Talviunien rajamailla

 

Viime viikolla eräänä iltana nukkumaan mennessä ajattelin, etten oikein keksi mitään aihetta seuraavaan blogipostaukseeni. Se ei ole koskaan hälyttävä huomio, sillä vastaavanlaisia tyhjiä hetkiä on riittänyt aina ennenkin. Kuvitteluni rajat eivät ole koskaan olleet lähelläkään. Pitkän tauon jälkeenkin on useimmiten riittänyt, kun istahdan läppärini ääreen ja alan kirjoittaa. 

Kaikki kuvat tässä postauksessa ovat heinäkuulta 2017, kun ennen varsinaista muuttoa, kävin läpi tavaroita, asioita, ympäristöä jne.

 

Silloin tällöin on hetkiä ja aikoja, että ajatuksia ja kirjoitusideoita on enemmän kuin pystyn käsittelemään.  Kaiken lisäksi inspiraatioita pursuu ympäristöstä.  Mutta ne tulevat ja menevät ja minä haalistun kuluvaan arkipäivään unohtuen sinne. Tällaisina hetkinä olisi hyvä aloittaa joku vaativampi aihe, josta voisin vaikka kehittää tekstin tulevaa käyttöä varten. Joskus olen ihmetellyt sitä, että kirjoitan kaikki sellaiset tekstit kovan paineen alaisena niiden ruokkiessa vapaata kirjoittamista. Ne ikään kuin nostavat vapaat aiheeni arvokkaammiksi ja ainakin itselle mieluisammiksi. Ihmeellinen on ihmisen mieli!

Kamera kulki koko ajan mukanani.

 

Koronatilanteen paheneminen, aiempi heilahtelu ja vilkas uutisointi sotkevat myös ajatteluani.  Meillä 1950-luvun lapsilla on vahva kokemus toisenlaisesta maailmasta eikä sopeutuminen poikkeusoloihin ole kovin vaikeaa. Matkustelu ei ole tärkeätä, olen nähnyt jo aivan riittävästi ja kaiken lisäksi maailma on mahdottoman auki myös virtuaalisesti. Joskus jopa liian auki, että haluan sulkea kaiken hälyn ulkopuolelle. Saatan ihmetellä ihmisten kovaa hinkua lähteä muualle ja kyselen mielessäni, nauttivatko he matkoistaan, ravintolaelämyksistään ja ostoistaan. Minulla on vielä paljon omia matkoja uudelleen käytävänä!

... kuvia on kaikesta ja kaikkialta. Eihän niillä ole merkitystä muille kuin minulle ja kirjoituksilleni.

 

Olematon kirjoitusintoni hiipui edelliseen kappaleeseen. Jatkan seuraavana päivänä. Takana on vaihteeksi oikein hyvin nukkumani yö, jonka jälkeen aamulla näin paljon unia. Ne ovat aina olleet yksi inspiraation lähde. Tosin en muista muuta kuin osan siitä viimeisestä unesta, jossa kiertelin jonkun toisen kanssa Ikean tapaista tavarataloa keräten ilmaisia sisustustavaroita. Se oli olevinaan joku kampanja. Kaiken lisäksi keräsin niitä jotakin toista ihmistä varten paitsi, että sitten näin seinällä ihanan pellavaisen, lilan, valkoisella somistetun mekon, jonka halusin itselleni. En ollut aivan varma, että voisin tyynyjen, peittojen ja keittiötavaroiden lisäksi haalia joukkoon myös mekon, joka ei ehkä edes sopisi minulle. Käärin sen henkarin päälle ja otin mukaan. Uni katkesi siihen.

Varsinainen muuttopäivä oli 26.7. Oli ihme, että heti heinäkuun alussa sain vuokra-asunnon. Oli mahdotonta löytää nopeasti uutta ostettavaa asuntoa yrityksistäni huolimatta. Pian sen jälkeen oli Karjalan matka ja paljon työtä

 

Kuvaisiko uni sitä, että haluaisin jo lähteä eteenpäin, vaikka viihdyn hyvin yksin omassa pienessä kuplassani? Sain tiistaina kotiin tuotuna sunnuntaina Elisalta tilaamani puhelimen. Olin jo pitkään halunnut ostaa Samsung Galaxy S21-sarjan puhelimen, mieluummin sen kalleimman korvatakseni aiemman, vanhan S7-puhelimen. Black Fridayn alennukset eivät missään nimessä vakuuta minua, saisin puhelimen muuhunkin aikaan samaan hintaan. Jostakin syystä innostuin kuitenkin tilaamaan uuden laitteen samaan aikaan. Olin kuitenkin realisti enkä ostanut edellä mainitsemaani puhelinta vaan tyydyin Samsung Galaxy A52-puhelimeen. Puhelin saapui eilen myöhään iltapäivällä suoraan kotiin ja ajattelin, etten tee sille mitään ennen tätä päivää (torstai). Mutta niin vain kaivoin sen paketista ja mietin, osaisinko siirtää kaiken vanhasta puhelimestani. Samsungin Smart Switch teki näppärästi kaiken puolestani. Vain vanhan Sim-kortti on vielä siirtämättä. Testailen tässä ensin vähän aikaa. Puhelintoiminto ja WhatsApp ovat edelleen vanhassa kännykässä.

 

Vaihdoin puhelinta viimeksi joskus muuttoni jälkeen kesällä 2017. Lähdin etsimään vahvistusta ajankohdasta kovalevyllä olevista valokuvistani, mutta juutuin katselemaan kesän 2017 valokuvia. Valmistauduin silloin muuttoon ja sitten olin jo muuttanut. On se vaan kumma, että aina tulee eteen asioita, joita ei ole tullut käsiteltyä kuin jonkin yksittäisen, sen enempää kertomattoman kuvan kautta. Kun katselin eri päivien kuvia, eteeni tuli se luopumisten ketju, jota sinä kesänä jouduin monella eri tasolla käymään läpi. Se on vain yksi näkökulma monen muun lisäksi. Juuri ennen muuttoa oli pakko lajitella, päästä eroon, mahdollisesti hävittää tavaroita. Sitä on aiheellista käydä koko ajan, mutta muuton yhteydessä se aina kärjistyy äärimmilleen. Kun muukin elämä muuttui oman muuttoni yhteydessä, niin aihe tuntuu sellaiselta, että sitä on hyvä kerrata mielessään. Kaiken lisäksi sen jälkeen myöhempinä vuosina eteen on jatkuvasti tullut pieniä ja suuri muutoksia monilla tasoilla aika nopeaan tahtiin, että oikein hingun niiden purkamiseen.

Minulla oli varastohuoneessa toiminnassa ollut pakastinkaappi, joka oli äitini perua.

On totta, että kokemukseni ja niiden kaivaminen pohjiaan myöten tuskin kiinnostaa satunnaista blogin lukijaa. Kirjoitan edelleen itselleni, se on voimakkain kannustimeni kirjoittamiseen. Kokemani asiat saattavat silti herättää ajatuksia kunkin omaan elämään liittyen. Meitä voi olla useita, jotka ovat loputtoman kyllästyneitä Facebookin ja Instagramin nopeisiin, kevyisiin ja lyhyisiin kertomuksiin ja analyyseihin. Joskus vain haluaisi tietää lisää. Uskon jopa, että maailma on tältäkin osin muuttumassa. Joku päivä voi ollakin niin, että kaikenlaisten ja kaikenikäisten tavallisten ihmisten normaalielämän tarinat ovat kaikista kiehtovampia. Ja mikä parasta, jos ne innoittavat meitä kirjoittamaan niistä itse.

 

Vaikka sukututkimus ja entisaikojen ihmisten tarinat kiinnostavat minua edelleen ja jatkan niiden parissa syvemmälle kaivautuen, niin samanaikaisesti tulen koko ajan lähemmäksi meidän aikaamme. Meillä jokaisella on erinomainen kohde, me itse, oma elämämme kaikkine vivahteineen, kokemuksineen, joka on hyvä saada näkyväksi. 

Koronatilanne on taas pahentunut. Tämä viittaa siihen, että pandemia tulee vielä jatkumaan pitkään ikään kuin odottaen, että ihmiset oikeasti muuttaisivat levotonta käytöstään ja tekisivät korjauksia elämässään. Tekisi mieli kirjoittaa, että luonto kostaa näin ihmiskunnalle. Tilanteet vain pahenevat. On vaikea uskoa, että ihmiskunta kokonaisuudessaan tekee nopeita muutoksia. Niiden on lähdettävä yksilöistä. Minun osaltani jääköön tähän, jatkan rauhallista elämääni.

 

Heinäkuu 2017 oli uskomatonta aikaa kuten tämä nyt elämämme ajanjakso. Ihana, että meillä on kamerat, joilla kuvata muistoja talteen, on kalenterit ja päiväkirjat, jotka kulkevat askelissamme mukana. Loppujen lopuksi löysin kalenteristani merkinnän, että uusi Samsung Galaxy S7 tuli 9.8.2017 eli otin sen käyttöön pian sen jälkeen. Lauantain iltapäivältä 12.8. löydän sillä ottamani ensimmäisen kuvan. Muista valokuvista löydän, että tyttäreni poikkesi poikineen puolenpäivän jälkeen. Laiton kaalilaatikon uuniin sen jälkeen ja sitten väsymys valtasi. Ensimmäistä kuvaa ottaessani makasin sohvalla painostavasta säästä johtuen. Nukuin ja illalla seitsemän maissa heräsin helpottuneena. Myrsky oli puhjennut. Se oli mahdottoman kova myrsky, joka runteli tyttäreni perheen kotiympäristön Nurmijärvellä kaataen puita niin paljon, että he eivät edes päässeet ajamaan kotoa pois. Seuraavana päivänä kävimme paikan päällä. Olen kirjoittanut aiheesta blogipostauksessani 14.8.2017. Pääset lukemaan sen täältä. Joten ei siitä sen enempää.

Laitoin vihdoin pois ikivanhoja vaatemuistoja, omia, äitini tai lasteni. Lähes kaikesta tuli otettua valokuva. Tämä puku teetettiin kollegoilleni ja minulle esittelypuvuiksi tietotekniikkamessuille 1980-luvulla.

 

Pääsen jatkamaan tätä postaustani vasta perjantai-iltana. Tilanteet elävät. Olin torstaina puolenpäivän jälkeen lähdössä kuvausretkelle joelle. Ajattelin testata uuden kännykän kameraa. En uskaltanut siirtää SIM-korttia vanhasta kännykästä. Koska puhelimella ei saa nopeasti apua, niin siitä vaan ryntäsin autolle, joka on onneksi ollut joka päivä lämpenemässä ja ajoin Keravalle Elisan myymälään. Onneksi siellä ei ollut ruuhkaa ja sain hyvää palvelua kuten aina ko. firmassa. Pimeys alkoi kotiin ajaessa jo laskeutua, joten joelle suunnittelemani kävelylenkki jäi väliin.

Hyvät aikeet muuttuvat päivien kuluessa. Usein monta kertaa. Runsaat tämän viikon unet ja kirjoitusideat ovat jo vaipuneet unholaan. Talviunien aika on omalla tavallaan inspiroivaa. Kesken unien huolimatta unen vaikeudesta, rämpimisestä suolla tai missä tahansa, ajattelen unessa, että saisin seikkailla kauemmin enkä heräisi kesken kuten usein käy.

Sain muuten pitkäksi viikonlopuksi mukavan seuralaisen, kun tyttäreni Minni-kissa tuli hoitooni. Voimme keskustella, maukua ja halia. Minäkin alan jälleen puhua melkein itsekseni, jotta Minni tuntisi olonsa kotoisammaksi.

Hyvästi unikot ja ruusut! Hyvästi kaikki!

 

Kuinka valokuvat kertovat

Selailin äskettäin tämän vuoden valokuvia. Ne kertovat pienen kappaleen lähes jokaisen päivän tapahtumista.  Usein ne ovat lyhyen lyhyitä väläyksiä elämääni läheisten ihmisten ja itseni kautta. Kuten monet aiemmat vuodet, tämä vuosi on ollut uskomattoman hurja. Näen sen myös valokuvista.

Tammikuun alussa oli tavaroiden pakkaus käynnissä, kun valmistauduin evakkoon. Se koko kuukausi ja aika senkin jälkeen on ollut henkeä salpaavan täynnä tapahtumia. Piti jaksaa paljon, kuten nytkin on pitänyt, melkein kuin olisi ollut kiire elää, koska kohta elämänlanka katkeaa. Voin nyt kertoa, että toukokuun lopussa olin oikeasti niin epätoivoinen, että siitä olisi ollut vain pieni luiskahdus lopulliseen harkintaan. Silloin en enää tiennyt, miten jatkan eteenpäin. Taloudellinen tilanteeni alkoi olla mahdottomuuden rajamailla. Pankkini oli kieltäytynyt auttamasta. Mietin jopa, miten saan tehtyä talosta maksullisen ilmoituksen ilman varoja. En halunnut enää yhtäkään kiinteistövälittäjää ostajaehdokkaiden ja itseni välille. Onneksi kohtalo tai mikä lie puuttui asiaan.

Näissä kuvissa tammikuun remontti on alkamassa ja päättynyt. Tämä lisäremontti mullisti ja sekoitti koko elämän hetkeksi eikä tilanne enää ehtinyt palautua ennalleen.

Nyt istun uuden vuokra-asuntoni rauhassa ja kiitän onneani. Kesäkuun alussa kuin ihmeen kautta talolle löytyi ostajaperhe. Talon myyntiprosessi ja muutto ovat nyt takana. Olen hiukan ihmeissäni. Yritän sopeutua uuteen tilanteeseen.  Huomenna alkaa elokuu. Haluan mennä eteenpäin, en jaksa enää palata muuttoon. En edes kirjoittamalla siitä. Tässä vaiheessa voi vain ihmetellä, että kaikesta on selvitty. Kaikki työ on tullut tehtyä ja asiat olen hoitanut ajallaan. 

Ennen muuttoa uuteen kotiin, kävin tutustumassa. Makuuhuoneessa on ranskalainen parveke ja olohuoneessa iso lasitettu parveke.

Toiminnan jälkeen koittaa usein suuri tyhjyys. Siksi varmaan nukuin lähes koko sunnuntain eikä nukkuminen edes vienyt yöuniani. Toisaalta en jaksa vielä aloittaa mitään uutta. Mikään ei kiinnosta. Ehkä ylihuomenna, ehkä viikon päästä. Voisin taas mennä nukkumaan, mutta odottelen muuttofirman tulevan vielä tänään hakemaan tyhjät muuttolaatikot.

Tässä muuttolaatikoiden purku vähän kesken. Banaanilaatikot ynnä muut laatikot purkautuvat pikku hiljaa.

Tuon tekstin kirjoitin maanantaina. Elämä alkaa lopulta voittaa. Väsymys on vain elettävä pois. Niin se on mennyt aina aiemmin. Sen tietää, vaikka pahimpina hetkinä se väsymys tai innottomuus tai mikä lie, istuu niin tiukasti kiinni, ettei melkein uskoisi pääsevänsä siitä koskaan eroon. 

Jokainen päivä tuo mukanaan pienen edistyksen, vaikka välillä tuntuu, etten varmaan ikinä ehdi käsitellä, käydä läpi ja työstää kaikkea mukaani kertynyttä. Tavarat, kansiot, paperit sujahtavat niin helposti kaappien tyhjään tilaan eivätkä tule sieltä ulos, jollen niin päätä. Mutta nyt minulla on tavoite, jota olen toki yrittänyt jo aiemmin toteuttaa muiden asioiden ehkä liikaa häiritessä.  Olen pitkään hävittänyt vaatteita, liinavaatteita ja astioita. Nyt jatkan niiden vähentämistä entisestään ja tuon mukaan uusia ryhmiä. Loput koriste-esineet lähtevät.  Tauluja en oikeastaan enää tarvitse. Huonekalujakin joudun luovuttamaan. Nyt tavoitteeni on selkiintynyt. Siksi asiassa eteneminen saattaa olla vähän helpompaa. Mutta kun elämä palaa omalle uomalleen, monet hyvät aikomukset tahtovat unohtua. 

Tyttären perhe kokonaisuudessaan vanhankodin lattialla heinäkuun alussa.

Kysykää minulta vuoden päästä, miten olen onnistunut. En nyt suoraan sanoen jaksa käsitellä tätä aihetta sen enempää. Sehän tulee olemaan nyt arkipäivääni, jokapäiväistä tekemistäni ja kulkee siinä sivussa.

Edellisessä blogissani palasin seitsemän vuoden takaisiin tapahtumiin, matkaan halki Suomen. Mainitsin siinä myös monivuotisen haaveeni päästä vielä tänä kesänä Kolille, Suomen kuuluisimman kansallismaiseman äärelle. Saa nähdä, miten minun, maisemiin sukeltajan käy? Jaksanko ylipäänsä, kun nyt olen usein niin pohjattoman väsynyt?

Klaavonkallion niityltä.

Kirjoitin otsikkoon jotakin valokuvista. Ne todella kertovat paljon. Usein ne kertovat enemmän kuin sanat. Ihmisethän eivät välttämättä edes lue sanoja, jolleivat ne ole kiinnostavia tai kosketa juuri sillä hetkellä, kun ne tulevat eteen. Kun kirjoitan omista valokuvistani, niin ne kertovat usein enemmän paljon niiden ottamisen jälkeen. Siksi ne vanhat valokuvat ovat tärkeämpiä kuin edes ajattelemme.

Vasemmalla Klaavonkallion aluetta ja niittyä. Oikealla kulkee Järvenpääntie. Vasta Keudan rakennus on olemassa, valmistunut 1980-luvun lopulla.

Kun viime viikolla muutin tähän vuokra-asuntoon, muutin samalla niille paikoille, joilla 1980/1990-lukujen vaihteessa kävin koirani kanssa lenkillä. Klaavonkallio oli silloin asumaton metsäalue Hyrylän keskustan pohjoispuolella, sen välittömässä läheisyydessä. Kirjoitin aluetta sivuten jo blogissani 19.7. Ajatuksia muuton keskellä.

Olen muissakin aiemmissa blogeissani palanut lähelle kuten 28.6.2017 Mielen aikahyppyjä. Ehkä joskus aiemminkin, mutta kuka niitä enää muistaa.

Helsingin Sanomat kirjoitti alueen rakentamisen alkamisesta artikkelissaan 15.10.1999 seuraavasti:

” Klaavonkallio on kaavoitettu maille, jotka Tuusulan kunta lunasti Sjöblomin veljeksiltä moninaisten vaiheitten jälkeen 1995. Kunta neuvotteli silloisen omistajan kanssa maitten ostosta jo 1980-luvulla, mutta veljekset ehtivät ostaa maat 1986. Sitten kunta neuvotteli veljesten kanssa kunnes pakkolunastus käynnistettiin 1992.

Klaavonkallio on hyvällä paikalla eli alueelta on matkaa Hyrylän linja-autoasemalle 350 metriä. Hyrylän ja Hyökkälän palvelut ovat kävelyetäisyydellä kuten Tuusulanjärvikin.”

Lehdessä kerrottiin alueen olevan kokonaan rakennettu vuoteen 2006 mennessä. Omakotitalotontteja myytiin vielä tällä vuosikymmenellä. 

Aluetta ei enää tunne entisekseen. Kävelimme metsän reunaa pitkin usein melkein Hyrylään saakka. Metsän vieressä, kallion ja Järvenpääntien välissä oli pelto- ja niittyalue. Osalle aluetta oli istutettu lehtipuita. Niityllä loistivat kaikki mahdolliset niittykasvit. Siksi siellä oli kiva kuljeskella.

Saattoi muuten olla melkein näillä paikoin, missä nyt viisikerroksisessa kerrostalossa kirjoitan tätä tekstiäni, kun eräänä aamuna yllätimme joukon jäniksiä tai rusakkoja istumassa mäenrinteessä kasvot vasten aurinkoa. Frisse-koira, keskikokoinen snautseri, innostui,  kuten aina jäniksistä ja sekoitti ihanan näyn hetkessä. Kamera oli tietenkin silloinkin mukanani, mutta enpä ehtinyt kuvaamaan. Jäniksen nähdessään hän yleensä aina aloitti raivokkaan takaa-ajon. Se oli hienoa katsottavaa. Jänikset tekivät koiraa nopeammin käännöksiä, joten niitä Frisse ei koskaan onnistunut saamaan kiinni. 

Tuo kuvaamani hetki on niitä hetkiä, joista ei ole säilynyt valokuvaa. Onkin omituista, että sellaiset hetket saattavat jäädä aivojen kovalevylle selkeänä kuvana. Samanlaisia kuvia minulla on muitakin. Joko kamera ei ole toiminut tai en ole ehtinyt mukaan. Aihe on sinällään jo niin kutkuttava, että ehkä palaan siihen myöhemmin. Jo pelkästään ajatellen noita runsaita kuvavarastoja ja niiden kohtaloa.

Klaavonkallion metsässä oli paljon eläimiä. Hirviäkin eksyi sinne. Muistaakseni kerran aiemmin, hirvi juoksi taloyhtiömme käytävää pitkin ja lapset perässä. Se saattaa kyllä olla kaupunkilegenda tai kotipaikkani osalta maaseutulegenda. Asuinhan työkavereideni mielestä susirajan takana (30 km Helsingistä)! 

Frisse merellä.

Mutta tämä seuraava tarina on totta ja itse koettua.  Nimittäin kerran auton kolhima hirvi piiloutui  juuri tuohon lähelle,  Klaavonkallion metsään.  Satuimme olemaan siellä lenkillä juuri silloin, mutta emme silloin tai minä en  heti tajunnut, mitä tapahtui.  Frisse käyttäytyi omituisesti, vähän pelokkaasti. Helikopteri pörräsi metsän yläpuolella ja pellon taakse Järvenpääntielle ilmestyi poliisiautoja ja miehiä aseiden kanssa. Heidän katseensa oli suunnattu metsään päin, jossa me olimme.  Se tuntui aika pelottavalta, aivan kuin me olisimme olleet etsinnän kohteena, joten kiiruhdimme kotiin. Saimme kuulla, että metsästä löydettiin loukkaantunut hirvi, joka ammuttiin ja kuljetettiin pois. Hirven mahalaukku jätettiin sen piilopaikkaan, josta koira haistoi sen seuraavana päivänä. Paikka oli ollut aivan kulkureittimme vieressä. Hirvi osaa piiloutua hyvin puiden suojaan.

Äidin rukin vein jo aikoja sitten sisarelleni. Nyt loputkin äidin esineet lähtevät.

Monen monituisia vuosia myöhemmin, kun Frisse oli jo kuollut ja tuhkattu ja olin säilyttänyt tuhkaa parisen vuotta, kävin sirottelemassa pienen osan tuhkaa sinne metsään. Osan vein Häklin montun taakse toiseen metsään, jossa myös kävimme ahkerasti ja jossa hän nuorena koirana kirmasi naapurin perheeseen sattuneen veljensä kanssa. Sekä Klaavonkalliolla ja tuossa toisessa metsässä kävimme myös yhdessä kesäisin mustikassa.

Kerran siellä toisessa metsässä sattui kesken kaiken ohitsemme juoksemaan suunnistajajoukko. Oli se aikamoinen yllätys, sillä Frisse sattui olemaan vapaana ja lähti suunnistajien perään. Voi niitä aikoja! Frissen kuolemastakin on jo kulunut toisen koiran ikä. 

Frisse vietti varhaisimman nuoruutensa ja vanhuutensa viimeisimmät vuodet kanssani. Nuoruusaika on koiran kanssa mukavaa ja innostavaa. Pitää vain olla myös innostunut koiran kasvatuksesta. Vanhuusaika on tuskallista ja surullista. Koirat ja kissat ovat tärkeitä monille tuntemilleni ihmisille. Ne kiintyvät ihmisiin ja ihmiset kiintyvät niihin. Kun ajattelen kotieläimiä, palaan aina lapsuuteeni ja niihin lukemattomiin eläimiin, joita hoivasimme. Myöhemmin aikuisena perheessä piti olla aina kissa. Frisse oli viimeinen kotieläimeni, jollei kaloja ja pihan eläimiä lasketa.

Alex oli vauva kesällä 2012.

Jostakin syystä en voisi enää koskaan ottaa itselleni yhtäkään eläintä. En kestäisi enää eläimen minussa herättämiä tunteita enkä ehkä myös sen kiintymistä minuun. Jo pelkästään nuo tunteet sitoisivat minua liikaa. En myöskään pystyisi enää kulkemaan vapaasti. En tiedä, ajatteleeko kukaan muu samalla tavalla. Onko helpompi kestää, jos perheessä on paljon kotieläimiä?  Katselin usein ikkunasta, kun ohitse kulki koiranulkoiluttajia, joilla saattoi olla kolme, neljä koiraa.

Harkitsenkin uuden kameran hankkimista. Vaikka en siis ehkä tiedä, mitä teen niiden kaikkien kuvien kanssa. Mutta onko se edes niin tärkeätä? Ei ainakaan siinä vaiheessa, kun ihmisestä aika jättää. Siihen saakka voin kirjoittaa kuvista, myös niistä, joita ei koskaan tullut otettua.