittänyt. Useimmilla ihmisillä on yleensä niin mahdottoman vahva ego, että jo pelkästään se tekee aiheesta keskustelun vaikeaksi. Egoa emme voi kokonaan poistaa, mutta voimme asettautua sen yläpuolelle. Kukaan toinen ei voi tietää meidän tiemme suuntaa ja tajuta niitä oppeja, joita olemme täällä hakemassa. Olla ihminen on vaikeaa!

Loppujen lopuksi on olemassa harvoja ihmisiä, joiden kanssa niistä voi vapaasti ja luontevasti puhua ja saada lisävalaistusta pohtimiinsa kysymyksiin. Elämme parhaillaan suurta henkistä murroskautta, suurta siirtymää, olemme astumassa uuteen aikakauteen kukin oman kehitysvaiheensa mukaisesti. En siis vain minä.

Kaksi Alexia kohtaa peilissä.

Tulipa tänään taas vietettyä aikaa tihentyneessä hiljaisuudessa. Uskomattoman synkeä ja hiljainen kesäpäivä paksun pilvikerroksen alla. Välillä ikäänkuin ajatusteni tuomana pihan yli kulkee raju tuulenpuuska.  Ja kohta varmaan taas sataa...