Nyt nukkumaan! Kello lähestyy jo puolta yötä. Kaikki on hoidettu Ja muut asiat voivat odottaa. On paljon kaikenlaista tekeillä. Silloin kaipaan eniten sitä rauhaisaa tyventä, aikaa kirjoittamiselle. Sitähän se nykyään enimmäkseen minulle on. Mutta ei, ei, se ei onnistu ja usein päivä ehtii vaipua illan syliin, kun olisi aikaa. Silloin väsymys alkaa tuntua jäsenissä, silmissä, koko olemuksessa. Olisi viisainta kömpiä peiton alle. 

Kaikki kuvat tässä blogissa ovat huhtikuulta 2011.

Ei varmaan kenelläkään muullakaan ole sellaista rauhallista tyventä. Yritin tänään kaiken muun tohinan välissä kartoittaa paikkoja, jonne kätkisin krookusten ja tulppaanien sipulit ensi kevään toivottavaa kukkaloistoa varten. Tässä on mennyt viisi vuotta, kun en ole siihen pystynyt. Olisin varmaan voinut, mutta talo on ollut välillä myynnissä, sitten remontissa ja taas  myynnissä tai minä olen ollut kykenemätön tai haluton enää mitään istuttamaan. On ollut monenlaisen luopumisen aika. On silti vaikea irrottaa kaikkia sulkiaan tai höyheniään. Maalaisella on aina sormet mullassa. Sen muuten myös sisareni tietävät hyvin.  

Kuvia selatessani huomasin kevään 2011 olleen viimeinen kunnon kevääni. Olihan se kovin raskasta aikaa, kun valmistauduin oikeudenkäyntiin. Toisaalta jaksoin vielä paljon, opiskelut olivat vielä meneillään, olin koko ajan liikkeessä ja olin terve. Kuvat kertovat paljon aktiivisesta elämästäni, joka sitten seuraavasta syksystä alkaen alkoi mureta ja muuttua erilaiseksi.

Nyt olen saanut monta asiaa hetkeksi rauhoittumaan, siksi yritän viivytellä elämässäni tyvenessä, istuttaa sipuleita maahan, ottaa rauhallisesti, levätä talven ja nauttia keväällä kukkaloistosta. Sitä ennen riemuitsen talven tulosta enkä stressaa liikaa. Jos vain osaisin! Talviunet olisivat myös paikallaan. Niinhän rakkaat muumit tekevät!

Liitän tähän tasan viisi vuotta sitten kirjoittamani blogin ”Tyvenessä”.  Vähän eri tavalla käsittelin tyventä verrattuna tähän päivään.  Mutta ennen julkaisua menen nukkumaan. Hyvää Yötä!

 

”28.9.2011

Tyvenessä

Sana vaan on juolahtanut eilen ja tänään useampaan kertaan mieleeni, koska niin kipeästi kaipaan tyveneen, johonkin rauhaisaan hetkeen, metsään, pelloille, niityille. Siellä missä valkoiset hattarapilvet purjehtivat taivaalla, aurinko paistaa, on hiljaista ja rauhallista. Vain linnunlaulu ja puiden humina pienessä tuulessa taustalla. 

Kun eilen kuljin Helsingin keskustassa matkalla yliopistolle, olin taas ajatuksen keskiössä. Omituista oli, että olin sillä hetkellä keskellä ihmisvilinää, Aleksanterinkadulla, Stockmanin kohdalla. Tulipa mieleeni, että onko minun nykyään mentävä meluun ja ihmisvilinään kotini rauhasta ja hiljaisuudesta löytääkseni tyvenen? Tuskin sentään. 

Viime viikot ovat olleet ehkä liiankin täynnä tekemistä,  etten ole päässyt tarpeeksi usein tyveneen. Maanantaina sunnuntaisen sukukokouksen jälkeen olin melkein sairas, päänsärkyinen ja surkea pelkästä levon kaipauksesta. Lepokin liittyy tyveneen. Kun sitä eniten tarvitsee ja kaipaa, se saattaakin paeta, koska olemme liian rasitettuja.  Onneksi voimme tavoittaa sen edes lyhyeksi hetkeksi. Sitä taitoa olen saanut yllin kyllin harjoitella muutaman viime vuoden aikana. 

Maanantaina hain apua pahaan olooni menemällä istuttamaan kasveja ja kätkin samalla jo aikoja sitten ostamani tulppanien sipulit multaan, siihen uuteen kukkapenkkiin. Lähistöllä melkein naapurissa asuva ystävä kulki ohitse ja poikkesi pihakahveille kanssani. Siinä tyveniä kerrakseen.

Löytää tyven ja lepo kaikkien tehtävien ja erityisesti kaikkien huolien välistä, kohota hetkeksi niiden yläpuolelle. Ehkä minua auttaa siinä erityisesti myös se, että vaikka puurrankin täällä maallisten asioiden parissa, olen kuitenkin siirtymässä enemmän ja enemmän sinne henkien maailmaan.

Kaikki asiat tahtovat lopuksi järjestyä. Mutta sydäntäni koskee pelkkä ajatuskin, että monet ihmiset oikeasti sortuvat sellaisten vaikeuksien alla. Joskus ajattelen itsekin, että ehkä sittenkin olisi parempi päästä täältä kokonaan pois, pois ikävistä raha-ongelmista, oikeusjutuista, virheistä, moitteista, vanhenemisesta. Tänään viimeksi eräs puhelinsoitto vaihteeksi muutti kaikki suunnitelmani ja erityisesti pahoitti mieleni. 

Mutta se siitä, yritän hoitaa asiat ja jatkan tässä ja nyt. Elämä on kuitenkin täyttä, olen terve ja osaan tavoittaa ne onnentyvenet riittävän usein. Palaan vielä hetkeksi sukukokoukseen. Kuolemajärven Sirkiät ry piti ensimmäisen sukukokouksen perustamisensa jälkeen viime sunnuntaina Raision Huhkotalolla. Me kaikki järjestelyistä vastaavat olimme ensimmäistä kertaa asialla. Se näkyi myös varsinkin kokouksen osalta, kun takerruimme liikaa epäoleellisiin asioihin. Kaiken kaikkiaan minulle jäi hyvä olo, mutta kun maanantai-aamuna heräsin päänsärkyyn, olin ehkä unissani työstänyt asioita aivan liikaa ja soimannut itseäni, etten sittenkään tehnyt tarpeeksi.

Paikalle oli tullut lähes 80 sirkiäläistä ympäri Suomea. Oma ponnisteluni huipentui kotisivujen tekemiseen valmiiksi viimeisen kuukauden aikana ja niiden esittelyyn kokousväelle. Tästä pääset katsomaan sivuja. Puheenjohtaja vaihtui, entinen puheenjohtaja siirtyi varapuheenjohtajaksi ja hallitukseen valittiin yksi uusi jäsen. Kun saan tässä hetken toipua kaikesta eteeni tulleesta, käyn päivittämässä tietoja. Monta muutakin tehtävää tältä osin odottaa paneutumistani.

Toimittajan huomautus 2020: Kotisivut eivät enää toimi ollenkaan muutosten takia. Mutta tulevaisuudessa meillä on ehkä uudet kotisivut.

Ehkä otan kaikki asiat todellakin liian vakavasti ja tosissani kuten sisareni sanoi. Mutta perusvirettään on vaikea mennä muuttamaan. Se nimenomaan sisältää myös arvostuksen, millä suhtaudun kaikkiin kanssaihmisiini/aikalaisiini, otan heidät ja heidän sanansa tosissaan. On usein vaikea tietää niitä vaikutteita, jotka heissä jylläävät. Siitähän tässäkin on kysymys, ei yksinomaan minusta. Tämä maailma on muuttunut ihmisten osalta entistä vaikeammaksi. Me jokainen voimme tehdä siitä hitusen paremman pienillä muutoksilla käytöksessämme ja suhtautumisessamme toisiin ihmisiin.

Ehkä nyt kuitenkin, juuri nyt, jätän kaikki paperit ja asiat levälleen ja lähden sienimetsään rauhoittumaan.”

Tänään

Eilinen sade ja tuuli irrotti valtavan määrän lehtiä ja havunneulasia. Sää oli tänä aamuna mitä parhain työskentelylle pihalla, Valmistelin tulppaanien istutuspaikkoja kaivamalla, siivoamalla pois juuria ja haravoin. Tarpeellinen ulkoilu ja liikunta tuli sillä hoidettua. Illalla on Helsingin Kuolemajärvi-kerho, harrastus, joka on vienyt ensin pikkusormen ja sittemmin koko käden. Syksyn toiminta lähtee käyntiin. Mukava nähdä tuttuja ihmisiä, joista useat ovat myös kaukaisia sukulaisia. Viikonloppuna ehdin palata näihin kotiasioihin, joita kyllä nyt riittää. Omakotitalossa asumista ei voi mitenkään verrata kerrostaloasumiseen, sen olen huomannut sitä 2014 kokeiltuani.

En halua olla passiivi

Palaan edelliseen kirjoitukseeni ”Elämän särmä” sikäli, että sitä kirjoittaessani ja ottaessani siihen otteita aiemmista kirjoituksista, huomasin taas sen itse asiassa ällistyttävän asian, että kirjoitin vain pintaa raapaisten. Nimittäin samanaikaisesti samoihin aikoihin, juuri samoina päivinä tapahtui myös paljon muuta kuin mistä kirjoitin. Se kaikki selvisi osittain ottamistani valokuvista. 

Kumpi on merkityksellisempää; se mitä ajattelumme kehittää vai se, mitä oikeasti tapahtuu? Entä ihmissuhteet, tapaamiset?  Kaikkea emme koskaan edes halua kertoa. Ikävät asiat unohdamme melkein tarkoituksellisesti, ehkä ne ikään kuin häviävät sillä tavalla. Kun onnistumme hyvin jossakin ja olemme ylpeitä itsestämme, emme kerro sitäkään. Joku voi luulla, että olemme ylpeitä ja kehumme itseämme. Facebookissa vihjailu on arvokasta, mutta myös ärsyttävää. Jokaisella on siellä oma minä tai sitten ei ole muuta kuin minän varjo. Siellä ihmisen tunnistaa hänen tyylistään ja kirjoituksistaan edes näkemättä hänen profiiliaan. Toistamme omaa itseämme koko ajan.  Tallaamme koko elämämme samoja polkuja, vaikka oikeasti me olemme paljon muutakin. Emme vain tuo sitä näkyviin. Suomessa on myös usein yllättävän tärkeää häivyttää oma itsensä ja sukeltaa passiiviin.

Samoja polkuja tallaan minäkin toistaessani itseäni vuodesta toiseen. Mutta olen aina ärsyyntynyt siitä passiivista, vaikka joskus olen huomannut sen käytön olevan pakottavaa.  Siihen tapaan lipsahtaa helposti, se antaa meille mahdollisuuden häivyttää se oma ärsyttävä persoonamme, se kaikista vierain henkilö. Mielestäni se passiivisuus tekstissä saa minut yleensä ohittamaan sen ei-kiinnostavana.  Kun luen vanhoja blogejani, niitä unholaan kadonneita, joihin joskus viittaan ja julkaisen uudestaan kokonaan tai osittain, huomaan niissä usein pohtineeni tällaisia asioita. Miksi teemme niin ja näin? 

Wikipedia: 

”Passiivi (lat. passivum) on yksi verbin pääluokista, muita ovat aktiivi ja medium. Indoeurooppalaisissa kielissä passiivi on verbin muoto, jossa transitiiviverbin tekeminen kohdistuu lauseen subjektiin. Suomen kielessä passiivi taas kuvaa verbimuotoja, joissa tekijä jää taka-alalle.”

”Suomen kielessä passiivia on perinteisesti pidetty verbin pääluokkana, joka ilmaisee epämääräisen persoonan suorittamaa tekemistä (esimerkiksi tehdään, puhuttiin, on luettu, tultaisiin). Passiivia voidaan kutsua myös neljänneksi persoonaksi. Silloin passiivi nähdään verbin subjektittomana persoonamuotona. [1] Aktiivissa taas tekijä mainitaan.”

Nuorempana olemme myös enemmän viihteellä. Saatamme olla kiinnostavampia suuremmalle joukolle. Minusta taas vanhemmat ihmiset ja joskus myös nuoremmat ovat hurjan paljon kiinnostavampia, jos he ovat kiinnostuneita samoista asioista kuin minä!  Silti joukossa toimiessa iän mukana moni asia menettää hohtonsa. Siksi pitää lähteä eläkkeelle ja aloittaa alusta. Eikö se ole se kolmas elämä? 

Asiat saattavat olla kiinnostavia niin kauan kun haluan niiden olevan kiinnostavia.  Jollakin asialla saattaa olla hohto enää vain minun mielessäni ja aiheena, josta voin kirjoittaa. Ystäväni kanssa jaksan puhua yllättävän monista asioista, kun meillä on siihen tilaisuus ja aikaa. Joskus kyllä epäilen, että osa sanomastani menee häneltä ohi. Niinhän minullekin käy silloin tällöin. 

Olosuhteiden pakostakin jotkut asiat tai tehtävät on työnnettävä syrjään. Kun ei jaksa tai ei ole riittävästi rahaa tehdä sitä sun tätä, mielenkiinto viisaasti kohdistuu niihin asioihin, joihin pystyy. Onneksi maailma on täynnä ilmaisia asioita. 

Usein pitäisi tehdä aivan jotakin muuta kuin kirjoittaa, lukea tai olla. Sen kyllä tiedostaa, mutta kun ei vaan huvita, ei juuri sinä päivänä. Tällä viikolla on ollut useita sellaisia päiviä. Ei oikeastaan ole huvittanut mennä pihatöihin, mutta aurinko on kutsunut sinne. Pakko on pahasta ja niitä pakollisia tehtäviä kyllä omakotitalossa riittää. Olen palellut sisällä. Jostakin syystä jalkani ovat tällä viikolla olleet taas arat, on vaikeampi  liikkua, varsinkin mäkisellä pihalla. En oikeastaan voi vielä odottaakaan täyttä helpotusta, koska aloitin lisälääkkeen (Trexan) oton vasta kesäkuussa. Siitä luovuin syksyllä 2013 ja seuraukset tulivat näkyviin viime vuoden loppupuolella. Koskaan ei voi tietää eikä koskaan näköjään pidä olla liian ylpeä.

Tein viikolla ulkona kaikenlaista siivoamista, leikkelin ja revin ruohoja ja rikkaruohoja. Nyt kun käteni jo hyvin kestävät.  Syyslannoitin osan kukkapenkkejä, ehkä vähän liian myöhään. Ja tietenkin otin muutaman kuvan viimeisistä kukista, ruusuista, unikoista, auringonkukasta. Kärhökin kukkii vasta nyt eikä kuollut, vaikka niin alkukesästä luulin. Aina työteon jälkeen voin hyvillä mielin alkaa kirjoittaa ja lukea ennen kuin ryhdyn taas muihin töihin. Usein kuitenkin käy, että en jaksakaan. Varsinkin syömisen jälkeen väsähdän ja usein en katso tunteihin koneeseen päinkään.

Ei ole mikään pakko aina jaksaa. Aamulla herätessäni, alan tehdä toimintasuunnitelmaa. Kun sitten nousen ylös, alan toimia. Kuten tänä aamuna ja sen johdosta olen taas askeleen edellä. Ehkä viikon päästä sisälläkin on taas vaihteeksi lämmintä, kun kaksi lämpöpatteria on ensin vaihdettu. Tilasin ne heti aamusta. Sitten mietin, pitäisikö öljypoltin huoltaa joka vuosi. Entä nämä keskeneräiset asiat, vesivahingon seuraukset. Liikahtaako se asia ensi viikolla eteenpäin ja millä tavalla?  Öljyä pitää kohta tilata.  Monta suunnitelmaa on rivissä. Omakotiasuminen ei ole helppoa. Se on melkein kuin pienen firman johtamista. Asiat eivät ole paperilla, mutta päässä raksuttaa jo koko seuraava talvi ja suunnitelmat kevään varalle. Toimintasuunnitelma. 

Kun saa jonkin asian tehtyä, niin alan valmistella päivän lounasta, tänään paistettua maksaa ja perunamuussia. Ehkä siitä jää meille myös huomiseksi, jos vaikka innostumme käymään kylillä syysmarkkinoilla enkä ehdi ruoanlaittoon.  Voisin ostaa vähän lisää puolukoita. Kaivonkannentekijä toi elokuussa lahjaksi ämpärillisen, mutta puolukat hupenevat nopeasti. Omenoita en tarvitse tällä kertaa, omista puista riittää satoa pitkälle syksyyn. Nytkin valmistelin jälkiruoaksi omenapaistoksen. Monta piirakkaa on jo tullut tehtyä. Osa omenista säilyy kylmäkomerossa melkein jouluun asti.