Onnellisuus on sisäänrakennettu ominaisuus.

Hiljainen aamupäivä. Ajattelin aloittaa uuden blogikirjoituksen, jota en tietenkään saa valmiiksi tänään. Tämä tulee jälleen olemaan sekavaa tarinaa tavallisesta elämästäni, arkipäivästäni. Kirjoitin eilen valmiiksi erään lehtikirjoitukseni ja pian vuorossa ovat toivottavasti artikkelini sukukirjaan. 

enemmän kuin teksti niin kuvien takana on onnellisuutta

Viime sunnuntaina maa oli jälleen peittynyt lumeen, eikä pakkasilma ole edesauttanut lumen sulamista pois. Talon parkkipaikalla oleva autoni on edelleen lumen peitossa. Ehkä minun on kuitenkin käytävä puhdistamassa se, koska viimeistään torstaina on menoa. Sää tuskin ehtii lämmetä niin paljon, että lumet sulaisivat.

Olen ehkä maininnut ranteeni kipeytymisestä, niveltulehduksesta ym. Viikko sitten maanantaina vihdoin soitin terveyskeskukseen pyytääkseni lääkärin tapaamista. Soittopyyntööni vastattiin lauantaina ja luvattiin palata seuraavalla viikolla, kunhan ensin olisi keskusteltu lääkärin kanssa. Eilen soitettiin takaisin ja todettiin, että lääkärikäynti olisi tarpeen viikon sisällä.

Odotan nyt soittoa terveyskeskuksesta, jossa kerrottaisiin minulle lääkäriaika. Itse asiassa minulle on yritetty soittaa jo eilen, mutta en vastannut, koska en tajunnut, että se on terveyskeskuksesta. Olisikohan minun pitänyt soittaa takaisin siihen vastaamattomaan numeroon? Viimeksi kävin oikealla lääkärillä syksyllä 2019, sen jälkeen on tapahtunut paljon muutoksia.

mutta en selittele sen enempää

Selviän päivän tällä hetkellä ottamalla aamuvarhain yhden särkylääkkeen (Burana). Olin huolestunut, koska aloin seuraavana yönä herätä vasemman ranteen ikävään jomotukseen ja olisi ollut pakko ottaa jälleen lääke. Siitähän huoleni alkoi. Viime yönä herätessäni, ajattelin asiaa perinpohjaisesti. Tajusin, että olin tehnyt oikein halutessani lääkärin palvelusta. Minusta tuntui lähes samalta kuin aikoinaan 2011–2012 sairastuttuani. Ranteet, käsivarret, jalat ja polvetkin olivat kipeät. Jos olen paikallani, en tunne muuta kipua kuin sen ranteen. Särky jäsenissäni on vierasta. Minun on osattava kertoa lääkärille, että särkylääkkeen avulla pystyn liikkumaan normaalisti. Hänhän saattaa ihmetellä, miksi en vaikuta kärsivältä sairaalta.

Sanotaan, että liike on lääkettä. Minulle liike on lääkettä useimmiten vain hyötyliikunnan kautta. Muistin nimittäin sairastumisen alkuajan, kuinka vedin jalkoja perässäni toteuttaessani runsasta liikkumista. Seuraavan päivän lojuin sohvalla väsyneenä ja jalat kipeinä.

Naiivi nainen kirjoittaa tällaiset asiat blogiin kaikkien luettavaksi. Siis vaikkei se kiinnostaisikaan ketään. Blogipostauksiani luetaan ihme kyllä harvinaisen paljon. En tosin tiedä lukijoista mitään, paitsi joistakin harvoista. Se ei ole edes oleellista, koska kirjoitan lähinnä itselleni. Somessa jossakin kommentissa joku kirjoitti, että blogit ovat vanhanaikainen juttu, kukaan ei niitä enää lue, kaiken pitää olla podcasteja ja lyhyitä videoita tai muita päivityksiä.

Minä olen itse asiassa usein raivona (ehkä liian voimakas sana), kun näen Instagramissa tai Facebookissa näitä videoita tai päivityksiä, jotka katkeavat kesken ja ovat epämääräisiä. Kukaan ei jaksa tai osaa enää lukea eikä keskittyä tai olla ylipäänsä kiinnostunut muiden jutuista.

Kukaan ei myöskään lue enää asioiden taustoja, ei ole perillä tosiasioista, ei halua edes tietää niistä vaan suoltaa eteenpäin suoranaisia valheita.

Tämä Suomen hallituksen ja työelämän välinen kiista on herättänyt myös minussa todella voimakkaita tunteita. Olen alkanut rajoittaa omaa sekaantumistani aiheeseen vähän kerrallaan, koska kaikki kommentit ja keskustelut ovat lähinnä herättäneet minussa liian paljon ajatuksia. En kuitenkaan voi tehdä mitään.

Eräänä päivänä äskettäin kirjasin paperille omia muistojani ammattiyhdistyselämästäni ynnä muusta. Ihmettelin, kuinka harva uskaltaa/haluaa puolustaa työntekijöiden oikeuksia tässä nykytilanteessa. En tiedä, mutta asia on ollut minulla jo alusta alkaen veressäsi, en tiedä, mistä olen sen napannut. Heti oman työelämäni alusta lähtien, jopa ollessani Saksassa kaksi kuukautta töissä kaupassa kesällä 1971. Aloitin pankkialalla Suomessa jo 1970 ja jatkoin kevääseen 1971, jolloin lähdimme takaisin Saksaan. Kun palasin tyttäreni kanssa Suomeen 1972 keväällä, menin taas kesäksi töihin pankkiin. Syksyllä aloitin kauppaopiston. Kesän 1973 jatkoin pankkityöllä. Edellisiin kausiin sisältyi jotakin lakkotouhuja, mutten muista tarkemmin.

Kun alkukesästä 1975 muutin pääkaupunkiseudulle, aloitin taas pankissa. Aina vaihtaessani pankkia ja työpaikkaa pidin tärkeänä, että palkkani olisi edellistä parempi. Helsinkiin tullessa, kieltäydyin hyvästä paikasta syystä, että pankki ei suostunut palkkatoivomukseeni.

Kesästä 1975 alkaen tehtäväni työssä alkoivat olla asiantuntijan tehtäviä. Silloin oli jo ilmiselvää, ettei palkkani koskaan riittänyt yksinhuoltajalle. Minusta tuli taistelija, ensin sellaisenaan ja myöhemmin luottamusmiehenä. Yleensä yritimme sopia palkoista ja toimenkuvista. Turbulenssia riitti. Talvella 1990 oli todella pitkä lakko alkaen 19.1.1990 ja päättyen 4.3.1990. Asuin silloin Tuusulassa ja kuljeskelin metsissä koiran kanssa. Mutta en muistanut, että se oli noin pitkä. Saimme muistaakseni palkkoihin silloin hyvän lisän.

Olin myöhemminkin erilaisissa kärhämissä puolustamassa työntekijöitä koskivat ne sitten palkkoja, lisiä, työoloja tai muutoksia. Loppuun saakka.

Tämän hetken tilanne onkin minusta vaikea ymmärtää. Työntekijöitä syyllistetään siitä. Hallitus teki itsestään työnantajan. Saa nähdä, miten käy.

20.3.2024

Käy siis, miten käy. Terveystilanteeni ei ole kovin innostava juuri nyt. Puhelua ei ole kuulunut. Kantaan oli merkitty, etten ole vastannut puheluun, lupasivat yrittää joku päivä myöhemmin.  Ärsyttää, kun pitää puhelinta koko ajan vieressä.

Jaan blogeissani julkaisemiani kuvia myös Instagramissa, josta ne siirtyvät myös Facebookiin. Siellä kerron enemmän kuvien ajankohdista.

Suomi on taas valittu maailman onnellisimmaksi maaksi. Mikä on se, joka tekee minut onnelliseksi. Kun ajattelen niitä harvoja käyntejä muissa maissa, tiedän, mikä. Se jokin on minussa sisäänrakennettu ominaisuus, joka on kulkenut mukanani syntymästäni saakka. Sen kautta olen kasvanut tähän maahan ja vaikken hyväksy kaikkea kuten en nykyajan polarisaatioita, ihmisten turhaa valitusta, vaikkapa siitä, että väestö vanhenee ja kaikkeen kommentointia ja historiatietämättömyyttä, liiallista nopeutta/hätäisyyttä, niin olen onnellinen vaatimattomaan elämääni.

Minäkin olen valittanut tässä postauksessani, koska olen tuntenut oloni aika ajoin kurjaksi enkä tiedä, saanko riittävän avun. Olen silti aina loppujen lopuksi saanut. Huomaan, että olisin voinut valittaa paljon useammin. Se ei vain ole ominaisuuteni, kuuluu siihen sisäänrakennettuun, syntymässä saamaani. Nyt ihmettelen sitä, miksi tavallisten ihmisten pitää taistella niin kovasti, että saavat paremmat olosuhteet, miksi maallinen rikkaus kiertää meidät. Silti tyydymme olotilaamme.

Kuten jo esivanhempamme sanoivat, mitään emme saa mukaamme lopullisesti poistuessamme.

Olikohan tämä tässä tällä kertaa. Seuraavat ideat kolkuttelevat.

 

Kompastun ajattelemaan liikaa

Tekoäly on todellakin rynnännyt vauhdilla eri sovelluksiin. Word tekstinkäsittelyohjelma ilmoitti heti alkajaisiksi, että sanelutoiminto on nyt saatavilla omalla kielelläsi. Ehkä ilmoitus on tullut jo aiemmin, mutta en ole ehtinyt kiinnittää siihen huomioita. Kuten olen aiemmin maininnut, olen kokeillut keskustelua tekoälyn kanssa kysyen neuvoja, mutta muuten olen jättänyt asian sikseen.

15.7.2020 kaikki kuvat tässä postauksessa ovat vuodelta 2020

Aloitan uuden postauksen tai yritän aloittaa, koska Minni-kissa hyörii taas ympärilläni. Siitä tulee mieleeni, ettei minun ole tietenkään pakko kirjoittaa juuri nyt. Kirjoittamisesta ei saa toisaalta tulla pakollista toimintaa. Kautta aikojen olen rynnännyt kirjoittamaan jotakin, lapsesta lähtien. Tietokoneet ja blogialustat ovat helpottaneet asiaa. Aiemmin ja vieläkin kirjaan asioita eri välineisiin. Muistutan itseäni aiheista, jotka olisi hyvä ottaa käsiteltäväksi. Kiireisinä tai muuten vaikeampina aikoina on paras pysytellä kevyemmän ja henkilökohtaisen kirjoittamisen tasolla kuin ottaa jotakin isoa tutkimuksen alla olevaa kohdetta kirjoitettavaksi.

Löydän koko ajan lappuja, joissa olen kirjannut aiheita. Jos toisille on pakkomielle jossakin muussa harrastuksessa, niin minulla se on toden totta kirjoittamisessa. Lapsena ja nuorena päiväkirjaan kirjoittaminen oli se juttu. Se on muuten jopa häirinnyt tietämättäni ehkä useampia ihmisiä ympärilläni. Äskettäin järjestäessäni vanhoja kirjeitäni nuoruuteni kirjeenvaihdon jäljiltä kotimaisiin ja ulkomaisiin kirjeisiin. Silmiini osui sattumalta eräs lyhyt kirje, joka oli päivätty 29.7.1963.  Olin viettänyt serkkuni perheessä Kouvolassa lyhyen aikaa. Serkkuni kirjoitti kirjeessään mm. ”Minua hermostutti silloin, kun sinä olit täällä se, että aina kirjoitit sitä päiväkirjaasi.”

26.5.2020

Kautta aikojen kirjoittavien naisten elämä saattaa olla ollut jopa vaarallista. Lukeminen ja kirjoittaminen ovat kuitenkin tuoneet aikoinaan naisille paremman elämän. Lukeminen on vaarallista, koska se saattaa avata silmämme uusille asioille ja ideoille ja muuttaa meitä sekä hyvään että pahaan. Kirjailijaksi halunneet naiset kirjoittivat aikoinaan salanimillä, koska naisen tekstejä ei otettu todesta. Maailma on edelleen naisille, lapsille ja miehille monella tapaa todella vaarallinen paikka. Lukemiseen ja kirjoittamiseen liittyvät asiat ovat mahdottoman laaja kokonaisuus, joten en edes yritä aloittaa kirjoittaa siitä. Haluan edelleen korostaa syvälukemisen taitoa ja asiaan paneutumista. Osaamme kaikki kirjoittaa, vähintään kommentteja somealustoilla. Miten on pitemmän kirjoittamisen taito?

Tänään jatkan pakollisilla kotitöillä, pyykkien pesulla ja ruoan laitolla kahdeksi päiväksi. Yöllä oli satanut ohut kerros lunta, joka sulaa pois. Onneksi sain eilen järjestettyä auton huollon ja katsastuksen alkuviikosta. Muissa tehtävissäni yritän myös päästä askeleen eteenpäin.

31.5.2020

On jo helmikuun 9 ja lähes viikko on kulunut aloituksestani (3.2.) En ole päässyt jatkamaan tekstiäni, koska on ollut aivan liian paljon muuta tekemistä. Usein mietin, johtuuko ”saamattomuuteni” iästäni ja hitaudestani. Olinhan aiemmin nopeampi. Sain vielä pahasti keskeneräiset sukutaulut muille kirjatoimikunnan jäsenille (meitä on kolme) maanantaina illalla kuten olimme sopineet. Viikko aukeni eteeni täysin muille asioille. Tiistaina sain autoni huoltoon ja huoltofirma hoiti myös sen katsastukseen puolestani. Tyttäreni haki minut aamulla huoltamosta kotiin ja iltapäivällä vei takaisin hakemaan autonsa. Hänelle on toki aika vaikea aina järjestellä ajoja töiden ja lasten takia, joten joudun joustamaan enkä valitettavasti osaa käyttää sellaisina päivinä aikaani rationaalisesti.

Sen jälkeen ajattelin suunnitella lupaamaani esitystä Helsingin Kuolemajärvikerhon tilaisuuteen kuukauden viimeisenä torstaina. Vaikka päällisin puolin voisin aina mennä sieltä, missä aita on matalin, en osaa. Valmistellessani tutkin koko ajan lisää, vahvistan aiempia tietojani ja kirjaan kaikkea muistiin. Vaikka olen tehnyt muutakin välillä, niin päivät ovat karanneet. Olin tänä aamuna todella yllättynyt, kun huomasin, että on jo perjantai. Olisi kiva mennä uloskin, mutta yli 20 asteen pakkanen ei houkuttele, vaikka sää on aurinkoinen ja kaunis. Sanon itselleni, että on myös hyvä parannella salaperäistä yskääni. Ajattelin jo eilen, että tänään kirjoitan.

Aamukahvin jälkeen oli kyllä pakko mennä vielä kaivamaan kesän 2015 muistoja matkasta, jolloin kävimme myös Seivästöllä. Tyhmät, nopeasti napatut kuvat antoivat valmistelemaani tarinaan tukea. Viimeiset lähes parikymmentä vuotta ovat toden totta menneet tutkimukseen. Vähän kerrallaan olen kerännyt aineistoa monesta eri asiasta. En ole aina edes tajunnut, miksi. Se vain sattuu olemaan luonteeni piirre. Niistä riittää ammennettavaa. Tiedän kyllä, että en koskaan ehdi kaikkea.

On ihana yrittää asettautua yli 130 vuoden takaisiin aikoihin, kun tietoa on todella niukasti olemassa. Pienikin tieto vie silti asiaa eteenpäin ja tiedän, että löydän jatkossa lisääkin, kun ehdin taas lukea enemmän. Seuraavat tehtävät rassaavat jo mieltäni. Teen kaikkea limittäin ja lomittain. Kiitän tasaisia pakkaspäiviä, koska silloin en tarvitse särkylääkettä. Ainoa ongelma hyvinä päivinä on, että ehtisin tehdä kaiken, mitä pitäisi tehdä.

1.5.2020

En ole ehtinyt käydä sähköpostejani läpi. En seuraa aktiivisesti blogini tilastoja, mutta kun nyt poikkesin niitä katsomaan, näen, että niitä on luettu tässä kuussa jo 1465 kertaa.  Eniten niitä on luettu Yhdysvalloissa. Ettei vain tekoäly käy lukemassa. Sehän voisi tehdä niistä minulle kirjan. En ehdi olla somessa. Hesarin luen aamulla tabletin näytöltä ja seuraan aktiivisesti politiikan uutisia, mutten käytä niihin liikaa aikaa. Aina välillä olen raivostunut asioista, mutta ihailen itseäni, että osaan hillitä puheitani, jos aihe tulee puheeksi. Miten ammattipoliitikot voivat puhua niin tyhmästi toistamalla aina samaa?  Rentoudun katselemalla jotakin sarjaa Areenasta. Yritän tehdä joka päivä ruokaa, mieluiten kahdeksi päiväksi.

Loppujen lopuksi odotan kevättä ja lämpöä, en hellettä.

Seuraavat kirjoitustehtävät odottavat jo niin, että maaliskuussa pitäisi olla valmista. Saa nähdä ehdinkö? Jos luet blogiani, niin kyllä täällä liittää luettavaa aina vuodesta 2012 alkaen. Useimmat tekstini ovat tavalla tai toisella edelleen ajankohtaisia.

10.5.2020

 

12.2.2024

On presidentinvaalien päättymisen ja uuden presidentin julistamista seuraavan päivän aamupäivä. Onneksi olkoon, Alexander Stubb, vaikka äänestinkin toista ehdokasta. Pekka Haavisto olisi ollut myös oikein hyvä presidentiksi. Onneksi vaalit sujuivat rauhallisesti ja yhteisymmärryksessä ja lopputulos oli tasainen. Kaikki hyvin toistaiseksi.

Olen viime aikoina ajatellut paljon Suomen politiikkaa. Olen jopa ärsyyntynyt itsestäni ja siitä, että seuraan sitä paljon ja luen myös taustoja ja mielipiteitä. Usein nykyään toistetaan monen suusta, että kansa on puhunut ja muiden on sopeuduttava sen tahtoon. Se on demokratiaa. Se taisi myös tulla esille näissä pressanvaaleissa joissakin omahyväisissä keskusteluissa. Kirjoittaja varmasti tiesi sen ärsyttävän, jos antoi ärsyttää. Olen seurannut asiaa jo pitempään, siksi kirjoitan siitä. Entä kun Suomessa on kaksi lähes tasavertaista puolta vaaleissa kuin vaaleissa. Kummassakaan puolessa ei ole valtavasti eroavaisuuksia ollaan sitten nk. oikealla tai vasemmalla (paitsi äärioikeiston ajatuksissa). Vastakkainasettelua syntyy silti paljon. Hävinnyt puoli ei saisi mielellään esittää ajatuksiaan, koska on hävinnyt. Eikö demokratia ole myös sitä, että kaikki saavat olla omaa mieltään. Koska jako on niin selkeä puolet ja puolet, voittaneen osapuolen pitäisi ehdottomasti tehdä myös yhteistyötä hävinneen osapuolen eli sen toisen puolen kansasta kanssa. Omat edut näköjään hakkaavat kaikkien yhteiset edut. Eripura ilmeisesti mahdollistaa myös paremmin omien etujen tavoitteet. Olisiko sittenkin niin, että meilläkin aito demokratia on pian vaarassa? Sehän nähdään. Itselleni aion sanoa, että ala pysytellä erossa näistä asioista. 

Hesari 10.2.2024

 

Viime viikko oli erityisen hyvä viikko, koska oli tasainen pakkassää. En tarvinnut yhtenäkään päivänä tämän tekstin aloituksesta lähtien särkylääkettä. Pari yötä saattoi jäädä lyhyemmäksi, kun ajattelin liikaa. Projekti 1892 aktivoitui, kun nukkumaan mennessä luin uudelleen käsin kirjoittamiani tekstejä vuodelta 2000. Kerron siitä lisää ehkä maaliskuussa, jos ehdin.

Kuten olen aiemmin monta kertaa kirjoittanut, niin tunkeutuminen asioiden ja tarinoiden alkusyihin montaa eri väylää pitkin, on ominaisuuksiani. Siksi minun on vaikea edetä helppoa tietä päämäärään tai voisiko sanoa lyhintä tietä välittämättä hyvästä lopputuloksesta. Toisaalta olen myös aina huomannut, vaikka olen joskus senkin unohtanut, että harvat ihmiset ovat ylipäänsä aidosti kiinnostuneita siitä, mitä haluan kertoa, koska olen tavallinen ihminen ilman suuria meriittejä ja oppineisuutta. Tämä vie taas siihen, mitä korostin aikoinaan jopa lapsenlapsilleni, jotka pelkäsivät muiden arvostelua ja sanomisia. Sanoin, että me ihmiset olemme vain pieniä tomuhiukkasia maan pinnalla eikä kukaan ole meistä loputtoman kiinnostunut eikä tarkkaile meitä. Täytyy sanoa, että itse asiassa, ihmisten näkymättömyys on vain korostunut ajan mennessä eteenpäin.  Näin on, siitäkin huolimatta, että somessa ihmiset tulevat ja yrittävät tulla monin keinoin iholle. Ne ovat vain hetkiä, jotka eivät oikeastaan kerro ko. ihmisestä paljon mitään. Syvällisyys puuttuu kokonaan. Osa ihmisistä pysyttelee aina ulkopuolella, osa jää tahtomattaan ulkopuolelle, vaikka haluaisi olla mukana.

Hyvää helmikuuta kaikille lukijoilleni!

Me 11.2.2024

 

 

Niitä näitä tässä ajassa

Olen taas aloittanut muutaman blogipostauksen, jotka ovat jääneet kesken. Olen myös kahden vaiheilla, kirjoitanko enää jatkossa niin paljon omien päivieni tapahtumista, ja arkipäivän jutuista vai alanko kirjoittaa vain historiaan liittyvistä aiheista, joihin saan tietty suuremman ja pienemmän ripauksen nykyhetkeä. Joissakin lehtiartikkeleissa on kirjoitettu siitä, että nykyään sotketaan liikaa omaa elämää kirjoituksiin eli toimittajien ja kirjailijoiden omiin teksteihin. Se liitetään maailman muuttumiseen enemmän yksilökeskeiseksi, ehkä myös itsekkääksi? Olikohan se suunnilleen näin?

Minulla on tosin jo blogieni alkuhetkestä lähtien eli vuodesta 2008 ollut tapa katsella ja tutkia maailmaa oman itseni kautta. Teen sitä myös keskusteluissa. Hyvä ystäväni huomautti siitä aina. Olen aina ja edelleen kokenut sen ainoaksi oikeaksi tavaksi. Huomaan sen myös lisääntyneen lehtiartikkeleissa ja esseissä. Kirjoittajat pääsevät lähemmäksi aihettaan lisäämällä siihen henkilökohtaisen, usein jopa aran ja vaikeankin, näkemyksen. Ihan hyvä niin.

Henkilökohtainen ja avoin tyylini tulee jatkumaan hamaan synkkään loppuuni saakka. On ollut aiheita, joista en ole esittänyt mielipiteitäni. Usein ne ovat liittyneet sosiaalisessa mediassa kiivaasti käsittelyihin aiheisiin, riitoihin, voimakkaisiin mielipiteisiin, vihapuheeseen jne. Olen halunnut pysytellä niiden ulkopuolella paitsi, että olen kyllä lukenut niitä, vahvistanut lukemisella omaa kestävyyttäni. Tunnen myös ihmisiä, joiden kanssa en voi ollenkaan ottaa politiikkaan liittyviä asioita keskusteltavaksi. Siis ei edes keskusteltavaksi rauhallisesti!

Pari päivää sitten (14.7.) aloitin uuden blogipostauksen, mutta tiesin sen jäävän julkaisematta, mutta liitän sen nyt tähän kommenttina:

”Politiikan rintamilla on ollut viime aikoina kovin vilkasta ja myrskyisää.  Sen seuraaminen on vienyt myös minun aikaani. Olen ollut kiinnostunut myös siinä mielessä, että olin pettynyt uudesta hallituksesta ja ihmetellyt sen kompurointia heti alusta alkaen. Meillä Suomessa on ollut tapana jo pitkään erityisesti sosiaalisen median ja sanomalehtien kommenteissa olla esittämässä poikkeavia mielipiteitä syystä, että jos esim. oli edellisen hallituksen puolella, sai kasan paskavettä päälleen. On täysin ymmärrettävää, että silloin on mieluummin hiljaa. Nyt perussuomalaisten ministereistä esille nousseet asiat ovat olleet itse asiassa puhdistava asia. Rasismin ja siihen liittyvien aiheiden takia perussuomalaiset nimenomaan saivat äänivyöryn. He itse sanovat, että suora kaunistelematon puhe ja kirjoitukset ovat heidän valttikorttinsa. Niin taitaa ollakin, mutta sen uskovat parhaiten ihmiset, jotka eivät seuraa politiikkaa eivätkä ole perillä ja tietoisia maailmanmenosta eikä heillä ole kokonaiskuvaa. Siksi tämä kaikki onkin niin vaarallista. Tunnen joka päivä myötähäpeää, että kokoomus meni myös tähän lankaan, uskoi perussuomalaisia, Suomen rasistista, äärioikeistolaisinta puoluetta, jonka nyt pitää kaunistella puheitaan ja yrittää näyttää siistiä puolta jonkin aikaa. Häpeän Suomen hallitusta ja ihmettelen, miten jotkut fiksut ihmiset ovat siinä mukana.”

Häpeä on ollut minulla kestoaihe blogieni alusta alkaen. En lähde tuohon aloittamaani aiheeseen sen enempää kuin, että olen todella iloinen, että aihe on noussut nyt esille myös valtion johdossa. Siihen liittyen olen myös ihmetellyt, että rasismiin syyllistyneet ihmiset ovat pystyneet kieltämään sen itsessään ja julistamaan muuttuneensa. En usko siihen hetkeäkään. Ihminen on perusajatuksineen sama nuoresta aikuisesta lähtien, useimmat jo lapsesta lähtien. Olen itse siitä esimerkki.

Häpeä on monessa mielessä mielenkiintoinen aihe, tosin se ei ole kovin kiinnostava useimpien mielestä. Sen tunnistaminen ja myöntäminen vaatii rohkeutta. Siitä ei haluta puhua, vaikka se on kietoutunut meihin lapsesta saakka. Sitten on vielä tämä koko yhteisön häpeä, myötähäpeä ja kaikki pienemmät häpeät. Mitähän saisin tästä loppujen lopuksi aikaiseksi, jos viitsisin edes aloittaa. 

Tänään oli muistaakseni Hesarin yleisönosastolla kirjoitus, että Suomessa on liian vähän esteettömiä uimarantoja. Lukiessani sen, laitoin ”häpeälinssit” silmilleni ja ajattelin asiaa omalta kannaltani. En tarvitse vielä tarkoitetussa mielessä esteetöntä uimarantaa, mutta esteetön-sanan voi käsittää myös toisin. Olen nimittäin aina hävennyt omaa ulkonäköäni ja uimapuvussa esiintymistä todella kauan lyhyitä väliaikoja lukuun ottamatta. Silloin tällöin olen yrittänyt jättää asian huomioimatta, koska tiedän tuollaisen häpeän olevan aivan älytöntä. Olenhan aina ihaillut naisia, jotka uskaltavat rohkeasti näyttäytyä huolimatta ulkoisista syistä. 

Häpeän tunne tulee kuitenkin tosi syvältä ja vie monessa asiassa jo lapsuuteen saakka, niihin hetkiin, kun ulkonäköä tai ominaisuuksia arvosteltiin. Tällaiset aiheet olisi käsiteltävä juurta jaksain kuten monet muutkin asiat kuten puhumattomuus, tunteiden kieltäminen.  Toisin sanoen häpeä on kiinni minussa kuten se on monissa muissakin. Korona-aika korosti sitä ja nyt pitää irtautua. Muuten ratkaisu omaan uimaan menohäpeään olisi löytää mahdottoman syrjäinen paikka tai vanhanajan uimapuku, jossa on lahkeet.

Ihmisillä on siis kaikenlaisia juttuja, joita peitellä. Koska meillä on niin voimakas yksityisyyden suoja, jokaisen pitää ottaa ne omalta osaltaan itse esiin. Kaikki eivät vain uskalla. Saakin nähdä, mitä vastaavanlaiset asiat nousevat jatkossa esiin, yleisesti ja kirjoituksissani. Jos nyt ehdin kirjoittaa. Yritän elää rauhallisesti, tehdä töitäni eteenpäin, liikkua riittävästi luonnossa, nukkua pitkät yöunet. Ehkä kesämatkakin onnistuu? Ikkunat pitäisi pestä ja auto siivota ja imuroida.

Edelleen hyvää kesää kaikille lukijoilleni!