Paluu Karjalaisten kylään - osa 1

Olisiko kesäkuun Karjalan matkasta kirjoittaminen muuttunut jo eräänlaiseksi rutiiniksi, jota olen rutiinikammossani yrittänyt taas kerran vältellä. Olen luvannut (itselleni) kirjoittaa siitä blogin. Nyt menen heti asiaan pähkäilemättä tylsiä tuntemuksiani sen kauempaa. Jaan tarinan kahteen osaan, joista osa 2:n julkaisen pian ensimmäisen jälkeen.

Yleiskuvaa helteisestä Lautarannasta lauantaina 8.6.2019 heti puolenpäivän jälkeen. Vasemmalla iso kivi, josta lapset hyppelivät veteen. Oikealla näkyy Kyrönniemen rantaa, aluetta, missä Mikael Agricola kuoli 1557.

Tämän vuoden kotiseutumatkan Kuolemajärvelle toteuttivat Kuolemajärvi-säätiö ja Vistamatkat. Matkalaisia oli kaksi täyttä bussillista. Koin matkan erittäin kiireisenä ja nopeana. Onneksi linja-autossa istuessa on mukavaa, varsinkin kun matkaseuralaiset näillä matkoilla ovat aina mitä parhaimpia. Tällä kertaa ehdin erityisesti jutella ystäväni ja huonekaverini Marjan ja välillä hänen poikiensa kanssa. Kun menopäivänä saavuimme illan suussa hotelliin Kuokkalassa (Repino), lähellä vanhaa rajaa, oli kiire jonottamaan ruokaa. Varmaan osa joukosta jatkoi illanviettoa vielä sen jälkeen, mutta olin niin uupunut, että en jaksanut enää mitään. 

Kuva aamulla Kuokkalan Repino Crinwell Park hotellin rannasta kohti Kronstadtia.

Seuraavana päivänä aamiaisen jälkeen oli lähtö Kuolemajärvelle ja kunkin valitsemiin kohteisiin. Ehdimme silti ennen lähtöä poiketa lyhyesti rannalla. Hotellimme Repino Cronwell Park Hotel sijaitsi aivan rannan tuntumassa. Olisi muuten kiva tietää, mitä siinä paikalla oli aikoinaan! Meri oli tyyni ja kaunis. Kronstadt näkyi meren takaa. Olin kuvitellut, että matkan aikana jäisi vähän enemmän aikaa tutustua myös lähialueeseen. 

Tästä kartasta voit tarkastella Kannaksen paikkoja merkinnöilläni. Lisäksi kartasta löytyvät myös sinne muuten merkityt paikat kuten mainitsemani hotelli ja hiekkaranta, jossa vietimme hetken aikaa aamulla. (kartta löytyy linkin . tästä kartasta. takaa)

Tämä kartta kuvaa välimatkaa rannasta varsinaiseen kylään. Lautarannan niemessä keskellä alhaalla oli aikoinaan runsas asutus.

Sää sillä viikolla oli mitä helteisin. Sekä meillä että Karjalassa. Juuri tuona kotiseutupäivänä, lauantaina 8.6.,  lämpö nousi reilusti yli 30 asteen.  Terijoen tienoilta Repinosta on melkein täsmälleen yhtä pitkä matka Kuolemajärvelle (Repino-Karjalaisten kylä rantatietä pitkin noin 65 km) kuin Viipurista (Viipuri Karjalaisten kylä Luzhki rantaa pitkin noin 65 km). 

Viikonloppu oli houkutellut rannoille paljon ihmisiä, mikä merkitsi, että autoliikennettä oli runsaasti ja välillä ruuhkaksi asti. Olin päättänyt loppujen lopuksi, että tällä kertaa menen Karjalaisten kylään. Marja oli poikineen ollut edellisellä kerralla 2017 tutustumassa Seivästön rantoihin (Nuuvinranta) eli samoihin paikkoihin, joissa minä puolestani vierailin 2015.  Marjan isä Toivo Ristonpoika Rusi oli kotoisin Seivästöltä, missä hän oli syntynyt 1909. Niiltä samoilta seuduilta oli kotoisin myös isoäitini Aino, joka syntyi 1892. 

Samanlainen hellesää oli 24.5.2014, kun lyhyesti poikkesimme Lautarannassa.

Karjalaisten kylästä on lähtöisin koko Sirkiän suku, johon myös Marja kuuluu isoisänsä Samuel Abrahaminpoika Rusin (1883 – 1946) äidin Katriina Joosepintytär Sirkiän (1862 – 1934) kautta.

Kuolemajärvellä oli kaksi Rusin suvun haaraa. Toisen haaran asuinpaikka oli suuri Seivästön rantakylä vähän matkaa Pietarin suuntaan Karjalaisten kylästä. Seivästön kylää on pidetty Rusin suvun kantakylänä, josta Ruseja on levinnyt Uudellekirkolle, Johannekseen, myös Karjalaisiin ja ties minne. 

Samuli ja Maria Rusin perhe heinäkuussa 2017. (Marja Karapalon valokuvakokoelmat)

En ole varsinaisesti tutkinut Ruseja, mutta melkoinen määrä on sukututkimukseeni kertynyt.  

Marjan äiti oli siis Karjalaisten kylän Ruseja. Taimi Dagmar Samuelintytär Rusi syntyi 1914. Toivo ja Taimi eivät olleet suoranaisesti Rusien kautta sukua, mutta kaukoserkkuja monen muun suvun kautta, voimakkaimmin Kipinoisten suvun monen haaran kautta. Lisäksi kaukainen sukuyhteys syntyy Mamian ja Muurisen suvun kautta.  Kuten olen usein todennut, me kuolemajärviset olemme hyvin usein sukua toisillemme montaa kautta ja usein molempien vanhempiemme tai isovanhempiemme kautta. 

Lautarannan tiellä.

Karjalaisten kylän Lautaranta

Jäimme Seivästöllä pidetyn kahvitilaisuuden jälkeen pois bussista isolla rantatiellä kovin tutussa paikassa eli Karjalaisten kylän ja sen Lautarantaan johtavan tien risteyksessä. Sitä risteystä olen aina menneinä vuosina kovasti odottanut tullessamme Viipurin suunnasta, sillä aika pian sen jälkeen tulee aina kovasti odottamani Tammikon tienristeys. 

Rantatiellä autot ajavat hurjaa vauhtia. Pitää ottaa juoksuksi, että ehtii ylittämään tien. Olimme päättäneet käydä ensin Lautarannassa. Kävin siellä edellisen kerran pika pikaa keväällä 2014, kun pääsin matkustamaan Viipuriin pikkuautolla. Merkittävin käynti oli kesällä 2012, kun tutkin paikkaa Heimo Rumpusen kanssa. Kirjoitin siitä lyhyesti blogissani ”Taasko haikea mieli” pian matkan jälkeen. Pääset lukemaan blogini täältä.  Tämän linkin takaa, voit käydä katsomassa sen matkan valokuvia. 

Kesällä 2012 (14.7.) aurinko alkoi paistaa, kun tulimme Heimon rantakävelyltä kanssa muiden joukkoon.

Nyt sitten vasta onkin haikea mieli, mitä sanontaa olen myöhemmin välttänyt ja vältän jatkossakin. Heimo kuoli toukokuussa vähän alle 93-vuotiaana.  Sitä olen surrut siitä lähtien. Yhteinen kävelyretkemme Lautarannassa on ikimuistoinen ja minulle hyvin tärkeä. Siihen liittyen minulla on vielä monta asiaa kesken, haastatteluja muun muassa. Yritän ajatella niiden taakse. Vaikka kaikki työ jäisi minulta kesken, niin kuin usein nyt tuntuu, en ota siitä paineita. Teemme sen, minkä ehdimme. Yritän niin joka tapauksessa.

Tässä heinkuussa 2012 Lohijoen suu.

Heinäkuussa 2012 oli huomattavan viileää verrattuna siihen poskettomaan helteeseen, jossa taivalsimme nyt 8.6.2019. Nyt meitä oli Lautarannan tiellä pieni joukko. Osa painui heti omille teilleen, etten ehtinyt edes tutustua heihin.  Mukanamme oli myös eräs nuori pariskunta, joka ei tiennyt, mistä etsiä sukunsa kotipaikkaa. Selvitimme sen sijainnin vasta samana iltana hotellilla. Toivottavasti heistä oli mukava kulkea mukana, vaikka esi-isien kotipaikka olikin Seivästön etukylässä. 

Tässä samaisen Lohijoen uomaa kesäkuussa 2019 ja paksua pehmeää hiekkaa.

Aurinko porotti Lautarannan upeaan, kuumaan hiekkaan. Siellä näytti samanlaiselta kuin toukokuussa 2014, kun poikkesin siellä lyhyesti. Lohijoen uoma oli syvä ja sen ranta näytti hiekkakerrosten paksuuden. Siellä tuntui kaikki hiekka säästyneen. Paikalla oli jo paljon rantaelämää viettäviä paikallisia tai kauempaa tulleita. Lisää autoja pörräsi hiekalle koko ajan lisää. Marja riensi heti uimaan. Hän on melkein paikallinen, koska hän asui pikkutyttönä 1940-luvulla asemasodan aikana jonkin aikaa Karjalaisten kylässä.

Heinäkuussa 2012 pääsin pikaisesti käymään Lautarannan sillä alueella, jolla asuttiin. Se oli erityisen tärkeä näille lapsuutensa siellä viettäneille pojille; Heimo Rumpuselle ja Yrjö Sirkiälle.

 

Karjalaisten kylään kuulunut Lautaranta on ollut aikoinaan merkittävä satama- ja laivanrakennuspaikka. Siellä oli aikoinaan niin syvä satama, että suuretkin laivat pääsivät sinne lastaamaan milloin rautaa, milloin puutavaraa. Päätin tällä kertaa tutkia paikan, missä Ahvijoki tulee mereen. 

Ahvijoki laskee Lautarannan lahteen. Lohijoen laskupaikka on aivan siinä, mistä yleensä tullaan lahden rantaan. Ahvijoen löytääkseen pitää kävellä vähän oikealle tulosuunnasta katsottuna. Edellisenä käynnillä heinäkuussa 2017 esitin toivomuksen, että pysähdymme Ahvijoelle ison rantatien varrella, jotta ehtisimme Marjan kanssa piipahtaa hänen isovanhempiensa talon paikalla. 

Ahvijoen suu.

Ahvijoen suuta tutkimaan

Joen ranta on täynnä isoja kiviä merkitsemässä Mannerheimlinjaa, joka lähti etenemään juuri Ahvijokea pitkin läpi Kuolemajärven. Pari romahtunutta bunkkeria on lähellä isoa rantatietä. Jouduimme menemään hiukan pidemmälle, jotta löysimme sen paikan, missä aikoinaan 1939 evakkoon lähdettäessä, seisoi Marjan äidinpuoleisten isovanhempien Samuli Abrahaminpoika Rusin (1883 – 1946) ja tämän puolison Maria Sofia Kesäläisen (1884 – 1952) koti.  Heillä oli kolme tytärtä; Martta (1909 – 1987), Taimi (Marjan äiti, 1914 – 2003) ja Hilma myöhemmin Korpitaival (1917 – 2012). Jos olisi silloin ollut aikaa, olisin voinut rämpiä metsän läpi meren ääreen, vaikka metsässä ei näyttänyt kulkevan polkua. Ennen vanhaan sieltä kulki varmasti polku rannalle.

Hilma Rusi myöhemmin Korpitaival Lautarannan kivillä. Lienee rippikuva (Marja Karapalon valokuvakokoelmat)

Nyt kesäkuussa kuljimme rantaa kohti pitkin kuoppaista ja pölyistä tietä suoraan Karjalaisten kylän risteyksestä. Kuumuus saattaa sekoittaa tajunnan tasoa. Karjalassa myös ihmiseen iskevä hulluus saattaa rajoittaa ja vaikuttaa tekemisiin. Koen sen ilmiön joka kerta sinne tultuani. Se iski aikoinaan myös äitiini, kun hän lähti kiiruhtamaan juoksujalkaa oitkin Tammikon tietä kotipaikalleen. Se iskee minuun myös lapsuudenkotini maisemissa, vaikka yritän hillitä sitä. Ehkä ilmiö on muillekin tuttu.

Saavumme rannalle.

Jakaannuimme Lautarannan maisemiin. Jotkut menivät uimaan toisten kuljeksiessa rannalla. Iso kivi suoraan edessämme veden ympäröimänä oli kerännyt lapsia, jotka hyppivät veteen kiveltä. Sen paikan lähellä, jossa  Ahvijoen uoma purkautui hiekalle ja mereen, oli myös autoja ja jopa telttoja. Hiekka oli siellä kovempaa. Sinne, sinne suuntasin kuumuuden sekoittaessa päätäni lisää muun hulluuden lisäksi.

Millainen Ahvijoki tai -oja oli aikoinaan ennen kuin Taavetti Inkinen kaivoi sen omin käsin leveämmäksi, syvemmäksi, jotta sai kuivatettua Karjalaisten kylän Kotilammen?  Enpä tiedä. Joka tapauksessa se joki on selvästi näkyvissä jo vanhoissa kartoissa. Tässä linkki Taavetti Inkisestä kertovaan blogiini. Sitten 1930-luvun lopussa kaikki taas muuttui. Sota alkoi ja tuhosi entiset maisemat. Metsät kaatuivat tykityksissä. Kaukaa kyliltä näki merelle. Voi olla vaikea ymmärtää, että lähes kaikki metsät ovat kasvaneet uudelleen sodan jälkeen. Emme edes tarkalleen enää, miltä siellä näytti ennen...

Tähän vanhaan karttaan 1700-luvulta on merkitty molemmat joet.

Joen rannalla metsän siimeksessä oli vähän viileämpää.  Kuumuudesta oli minulle tällä kertaa paljon haittaa. Jälkikäteen harmitti sekin, etten kuvannut sen enempää. Se on tosin kovin tuttu tunne kaikilta matkoilta, vaikka kuvia on kertynyt mielettömät määrät. Valokuvaus lienee vain yksi hulluuden piirre, joka pistää minut tallentamaan kaiken mahdollisen. Nyt kun oma jaksamiseni on usein hukassa kuten tänä kesänä, se tuntuu entistä turhemmalta.

Palasin Ahvijoen suusta takaisin muiden joukkoon hiekalle. Kukon Ritvalla ja hänen miehellään Ahtiaisen Markulla oli kuohuviiniä tarjolla meille.  Hetken kunniaksi varmaan. Kulautin minäkin vähäsen, vaikka en ole oikein koskaan ymmärtänyt tätä juttua. Se on tullut usein eteeni matkoilla, olisiko se ollut karjalaisten tapa kotikonnuille palatessa. Mitä nyt puoliksi hämäläinen siitä mitään ymmärtää!

Tarina jatkuu toisessa blogissa "Paluu Karjalaisten kylään - osa 2".

Kotilammen ympärillä

Karjalan kannaksen Kuolemajärven pitäjässä on Kuolemajärven historian mukaan ollut useita vesistöjen laskemiseen,  perkaukseen ja soiden kuivattamiseen liittyviä hankkeita. 

Viipurin läänin verollepanokartat, Kuolemajärven Karjalaisten kylän omistuksia 1773.

Taavetti Inkisen suurtyö 

Tunnetuin pitäjän vesistöihin liittyvä projekti on ollut Taavetti Inkisen suurtyö. Hänen kotitalonsa lähistöllä oli Kotilampi-niminen  68  hehtaarin laajuinen lietealue ja sen ympärillä satojen hehtaarien suuruinen suoalue. Hän ehdotti lammen rannan omistajille, että nämä antaisivat hänen laskea lammen. Siitä hänelle annettaisiin palkkioksi täten syntynyt vesijättömaa.  Nämä suostuivat. Suunnitelma lammen laskemisesta laadittiin 1891.  Tehtiin kustannusarvio ja saatiin hankkeeseen kuvernöörin lupa.

Koska kartat ovat kiinnostavia ja erityisesti alueesta, joka meidän kannaltamme kuuluu nykyään menetettyyn maahan, tutkin vähän vanhoja ja uudempia karttoja. Kotilampi on vanhoissa kartoissa nimellä Karjalaisen lampi ja myöhemmin Kotilampi. Kun menetimme alueen, sitä kutsuttiin Kotilammen niityiksi. Alue on suoraan Karjalaisten kylän peltojen takana. Minulle on kerrottu, että aikoinaan lampea jopa kutsuttiin järveksi. Isoisäni isän Abraham Joosepinpoika Sirkiän (1849 - 1903) sisar Beata (1843 - 1933) on kertonut soudelleensa järvellä. Beata Joosepintytär Sirkiä kuoli 1933. Moni muukin lienee kertonut samaa, mutta niin vain muistot häviävät ihmisten kuollessa. Käsittääkseni Taavetti Inkinen asui läheisessä Yläkirjolan kylässä, jonne hänen isänsä oli tullut avioon.

Taavetti Inkinen ryhtyi seuraavana vuonna työhön. Apuna hänellä oli aluksi Esaias Anttalainen. Kotilammen  laskemiseksi piti kaivaa lähes kolmen kilometrin pituinen Ahvioja.  Ahvioja on tullut tutuksi Ahvijokena  tai jopa Ahvenjokena Mannerheim-linjan kulkiessa sitä pitkin talvisodan aikana.

Tästä linkistä klikkaamalla pääset katsomaan tämän hetken kartalta, miltä alue näyttää nykyään; merkinnät ovat minun tekemiä. Kotilammen niityt löytyvät suunnilleen koordinantista 60.27843, 28.97219. Siitä oikealle levittäytyvät kuivatut pellot ja niiden takana kylä.

Viipurin kuvernementin revisionikonttorin kartta-arkistosta kopioitu kartta. Kartta kuvaa alueen metsiä, jotka soveltuisivat saha- ja rakennuspuiksi. Vuosiluku 1773.

Muut mukana olleet

Inkisen ja Anttalaisen apuna hankkeessa oli kolme muuta talonpoikaa.  Käytän lähteenä Kuolemajärven historiaa, joka on ilmestynyt Kuolemajärvi-säätiön kustantamana 1957. Kirjan sivuilla 388 - 392 kerrotaan aiheesta. 

Tutkin tällä hetkellä pääasiassa asioita sukututkimuksen näkökulmasta, mistä syystä nimet ja henkilöiden suvut ovat minulle tärkeitä. Meillä ei ole aina henkilöiden osalta mahdollista käyttää mitään muuta lähdettä, joka valaisisi aihetta yksinkertaisia faktoja enempää.  Siksi olenkin käynyt läpi henkilöiden sukutaustat, joista löytyi mielenkiintoisia asioita ja sukututkimus tai paremminkin suvun historia hyppäsi ehkä askeleen eteenpäin saadessaan lisää sisältöä.

Taavetti Mikonpoika Inkisellä (1843 -1916) oli siis kaiken kaikkiaan koko hankkeen aikana mukana neljä muuta aikalaistaan, jotka kaikki kuitenkin yksi kerrallaan muutaman vuoden kuluttua väsyivät, koska katsoivat työn olevan hyödytöntä. 

Muut mukana olevat henkilöt olivat Esaias  Jaakonpoika Anttalainen (1832 -1900), Taavetti Antinpoika Kukko (1843 – 1917), Jaakko Mooseksenpoika Inkinen (1847 – 1910) ja Matti Kirjonen ent. Kilkki (1849 – 1928).

Kumppanien väsyessä Taavetti Inkinen jäi yksin viemään raskasta hanketta eteenpäin. Tässä toteutui kunnolla kuolemajärvisten  suo, kuokka ja Jussi, uudisraivaajahenki. Historiateoksessa viitataan myös Saarijärven Paavon henkeen. Taavetti sai kaivettua ojan valmiiksi ja 1912 Kotilampi oli kuivatettu.

Kuivatuksen jälkeen

Hän ei kuitenkaan hyötynyt hankkeesta, sillä lammen pohja ei soveltunut maanviljelykseen. Mutta työstä oli sittemmin suurta arvoa Kuolemajärven Karjalaisten kylän asukkaille. Kylän tuleva vauraus perustui tälle työlle, Taavetti Inkinen vapautti viljelylle 247 hehtaaria peltoa, joka jakaantui historiateoksen mukaan 45 talolliselle kylästä ja kymmenelle muualla asuvalle.  Pellot leviävät viljeltyinä siinä silmiemme edessä nytkin käydessämme vierailuilla kylässä tai ajaessamme sitä kautta kohti Kuolemajärven kirkonkylää. Tässä linkki valokuviin, joiden joukossa toukokuussa 2014 bussin ikkunasta ottamani kuvat kohti noita peltoja. Muistomerkkikin näkyy kuvissa.

Taavetti Inkinen kuoli muutama vuosi työn jälkeen 28.10.1916  seitsemänkymmenenkolmen vuoden iässä.  Vaikka hän ei elinaikanaan saanut työlleen kannatusta ja palkkaakin hän sai vain 1000 markan suuruisen valtion palkinnon, jälkipolvet ovat arvostaneet häntä.  Hänen patsaalleen viedään kesäisin matkailijoiden toimesta kukkia. 

Tässä kesällä 2012 Sirkiän sukuseuran puheenjohtaja Ritva Kukko vei muistomerkille sukuseuran kukat. (kuva ei ole minun)

Karjalaisten kylän keskellä,  Soitunmäellä seisoo siis edelleen muistomerkki. Alun perin se pystytettiin sinne 1929 Viipurin läänin ja Kuolemajärven maanviljelysseuran toimesta.  Patsas oli ylipäänsä ensimmäinen maanraivaajille pystytetty muistomerkki. Sen suunnitteli viipurilainen arkkitehti Jalmari Lankinen. Patsaan toiselle sivustalle tuli Juho Kurjen sepittämä säkeistö:  ”Suomalainen sisu sitkein tässä työn vei sankaruuteen. Koko kotiseudullensa aukoi ovet onnekkuuteen.”

Sodan kuljettua kylän yli, muistomerkki hävitettiin.  Kun Taavetti  Inkisen syntymästä tuli  14.6. 1993 kuluneeksi tasan 150 vuotta, muistomerkki koottiin ja paljastettiin uudelleen  samalle paikalle. Muistomerkin jalustarakennelma on alkuperäinen, mutta Jalmari Lankisen  kivipaasi oli kadonnut. Uusi tehtiin kuitenkin vanhan mallin mukaan.  Kivessä on vanha teksti: "Taavetti Inkisen työn muistoksi pystyttivät patsaan vuonna 1929 Viipurin läänin Maanviljelysseura ja Kuolemajärven Maamiesseura".

Jos pysähtyy  rantatietä ajettaessa ennen Karjalaisten kylän/Lautarannan risteystä Ahvijoen sillalla, voi nähdä, että ojan vettä käytetään ahkerasti juomavetenä.  Viipurista päin tultaessa silta on jonkin matkaa ennen vasemmalle Karjalaisten kylälle johtavan tien ja oikealle kääntyvän kylän satamaan Lautarantaan johtavan tien risteystä.  Sillan tienoilla kannattaa pysähtyä muutenkin, sillä siinä lähellä on runsaasti jäännöksiä talvisodan aikaisista bunkkereista mm. Inkilä 7. Täältä voit katsoa joitakin paikalta ottamiani valokuvia.

Taavetti Inkisen työ elää siis edelleen, vaikka harvoin tulemme sitä ajatelleeksi. Myöhemmin myös muita paikkakunnalla virtaavia jokialueita perattiin ja saatiin viljelysaloja paremmin hyödynnettyä. Ajatukseni tähän kirjoitukseen lähti tutkiessani Kuolemajärven karttaa ja jokien kulkusuuntia. Onneksi on olemassa Google maps ja vanhat Karjalan kartat. Niiden kertomisvoima on valtava, kun malttaa ja jaksaa uhrata aikaansa.

Pitäjän läpi virtaa useita jokia. Ahviojakin muuttui pikkuhiljaa karttoihin joeksi ja siitä tuli merkittävä jo pelkästään sotatoimien takia.  Karjalan kartoissa, jota käytän pääasiallisena tutkimuslähteenäni joki kulkee nimellä Ahvenjoki, jota on myös käytetty sotaa koskevissa kirjoituksissa. Monen joen ympäristöt ovat nyt asumatonta metsäseutua, vaikka joskus niiden varsilla on ollut kyliä. Jätänkin vesistöjen tarkemman tutkimuksen myöhemmäksi ja tapani mukaan tarkastelen yllämainittujen miesten sukuja.

Taavetti Inkisen sukujuuria

Suurhankkeen isä Taavetti Mikonpoika Inkinen syntyi 14 kesäkuuta 1843 Kuolemajärven Yläkirjolan kylässä Mikko (Michel) Matinpoika Inkisen ja Helena Gabrielintytär Mamian vanhimpana lapsena. Taavetin isä Mikko oli naidessaan Helenan 1842 tullut Inkilän kylästä vävyksi Helenan isän Gabriel Yrjönpoika (Jöran) Mamian taloon Yläkirjola n:o 2:een.

Taavetin isän Mikko Matinpoika Inkisen isän Matti Martinpoika Inkisen vaimo eli Taavetin isoäiti sattuu olemaan  Helena Sofia Juhontytär Danski, joka oli syntynyt Karjalaisten kylässä äitinään Margaretha Adamintytär Kampari, eräs äitini isän puoleisista esiäideistä. Olen kirjoittanut hänestä blogissani  Esiäiti nimeltä Margareta.  Lukemaan blogini pääset vaikka  tästä.

Helena Sofian velipuoli  Jooseppi Tahvonpoika Sirkiä syntyi 1803  Margaretha Kamparin toisesta avioliitosta  ja on useimman Sirkiän sukuun kuuluvan esi-isä. Hänen puolisonsa Margarethan kautta olemme kaukaista sukua entistä laajemmalti.

Taavetti Inkisen äidin Helena Gabrielintytär Mamian äidinpuoleinen  isoäiti on puolestaan 1766 Karjalaisten kylässä syntynyt Saara Matintytär Kukko, joka on mennyt naimisiin Kirjolan kylän Hovi-sukuun.  Saara sattuu olemaan 1803 syntyneen Helena Paulintytär Kukon  serkku, koska tyttöjen isät Matti ja Pauli Kukko ovat veljeksiä.

Helena Paulintytär Kukko meni sittemmin naimisiin edellä mainitsemani esi-isäni Jooseppi Tahvonpoika Sirkiän kanssa ja hänkin on siis meidän sirkiäläisten esiäitejä.

Pelkistetysti sanottuna Taavetti Mikonpoika Inkinen on ollut isänsä kautta oman isoisäni Abraham Abrahaminpoika Sirkiän pikkuserkku.  Äitinsä kautta hän on ollut minun äitini neljäs serkku, sirpaleserkku siis.

Huomaan myös, että Taavettin Inkisen tytär Rosa on Inkisen sukuseuran Kaarina Hannulan äiti.

Joku lukijani saattaa ihmetellä, miksi tutkin näitä sukulaisuuksia näinkin tarkkaan. En osaa sitä sen paremmin selvittää kuin, että on kiehtovaa tarkastella asioitta erityisesti tältä kantilta ja pohtia sitäkin, miten nuo ihmiset aikanaan ovat ymmärtäneet sukulaisuutensa vai onko sillä ollut ylipäänsä sen kummempaa merkitystä. Eiväthän nykyäänkään useat tunne enää edes serkkujaan saati sitten pikkuserkkujaan. Me sukututkijat olemme outoa väkeä.

Esaias Anttalaisen sukujuuria

Jatkan tutkimustani eteenpäin ja tulen Esaias Jaakonpoika Anttalaiseen, joka oli Kuolemajärven historian mukaan Taavetti Inkisen ensimmäinen työskentelykumppani  1890-luvun alussa, kun kuvernöörin lupa oli saatu.

Esaias Jaakonpoika Anttalainen (sukututkimuksen toisissa lähteissä löytyy myös nimellä Anttolainen, nimi kirjoitetaan joskus myös Antalainen) oli tuossa vaiheessa jo lähes 60-vuotias mies. Hän oli jäänyt leskeksi puolison Beata Henrikintytär Tähkäpään kuoltua kesällä 1886. Heillä oli syntynyt ainakin kuusi lasta, joista neljä oli kuollut joko syntyessään tai vauvoina, Yksi tyttäristä Loviisa nimeltään oli kuollut 8 vuoden iässä käärmeen pistoon. Vanhin lapsista Helena oli mennyt naimisiin samasta kylästä olevan Samuel Simonpoika Kukon kanssa, mutta hänkin kuoli jo 1892.

Esaias Anttalainen itsekin kuoli jo vuonna 1900, joten hän ei nähnyt  projektin toteutumista.  Häneen en löydä sukulaisuussuhteita omista esivanhemmistani. Näyttää vahvasti siltä, että kaikki hänen jälkeläisensä kuolivat eli siltä osin suku hävisi kokonaan. 

Kommentti myöhemmin: Esaias Jaakonpojan 1824 syntynyt sisar Regina kyllä avioitui Sirkiän sukuun menemällä naimisiin Antti Taavetinpoika Sirkiän kanssa. Hänen poikansa 1860 syntyneen Jaakko Antinpoika Sirkiän pojan Taavetti Jaakonpojan jälkeläisistä suku on kyllä jatkunut. Saattaa olla muidenkin kautta, mutta niistä minulla ei ole vielä tietoa.

Taavetti Antinpoika Kukon sukujuuria

Taavetti Antinpoika Kukko oli Taavetti Inkisen ikätoveri. Taavetti Inkisen äidin Helena Gabrielintytär Mamian kautta he olivat kaukaista sukua keskenään, koska Helenan äiti Agneta Hovi kuului äitinsä kautta Kukon sukuun.  

Taavetti Kukko oli Kuolemajärvellä hyvin tunnettu henkilö, sillä hän toimi kirkkoväärtinä  ja  kunnallislautakunnan esimiehen toimessa vuoteen 1906 saakka, todennäköisesti alkaen vuodesta 1879 tai 1882. Hänestä on Kuolemajärven historiassa kirjoitettu paljon (sivut 266 – 268). Kun meillä oli viime vuonna syyskuussa sukukokous (Kuolemajärven Sirkiät) pidin pienen esityksen kertoen Karjalaisten kylästä ja Taavetti Kukosta käyttäen silloinkin historiakirjaa lähteenä. Silloin en vain vielä tajunnut, että hän tulisi eteeni uudelleen tätä kautta.

Taavetti Kukon sukujuurissa on äidin puolelta Karjalaisten kylän Tähkäpään sukua kauas menneisyyteen. Isänsä puolelta hän on siis Kukkoja ja on ollut isoisäni pikkuserkku.

Matti Kirjosen sukujuuria

Nuorin hankkeessa mukana olleista on oikealta nimeltään Matti Samuelinpoika Kilkki, joka muutti nimensä Kirjoseksi avioiduttuaan Hatjalahdesta kotoisin olevan 1853 syntyneen Maria Taavetintytär Kirjosen kanssa.

Maria Taavetintytär Kirjosen  vanhempi 1850 syntynyt sisar Eeva Taavetintytär Kirjonen oli äitini isänpuoleinen isoäiti. Hänen jopa äitini on tavannut lapsuudessaan.  Matti Kirjonen toimi lautamiehenä.  Marian ja Eevan isä Taavetti oli naimisissa  Helena Abrahamintytär Riskin kanssa ja sitä kautta sukulinja kulkee suoraan äitiini. Näistä kirjoitin aikoinaan blogissani 16.7.2014. En tosin silloin vielä tiennyt tätä yhteyttä enkä paljon muutakaan.

Itse Matti Kirjosen osalta en aluksi löytänyt sukulaisuussuhdetta Taavetti Inkiseen ja omiin sukuhaarohini. (Kommentti myöhemmin selvinneistä: Taavetti Inkiseen johtaa suhteellisen läheinen yhteys (kolmas serkku) Potinkarojen suvun kautta. Kaiken lisäksi Matti Kirjonen (Kilkki) oli itse asiassa kolmas serkku äitini toiselle isoäidille Beata Aikamiehelle Tahvo Matinpoika Mamiasta (1724-1782) lähtevää sukulinjaa pitkin. Samoin hän oli neljäs serkku toiselle aiemmin mainitsemalleni äitini isoäidille Eeva Kirjoselle yhteisen esi-isän ollessa Yrjö Erkinpoika Muurinen (1694-1757.)

Matti ja Maria Kirjosen perheeseen syntyi paljon lapsia, mutta kuolema korjasi ainakin heistä seitsemän  joko aivan vauvana tai pikkulapsena. Laskujeni mukaan vain neljä lapsista kasvoi aikuiseksi ja meni naimisiin jatkaen sukua.  Äskettäin olen ollut yhteydessä erään henkilön kanssa, jonka isoäiti oli Matti ja Maria Kirjosen tytär. Tätä kautta syntyy serkku-pikkuserkku-yhteyksiä montaa kautta (Kirjoset, Kukot ja jopa Mamiat äitini äidin kautta).

Jaakko Inkisen sukujuuria

Jaakko Mooseksenpoika Inkinen oli Taavetin naapuri ja serkku ja isänpuolisen isoäitinsä puolelta myös siis tuota Danskin sukua. Jaakon tiedoissa rippikirjassa lukee, että hän olisi ollut maakauppias. Hän sai Uudeltakirkolta olevan puolisonsa Maria Jeremiiantytär Riikosen kanssa ainakin viisi lasta, kunnes vaimo kuoli syksyllä 1893.

Seuraavana kesänä 1894 hän otti vaimokseen Karoliina Taavetintytär Sirkiän, joka on alunperin kotoisin Koiviston Kaipialan kylästä.  Suku on kylläkin lähtöisin Kuolemajärveltä Karjalaisista/Hatjalahdelta.  Karoliina oli jäänyt aiemmin leskeksi miehensä Kristian Joosepinpoika Hietasen kuoltua 1891. Katariinan ja Kristian Hietasen tytär Loviisa Kristianintytär meni sittemmin avioon äitinsä  toisen miehen Jaakko Inkisen vanhimman pojan Moses Inkisen kanssa.

Jaakko Inkisellä oli ensimmäisestä avioliitostaan ainakin viisi lasta, jotka olivat syntyneet vuosien 1875 – 1891 välillä, mutta Karoliina Sirkiän avioliitosta Kristian Hietasen kanssa löytyy kaksi tytärtä, joista toinen em. Loviisa ja toinen Vilhelmiina Hietanen s. 1892 kasvaa aikuiseksi ja saa hyvät maininnat kansakoulun köynnistään, kirjoitustaidostaan.  Jaakon puolisona Katariinakin kuolee ennen miestään eli jo 1904. Jaakon aika päättyy 1910.  Uudempiin tietoihin en pääse, mutta onhan tässäkin jo purtavaa riittävästi.

Lopuksi

Niin se vain on, että historian hämärästä jää joitakin jälkiä talonpoikaisista suurista ihmisistä kuten jäi Taavetti Inkisestä. Tällä hetkellä en pääse lisätietoihin tuosta varsinaisesta hankkeesta. Kuolemajärven historiassa tästä aiheesta kerrotaan sivuilla 388 - 392. Sirpaleita löytyy muualtakin. Koska teoksesta puuttuu henkilö- ja paikannimiluettelo, on vaikea löytää tarvitsemiaan tietoja. Historiateos ei myöskään kerro tarkemmin lähteitä. Oletan tietojen olevan paljolti aikalaisten ja suvun kertomaa. Joka tapauksessa tunnen suurta kunnioitusta tällaista miestä kohtaan, jonka kaltaiset yleensä häipyvät historian hämärään ja unohtuvat kokonaan, kun ketään ei ole enää kertomassa heistä. Hänen kerrotaan olleen monitoiminen ja työteliäs, koko pitäjän luottamusmies, joka toimi mm. lautamiehenä, toimitti talonjakoja, kirjoitti perunkirjoja ja antoi lainopillisia neuvoja. Hänen kerrotaan käräjillä vaikuttaneen nuorien tuomarien päätöksiin. 

Olen itse molempien vanhempieni kautta ikivanhojen talonpoikaisukujen jäsen, mistä seikasta olen hyvin ylpeä. Haluan jatkossakin kirjoituksillani kunnioittaa nimenomaan tällaisia henkilöitä.