Täällä muissa maailmoissa

”Et vedä puoleesi sitä, mitä haluat, vaan sitä, mitä olet.”

En millään ehdi lukea kaikkia kirjoja, joita lainaan kirjastosta tai jotka ovat kirjahyllyssäni. Joskus ennen kirjastoon palauttamista, selaan sieltä kauan sitten valitsemiani kirjoja, jotka nyt vihdoin on vietävä takaisin.  Olen maininnut usein ennen, että yksi merkittävimmistä kirjojensa kautta minuun vaikuttanut ihminen on ollut Wayne W. Dyer. Aina silloin tällöin selaan hänen kirjojaan palauttaakseni mieleeni oman taipaleeni.

On toki mahdottoman vaikeata aivan tarkalleen muistaa, missä kohdassa on oppinut jotakin oleellista, mikä on vaikuttanut elämänasenteeseen. Toisaalta olen huomannut palatessani nuoruuteni päiväkirjoihin, että ehkä sittenkin monet asiat uinuvat meissä jo lapsuudesta ja nuoruudesta saakka ja lukemamme asiat ovat vain vahvistaneet käsitystämme. Siksi on vaikea nimetä eniten vaikuttaneita ihmisiä, kirjalijoita tai ajattelijoita.

Dyerin kanssa olen useista asioista täysin samaa mieltä. Tutustuin häneen 1980-luvulla eläessäni kiireisiä ja tavallaan myös vaikeita työssäkäyvän perheenäidin vuosia. Muistan oppineeni vaikkapa olla huolehtimatta asioista, joihin en pysty vaikuttamaan.  Elättelin toiveita yletä ammatissani ja itsensä kehittämisen ja uuden oppimisen tarve oli suuri. Näin jälkeenpäin ajatellen sillä vuosikymmenellä on ehkä vielä paljon käsiteltävää, asioita, joihin en vielä edes pysty palaamaan.

Tässä linkit aikaisempiin blogeihini, joissa olen kirjoittanut Dyeristä:  25.6.2014 otsikkona oli Aamuajatuksia ja vähän myöhemmin 1.8.2014 kirjoitin ”Sulautua maisemaan”.

Wayne W. Dyer kuoli 75-vuotiaana 29.8.2015, mutta hänen kirjansa ja ajatuksensa jatkavat elämää. Mietin tänään, mitä ehkä voisin vielä oppia. Olen mahdottoman hyvä tuhlaamaan omaa energiaani, melkein voi sanoa, olen hyvä luovuttamaan sitä pois. Onko se vain veruke, hyvä syy levätä ponnistuksen jälkeen?  Olen kokenut sen voimien keräämisenä. Jos olen päivän pari näkymättömissä, tuskin sitä edes kukaan huomaa, paitsi minä itse.  Kerään uusia voimia jaksaakseni taas luovuttaa energiaa. Minulle on joskus sanottu, että minun olisi hyvä suojata itseni. Yleensä sellainen tilanne tulee, kun tapaa ihmisen, joka osaa hyvin syödä toiselta energiaa.

Voin sanoa erottavani sellaisen tilanteen ja energiasyöpön ihmisen, mutta ongelmani on nyt toinen. Miten oppisin leijailemaan perhosen lailla asiasta toiseen? Jätän asian korkeampien voimien haltuun. Luova Lähde auttaa minua hiljaisina hetkinäni. Eikö niin Wayne? Hän kirjoittaa paljon ihmisten keksimistä verukkeista, mutta ne ovat aivan muita kuin tämä minun piiloutumiseni. Sehän on eräänlaista vetäytymistä mietiskelyyn ja hiljaisuuteen, joita suosittelet. Sinun mukaasi meistä kaikista tulee yhtä sen kanssa, mitä ajattelemme. Vedämme puoleemme sitä, mitä ajattelemme. Siksi onkin tärkeää ajatella olosuhteita, joita haluaa. Mietiskely on vahvaa toimintaa, yksi luojan meille antamista lahjoista. Se antaa suunnan meille ja maailmankaikkeus viimeistelee yksityiskohdat, joihin ei siis pidä kiinnittyä.

Meillä on tänä päivänä paljon rasittavia asioita, joilla on myös hyvä puolensa. Ajatelkaapa vaikka Facebookia, sähköpostia ja muita yhteystapoja. On ollut aikoja, että olen pelännyt mennä sähköpostiini, koska siellä voi olla viestejä, joita en halua. Joskus ei vain jaksa ottaa ikäviä asioita vastaan. Yleensähän ne liittyvät johonkin ikävään ihmiseen, joka osaa aiheuttaa parilla sanalla pahan olon. Sama voi tapahtua myös Facebookissa, mutta siellä pitää oppia luovimaan niin, ettei ota ikäviä sanoja ja mielipiteitä liian henkilökohtaisesti. Uskon, että siinä on se Facebookin suurin kynnys aloittelijalle. Nämä ovat vain pieniä esimerkkejä. Ihmisten on tänä päivänä totuttava kovaan ja raakaan maailmaan. On vain kovin pelottavaa ja surullista, että lapset joutuvat jo pienestä pitäen elämään tällaisessä maailmassa. Mutta ehkä me mummit ajattelemme liian synkästi, kun tiedämme niin paljon.

Siksi me jokainen tarvitsemme Wayne W. Dyerin opetusten kaltaista treenausta. Olen hyvin kiitollinen kaikesta, mitä olen oppinut ja sisäistänyt. Sisimpäni pysyy siksi rauhallisena paikkana eikä välitä maailman levottomista kuohuista. Kun oppii siirtämään oman egonsa ja vanhat ajattelutottumuksensa syrjään ja tulee tietoiseksi kaikista niistä mahdollisuuksista, joita elämän lähteessä oleminen antaa, on astunut askeleen pidemmälle.

Ihan turhahan minun on tällaisia kirjoitella. On jokaisen oma asia, miten elää elämäänsä. On turha edes odottaa, että joku toinen ymmärtäisi, mitä tarkoitan. Tärkeä on muistaa, että meillä ei ole muuta kuin tämä hetki, tässä ja nyt. Voimme olla vain juuri nyt läsnä. Siksi väsyneenä kaipaan entistä enemmän siirtymistä hetkessä eläväksi perhoseksi. Se voisi jatkossa olla hyvä mielikuva selviytyäkseni väsymyksestä. Kukin tavallaan.

Olen lueskellut myös Henning Mankellin kirjaa ”Juoksuhiekka”, jonka hän kirjoitti saatuaan vuoden 2014 alussa kuulla sairastavansa syöpää. Hän ei kirjoittanut kirjassa sairauskertomusta vaan syvällisen manifestin elämälle. Helsingin Sanomissa oli usein hänen  kirjoituksiaan (alun perin Göteborgs Posten) syöpänsä eri vaiheista, joten samanaikaisesti hän kertoi siitäkin yksityiskohtaisesti valmistautuessaan kuolemaan. Jos nyt kuolemaan voi valmistautua?

Olen yhdistänyt Mankellin aina dekkareihin, joita en ole koskaan lukenut ja joita olen pitänyt vähän turhana kirjallisuudenlajina. En ole koskaan ymmärtänyt, miksi ne tuntuvat olevan kaikkein suosituimpia kirjoja. Televisiosta olen silti katsonut rikossarjoja kautta aikojen. Komisario Frost oli aikanaan suosikkini ja jopa samaistuin häneen, koska tein työtäni  samanlaisella antaumuksella kuin hän.

Kun aloin katsoa lauantai-iltaisin tulevaa Wallander-sarjaa, kiinnostuin myös sen tekijästä. Otsikot ja kirjoitukset Helsingin Sanomista Mankellin saatua diagnoosin olin ohittanut aika pikaisesti. Nyt lukiessani Juoksuhiekkaa, huomaan, että minua ovat aina kiinnostaneet kirjailijoiden ja ylipäänsä kaikkien ihmisten pohdinnat omasta itsestään ja ratkaisuistaan. Mankell kertoo lukemattomista omista kokemuksistaan elämänsä varrelta. Usein hän tarkkailee ihmisiä ja näkemiään erikoisia tapahtumia ja liittää kertomuksen johonkin suurempaan aiheeseen. Usein pelkkä tarkkailu ei riitä vaan hänen on uteliaisuudesta selvitettävä lisää, mitä hän ei aina itsekään ymmärrä tai vain sanoo niin. Minä kyllä ymmärrän todella hyvin.

Olemme tässä maailmassa oppimassa asioita ja vanhemmiten on aika kerrata, mitä on oppinut. Palaamalla taaksepäin yksittäisiin kohtauksiin, joita voi tarkastella nyt kokemusten ja sen jälkeen tulleen opin kautta. Niinhän luemme kirjojakin uudelleen ja koemme ne myöhemmin aivan eri tavalla. Mankell myös näki menneitä kymmenien vuosien takaisia kohtauksia sairastumisensa jälkeen kuin kuvina, jotka hän sitten käsittelee kirjan lyhyissä luvuissa.

Muistaakseni hän mainitsee erään asian, joka on minulle kovin tuttu.  Kuolleet ihmiset, tuntemamme tai tuntemattomat elävät vain niin kauan, kun joku muistaa heidät. Kirjassaan hän ikään kuin tapaa ihmisiä, jotka on tavannut kauan sitten ja jotka jo usein ovat kuolleet. Hänen on vaikea ymmärtää, ettei hän enää voisikaan tavata näitä henkilöitä ja keskustella heidän kanssaan. Joidenkin kanssa hän edelleen jatkaa keskusteluja omassa päässään. Kuinka lohdullista. Sitähän minäkin olen sanonut vuosikausia.

Kirjan alkupuolella hän pohtii suomalaista sanaa ONKALO, paikkaa, jonne ydinjätteitä suunnitellaan piilotettavan. Ihmisen ”tulevaisuus kätketään maan alle”.  Asia tulee esille, kun hän lukee sanomalehteä, jossa kerrotaan suomalaiseen peruskallioon sijoitettavasta onkalosta ja sinne kätkettävästä jätteestä. Löysin sanalla ONKALO oikean kohteen Olkiluodon. Hän yrittää päästä käymään paikalla, mutta lupaa ei aluksi myönnetä, koska hänen ei haluttu käyttävän onkaloa trillerinsä tapahtumapaikkana. Sellaistahan hän ei ollut edes ajatellut. Hän miettii asiaa pelkästään filosofian näkökulmasta. Lupaa ei kuitenkaan heru turvallisuussyistä. Oskarshamnin ydinvoimalaan hän sen sijaan pääsee.

Mankell pohtii tulevaisuutta, aikaa, kun nykyistä maailmaa ei enää ole. Kun tulevat jääkaudet ovat murentaneet nykyisen maailman taas kerran eri näköiseksi. Kaikki jäljet historiastamme ovat kadonneet, sivilisaatiomme kuollut. Se on kuin muisto Atlantiksesta. Miten voimme tiedottaa uusille ihmisille noista onkaloista, joissa vaanii kuolema.

Kirja on täynnä asioita, jotka herättävät taas uusia asioita. Enpä kirjoitakaan enää, vaan lukekaa itse, jos ajatteleminen ja pohtiminen pitkällä aikajanalla jostakin kohdasta ikuisuuteen tai siihen, että sitä ei edes ole, kiinnostaa. Ja mitä aika edes on?

Perhonen muuttuu taas kohta ahkeraksi muurahaiseksi.

Sulautua maisemaan

Heinäkuu hurahti ohitse. Sen aikana kirjoitukseni tänne jäivät vähiin, osittain koska olin useimmiten keräämässä muistoja ja kokemuksia Suomen luonnosta.  Kun on kiertänyt metsissä ja pelloilla, uinut iltaisin ja pyyhkinyt hikeä otsalta, kirjoittaminen jää toissijaiseksi. Aina välillä tunsin kirjoittamattomuudestani pienen piikin ja kaihoni nousi. Onhan ympärilläni koko ajan se valtava materiaali, kirjoja ja papereita, joka vain odottavat, että alan pöyhiä niitä. Mutta kesä ei ole vielä loppu. Nyt on vain aika kerätä rakennusaineita syksyä varten. Kirjoittaminen onkin jäänyt päiväkirja- ja kalenterimerkintöihin.

Talon remontti on alkanut myös kiertää ajatuksissani, vaikka onhan se ollut siellä koko tämän puolen vuoden ajan, minkä se on kestänyt. Tällä viikolla tein pintamateriaalivalintoja, kylpyhuoneiden seinäkaakelit asennetaan jo ensi viikolla. Tässä asiassa olen joutunut perehtymään aivan uusiin asioihin.  Kaiken lisäksi en edes jää taloon asumaan kovin pitkäksi aikaa, jos vain saan sen myytyä.   En aio käsitellä valintojani julkisesti sen enempää, kaikki on sellaista perustavaraa Kodin Terrasta. Liike sijaitsee sen verran lähellä, että jaksan käydä siellä usein enkä joudu markkinoiden ikävään pyörteeseen.  Lähiaikoina on edessä kiinteistövälittäjän valinta, jos nyt sitten kelpaa välitettäväksi, kun markkinat vetävät huonosti.  Joka tapauksessa muutan takaisin taloon, vaikka jo kuinka kovasti voisin haluta mennä eteenpäin.  Kaikki tulee, miten on tullakseen.

Tämän vesivahingon ja sitä seuranneen remontin myötä elämäni on siirtynyt täysin uusille urille.  Siirtymä oli jo alkanut aiemmin. Se ilmenee henkisenä muutoksena, mutta se aiheutti valtavan halkeaman myös fyysiseen ympäristööni monella tapaa. Toisaalta kaikki asiat tuntuvat näennäisesti jatkuvan entiseen tapaan kuten harrastukseni ja kirjoittamisen punainen lanka. Minä itsekin taidan olla entiselläni, samannäköinen.  Mutta jotakin on muuttunut ja ihan hyvä niin.

Lähdössä evakkovaellukselle Virolahdella 19.7.2014. Mahtava kokemus, vaikka eksyimmekin.

Läheisimmät ystäväni ja varmaan jotkut ulkopuoliset ihmettelevät kyltymätöntä kuvaamisintoani. Olen jo vuosikausia kuvannut itseäni käsivaralta, siis noita selfieitä. Ennen digikamera-aikaa, siis ennen 2004 kuvasin itseäni jalustan avulla.  Käsivaralta kuvaaminen on mahdollistanut sen, että olen kuvatessani voinut sijoittaa itseni maisemaan. Nyt kun aloin käsitellä tätä asiaa mielessäni, mieleeni juolahti, ehkä olen sittenkin saanut alitajuisesti vaikutteita Elina Brotheruksen valokuvauksesta ja  erityisesti Risto Suomen taiteesta.  Tai en ehkä sittenkään, mutta tiedämmehän, että kaikki vaikuttaa kaikkeen.

Ihmettelen pihan valtavaa viinirypälepensasta  eräänä helteisenä heinäkuun sunnuntaina (27.7.2014)

Emme ole siis yksin tässä maailmassa vaan kaikki vaikuttaa kaikkeen. Omakuvat muuttuivat selfieksi, vaikka itse kutsun niitä edelleen omakuviksi. Kun tänä päivänä innostuu jostakin asiasta, niin huomaakin, että koko maailma on innostunut samasta aiheesta. 

Tämä kesä on ollut mahdottoman inspiroiva jatkaa tätä kuvaamisaihetta. Samalla siinä sivussa olen kuvannut dokumentin luonteisesti muutakin ympäristön ilmiöitä ja seurassani olevia ihmisiä. Omaa itseä voi vain armottomasti käyttää hyväkseen, kohteena ja julkistaa kuvia. Muiden kuvaaminen ja ainakin kuvien julkistaminen vaatii lupia. Omalla itselläni voin harjoitella mielin määrin. Kun vaan joskus ehtisin hyödyntää valokuviani muullakin tavalla kuin esittämällä muutamia harvoja Facebookissa, blogissani tai kuvakansioissani. 

Haltialan viljapeltoja, ruista tässä, taustalla Tuusulantie (24.7.2014)

Valokuvanäyttelyitä ehdottaville kyselijöille olen vastannut, ettei kuvien asettaminen näyttelyihin kiinnosta minua enää. Koko maailma tuntuu kuvaavan hillittömän rajattomasti ja kaikki foorumit pullistelevat erinomaisen hyviä valokuvia, mutta myös mahdottoman huonoja rinta rinnan.  Minun kuviani ei siellä joukossa tarvita.

Aikanaan 2006 – 2009 myin kuviani jopa tauluiksi. Tein niihin paspikset ja kehystin niitä.  Valokuvistani tilattiin läksiäislahjoja. Näyttelykuvani kauniista maailmasta ympärillämme ovat kaikki vielä tallella. Ne kertovat minulle siitä valtavasta työmäärästä, mitä näyttelyn pystyttäminen oli. Paspisten leikkaaminen, kuvien suurennosten tilaaminen, kehystäminen, näyttelyluettelot.  Runsaasti paspismateriaalia ja leikkurit ovat samoin edelleen tallella. Yritin aikani myydä isoa leikkaamisen tarvittavaa käyttämätöntä alustaa tori.fi:llä halvalla, mutta eipä mennyt kaupaksi. Suomesta ei tuolloin 2006 saanut mistään noin isoja alustoja, joten tilasin niitä parikin kappaletta Saksasta Boesner-nimiseltä firmalta (tuossa linkki sinne; huom kun menee linkkieni mukaan, sieltä pääsee yleensä helposti takaisin, koska linkki avaa oman ikkunan, mikä ei valitettavasti päde kaikkiin sivuihin netin ihmeellisessä maailmassa). 

Haltialassa kesäiltana 24.7.2014.

Nyt ajattelen tuon kaiken olleen,  siitä huolimatta, että se on vaatinut  fyysisiä voimia ja panostusta, yksi henkisen tieni koetin. Henkinen ja fyysinen taipaleemme yhtyvät usein merkillisellä tavalla.  Sitähän minullekin on tässä vuosikaudet kerrottu, kunnes sen oivalsin. Vaikeudet ja ponnistukset eivät ole turhia.  Ne koettelevat meitä ja pääsemme niistä kevyesti yli, kun olemme antaneet itsemme elämän virralle.

Pyhän Laurin kirkon hautausmaalla 24.7.2014

Viittaan täällä nyt jatkossa usein aamuajatuksiini 25.6.2014. Olen aina välillä lukenut Wayne W. Dyerin kirjaa ”Ota henkinen voimasi käyttöön”. 2004. Otava (eng. There is a Apiritual Solution to Every Problem, 2001), jonka myös lainasin kirjastosta. Viittasin Dyeriin tuossa kesäkuun kirjoituksessani  ja sen jälkeen otin luettavaksi tämän kirjan. Kuten aiemmin olen todennut, hänen ajatuksensa vahvistavat omaa ajatteluani, mutta tuovat siihen myös uusia näkökulmia.  Joka sivulla on asioita, joita voisin jatkaa niistä kirjoittamalla.  Tänään kuitenkin tyydyn yhteen teemaan, joka liittyy myös kirjoitukseni otsikkoon ja voimakkaasti tähän kesään, mutta se tuo elävästi mieleeni myös koko oman elämäni . Sen myötä palaan myös aikaan kymmenen vuotta sitten, kun  luonto sai pelastaa minut.

Vantaanjokea Haltialan kohdalla (24.7.2014)

Wayne W. Dyer kirjoittaa em.  teoksen osassa II  ”Henkisen ongelmanratkaisuntavan soveltaminen käytäntöön” sivulla 200 otsikolla ”Paluu luontoon” ihmisen luonnonmukaisimmasta ympäristöstä.  Kirjoitus herättää mielessäni juuri nyt laajempia ja kauemmas katsovia ajatuksia, mutta pysyttelen tarkoituksella omassa elämässäni ja suhtautumisessani asioihin. Dyerin ajatus lähtee Fransiskus Assisilaisesta ja ihmisen kehittymisestä rauhan välikappaleeksi.  No, jos kaikki tekisivät niin, meillä ei olisikaan enää sotia ja vihanpitoa.  Mutta ensin jokaisen ihmisen on tehtävä rauha itsensä kanssa. On katsottava kaikkea tekemäänsä ja kokemaansa suoraan silmiin ja ajateltava, että on tarvinnut ne kaikki kokemukset ollakseen juuri siinä nyt. Henkistä edistymistä edeltääkin usein katastrofi, mikä sekään ei ole sattumanvaraista. Itse koen sen nyt eräänlaiseksi kutsuksi edetä kohti sisäistä rauhaa. Kun olemme kehittyneet rauhan välikappaleiksi, pystymme käsittelemään kaikki ongelmatkin henkisin tavoin. Ei ole pahaa eikä hyvää, on vain hyvää.  Paha on illuusio, jonka voimme hävittää. Ok, lukekaa itse.

Matot pesty on. Odottelua sillalla. (23.7.2014)

Palaan sinne sivulle 200 ennen kuin luiskahdan täysin kirjan maailmaan. Luther Burbank on sanonut. ”Ei ole muuta ovea tietoon kuin se ovi, jonka luonto avaa, eikä muuta totuutta kuin ne totuudet, jotka löydämme luonnosta.” Kuka on Luther Burbank, Wikipedia kertoo seuraaavaa:

“Luther Burbank (March 7, 1849 – April 11, 1926)[1] was an American botanist, horticulturist and pioneer in agricultural science. He developed more than 800 strains and varieties of plants over his 55-year career. Burbank's varied creations included fruits, flowers, grains, grasses, and vegetables. He developed a spineless cactus (useful for cattle-feed) and the plumcot.”

Huh sentään, olenkin aina ihmetellyt, miksi lapsesta saakka olen kerännyt niitä kasvikirjoja ja miettinyt, mihin ne johtavat…. Jätän tämän väylän nyt tutkimatta, mutta muistan… Hän oli sen keksinyt. niinhän se on, kun jotakin alkaa penkoa, joutuu toiseen juttuun.

Vantaanjoen kauneutta.

Mutta me kaikki tiedämme, kuinka rauhoittavaa on olla luonnon helmassa.  Se selittää, miksi rakastamme metsiä, puutarhoja ja viljapeltoja. miksi menemme järvien, jokien ja meren rannalle, miksi kävelemme yksin ja ystävän kanssa. Luonto tuo meille rauhan, asiat selkiävät. Siinä Jumalan energiakentässä vallitsee Dyerin mukaan henki, ei illuusio. Sieltä löydämme ratkaisuja. Luonnosta on todella hyvä aloittaa.

Tuusulanjärven rannalle on usein ehdittävä. Tässä eräänä sumuisena aamuna. (17.7.2014)

Niin kävi minullekin aikanaan. Luonto auttoi minua tekemään ratkaisuja ja auttoi kestämään ne kaikki vaikeat hetket.  Päiväkirjani ja valokuvani kertovat kävelyistäni eri paikoissa menneinä vuosina. Puutarhani oli myös tärkeä henkireikä. Mutta kuten olen ehkä aiemminkin todennut, olen jo ymmärtänyt, että en tarvitse omaa puutarhaa. Minua ympäröi tämän ihanan maailman ja maan valtava luonto vapaana kuljeskeluun. 

Siitä ja luonnon voimasta on  minua tänä kesänä muistutettu ihanalla tavalla saadessani viettää aikaa ystävän kanssa metsissä, peltojen laidoilla, järven ja lampien rannoilla. Kiitos!

Olen tavallaan jo sulautunut maisemaan, olen osa luontoa,  johon mekin fyysisesti jokin päivä palataan. Ihmisen elämä pähkinänkuoresssa, mutta mikä sisälto!

Tutkimme armottomassa helteessä Paijalan hautausmaata  (26.7.2014)

   

Aamuajatuksia

Aina aamuvarhain herätessäni monet aiheet pulputtavat mielessäni ja yrittäen kiinnittää huomioni, jotta kirjoittaisin niistä. Toiset asiat taas kehottavat minua sulattelemaan niitä, ymmärtämään. Kaikella on aikansa. Ajattelen usein, miksi ihmiselämä on niin vaikeaa. Miksi emme tyydy siihen, mikä tulee eteemme ja kutsuu meitä tarttumaan itseensä. Sen sijaan pakenemme sitä ja samalla itseämme. Kunhan vain osaisimme kuunnella ja keskustella itsemme kanssa ja luottaa näin aina lähellämme olevaan ystävään. Niin minäkin olen tehnyt. Kautta aikain. Kaiken sen kautta tapahtuu ihmeellistä kasvua, joka vie eteenpäin. Ja sitten olemme tässä ja nyt.

Kuvan otti Heljä Laitinen

Mutta nyt minulla onkin monta mennyttä näkökulmaa vahvistamassa itseäni, ikään kuin auttamassa, kun on tarvetta selittää asioita. Uudet tilanteet, tapahtumat, ihmiset antavat mahdollisuuden tarkistaa oppimaamme, testaavat meitä. Emme lakkaa koskaan kasvamasta ja oppimasta. Niinhän minäkin olen kasvattanut itseäni nuoresta tytönhupakosta asti. Se oli todellakin aikanaan jopa tietoinen päätös, sopimus oman itsen kanssa. Mutta tie ei ole ollut helppo, ei sinne päinkään.

Ennen kuin....

En ole tarvinnut siihen mitään sen kummempia kehitysoppaita kuten eivät useimmat muutkaan meistä. Olen silloin tällöin niitä selannut ja lukenut yrittäen oppia viisaammilta. Wayne W. Dyerin eräs kirja 1980-luvulla vaikutti minuun kaikkein eniten.  ”Hyväksy itsesi, uskalla elää” oli kirjan nimi. Niin vain on käynyt, että vaikka minulla on ollut kaksikin kappaletta kirjaa (toinen ainakin paljon alleviivattu), en ole enää vuosiin omistanut yhtäkään. Molemmat kappaleet kirjaa ovat jääneet sille tielleen. Ehkä hyvä niin. Nimittäin ne ohjeet olivat minulle aikanaan vallankumouksellisia. Opi rakastamaan itseäsi, opi olemaan huolehtimatta. Kun meitä lapsesta saakka on opetettu olemaan epäitsekäs ja unohtamaan itsensä ja huolehtimaan ja murehtimaan vain muista itsensä unohtaen ja uhraten. Se oli lapsen saama malli.

Vähän ennen

Mutta ei se, että oppii jotakin ja sisäistää sen, olekaan heti täysin selvää. Emme ole koskaan yksin tässä maailmassa. Kun muutumme sisäisesti, se vaikuttaa voimakkaasti myös meitä ympäröiviin ihmisiin. Muutosta ei ehkä hyväksytä, koska se sotkee totuttuja kuvioita. Muutokset vievät vuosia emmekä itsekään aluksi ymmärrä niitä ja niiden vaikutuksia. Kuljemme melkein kuin sumussa oman aikansa. Rakennamme omanarvon tunteen, joka ei ole riippuvainen muista ihmisistä, näiden sanomisista ja arvosteluista. Tutkimme tunteitamme, jotka tulevat ja menevät. Opimme käsittelemään niitä juuri sellaisina. Ehkä yritämme jopa soveltaa niitä yhteiselämään toisen kanssa. Meitä kyseenalaistetaan muiden toimesta. Kuljemme eteenpäin, mutta välillä peruutamme.

Sitten..

Emme löydä onnea tai kutsuisin sitä paremminkin tasapainoksi, jollemme ota täyttä vastuuta omasta elämästämme. Kukaan muu ei edes voi tehdä meitä onnelliseksi. Kaikki lähtee itsestämme, oman itsemme hyväksymisestä sellaisena kun olemme. Voimme vain rakastaa muita, mutta emme vaatia mitään itsellemme. Kunhan senkin ensin opimme. Kuljemme usein yksinäisenä polkuamme pitkin, kohtaamme taipaleella muita, kuljemme hetken yhdessä, mutta useimmiten jäämme yksin jatkamaan, koska harva uskaltaa kasvun tielle.

Viime viikolla..

Wayne W. Dyer on kirjoittanut lukemattomia oppaita ihmisen taipaleelle. Olen vuosien mittaan lukenut niistä useimpia ja jopa antanut sitten kirjat eteenpäin. Kirjat kuvaavat niiden kirjoittajan omaa polkua elämän läpi ja samalla tuovat valaistusta meille lukijoille. Tässä linkki Wayne W. Dyerin kotisivulle. Taidan olla ennenkin kirjoittanut hänestä tai ainakin olen aloittanut viime vuosina montakin kesken jäänyttä blogikirjoitusta. Äskettäin lainasin kirjastosta ”Elämän tasapaino” (”Being in Balance”–nimisen teoksen, jonka olen nyt lukenut.  En voi muuta kuin vahvistaa hänen ajatuksensa ja todeta niiden toteutuneen jopa omassa elämässäni. Jos Dyerin tänä vuonna ilmestyneen omaelämänkerran nimi on ” I Can See Clearly Now”, en yhtään ihmettele.

27.10.2012 Alex. Muumien  matkassakin on hyvä kulkea.

En pysty enkä edes halua tässä käydä näitä asioita tarkkaan läpi. Jokainen kiinnostunut voi lainata tai ostaa hänen kirjojaan. Elämän tasapaino tarkoittaa ihmisen pyrkimystä tavoittaa hengen ja muodon tasapaino. Kun saa hengen ja aineen tasapainoon ja tajuaa olevansa pääsääntöisesti henkinen olento tai henki kuten minä koen olevani, niin jotenkin vaan asiat tulevat tasapainoon. Sanon aina, että emme saa mitään täältä mukaamme, emme omaisuutta emme ihmisiä. Jossakin vaiheessa pitkän prosessin päätteeksi hyväksyin kaiken juuri niin ja aloin nähdä kaiken olevaisen läpi. Olemme kaikki samaa energiaa, koko maailma kasveineen, eläimineen, ihmisineen. Yhdymme energiatasolla tarkoituksellisesti toisiimme.

5.11.2013 Arttu. Suklaakin auttaa joskus.

Dyer kirjoittaa tuon kirjansa loppusivuilla pari lausetta, joita minun on pakko siteerata

”Hengellisesti ja fyysisesti paremmassa tasapainossa oleminen antaa minulle mahdollisuuden pysyä jatkuvassa kiitollisuuden ja ihmettelyn tilassa.” 

 Hän viittaa muutokseen ja jatkaa Elisabeth Carret Browningin runolla:

”Maa on tulvillaan taivasta, jokainen tavallinen pensas on Jumalan tulessa: Mutta vain hän joka näkee sen, riisuu kenkänsä. Muut istuvat maassa ja poimivat karhunvatukoita…”

Selitys löytyy kirjasta, mutta pitää niin paikkansa, että… Lopuksi hän vielä liittää mukaan Sogyal Rinpochen (kirjoittanut muun muassa aikanaan käsisssäni kuluneen kirjan ”Tiibetiläinenkirja elämästä ja kuolemasta”) toteamuksen:

 ”kaksi ihmistä on elänyt sinussa koko elämäsi ajan. Toinen on ego, riitaisa, vaativa, hysteerinen, laskelmoiva; toinen on kätkössä oleva hengellinen olento, jonka hiljaisen viisauden äänen olet vain harvoin kuullut saati sitten totellut sitä…”.

Katselkaamme taivasta. Kun tarpeeksi sitä katselemme ja tarkkailemme niitä hiljaisia ääniä, löydämme aarteen, saamme lahjan. Elämme elämäämme kuin ennenkin täällä maan päällä, mutta toisaalta kaikki on muuttunut.

Juhannusaattoillan taivas...