Havannointia ja havahtumista

Jotkut päivät ovat huonompia kuin toiset. Se on itsestään selvää. Jonakin aamuna herään päänsärkyisenä enkä oikein tule edes aamupuuron ja kahvin jälkeen kuntoon, vaikka olen ottanut heti aamusta yhden päänsärkytabletin. Menen pitkäkseni sohvalle ja nukahdan uudestaan, vaikka olen nukkunut yön hyvin. Niin on varmaan meillä kaikilla. Päivä sinne tai tänne ei paljon tunnu pidemmän päälle. Kaiken lisäksi huonoina päivinä ei oikein pääse vauhtiin, edes niissä keskeneräisissä ja tekemättömissä töissä, jotka suurimmaksi osaksi ovat vanhuksella vain harrastuksia.

28.10.2004 lähipellolta. Nyt otin jo digikuvia.

Sellainen aamu oli tänään, lokakuun 4 päivänä.  Poikkesin eilen illansuussa tyttäreni kanssa Luhdan outlet-myynnissä täällä Hyrylässä. Eihän siellä ollut minulle mitään, olisin voinut sen jo arvata. Osa vaatteistani on vähitellen hajonnut päältäni ja olisin tarvinnut jotakin uutta. Mikään ei osunut silmiini tai ei ollut sellaista, mitä voisin päälleni pukea. Olen äskettäin pistänyt jakoon ja roskiinkin ison osan vaatteistani. Osahan on todella hajonneita eivätkä kelpaisi kenellekään. Uutta ostan siis erityisen harkitusti. Ihmettelen nykyään usein, miten ennen tuli ostettua niin helposti kaikenlaista. Mietin myös sitä, onko maailma hankintojen ja valintojen osalta muuttumassa. Vanhan ihmisen ajatuksista ei oikein voi vetää johtopäätöksiä muihin.

Koska en jaksa nyt paneutua mihinkään muuhun, aloitan tämän blogipostauksen kirjoittamisen. 

24.10.2004 Tämäkin pelto Mikkolan koulua ja Martta Wendelin päiväkotia vastapäätä on nykyään täyteen rakennettu...

Olen välillä selvitellyt papereitani, hävittänyt osan, valitettavan pienen ja mietin jäljelle jääneiden sijoitusta. Matkapäiväkirjojeni joukosta tuli käsiini päiväkirja. No, niitä on tässä välillä tullut enemmänkin, vanhempiakin. Sain siitä alun tälle kirjoitukselle, sillä onhan tarkoitukseni käsitellä aiheita sekaisessa järjestyksessä, inspiraation ohjatessa sattumien kautta eteenpäin.

Päiväkirja liittyy vuosiin 2004–2005. Se oli erityisen vaikeaa aikaa minulle. Suhteeni silloiseen kumppaniini oli vaikeassa vaiheessa. On mielenkiintoista tutkia, miten olin sen huomannut vai olinko vielä luottavainen, että kaikki voisi parantua. Taisin olla. Mutta katsotaan.

28.8.2008 kotiinpaluu Pariisista kotiseudun maisemien yllä.

Aloitin päiväkirjan huhtikuun lopussa. Olin ostanut uuden muistikirjan, jota ihailin ja muistelin jatkuvaa, lapsuudesta alkanutta innostustani paperitavaroista, kynistä ja kirjoista. Kerron pihahommista, Maantiekylästä keräämistäni vuokoista, joita laitoin kirjojen lehtien väliin kuivumaan. Kirjoitin usein bussilla matkalla työhön Helsinkiin. Mietin sitä, että saan viikkokausia pyytää muilta apua puutarhan hoitoon, mutta laiska ja saamaton mies ei tee mitään. Kun hän sitten tekisi jotakin, hän tarvitsee apulaisen eli minun pitäisi olla samanaikaisesti valmis avustajaksi, vaikkei se juuri sillä hetkellä sopisikaan minulle.

Miksi siis muutimme omakotitaloon, jos asiat olivat niin ja näyttivät jatkuvan myös samalla tavalla? Huvittavaa sinänsä, että samat ongelmat ovat edelleen ajankohtaisia, vaikkei yhtäkään miestä ole näköpiirissä ja omakotitalokin on jo kuusi vuotta sitten myyty. 

Kotona 9.11.2004.

 

Vaikka kuinka halusin silloin ja nyt tehdä luovaa työtä, valokuvata, viljellä kasveja, kirjoittaa, matkustaa nojatuolissa (näin kirjoitin silloin), niin koko elämäni palkkatyön lisäksi oli siivousta, pyykinpesua ja järjestelyä, haravoimista, ojien siivoamista, tavaroiden etsimistä, siivoamista siivoamisen jälkeen, kaupassa käyntiä, ruoan laittoa, astioiden pesukoneeseen laittamista. Sitähän se on nytkin. Sitähän se oli äidilläni. Useimmat naiset ovat aina olleet ylikuormitettuja. Tämä asia tulee myöhemminkin eteen lukiessani ja setviessäni päiväkirjojani tai äidin päiväkirjoja. Ehkä en enää jaksa jauhaa aiheesta tämän jälkeen. Osa meistä naisista on kuitenkin oikein tyytyväinen osaansa rutiinien hoitajana, kun muutakaan ei ehkä ole.

Kotona 26.11.2004. Voi sentään?

Mies oli vihdoin siivonnut tai oikeastaan vain tyhjentänyt ulkovaraston, kaikki tavarat olivat levällään pihalla. Minun pitäisi pestä varasto, jotta tavarat saataisiin sisään. En vain ehdi tehdä sitä heti vaan vasta muutaman päivän päästä viikonloppuna.

Eräänä iltapäivänä istun keikkuvassa bussissa kotimatkalla myöhään iltapäivällä. Kirjoitukseni on keikkumisen takia horjuvaa, bussin alla on Helsingin mukulakiviä. Olin käynyt vaateostoksilla. Ympyrä kiertyi taas tämän tekstin alkuun. Arvostelin kyllä silloinkin itseäni kirjoittamalla ”Hyvä mummo, ajattelee vain itseään.”  Samassa tekstissä palaan taas edellisenä vuonna kuolleeseen äitiini ja hänen elämättä elämiseensä.  Ajattelen myös entistä saksalaista anoppiani, jonka syntymäpäivä on juuri sinä päivänä. Hän oli syntynyt 28.4.1909.

Voi sentään, onpa mielenkiintoista lukea omasta elämästä. Yksi vaateostoni oli ollut 10 markan poplari ja jokunen bleiseri. Se poplari oli niin kiva, että se roikkui vielä parisen viikkoa sitten vaatekomerossani, kunnes laitoin sen pois. Bleiserit lähtivät jo pari vuotta sitten. 

Kuva sairaalasängystäni. Olen todennäköisesti skannanut kuvan negatiivista. Kuvien kehittäminen oli kallista.

Olin silloin muuten 57-vuotias. Kohtuni oli poistettu alkuvuodesta Hyvinkään sairaalassa myooman takia, vaikka se ei ollut aiheuttanut mitään ongelmia. Muistan, kuinka pyysin myooman leikkauksen yhteydessä sen lääkäriltä nähtäväksi todeten sen olevan höttöä kuin löysä lankakerä, hajoamassa. Ajattelin, että lääketieteessä on vielä paljon kehittämisen varaa.

Otin joitakin kuvia peilin kanssa, pitääpä etsiä. En kuvannut silloin vielä digikameralla, hankin sellaisen myöhemmin samana vuonna.  Enpä tällä kertaa päässyt pitkälle. Jokainen sivu tuo mukanaan niin paljon ajatuksia.

Herranjestas, olisiko tämä se kuva?

 

Muutamaa päivää myöhemmin jatkan tätä hölmistyneenä. Huomaan olevani heräämässä muutokseen tai jo aiemmin alkaneen muutoksen jatkumiseen. Vuodenaikojen vaihtelut ja erilaiset ajanjaksot, jotka potkivat meitä voimakkaammin, herättävät ja johtavat meitä takaisin poluille, jotka ovat jo kauan sitten auenneet. Ruoho väistyy tieltämme, kun kuljemme ojan vieren polkua. Tulee lapsuus ja kaikki myöhemmät luontoreitit, jopa aikoinaan tekemäni matkat palaavat mieleen.

Unohdumme välillä liikaa toistamaan asioita päivästä toiseen, innostumme jopa rutiineista ja kotitöistä (ne on kuitenkin tehtävä), mietimme kiinteästi elämässämme kokemiamme häpeän hetkiä ja vaikeita aikoja ja niiden kertaantumista.

Tarvitsemme hiljaisuutta ymmärtääksemme irtautua. Vaikka emme useina päivinä saa mitään ”järkevää” aikaiseksi, olemme saattaneet olla koko ajan mielen aktiivisessa ja tietoisessa tilassa, joka on juuri siinä kohdin ja jopa aina tärkeätä.

Kotona 6.12.2004

On mahdottoman helppoa lähteä tekemään asioita muiden ohjaamana. Ystävänne saattavat antaa ohjeita, mitä teidän pitäisi tehdä, miten toimia. Saatatte ärsyyntyä ohjeista. Niinhän minulle on usein käynyt ja olen jopa kirjoittanut tai maininnut tällaisia tilanteita. Samanlaisia ohjeita ja käsityksiä on sosiaalinen media täynnä, ihmisiä, jotka pitävät itseään täydellisinä ohjaajina toistaen koko ajan samoja fraaseja. Paras yrittää pysytellä poissa niin paljon kuin pystyy.

Ihmiset käyttäytyvät usein konemaisesti. Minäkin olen taas pitkään tehnyt niin. Korona-aika pisti menemään tiettyinä aikoina kauppaan ja valitsemaan sopivan ajan luontoretkille. Sekin on osa konemaisuutta, jolla on taipumus jäädä päälle. Aiemmin oli pakko käydä erilaisissa tapahtumissa. Se katkesi koronavuosien ajaksi. En ole ottanut tapaa uudelleen käyttööni. Moni asia karsiutui elämästäni. Oikeastaan ne eivät karsiutuneet vaan lopetin ne itse tietoisesti. Sota on sotkenut myös ajatuksia, koska siihen olen välillä mennyt syvälle. Olen vähentänyt uutisten aktiivista seuraamista.

5.9.2004

 

Mietin nyt, miksi minulla on hirveä hinku tutkia oman itseni mennyttä elämää omien päiväkirjojeni kautta. Välillä yritän estellä intoani vaipua päiväkirjojen syövereihin. Se ei ole konemaista toimintaa. Tutkin ja teen havaintoja minusta ja ympäröivästä maailmasta oppiakseni jotakin ja … kirjoittaakseni.

Tässä välissä Minni-kissa kiipesi ensin pöydälle, ojensi tassunsa minua kohti ilmoittaen, että hän haluaa tulla syliini. Nyt hän kehrää sylissäni läppärin ja minun välissä. Maailma on kohdillaan. Ihminen ja kissa ovat onnellisia.

Maailma on itse asiassa aina kohdillaan. Pitäisi olla aina kamera valmiina. Olisiko ikkunani edessä vieraillut tätä kirjoittaessani talitintti, keksimäni äitini ”alter ego”. Minni innostui, yhden kuvan ehdin saada, kun talitintti lensi paikalle useamman kerran.

Pari päivää myöhemmin mietin, miksen loppujen lopuksi mennytkään Kuulutko sukuuni-tapahtumaan, vaikka vielä eilen uhosin siitä.  Siinä ei ole tosin mitään miettimistä. Tarvitsen vielä tätä hiljaisuutta, kaiken lisäksi nukuin epämääräisesti nähden paljon unia, enkä olisi jaksanut lähteä. Ulkona myrskysi vielä julmasti. Kaikki ovat syitä, jotka eivät merkitse mitään. Olemme hyviä keksimään selityksiä.

Eilen ahersin iltamyöhään sukutaulujen kanssa, olen hajamielinen, mikä kostautuu unohduksina. Tänään aamulla jatkoin tavaroiden, vaatteiden ja laukkujen pakkaamista. En muista, mainitsinko aiemmin, että minulla on meneillään tavaroista irti päästäminen, ei tosin kuolinsiivous vaan luonnollisesti alkanut projekti. Osan olen jo vienytkin, nyt eteisessä on taas pusseja valmiina vietäväksi, jopa kirjapusseja.

Parvekelasit heiluvat edelleen kovaa, myrsky näköjään jatkuu viikonlopun yli.

Kaiken lisäksi pinnalle  on noussut, kirjoittamista odottamaan, jatko isoäitini tuntemattoman isän tarinalle. Olen melko varmasti jo jonkin aikaa sitten löytänyt hänet ja jään usein pohtimaan 1800-luvun lopun tapahtumia, joista kukaan ei ole kertonut. Mainitsin aikanaan aiheesta isoäitini adoptioisän tarinan yhteydessä. Olin siinä jo lähellä salaisuuden takana olevia seikkoja, mutta nyt ne ovat ajateltuani DNA-tutkimuksia tarkemmmin (autosomaaliDNA)kirkastuneet.  Olen alkanut nähdä aiheesta kaiken lisäksi unia. Voit lukea aiemmin joulukuussa 2019 kirjoittamani blogipostauksen täältä.  Kirjoitin siitä myös viime keväänä miettien jo silloin, miten etenen. Tässä linkki silloin kirjoittamaani postaukseen. Yli vuosisadan takainen asia ei varmaan ole tiedossa ko. sukuun kuuluvilla henkilöillä, mutta on ehkä aiheellista olla heihin yhteydessä. 

Pienen ihmisen historiaa ja sukututkimusta

Kaikki kirjoitukseni ovat sitä. Ne kertovat pienestä ihmisestä, jo kuolleista, äskettäin kuolleista, elävistä ja minusta itsestäni ja lähelläni olevista ihmisistä, niistä, joista uskallan kirjoittaa. 

Paluu lapsuuden rannoille. Lautaranta, Karjalainen, Kuolemajärvi. Edessä Suomen lahti.

Suuri osa elävistä ihmisistä haluaa, että heitä ei koskaan mainita missään. Kunnioitan heidän päätöstään, vaikken aivan sitä ymmärräkään. Tavallaan he ovat jo unohdettuja eläessään ja kuoltuaan he ovat kokonaan poissa. Aivan niin kuin menneen ajan ihmiset, esivanhempamme, joita on vaikea tavoittaa tästä hetkestä, koska he eivät jättäneet mitään muita jälkiä itsestään kuin merkinnät kirkonkirjoihin. Jolleivat sitten joutuneet oikeuteen, lehteen tai muuten muistetuiksi, mitä tapahtui äärimmäisen harvoin.

Olen aina pohtinut tätä asiaa eri puolilta. Jotkut tuntemani ihmiset ovat sanoneet suoraan, että voin käyttää heitä vapaasti. Mutta monet sanovat vaikkapa kameraa kuvaukseen nostaessani tai vaikka en edes yritä kuvata, että en saa kuvata enkä mainita heitä tai kirjoittaa heistä missään kuten blogissani, vaikka he hyvin tietävät, etten tee sitä. Tiedän, että hiljainen paheksunta tulee seuraamaan minua kuolemaani asti, huolimatta siitä, etten ole koskaan kirjoittanut kenestäkään negatiivisia asioita. 

Jännittäviä hetkiä. Edessä häämöttää Ahvijoen silta. Olemme saapumassa Karjalaisten kylään. Tien oikealla puolella bunkkereita. Mannerheim-linja kulki pitkin Ahvijoen rantaa.

Vanhemmiten jokainen vuosi on raskasta aikaa. Tänä keväänäkin olen menettänyt tuntemiani ihmisiä. Koko vuosikymmen on ollut menetysten aikaa. Vaikken ole ollut kaikkien kanssa tekemisissä syystä tai toisesta heidän loppuvaiheissaan, niin olen silti tuntenut heidät ja ollut aiemmin paljonkin yhteydessä heihin. Jos olen myöhemmin kirjoittanut heistä, niin se on pelkästään heidän elämänsä ja lähtönsä kunnioittamista.

Saattaa olla niin, että monille, kuolemaa lähestyville on vaikeaa kohdata muita ihmisiä, edes läheisiään. Monet haluavat piilottaa itsensä ja loppunsa muilta. Onneksi on myös toisenlaisia ihmisiä, avoimia. Se helpottaa myöhempiä aikoja, antaa lohdutusta jälkeenjääville, jättää lisää muistoja. 

Illallisella Viktoriassa. Heimo kertoo.

Isäni kuolema keväällä 1999 iski kuin salama taivaalta, vaikka se oli odotettavissa. Olin pitkään säästynyt kohtaamasta kuolemaa läheltä. Nyt se iski todella läheltä. Isäni halusi vaipua unohduksen suohon kuollessaan. Vaikka ilmoitimme lehdessä ja muistokirjoitus laadittiin, niin siunaustilaisuuteen ei saanut tai haluttu kutsua ketään, koska hän ei sitä halunnut. Se oli suuri virhe. Sillä mitätöimme koko hänen elämänsä ja laajan ihmisten piirin, jonka hän tunsi. Jotkut taisivat loukkaantua siitä, että he eivät voineet osoittaa arvostustaan. 

Kohtaamme joku päivä itsekin kuoleman. On hyvä ajatella jo aikaisemmin, miten haluamme meitä muistettavan. Vanhempieni kuolemat opettivat minua kohtaamaan myöhemmät kuolemat. Opin suhtautumaan niihin luonnollisesti, osana elämää, väistämättöminä. Tosin niidenkin jälkeen olen kohdannut samanlaista pyristelyä, pakoa kuolemasta, salailua, jotka satuttavat vieläkin minua.

Sitten on toisenlaisia tapauksia. Puhumme avoimesti tulevasta ja suhtautumisesta siihen. Kuoleva tapaa kaikkia ystäviään ja jättää jäähyväisiä vielä eläessään.  Siunaustilaisuuteen kutsutaan kaikki hänet tuntevat. Se voi olla raskasta jälkeenjääneille, mutta myös puhdistavaa ja helpottavaa väistämättömän edessä. Se on myös opettavaista sen sijaan, että jatkuvasti kiellämme edessä olevan muiden ja itsemme osalta. Kuolemasta pitää voida ja saada puhua.

Vilkaisin blogit.fi alustalle liitettyjä blogeja hakusanalla ”kuolema”. Niitä on siellä yllättävän paljon. Omia blogejani en löytänyt joukosta, vaikka minusta tuntuu, että olen usein kirjoittanut kuolemasta. Ehkä olenkin käyttänyt elämä-sanaa senkin yhteydessä.

Saapuminen Lautarantaan heinäkuussa 2012. Minulle ensimmäinen kerta. Heimo oli oppaana.

Tällä viikolla samana päivänä siunataan kaksi ihmistä, joilla on minulle merkitystä.

Äitini veli, enoni 1932 syntynyt Hannu, viimeinen 11 sisaruksen sarjassa elossa oleva kuoli huhtikuun lopussa.

 

Kesken lomaani sain kuulla, että hyvä ystäväni, sirpaleserkkuni Heimo oli kuollut. Hän oli Hannun pikkuserkku, mutta tuskin he tunsivat toisiaan. Hän olisi kesäkuussa täyttänyt 93 vuotta. Hän lähti kesken kaikkien suunnitelmiemme. Se osoitti minulle voimakkaasti, että kuolema voi tulla kesken kaiken, yllättäen, katsomatta oikeaa ja parasta aikaa, keskellä elämää.

Hannu-enon olen tiennyt ja tuntenut syntymästäni saakka. Äitini Ruotsin Göteborgiin 1950-luvulla muuttaneet nuorimmat veljet olivat jokakesäisiä vieraita kodissamme. Hannu oli äitiäni 17 vuotta nuorempi, Martti 18 vuotta ja nuorin Yrjö 19 vuotta. He molemmat kuolivat aiemmin tällä vuosikymmenellä.  Hannu siunataan Rovaniemellä, jonne hän ehti muuttaa.

Tämä kuva on vuodelta 2007. Silloin vasta aloin tutustua suvun jäseniin.

Heimon olen tuntenut vasta noin 10 vuotta. Ensimmäisen kerran hän esiintyy valokuvissani Sirkiän sukuseuran suuressa kokouksessa Aurassa, jossa suunniteltiin sukuseuran perustamista. Hän istui siellä serkkujeni vieressä. Hän tapasi siellä myös äitini veljen Martin. Hän taisi tavata meidän sukuhaaran ihmisiä siellä ensimmäistä kertaa. Muistan hänen puhuneen siitä, että oli hassua tavata sukulaisia, joista ei tiennyt mitään, mutta joilla saattoi olla sama nimi kuin jollakin tuntemallaan. Siihen samaan lankaan menin silloin minäkin. 

Näin häntä myös Helsingin Kuolemajärvi-kerhon tilaisuuksissa, joissa ennen vuotta 2012 kävin harvakseltaan.  Sitten jouduin toimikuntaan ja toimijaksi. Kesällä 2012 Heimo tutustutti minut Karjalan matkalla Kuolemajärven Lautarantaan.  Siitähän se alkoi, ystävyys hänen ja hänen vaimonsa kanssa. Vaimo Sirkka lähti viime vuoden elokuussa. 

Heimo siunataan Hyvinkäällä, vuoden kauneimpana aikana. Emme tapaa kesäkuun lopussa hänen kotipihallaan. En myöskään päässyt viime viikolla enää tapaamaan häntä kotonaan, kuten olimme sopineet.

Tapaan nyt häntä tunteneita ihmisiä, joista monesta olen kuullut hänen kertovan.

Vuosien mittaan keskustelimme monista hänen lapsuuteensa liittyvistä asioista. Olen nauhoittanut keskusteluja paljonkin. En tiedä, milloin pystyn purkamaan niitä. En ylipäänsä tiedä, milloin jaksan käydä kaikki tekemättömät asiat läpi. Viimeksi maaliskuun lopussa hän piirsi pyynnöstäni isoisänsä Samuli Rumpusen talon pohjapiirroksen. Talo sijaitsi Kuolemajärven Karjalaisten kylässä. Aiemmin olemme tutkineet talo talolta Kuolemajärven Lautarannan.

Mitähän kaikkia niistä nauhoituksista löytyykään? Tässä istun Toinin ja Yrjön välissä Viktoria-hotellissa Viipurissa heinäkuussa 2012.

Tämän vuoden tammikuussa otin hänestä DNA-näytteet. Harkitsin pitkään, pyydänkö näytteenottoa vaikkapa äitini enolta, jotta saisin hänen Sirkiä-isälinjansa selvitettyä. Oman isäni linja pitäisi myös selvittää.  Päädyin kuitenkin tähän ratkaisuun. Family Finder ja Y-DNA37 maksoivat kuitenkin minulle sen verran paljon, että jaksanut alkaa käydä keskustelua aiheesta ehkä jonkun sellaisen kanssa, jota asia ei kiinnosta vähääkään. Heimo oli aidosti kiinnostunut asiasta. Kun tapasimme maaliskuun lopussa, kävimme tuloksia läpi.  Heimo kuului suomalaisten miesten yleisimpään haploryhmään, Niilon poikiin.  Otetusta näytteestä voi tehdä jatkossa lisätutkimuksia. 

Sukukokouksessa 2007 Heimo serkkujeni ympäröimänä.

DNA serkkutesti vahvisti sen, minkä jo toki tiesin, että olemme 3. serkkuja, koska isovanhempamme, minun isoisäni Abraham Abrahaminpoika Sirkiä ja Heimon isoäiti Helena Vilhelmintytär Sirkiä olivat serkuksia. 

Heidän vanhempansa Abraham Joosepinpoika Sirkiä (1849 – 1903) ja Beata Vilhelmintytär Sirkiä (1843 – 1933) olivat sisaruksia. Kaukaisempaa sukua olemme vielä useaa muuta kautta sukujen Kirjonen ja Muurinen kautta. 

Yllättävää silti Heimon serkkutuloksissa olivat kaukaiset ja joku läheisempikin serkku Hämeessä, jotka tunnistan hämäläisestä Markkulan sukuseurasta, jossa olen mukana, koska se liittyy isäni sukuihin. Näissä asioissa riittää vielä pohdittavaa. Asetan silti edelleen muut aiheet etualalle. Perinteinen sukututkimus riittää ja kaikkeen ei ole aikaa paneutua.

Tässä linkki blogiini kesällä 2012, jossa olin Heimon kanssa Lautarannassa. Se taisikin olla viimeinen kerta, kun hän kävi siellä.