Näytetään tekstit, joissa on tunniste ajatukset. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste ajatukset. Näytä kaikki tekstit

lauantai 24. syyskuuta 2022

Mitä saatamme löytää tunteiden takaa...

Ehkä minun ei pitäisi noteerata kaikkia tuntemiani tunnetiloja vaan mennä suoraan eteenpäin. Tiedämme, että tunteet tulevat ja menevät eikä niihin saa jäädä kiinni. Edellisessä blogipostauksessani olin vielä positiivinen ja iloinen. Nyt jokin minussa pakotti aloittamaan uuden postauksen toisenlaisessa mielentilassa. Toki voisin jättää tämän kirjoittamisen väliin ja kaatua sohvalle katsomaan vielä katsomattomia elokuvia ja sarjoja. Huomenna mielialani saattaa olla jo toisenlainen. Mutta siis… 

Tästä kuvastakin 24.9.2022 näkee, miten ei-innostunut olin kuvaamisesta ja ympäristöstä.

Kaupassa ihmettelin, miksi olin mennyt sinne. Minulla ei ollut edes ostoslistaa tehtynä. Usein unohdan listan kotiin, mutta koska olen sen tehnyt, muistan hyvin, mitä piti ostaa. Haahuilin täydessä kaupassa. Perjantaina kaikki kerääntyvät ostoksille, yleensä yritän välttää silloin menemistä kauppaan. Aloin ajatella hintojen kallistumista. Olen muutenkin nuukaillut viime aikoina. En edes ostanut marjoja pakkaseen, koska pelkään, että pieni pakastin hajoaa, koska en ole sulattanut sitä. Kestäisi nyt pakkasiin saakka! Edellisen kerran pakasteet sulivat aiempana hellekesänä. Pakasteitahan saa läpi vuoden kaupasta. Nytkin kaupan pakastealtaat olivat täynnä isoja pusseja kotimaista mustikkaa.

Olen ehkä kateellinen ihmisille, joilla on isot pakastimet.

Olenkin syönyt nyt loppukesästä erityisen paljon marjoja, tankannut vitamiineja etukäteen. Mietin puolukoiden ostamista. Samaa mietti eräs vanha nainen, joka puhui itsekseen. En tosin kiinnittänyt siihen huomiota, sillä minäkin puhun itsekseni. Hän koki aiheelliseksi selittää puhumisensa minulle.  Hän ei saa edes kotona puhua itsekseen, kun naapuri valittaa koko ajan siitä. Ihmettelin itsekseni, miten talossa on niin ohuet seinät, että naapuri kuulee. Minun asuntooni kuului aikoinaan erään vanhan miehen laulaminen, joka sittemmin on loppunut. Ostimme molemmat puolukoita ja autoin häntä pussin punnituksessa.

Ihmiset ovat kautta aikojen tulleet puhumaan minulle kaupoissa ja muuallakin. Joskus aikanaan minun luultiin kuuluvan liikkeen henkilökuntaan. Ihmiset ovat oikeasti ystävällisiä toisilleen, vaikka nykyään en aina tahdo uskoa sitä.

Tältä näytti samoilla rannoilla 2.10.2016 ja niitä kuvia kyllä riittää muutenkin

Ennen kauppaa, kävin tyynen järven rannalla ottamassa muutaman valokuvan. Kirkon viereistä,kunnalle kuuluvaa puistoaluetta ollaan sen toimesta rakentamassa uuteen uskoon ja mittavat kaivuutyöt olivat vauhdissa. Ko. aluetta kutsutaan Kaukjärven rannaksi ja puistoksi. Tuusulanjärvi oli ammoin nimeltään Kaukjärvi. Puistoalue on Tuusulan kirkon alueen ja Gustavelundin välissä. Alue kokonaisuudessaan on ollut minulle tärkeä, koska aikoinaan asuin vuosikymmenen sen vieressä eikä se nytkään ole kaukana. Olen vain vähentänyt käyntejäni siellä. Ensin vähensin väenpaljouden takia, sitten, koska laiturilla ja rannalla (minun rannallani) oli sinne mennessäni kalastajia, yleensä ulkomaalaisia. Tilanne on sama muillakin Tuusulanjärven rantapaikoilla, jonne pääsee vapaasti menemään. Ihmisiä riittää. Yleensä järven rannat ovat yksityisten omistuksessa.

Taidan olla vihainen itselleni ja muillekin, että olen tullut vanhaksi enkä jaksa enkä halua osallistua keskusteluihin ja mielipiteideni esittämiseen? Olen kateellinen nopsajalkaisille nuorille.

Alueen myllerrystä 23.9.2022

Kunta tiedotti, että aluetta rakennetaan tosi hienoksi lukuisine kasvi-istutuksineen. Alueelle voi jatkossa viedä myös tapahtumalavan isoja tilaisuuksia varten, koska sinne viedään sähköt ja nurmialueet vahvistetaan kestämään raskaita ajoneuvoja. Sitten ainakin kierrän alueen kaukaa.

Sitä ennen kuljetin ystävättäreni koirineen pois eläinlääkäristä. Eilen vein hänet Hyvinkään sairaalaan kuvausta varten. 

Taidan kompensoida vanhenemistani ja yksin olemistani halulla auttaa muita ihmisiä, kaikkein mieluiten muita vanhoja. Olen hyvin herkästi tarjoamassa apuani huomioimatta omia tarpeitani.


 

Aamulla ajattelin, että yritän tämän päivän nauttia luonnosta. Tunteeni ailahtelivat niin paljon, että minun on parempi viettää aikaa kotona, vaikka kirjoittaen pahan olon mielestäni. Tiedän, kuinka kirjoittaminen on siihenkin hyvä apu.

Minun olisi mietittävä oman kirjoittamiseni esteitä uudesta näkökulmasta. En saa enää syyttää esteistä omaa sekavaa kotiympäristöäni ja liiallisia kotitöitä. Minun on mentävä syvemmälle.

Kaiken lisäksi rannalla lillui paljon sinilevää.

 

Viikolla aloin jo ajatella, miten minun käy, kun joskus tarvitsen apua. Toivottavasti sellaista päivää ei tule. Perheenikin yleensä tarvitsee enemmän minua kuin minä heitä.

Tämä on todellista, koska olen ollut joskus, vaikka harvoin tosi huonossa kunnossa. Tulee aikoja, kun sitä ei voi enää katsoa ylimielisesti ohi. Yllättävän vaikea asia ennakoida.  

Tämä kuva on päivältä 2.10.2016. Sylissäni on nykyinen seuralaiseni Minni, joka oli syntynyt aiemmin samana vuonna.

Juuri nyt, koen itseni elämäni vangiksi. Olen päättänyt olla matkustamasta minnekään, vaikka irtiotto voisi olla hyvästä. En voisi tuhlata vähiä varojani matkaan, joka olisi ehkä pettymys. Epäilen matkojen olevan pettymys myös monille muille, jotka nyt suurin odotuksin matkustavat. He eivät vain kerro siitä.  Enhän pääse enää edes Karjalaan, joka olisi jatkossakin voinut olla ainoa irtiottoni arjesta. Olen sitoutunut kahteen sukuseuraan ja niihin liittyen kirjoittamiseen ja muuhun toimintaan. Kotonani on kaaos, joka odottaa selvittämistä. Kaikki kirjat esimerkkinä. En osaa enää ottaa hyviä valokuvia. En ehdi lukea kaikkia kirjoja. Monet suuresti ylistetyt ja mainostetut romaanit ovat pettymyksiä. En ole enää niin rohkea kuin olen ollut. Erakkouteni on vahvistunut. Huomaan, että en kestäkään tätä koronan jälkeistä aikaa. Entä sodan tai sotien jälkeinen aika?

Tässäkin pilkahtaa kateus muita kohtaan. Kaikki muut matkustavat ja tuntuvat tietävän, mitä loma merkitsee.  Voinkohan tehdä tämän asian suhteen jotakin sen sijaan, että kauhistelen mahdollisuuksien puuttumista? Monilla ihmisillä on myös puoliso auttamassa arjen asioissa. Kateus pilkistää taas.

Sama päivä kuin edellä. Lapsetkin olivat mukana kuvissa,

Odotukset ovat usein suuret, mutta ne liukenevat pettymyksiin. Mikään ei innosta.

Yleensä innostun vähästäkin. Osa ikävistä ajatuksistani liukenee kohdatessani uusia asioita.

Siksi varmaan ostin kaupasta lempiruisleipääni, Leivon Leipomon Augustin ruisleipää, jota olen kotiin tultuani syönyt kohta puoli ruisleipää. Ajattelin tehdä myös puolukkapuuroa. Jostakin aktivoitui menneen ajan käyttäytymismalli, ikävät asiat pystyn päihittämään viljalla. Tuleeko se loppujen lopuksi geeneistä, koska olen kokenut saman ennenkin. Voisinko selättää vihamielisen tunnereaktioni syömällä viljasta ja marjoista tehtyä ruokaa?

2016. keräsin omenenia oman puutarhan puista 30.9.2016

Tässä kohtaa todella muistin tilanteita kaukaisilta ajoilta. Ne olivat paljon vaikeampia, kun yhden päivän kuvitelmat nyt.

En kestä talventuloa. Palelen kotona, vaikka täällä on oikeasti aivan tarpeeksi lämpöä. En halua tulla vanhaksi, vaikka olen jo vanha. Entä jos minäkin sairastun. Kun tässä iässä sairastuu, niin se menee myös mieleen ja muistiin. On vaikea tietää, missä on ja minne mennä. Jos en voisi enää ajaa autoa, olisin vieläkin enemmän itseni vanki. Se mummo kaupassa tänään saattoi myös keksiä koko jutun, elää toisessa todellisuudessa kuten useat nopsajalkaiset, muistihäiriöiset ihmiset. Koska uskomme kaikkien olevan kaltaisiamme, emme huomaa helposti toisen ihmisen, ei edes tutun siirtymistä toiseen todellisuuteen.

Jotkut muuttuvat myös vihaisiksi huomatessaan itsessään ongelmia, muistissa tai terveydessään. Olen kokenut senkin ympäristössäni. En kai minä nyt?

Seuraava ei ole suora vastaus edelliseen.

En todellakaan vielä. Minä sentään seuraan hyvin aktiivisesti maailman tapahtumia. Tälläkin viikolla seurasin mielenkiintoisia puheita Helsingissä pidetystä Nordic Business Forumilta. Minua kiinnosti lähinnä Yuval Noah Hararin esitys. Luen päivittäin paperisen Hesarin kokonaan, vaikka seuraan uutisia myös kännykälläni. Lehdessä asiat on taustoitettu kunnolla eivätkä vain uutisklippejä, joista voi saada asioista aivan väärän kuvan. Business Forumin puheita ja keskusteluja pääsi lehden tilaaja seuraamaan samalla tavalla kuin seurasimme äskettäin kuningatar Elisabetin kuolemaan ja hautajaisiin liittyviä tapahtumia.

Seurasin myös aktiivisesti Uniperin vaiheita, olenhan Fortumin asiakas. Olen yllättynyt Suomen poliittisen opposition tyhmyydestä. Tunnen myötähäpeää heidän kommenteistaan ja puheistaan A-studiossa tai eduskunnan kyselytunnilla. He myötäilevät kansan tietämättömyyttä uutisten taustoista ja tuovat siksi keskusteluun tietoa ilman oikeaa tietoa. Heidän puheensa ovat usein kuin uutisten myyvät otsikot, ne, joita ihmiset lukevat.

Olen huomannut, että vanhat ihmiset kuten myös jo keski-ikäiset ovat pudonneet salaliittoteorioiden maailmaan. 


 

Olen oivaltanut jo, että pandemian aika antoi minulle kaipaamaani aikaa olla itsekseni. Kun nyt kohtaan tilapäisesti vähän enemmän vaatimuksia ympäristöstäni, menen hajalle. Tai ainakin tuntuu niin.

Mutta tunteet ovat tunteita, ne kertovat meille ehkä jotakin itsestämme, mutta ne myös haihtuvat nopeasti, vaihtavat muotoaan. Emme saa jäädä niiden valtaan. Matka jatkuu.

Tätä kirjoittaessani silmiini osui uutinen, että englantilainen kirjailija Hilary Mantel on kuollut 70-vuotiaana. Olen lukenut hänen historiallisia kirjojaan, Cromwell-sarjan teokset ”Susipalatsi”, ”Syytettyjen Sali” ja ”Kuningashuone” ja myös hänen omaelämänkertansa. Surullista.

Seuraavana päivänä. Tänään tunneolotilani on todella parempi. Tarvitsen vain aikaa ja lepoa itselleni. Se oli todella viimeisen kolmen vuoden opetus. Meidän tulee vaalia omaa itsenäisyyttämme. Muistin, että minulla on ollut aiemminkin vuosien mittaan samoja ongelmia. Jotkin asiat vain nostavat tunteet pinnalle muistuttaakseen meitä. Ikävin on se kateus, jota en ole aiemmin hyväksynyt ollenkaan. Se on täysin turha tunne enkä yleensä koe sitä ollenkaan.

Äskettäin ohimennen kuvattua Riihimäen hautausmaan ulkopuolella.
 

keskiviikko 11. elokuuta 2021

Olisiko EVVK?

On se vaan kumma, että joskus siirtyy hetken oikusta, mielessä olevasta raosta tai jostakin ajatuksesta menneeseen aikaan. Se ei tietenkään minun kohdallani ole kovin erikoista, koska useimmiten oleskelen juuri ajatuksissa. Niitähän riittää.  Kun vielä ottaa valokuvat avuksi, niin kokonainen maailma avautuu edessäni. Saan usein johdattavia vaikutteita myös muiden ajatuksista ja kirjoituksista. Silti lopputulos on jotakin aivan muuta, se on minun näköistäni. Lukijani sanoisi tähän: Niinhän se on meidän muidenkin osalta. 

Kuvaaja Alex

 

Elokuun alku on erityisen kiehtovaa aikaa. Kesä ei ole vielä loppunut eikä syksy alkanut. Aamuisin saan eteeni juuri tietyn päivän valokuvia, joista saatan valita postauksia Instagramiin. Olen tehnyt kuvavalintoja tiettyihin kansioihin joskus aiemmin, syystä tai toisesta. Joskus kannattaa palata kuvien lähteelle saakka (eli sille ulkoiselle levylle, jolle olen tallentanut valokuvat), jolloin mieleen palautuu paljon lisää. Tällaisena aikana sekin on kuin aarrearkun avaamista. Joka päivä ei halua eikä voi lähteä seikkailemaan jonnekin. Kaiken lisäksi minulle, kuten monella muullakin on halu välttää ihmisjoukkoja. Olen jopa alkanut inhota kaikkia somepostauksia, joissa ihmiset esittelevät laajoja matkojaan Suomen eri kolkille. Toivon, että he kaikki lähtisivät pian taas ulkomaille, niin kauas, missä pippuri kasvaa. Silloin saattaisin jopa tehdä vihdoin retken, vaikka sinne Kolille, josta olen puhunut vuosikausia. Toisaalta sekään ei enää kiinnosta.

 


 

Elokuun alussa 2009 kävin erään ystäväni kanssa samoilemassa Nuuksiossa. Sinä kesänä otin vastaa kaikki mahdolliset ehdotukset lähteä jonnekin, koska elin todella vaikeaa aikaa.  Vietin myös paljon aikaa kukoistavassa puutarhassani joko yksin kameran kanssa tai ystävien, naapurien kissojen, oravien ja fasaanien kanssa. Kävin tyttäreni ja tyttärentyttäreni kanssa ostoksilla Helsingissä. Koulun alkaessa saattelin lastenlastani kouluun, koska hänen koulutiensä kulki kotini ohitse.  Hän oli silloin 9-vuotias eli samanikäinen kuin tämän kesän uintikaverini, pikkuveli.


Vaikka oma elämäni oli sekaisin, niin maailma oli muilta osin mallillaan eikä minulla ollut mitään vaikeuksia olla silloin ihmisten keskellä. Puutarhan kukkamaa oli täynnä kurkkuyrttiä, jota siinä oli joskus aiempana kesänä kasvanut muutama kappale. Sittemmin maata muokatessa siemenet levisivät koko alueelle ja tuloksen näkee kyllä valokuvista.  Siellä kasvoi myös paljon silkkiunikkoja, klarkiaa ja muitakin kukkia. Piha vilisi perhosia.  Välillä siivosin varastoja ja tein kaikenlaista hyödyllistä.


 

Tämä muistelu ja valokuvieni esittely on tietenkin sitä sarjaa eli EVVK eli ei voi ketään muuta vähempää kiinnostaa. Sitä samaa sarjaa on sukututkimus, siitä puhuminen, historiainnostukseni, filosofia ja moni muu asia. Asiahan on niin, että emme tunne toisiamme emmekä ole kiinnostuneita toisistamme tipan vertaa. En tarkoita missään nimessä, että minä en olisi. Samoin purkaukseni ei koske kaikkia yleensä. 

 

Olen blogeissani silloin tällöin kirjoittanut, että kaipaan syvällisiä keskusteluja ja sitä, että ihmiset kertoisivat itsestään oleellisia asioita. Voi toki olla, että ihmiset eivät aina tiedä, mitkä asiat ovat syvällisiä tai oleellisia. Tai toisaalta me olemme kaikki loputtoman erilaisia. Siksi harvoin kohdallemme sattuu sellaisia ihmisiä, jotka ymmärtävät, mitä minä tai yleensä joku muu tarkoittaa. Kohtaamiset ovat myös hyvin lyhyitä eikä ihmisillä ole enää pitkäjänteisyyttä ja kykyä asettua pidemmäksi hetkeksi paikoilleen. Meillä on aina kiire, vaikka aivan hyvin lyhyessäkin ajassa voi mennä syvälle. Toisaalta emme myöskään osaa enää kommunikoida sillä tavalla, koska tunnemme, ettei ole aikaa puhua niin, että toinen kuuntelisi. On aikamoista vaatia, että ihmiset muuttuisivat ja tulisivat ulos itsestään.

Kuvaaja Alex

Meistä jokaisen on hyvä purkaa ajatuksiamme. Se voi olla joskus vaikeaa jopa saman perheen sisällä, koska olemme useista asioista täysin eri mieltä.  Minä olen aina halunnut välttää konflikteja asioista, joista ei kannata riidellä tai väitellä. Nyt tämä ominaisuus minussa on entisestään korostunut. 


Poikkesin äskettäin Porvoossa tyttäreni ja pikkupoikien kanssa. Tyttäreni ajoi tietenkin kaupungin keskustaan. Itse asiassa olin kauhistunut kaikesta ihmispaljoudesta, vanhan kaupungin kaduilla oli melkein vaikea kulkea, koska niin monet muut olivat myös päättäneet lähteä Porvooseen. Kävimme rannassa syömässä jäätelöt ja ajoimme Näsinmäelle, jossa on suuri hautausmaa. Aloin heti Alexin kanssa suunnitella uutta retkeä Porvooseen. Silloin tutustuisimme Näsinmäkeen paremmin ja kävisimme myös Linnamäellä, joka on hiukan vanhan kaupungin ulkopuolella. Ehkä veisin Alexin myös Johan Ludvig Runebergin kotiin, jossa itse olen käynyt parikin kertaa. Nyt ehdimme käydä vain Runebergin isolla haudalla Näsinmäen hautausmaalla. Huomasin kyllä, että siellä on myös Eugen Schaumanin hauta, mutta olimme silloin jo lähdössä. Kerroin kyllä autossa tarinaa Eugen Schaumanista. Olen nimittäin kuvannut hänen veristä paitaansa Kansallismuseossa ja käynyt muistomerkillä Malmin hautausmaalla, jonne hänet aluksi haudattiin. Vanha kaupunki kauppoineen ei jaksa nykyään minua sen enempää kiinnostaa. Nyt pojille oli tärkeintä käydä Brunbergin suklaakaupassa. Uudella käynnillä veisinkin Alexin Brunbergin tehtaanmyymälään.


Minua kauhistuttaa hiukan se, että olen jo liikaa oppinut elämään ja suunnittelemaan asioita vain mielikuvituksessani.  Silti olemme sen jälkeen ehtineet tehdä muutamia pikkuretkiä kuten jo monena aiempana vuotena. Aikanaan tein retkiä myös hänen isoveljensä kanssa, mutta niistä ajoista on jo kymmenen ja enemmän vuosia.  Jonakin päivänä lapsenlapsetkaan eivät enää lähde mukana retkille. Mummin askel lyhenee entisestään. Täytyy jo nyt myöntää, että aivan kaikkeen en lähde mukaan. En lähtisi enää mihinkään huvipuistoon kuten aiemmin oikein kinusin päästä jonkun lapsen kanssa Linnanmäen vuoristoradalle.

Kuvaaja Alex

 

Yöuneni ovat halunneet ohjata minua jatkamaan tutkimuksiasi kotitalojeni historiasta. Helsingin Sanomien elokuun kuukausiliitteen artikkeli Isovihan ajasta innosti minua jatkamaan muutenkin 1700-luvun historiassa. Kuun lopussa tulee kuluneeksi 300 vuotta isovihan päättäneestä Uudenkaupungin rauhasta.

Aiheesta Isoviha olen kirjoittanut pari kertaa ja joskus sivunnut sitä. Yleensä kaikissa artikkeleissa ja kirjoissa jätetään Karjalan alue pois. Joskus syyksi sanotaan, että se eroaa muusta Suomesta. Toisaalta alue menetettiin Uudenkaupungin rauhassa 1721.  Samalla vihjataan, että Karjala ei ole ollut Suomea. Minua se aikakausi on kiehtonut erityisesti. Kirjoitin siitä, kun Pietari Suuri valloitti Viipurin kesäkuussa 1710. Täältä pääset lukemaan blogini ”Vuosisatojen takaa”.

Pohjanmaan kansan kauheat kokemukset, ihmisten viennit orjiksi ylittivät ehkä maaseudun karjalaisten kokemukset.  Viipurilaisilla lienee ollut erityisen vaikeata. Samoin Koivistolla, jossa venäläiset polttivat mm. Koiviston kirkon ja jatkoivat myös muualle Suomen saaristoon kuten Porvooseen. Vuosi oli 1707. Kaivoin esiin 1930 julkaistun Suomen kansan aikakirjat IV osa 1680–1721. Alaotsikkona on Suomalaisen historiallisen kirjallisuuden ja Carl Grimbergin suurteoksen pohjalta esittänyt Einar W. Juvelius, myöhemmin Juva. Tässä linkki Wikipediaan.  Meillä on erityisen yleistä, että kaikkia aikoinaan tehtyjä historian tulkintoja väheksytään, pidetään virheellisinä jne. Luen niitä kiinnostuneena, koska joskus saan niistä uutta täydentävää tietoa. 

Kuvaaja Alex
 

Samanaikaisesti Pietaria rakennettiin. Syksyllä 1702 venäläiset olivat valloittaneet Pähkinälinnan.  Em. kirjassa on mielenkiintoinen kuva linnan piirityksestä. Samoin kirja sisältää kertomuksen eräästä miekasta, jonka oli omistanut eräs ruotsalaisten luutnantti Kilian Wilhelms, joka oli räjäyttänyt laivansa miehistöineen päivineen, koska ei halunnut antautua. Todistajan mukaan tsaari Pietari kantoi kyseisen luutnantin vaatimatonta miekkaa vyöllänsä muistomerkkinä ensimmäisestä meritaistelusta, jonka venäläiset olivat voittaneet. Silminnäkijöiden mukaan miekka pysyi Pietarin vyöllä aina 1722 saakka.

Etsin tovin erästä kirjoittamaani blogia Laatokan etelärannalla olleesta ”Laatokanlinnasta”. En löytänyt, ehkä olen kirjoittanut sen aikanaan vanhaan blogiini. Täältä pääset katsomaan tietoja siitä.