Yhteiseloa ja erimielisyyksiä

6.6.2024 perjantai

Aamuyöllä kello 4.03. Heräsin makeiden unien jälkeen ja ajattelin kauhuissani, mitähän olen julkaissut viimeisimmässä blogissani. Oli pakko nousta korjaamaan tekstiä.

Alex on ollut seuranani tiistaista saakka eli tänään on jo neljäs päivä menossa. Hermoni ovat muutenkin kireällä ja hänen kanssaan ne ovat joissakin tilanteissa entistä kireämmällä.  Mutta tällä kertaa hän haluaa jäädä luokseni pidemmäksi aikaa, joten meidän molempien on opeteltava itsehillintää. Olemme siitä sopineet. Toisaalta minulla on hänestä välillä apua, jonka hän muistaa mainita, kun meillä on erimielisyyksiä.

Kesä on jo pitkällä. Paljon on jäänyt minulta väliin.

Olemme keränneet kirjoja, jotka viemme kierrätyskeskukseen tai Järvenpään Prisman autohallin boxiin, jonka sijainnin tarkistin viime lauantaina siellä käydessäni. Lienee käynyt selväksi, että minulla on hurjan paljon kirjoja. Olen aiemmin kerännyt jo paljon kirjoja vietäväksi pois, mutta siihen kasaan sekaantui myös muita kirjoja, joita nyt selvitimme. Kävimme monen monta keskustelua erinäisistä kirjoista. Kerroin kirjojen tarinoita. Kerroin, mistä ne olivat tulleet minulle.

Samalla Alex siivosi tyhjäksi kulmakirjahyllyn, jonne hän asetteli kirjoja, jotka vielä säilytän. Hän siirsi printterin työpöydälle skannerin viereen ja saimme ison määrän valokuva-albumeita printterin entiselle paikalle. Olen kiittänyt hienosta työstä. Mieluisaa on erityisesti, jos annan luvan hävittää jonkun kirjan kokonaan. Ne ovat yleensä kirjastosta ostettuja kirjoja, jotka eivät ehkä kelpaa kierrätykseen. Välillä on tehtävä muita juttuja.

Kerroin aiemmin, että stressitasoni on korkea syynä sukukirjaprojekti. Yritän tänään ottaa taas viimeisen tekstini käsittelyyn. Aiemmin keräsin jo listaa lähdetiedoista. Jouduin lähettämään tekstin ennen viimeistelyäni ja sain aikamoisen vyörytyksen, oikoluvut ja korjausehdotukset, jotka minun on käsiteltävä.

Todennäköisesti en ehdi kirjoittaa Markkulan Viestin enkä Kuolemajärveläisen artikkelia, koska molempien pitää olla valmiita ennen juhannusta. Nyt taidan mennä jatkamaan uniani.

 9.6.2025

On kulunut useita päiviä siitä, kun kirjoitin edellisen tekstin. Aika tuntui kyllä paljon pidemmältä. On aamupäivä. Alex nukkuu vielä. Minulla on pieni hetki kirjoittaa. Heräsin noin kello 7. Aamutoimet on tehty ja niitä on Alexin täällä ollessa enemmän.

Päivät ovat vaihtelevia. Murrosiän kynnyksellä olevan kanssa tulee jatkuvasti erimielisyyksiä. Hän on joko väsynyt, ei jaksa mitään, ei ota neuvoja vastaan, ei kuuntele, ei halua syödä samaan aikaan. Jos pari päivää alussa menee sovussa, niin muut päivät tuovat mukanaan vaikka mitä. Molempien itsehillintä on toisinaan koetuksella.

Elämäni on erilaista verrattuna yksin viettämiini päiviin. Päivät ovat pidempiä ja vaihtelevia, mutta ehdin tehdä paljon vähemmän. Eilen tajusin, miten hän vedättää minua tekemään kaikenlaista varsinkin, kun on kysymys tietotekniikasta. Välillä tarvitaan myös isoveljeä, mutta sekin minun välitykselläni. Sanoin hänelle huomanneeni hänen manipuloivan ja käyttävän minua hyväkseen. Vastaus oli, että hän tekee niin, koska osaan asioita. Toisin sanoen tutkin oleellisia tietokoneasioita hänen puolestaan. Hän on oppinut kaiken ilman lukemista ja tutkimista ja kun esiintyy ongelmia, niin silloin minut tarvitaan apuun. Pelitietokoneen tallennustila on täynnä, se on ollut jo kerran aiemmin. Nyt hän vain ei kuulemma saa enää poistaa mitään, toisin sanoen tarvitaan lisää SSD-muistia. Kirjan tekeminen, sitä tutkimme taas. Hänellä on tietenkin ongelmana myös se, ettei ole rahaa mihinkään. Tietenkään 13-vuotiaalla ei ole eikä kesätöillä ansaitseminen ole mahdollista. 

Yhteistä meille on se, että minäkin opettelin aikoinaan tietotekniikkaan liittyvän kaiken yksin tekemällä, mutta olin silloin jo aikuinen. Niistä ajoista kaikki on muuttunut niin paljon, että jonkin yksittäisen ongelman tutkimiseen menee minultakin aikaa.

On niin paljon muutakin tekemistä.  Yleensä joudun kaikille aina selvittämään, miksi teen vielä ”töitä”. Alexille voin kertoa taustaa ja hän tuntuu ymmärtävän. Olenkin sanonut, että kun saan muut projektit valmiiksi, keskityn omiin asioihini. Sehän on samaa kuin kaikki muu tekemäni, lukemista, tutkimista ja kirjoittamista. Se tapahtuu omilla ehdoillani ilman aikataulua. Kuolema on päätepiste.

Veimme jo osan kirjoista kierrätykseen Prisman boxiin.  Parvekkeen sänky romahti ja satutin varpaani. Tutkin, miten pääsen sängystä eroon. Alex korjasi sen kiinnittämällä jalat uudelleen, mutta sen hävittäminen on kyllä edelleen mielessä. Silmäni osuivat siinä samassa isoon räsymattoon, jonka historiaa en tarkkaan tiedä, mutta epäilin sen olevan äitini tekemä. Omakotitalossa se oli minulla lattialla, mutta nyt se on ollut kasassa parvekkeella. Kaiken lisäksi se vaati pesua. Pitkistä räsymatoista olen päässyt eroon, koska ne ovat kelvanneet lapsenlapselleni. Laitoin kuvan omalle FB-sivulleni ja siitä syntyi keskustelu. Loppujen lopuksi sain maton jakoon Kreetalla asuvan serkkuni välityksellä.

Nyt ennen kello 10 Alex heräsi, paistoin hänelle croissantit. Itse alan tehdä muita juttuja.

ke 11.6.2025 aamulla

Edessä on kaksi sateista päivää. On sovittu, että Alex on luonani vielä perjantaihin saakka, mutta tulee takaisin juhannukseksi.

Eilen sain hänet lähtemään kanssani lenkille jokilaaksoon. Luontolenkin ja Kukkatalossa käynnin jälkeen olin poikki, mutta iloinen siitä, että pystyn sentään jo tekemään pitkähkön kävelyn ilman sauvaa vaikeassa maastossa ja hoitelemaan sen jälkeen  muitakin asioita. Kaiken lisäksi pystyn samalla kiistelemään asioista kaikkitietävän lapsenlapseni kanssa. Minulla ei ollut Kukkataloon mitään asiaa, mutta Alexilla oli mielessä kasvin hankkiminen. Mukaan lähti värinokkonen ja sille ruukku. Hän istutti kasvin heti kotiin palattuamme.

Sain eilen kirjoitettua tekstin Helsingin Kuolemajärvikerhosta ja valittua kuvat sitä varten.  Ehkä en tällä kertaa saa muuta aikaiseksi. Mielessäni on ollut kirjoittaa otsikolla ”Tammikon tiellä”, mutta inspiraationi sisältö on loitontunut jonnekin. Ehkä se palaa.

13.6. 2025 

Vaikka tämä teksti oli odottamassa blogipohjalle, niin en saanut sitä julkaistua. Meillä on ollut yllättävän paljon erimielisyyksiä näiden viimeisten yhteisten päivien aikana. Olemme varmasti molemmat loukanneet toisiamme. Sulattelen kaikkea.  En halua kirjoittaa niistä vielä. On ollut kaikkea muutakin. Viikonlopun aikana alan kirjoittaa seuraavaa, ehkä... 

 

Miten päihitän suruja ja mielipahaa?

Harhailen taas päiväkausia ajatuksissani tekemättömien asioiden ja tehtävien viidakossa, mikä lienee oikeasti aivan turhaa.  Joskus vain kiinnepiste maisemassa katoaa eikä ihminen tiedä, minne suunnistaa.  Tutkin julkaisemattomien blogipostausteni hakemistoa. Alla oleva teksti minun oli tarkoitus julkaista lokakuun lopussa 2018. Olin käyttänyt siinä pohjana vanhalla, hävinneellä ”Polulle kauas” blogialustallani 5.10.2008 julkaisemaa postausta.

27..9.2008 Efesos

En sitten kuitenkaan julkaissut sitä. Suuren kirjahyllyni kirjat tuijottavat selkääni kirjoittaessani. Lisäksi suuri osa kirjoista on laatikoissa/pöydillä (tai alakerran häkkivarastossa) odottamassa kierrätykseen lähtemistä, uudelleen lukemista tai ylipäänsä lukemista, paneutumista niihin tavalla tai toisella. Mutta en ehdi. En ehdi mihinkään niin kuin ennen. Mika Waltarin kirjaa en nyt löytänyt käsiini.  Mitä tästä kaaoksesta enää edes löytää?

Kirjoittaminen helpottaa aina hetkeksi kuten myös valokuvaus, lukeminen, historia ja tutkiminen... 5.10. 2008 Lähdin Istanbuliin. Siis vain virtuaalisesti.

Aloitin silloisen blogini seuraavalla lainauksella Mika Waltarin kirjasta ”Lähdin Istanbuliin”:

”Päätin hukuttaa suruni historiaan kuten usein aikaisemminkin. Kaikki henkilökohtainen käy kovin vähäpätöiseksi ja turhanpäiväiseksi, jos työntää päänsä historian hukuttavan hyökylaineen alle.”

Otsikkona oli sama kuin minulla nyt: ”Miten päihitän suruja ja mielipahaa.” 

Eli teen sen matkustamalla omassa mielessäni. En lähtenyt tosin sillä kertaa Istanbuliin, kaupunkiin, johon edelleen kaipaan. Olen ollut siellä viikon keväällä 1992. Sen sijaan lähdin Efesokseen, jossa olin päässyt toisen kerran elämässäni käymään syyskuussa 2008 Samokselta käsin. Kopion sen kohdan tänne suoraan. 

”Juuri nyt haluaisin kävellä Efesoksen kaupungissa Vähä-Aasiassa, nykyisessä Turkissa, Selsukin kaupungin viereisellä tasangolla, jonka itäistä reunaa Aigean meren aallot aikoinaan hivelivät. Kun nykyajan turistiryhmien meteli on kaikonnut ja portit ovat sulkeutuneet, voin helposti palauttaa mieleeni sen kaukaisen ajan. 

Kivet ja rauniot löytävät toisensa ja edessäni on muinainen Efesoksen kaupunki iltahämärissä päivän hyörinän ja kiireen laannuttua.  Historian haamut astuvat näyttämölle ja voin alkaa kulkea heidän kanssaan pitkin kivillä päällystettyjä katuja ja aloittaa samalla jatkuvan vuorokeskustelun rinnallani kulkevan kanssa.

Haluanko tavata Kleopatran, joka on juuri saapunut Efesokseen ylellisellä purrellaan?  Näen, millainen hän on, tutkin hänen ilmeitään, kuulen hänen äänensä, kyselen häneltä Caesarista, Marcus Antoniuksesta ja hänen lapsistaan.  Vai tulenko paikalle Jeesuksen jälkeisenä aikana muutama kymmenen vuotta myöhemmin?  Onko apostoli Paavali jo kolmannella lähetysmatkallaan palannut Efesokseen?  Efesos oli silloin vuosina 53–55 suurkaupunki noin 250.000 asukkaineen. Artemis-jumalaa palvottiin ja kaupungin ja sen ympäristön väkiluku kasvoi, koska ihmiset ympäri vähää-Aasiaa tulivat jumalattaren palvontaan ikivanhaan suureen temppeliin.

Efesoksessa huhtikuussa 1997. Sillä kertaa Marmariksesta lähtien.

 

Myydäänkö temppelien tienoilla hopeapatsaita? Tänäkin päivänä pienten matkamuistopatsaiden, kirjojen ja rihkaman kauppa kukoistaa Efesoksen ja Artemiin temppelin raunioiden lähistöllä. Paavalilla oli paljon tekemistä viedessään uuden uskonnon sanomaa. Voisin kysellä häneltä hänen matkoistaan, ihmeteoista.  Kun hän puhuu suuressa teatterissa, istun ylhäällä sataman puoleisella laidalla ja katseeni seuraa aina välillä satamakadun liikennettä.  Mutta Artemiin voima on suuri.  Kansa villiintyy helposti, koska kiihottajia on monenlaisia. Voisin kysyä Paavalilta, miten siinä oikein kävikään, kun yleisö hermostui. Vietiinkö hänen kaukana rannan puolen mäellä olevaan majaan turvaan vai vangiksi?  Nimittäin sitä osoitetaan Paavalin vankilana, vaikka Raamatun Apostolien tekojen mukaan hän ei joutunut siellä vangiksi.  Muuallakin mainitaan, että Efesoksessa Paavali vangittiin. Olihan hän saanut jo paljon kannattajia Efesoksessa ja sen ympäristössä. Minulla onkin häneltä paljon kysyttävää.

Istanbul huhtikuu 1992. Mahdottoman mielenkiintoinen kaupunki, Hagia Sofia.

Olenhan usein sivunnut hänen taivaltaan ja voisin jopa sanoa, että olen parin viime vuoden aikana suorastaan kulkenut hänen jalanjäljissään (Kreeta, Rooma). Eikä hän kuitenkaan ole koskaan ollut idolini, mutta jotakin sanottavaa hänellä lienee minulle. Vanha nainen Forum Romanumilla viime maaliskuussa (2008) kehotti minua menemään San Paolo Fuori le Muran basilikaan ja antoi postikortin siitä lahjaksi.  Sen kirkon paikalla oletetaan Paavalin haudan olevan. 

Mutta haluan viettää myös aikaa tavallisen kansan parissa, joten jätän apostolin omien mietteidensä pariin ja jatkan matkaani iltahämärässä. On alkanut tuulla ja taivas on kirkastunut. 

Minä Istanbulissa huhtikuussa 1992

 Kunpa minulla olisi oikeasti taito siirtyä ajoista toiseen. Mielikuvitus on mahtava väline, mutta sillä saattaa olla todellisuus ja tutkimukset rajoitteena. Minulle tämä on parasta leikkiä ja ajanvietettä, mitä voi olla. Se kannattaa elämääni ja vie sitä eteenpäin ja tuo vivahteita ja sävyjä ehkä omaan taiteeseeni, mitä se sitten onkaan ja miksi se ikinä kehittyykään. Ja auttaa joskus surressani, koska se taito on kasvanut ja versonutkin aikoinaan surusta. Mika Waltari kirjoitti aiemmin mainitsemani lauseen mennessään tutustumaan Zürichin historialliseen museoon hänen vaimonsa palattua Suomeen.  Hän vain osasi sitten hyödyntää ja yhdistää asioita tavalla, mitä harvat osaavat eli käyttämällä keräämänsä ainekset historiallisiin romaaneihinsa.”

Tämä teksti kertoo samalla minulle, että voisin jälleen yrittää paneutua kirjojen maailmaan. Niin jos vain ehtisin. Nuorena ja keski-ikäisenäkin luin useita kirjoja samanaikaisesti. Sitten tuli aika, kun niitä tuli haalittua, kun romaanikirjallisuus jäi sivuraiteelle ja ahmin tietokirjallisuutta. En halua enkä pysty lukemaan kirjoja jonkun toisen lukemana eli äänikirjoja. E-kirjoja luen silloin tällöin. Omat rakkaat kirjani ovat kaikki oikeita kirjoja. Ihminen itsessään on jo melkoinen kirja. Mika Waltari kirjoitti Istanbulin matkakirjan 1948. Vanhat kappaleet ovat antikvariaateissa melko hintavia.  Osan kirjoistani tulen viemään kierrätyskeskukseen, jos jaksan viedä. 

Istanbulin kissaa kuvasin edestä ja takaa.