Kuvan kautta tarinaan tai useampaan

Olen jo pitkään aikonut kirjoittaa eräästä kuvasta ajatuksella, että se on eräänlainen linkki lukemattomiin muihin samanlaisiin kuviin ja toisaalta maailmaan, joka on hävinnyt. En tiedä, pystyvätkö nuoret sukupolvet edes enää tavoittamaan sitä. No, eivät varmaan samanlaisena.

Kuolemajärven Seivästön Tammikko kesällä 1929

Olen kuvannut itse kuvan pikkuserkkuni äidin albumista, mutta kuva löytyy myös Raili Tabermanin kirjoittaman kyläkirjan ”Seivästö-meri-mäki-majakka”, Seivästö-säätiö 1999 sivulta 149. Kuva on otettu pienen lapsen hautajaisista Kuolemajärven kirkon seinustalla. Kirjassa kerrotaan myös enemmän entisaikojen kuolemasta ja hautaamisesta. Minulla on vain kuva tai kopio kuvasta, josta kehitän tarinaa. Yleensä vainajista avonaisessa arkussa otetut kuvat on otettu henkilön kodin pihalla ja kirkolla on otettu kuva haudasta ja hautajaisvieraista haudan äärellä. Pitäydyn tietenkin kirkonkirjoihin kirjatuissa tiedoissa ja kuvissa olevissa henkilöissä. Henkilöiden tunnistaminen voi johtaa auttamatta virheisiin, mutta yritän silti. Pyydän anteeksi virheitäni. Ja kommentoimalla voit kertoa oikeat henkilöt.

Lapsena kuollut, Elma Loviisa Taavetintytär Riski syntyi 1.1.1934 Kuolemajärven pitäjän Seivästön kylän Tammikossa. Oma äitini sisaruksineen on syntynyt samassa kylässä, jonne jo heidän isoisänsä muutti 1870-luvulla. Tammikko sijaitsi Suomenlahden rannalla kaukana muusta kylästä, kuljettaessa kohti Viipurin suuntaan, sijoittuen Seivästön ja Karjalaisten kylän välimaastoon. Elman syntymätietoja en pääse 100-vuotissäännön takia katsomaan, joten myös kummitiedot jäävät tarkistamatta

Elman vanhemmat Taavetti Kaaprielinpoika Riski ja hänen vaimonsa Anna Nikodemuksentytär Gottskalk olivat avioituneet 17.12.1922, mikä tieto  on kirjattu vuosien 1910–1919 rippikirjaan ja näkyy myös Katihassa. Kuulutuspäivät näkyvät myös rippikirjassa.

Äiti, Anna Gottskalk oli syntynyt 11.12.1904 Seivästön peräkylässä, arvioni mukaan Huovinmäen tienoilla Nikodemus Salomoninpoika Gottskalkin (1876–1948) ja Loviisa Taavetintytär Paakin (1882–1972) vanhimpana tyttärenä. Anna sai nimensä 14.12.1904, kummeina olivat isoisä Salomon Gottskalk ja Anna Mari Gottskalk, myöh. Muurinen, joka oli isä Nikodemuksen sisar ja Helena Karlsson. Kastajana toimi Martin Edvard Snellman, joka oli Kuolemajärven seurakunnan kirkkoherra 1899–1908.  Gottskalkit asuivat äiti Loviisan isän Taavetti Joosepinpoika Paakin tilalla.  Loviisa oli käynyt kansakoulun. Annan konfirmaatio oli 12.6.1921. Hän oli siis noin 18-vuotias avioituessaan. Myöhemmin sukunimilain määrätessä, hän otti käyttöön miehensä sukunimen Riski. 

Taavetti Kaprielinpoika Riski syntyi kahdeksan vuotta aiemmin kuin tuleva vaimonsa eli 1.9.1896 Seivästön kylän Tammikossa. Hänen vanhempansa olivat Kaapriel Taavetinpoika Riski (1859–1911) ja Loviisa Samuelintytär Akkanen, myöhemmin Riski (1867–1936). Taavetti kastettiin 4.9.1896, kummeina olivat Fredrik Akkanen ja Eeva Kirjonen. Kastajana toimi Oskar Vilhelm Vilskman, joka oli Kuolemajärven kirkkoherrana 1883–1897. Fredrik Akkanen oli Loviisa Akkasen isävainaja Samuel Akkasen veli. Eeva Kirjonen oli isoisäni Abraham Sirkiän äiti. Hän asui Tammikossa.

Tässä vaiheessa palaan takaisin kuvaan. Kuvassa perhettä ja sukulaisia on kerääntynyt pienenä kuolleen Elman avoinna olevan kukilla peitetyn arkun viereen kuvaamista varten. Elma Loviisa on kuollut 12.5.1935 vain 1 vuoden 4 kuukauden iässä keuhkoputken tulehdukseen tai vastaavaan. Hän oli perheen viidenneksi syntynyt lapsi, jonka elämä päättyi varhain.

Lähdin tutkimaan kuvaa tarkemmin yrittäen nimetä kuvan henkilöt. Saattaa olla, että erehdyn monen kohdalla, mutta yritän silti. Tuskin enää on paljon ihmisiä, jotka yleensä tunnistavat vanhojen kuvien henkilöitä. Saattaa hyvinkin olla jossakin sellaisia tämän perheen jäseniä, joilla on kuva albumissaan ja kaikkien henkilöiden nimet on lisätty kuvaan. Nimittäin perheeseen syntyi Elman lisäksi kaikkiaan ainakin kymmenen lasta, jotka kasvoivat aikuisiksi ja kokivat evakkoon lähdöt ja uuden kotipaikkakunnan.

Kuolemajärven kirkon ympäristöä.

Arkun kohdalle ovat asettuneet vierekkäin lapsen vanhemmat, Taavetti ja Anna, jotka mainitsin aiemmin. Heidän edessään on vanhin veli Kaarlo, jonka nimi on mainittu Seivästön kyläkirjan kuvan tekstissä. Kaarlo on ollut tuolloin noin 9–10-vuotias. Häntä nuoremmat sisarukset eivät ole päässeet mukaan. Ehkä niin oli tapana. Tiedän kaikkien nimet, koska heidät on mainittu Siirtokarjalaisten tie I-osan sivulla 40. Kirjan tietoja kerättäessä äiti Anna asui Askaisissa, jossa isä Taavetti oli kuollut 1948 vain 51 vuoden iässä. Perhe mainitaan myös Seivästön molemmissa kyläkirjoissa (Meripirtti ja Taberman).

Oletan, että äiti Annan vieressä seisovat isovanhemmat eli edellä mainitsemani Nikodemus ja Loviisa Gottskalk. Molemmat kuolivat vasta evakossa Askaisissa. Toisaalta vanhempi nainen kuvassa saattaa olla myös isä Taavetin äiti Loviisa Akkanen. Taavetin isä oli tuolloin jo kuollut (1911). Loviisa asui Seivästökirjan mukaan miehensä kuoltua tyttärensä Annan perheessä ja kuoli 1936.

Eturivissä molemmin puolin on nuorempia henkilöitä, jotka saattavat hyvin olla lapsen vanhempien sisaruksia, tätejä, enoja ja setiä. Toisaalta heidän joukossaan saattavat olla myös lapsen kummit, joita en pääse nyt tarkistamaan.

Takarivistä tunnistan muutaman henkilön. Oikeassa reunassa on Salomon Malakiaanpoika Ranki (s. 1900) Seivästöltä, joka oli 11.7.1931 mennyt naimisiin isoisäni veljen Jooseppi Abrahaminpoika Sirkiän vanhimman tyttären Helmi Maria Joosepintytär Sirkiän (s. 1909) kanssa.  En tiedä, onko Helmi kuvassa esimerkiksi vaikkapa kolmas vasemmalta tai sitten veljensä vieressä kuvan keskellä. Hän oli tuolloin nimittäin viimeisillään raskaana, sillä perheen vanhin tytär Laila syntyi pian hautajaisten jälkeen.

Toinen oikealta on toinen Anna Stina Niklaantytär Riskin s. Akkanen sodassa kuolleista pojista. Toinen pojista on viides oikealta. Veljekset olivat Viljo Aleksanterinpoika Riski (1910–1941) ja Eino Aleksanterinpoika Riski (1907–1941). Heidän isänsä Aleksanteri Taavetinpoika Riski (1867–1932) oli kuollut 64-vuotiaana 8.3.1932 sydänongelmiin. Tämä perhe oli äidilleni hyvin tärkeä, olihan Anna Stina hänen kumminsa. Veljekset olivat pikku Elman isän Kaaprielin serkkuja, koska heidän isänsä Kaapriel ja Aleksanteri olivat sisaruksia. Kaikki Kuolemajärven ja Uudenkirkon Riskit ovat sukua toisilleen.  Viljon ja Einon sotatiestä kirjoitin täällä blogissani 23.4.2023 ”Odottaessani huhtikuun sateita”.

Tammikossa 8.7.2017. Taisi jäädä viimeiseksi kerraksi.

Kolmas oikealta on ehkä em. Jooseppi Abrahaminpoika Sirkiän poika Taavi (s. 19.10.1916). Taavin jälkeläisiä tunnen monia. Oikeastaan olisi aiheellista tarkistaa sukulaisilta, josko kuvassa olisikin Taavin kolme vuotta vanhempi isoveli Arvo (s. 18.12.1913), joka haavoittui talvisodan aikana 4.3.1940 Teikarsaaressa Säkkijärvellä, kuoli 20.3.1940 sotasairaalassa (Hämeenlinna) ja haudattiin Forssan Koijärven hautausmaalle. Arvon elämä päättyi siis vain 26-vuotiaana. Hänen tiedoissaan lukee sotayksikön olleet 7./RT 2.

Kurkistin äitini muistelmiin. Hän mainitsee siellä Arvon, joka oli sodan alkuvaiheissa käynyt tapaamassa äitiäni Koivistolla, mutta hän joutui pian sen jälkeen tiedustelumatkalle kotiseudulle, jolla matkalla haavoittui ja kuoli myöhemmin sairaalassa. Joka tapauksessa tarkemmat tiedot selviäisivät vain sotilaspassista. Sotapolku.fi kertoo vain hänen kuolemansa ja virallisen yksikkönsä. Perhe laittoi 29.3.1940 Helsingin Sanomiin ilmoituksen hänen kuolemastaan. Siinä mainitaan hänen olleen reservin korpraali. 

Ajattelen tässä samalla, kuinka nyt pian lähes 100 vuotta myöhemmin suren erilaisia ihmiskohtaloita, kuuluivat henkilöt sitten sukuuni tai johonkin muuhun sukuun. En tiedä, kuinka hyvin perheiden jäsenet ovat perillä sukunsa jäsenten sotaretkistä. Arvon kuitenkin sanotaan haavoittuneen Teikarsaaressa, jossa venäläiset aloittivat juuri tuona päivänä 4.3. 1940 suurhyökkäyksen osana heidän Viipurinsaarten valloitustaan yllättäen suomalaiset ja ottivat saaren hallintaansa. RT tarkoittanee Rannikkotykistöä, jolle en löytänyt omaa sotapäiväkirjaa, vain nk. Rannikkoryhmä löytyy.

Menin aika pitkälle. Anteeksi. Tämä kaikki osoittaa sen, että kuvat kertovat monta toisiinsa kytkeytyvää tarinaa, jotka ovat saattaneet olla tuttuja kuvien henkilöiden jälkeläisille. Niistä ei aina puhuttu, joten ne voivat myös olla vieraita. Mainitsihan oma äitini muun muassa monta kuvan henkilöitä koskevaa asiaa, vaikka emme koskaan juuri tätä kuvaa käsitelleet.

Arvo Sirkiä voisi olla myös takana kuvan vasemmassa laidassa. Hänen vieressään seisoo henkilö, joka on saanut kuvan itselleen. Hän on Lilja Anteroinen, myöhemmin Matikainen (s. 22.12.1917). Hänen äitinsä oli Maria Abrahamintytär Anteroinen s. Sirkiä (18.5.1884 -29.8.1930). Maria oli isoisäni Abraham Abrahaminpoika Sirkiän sisar. Lilja jäi perheen ainoaksi lapseksi ja oli äitini serkku ja ystävä. Hänen lapsensa ovat minulle pikkuserkkuja, yhden heistä tunnenkin hyvin. Hänelle jäi äitinsä albumi, josta olen saanut kopioida kuvan.

Liljan äiti oli kuollut pari vuotta aiemmin 1930, äidin äiti, isoäiti Eeva Sirkiä s. Kirjonen kuoli 1931. Taavetti Gabrielinpoika Riski oli Liljan äidin 3. serkku eli ei sen läheisempi, mutta naapureita yhtä kaikki. 

Tuli mieleen myös, että jos Riskeillä olisi sukuseura alkaen vanhimmasta Abraham Juhonpoika Riskistä s. 1717, joka tuli 1740-luvulla Uudenkirkon Uskelaan, merenrantakylään sepäksi, se kattaisi myös suuren osan Sirkiän suvusta. Sain omista tiedoistani sukuun 523 taulua.

Eipä tarvita paljon, jotta pienestä kuvasta saa jollei sukutaulua, niin pienen tarinan, joka minun käsissäni helposti paisuisi kuin pullataikina, jos antaisin. Ikävistä asioista kuten kuolemasta ei silloinkaan paljon puhuttu. Minullakin kestänee kauan ennen kuin pystyn kirjoittamaan ystävieni kuolemista, vaikka ne joskus yrittävät nousta pinnalle.

4.7.2015 isovanhempien kotia etsimässä.

Olen aloittanut tämän tarinan kirjoittamisen jo aiemmin kesällä, mutta sain vasta äskettäin valmiiksi. Sain kivaa palautetta äskettäin Kuolemajärvi-juhlilta, kun eräs jo pitkään tuntemani henkilö oli lukenut blogejani ja samalla tajunnut kokonaisuuden omista juuristaan. Olen aikoinaan 2015 käynyt hänen isovanhempiensa talon paikalla Seivästöllä meren kuohuessa lähellä. Hänen isoäitinsä kuului myös Riskin sukuun, mutta kuoli keuhkotautiin alle 40-vuotiaana 1922, jolloin lapset olivat vielä nuoria tai pieniä eivätkä lapsenlapset koskaan tavanneet mummiaan. Tästä emme puhuneet, mutta tarkistin asian.

Sukututkimus on täynnä yksityiskohtia, mikä tekee siitä todella kiinnostavaa. Niiden kautta voi yrittää asettautua eri aikakausien ihmisten elämään. Kun on vielä käynyt esivanhempien asuinpaikoilla, omaa aivan erilaisen yhtymäpinnan menneisyyteen, vaikka ei ole pystynyt enää näkemään paikkaa sellaisena kuin se aikanaan oli. Sitten voikin jo kuvitella. 

Kirkossa kesällä 2014, katse hautausmaalle.

 

 

Aikaan kaivautumista

On asioita, jotka tulevat eteen, kun niitä on vain hiukan rapsutellut, ikään kuin ottanut vähän ruostetta pinnasta. Syystä tai toisesta. Toinen asia on sitten, että vaikka tarkoitus on keskittyä yhteen asiaan, paluu muistoihin tuokin mukanaan paljon muuta. Ajattelen nykyään, että tämä on juuri sitä vanhenemisen mukanaan tuomaa rikkautta. Näemme asiat nyt monesta suunnasta, mutta emme silti voi vaikuttaa kaikkeen kuten emme koskaan aiemminkaan.

 

Kaikki kuvat tässä postauksessa ovat on huhtikuusta elokuun alkuun 2006.

Aloin suunnitella tai ensin vain miettiä aihetta erääseen julkaisuun. Spontaanisti mieleeni tuli eräs rakas ystävä, josta olen kirjoittanut silloin tällöin blogeissani. Kerroin asiasta hänelle puhelimessa ja hän suostui. Sitten muistin, että hän täyttää tänä keväänä 90 vuotta.

Tutustuin Helmiin myöhään syksyllä 2005. Meillä oli 15 vuotta ikäeroa. Meistä tuli heti läheisiä ystäviä. Olimme myös pikkuserkkuja, sillä isoisämme olivat olleet veljeksiä.  Vuodesta 2006 ja sitä seuraavista vuosista tuli erityisen tärkeitä ja tapahtumista rikkaita meille molemmille.  Yhdistimme taiteelliset puolemme, mikä puolestaan johdatti moneen muuhunkin asiaan.

 

Tammikon tiellä 8.7.2006

 

Tällä hetkellä minusta tuntuu, että olen hänelle lähes ainoa voimakas side muihin ihmisiin perheen ulkopuolella. Hänelle tuodaan päivittäin ruoka kotiin ja lääkkeiden annostelija tai mikähän se nimitys olikaan, käy tuomassa lääkkeet. Voitte vain kuvitella, että korona-aika on vienyt kaikki muut yhteydet. Hänen toinen poikansa käy silloin tällöin, käsittääkseni myös häntä nuorempi sisar pitää yhteyttä. Auringonkukkaa kuvaava maalaus on ollut kesken jo pari vuotta. Mikään ei innosta enää.  Hän haluaa päästä pois. Muutamassa vuodessa on tapahtunut täyskäännös ennen vilkkaassa elämässä.

Helmin koti silloin Perniön Tuohitussa.

 

Koska hän ei enää käytä Facebookia eikä edes enää sähköpostia, puhelinyhteys on ainoa mahdollisuus tavoittaa hänet. Jollen sitten lähde käymään Salossa. Kävin läpi keskustelujamme vuoden 2016 lopun jälkeen ja tein järisyttävän huomion tai ehkä jopa useita.

Lukijasta ne eivät ole niin järisyttäviä, että niitä voi kutsua järisyttäviksi. Mutta minulle ne ovat!

Kirjoittaminen on pitänyt minut hengissä menneiden, kaoottisten vuosien aikana. Havainto iski voimakkaasti tajuntaani selvittäessäni menneitä vuosia alkaen vuodesta 2017. 

Tammikon tiellä Kuolemajärvellä 8.7.2006

Seuratessani merkintöjäni, joita olen tutkinut muidenkin asioiden takia, elämäni sekamelska tulee näkyväksi. En voinut olla myös ajattelematta, miten olen selvinnyt kaikesta. Voisin nyt sanoa, pandemia-aika on sittemmin auttanut tasaamaan asioita.  Elämäni liittyen asumiseen, perheeseen, lapsenlapsiin, harrastuksiin, ystäviin ja sairauteeni veivät aikani hengästyttävällä tahdilla. En ehtinyt käsittelemään kokemaani. Jotkut tapahtumat näkyvät myöhemmin blogeistani, mutta jos ne ovat kirjoittaessani olleet kovin tuoreita, en ole pystynyt vielä ottamaan niitä mukaan. Sitten ne ovat jääneet, koska olen siirtynyt jo seuraavaan aiheeseen.

Itseasiassa, asioiden käsittely on ennekin jäänyt väliin uusien tapahtumien ja asioiden vyöryessä. Se näkyy nykyään voimakkaasti blogeissani, koska käsittelen niitä. Vihdoinkin.

Silloin 2006 äitini piirtämä kartta lapsuuden kotipaikastaan Kuolemajärven Seivästön Tammikossa ohjasi minua. Tässä Askaisissa 23.7.2006 tapasin Aalto Rusin (1932-2020) ensimmäisiä kertoja. Sen jälkeen tapasimme monissa yhteyksissä. Hänen äitinsä oli lähtöisin Tammikosta, isovanhempieni naapurista.

Nyt pysähdyin ajattelemaan Helmin elämää. Pääsin tutustumaan siihen lähemmin alkaen talvesta 2005-2006 aina loppusyksyyn 2016. 

Kun viimeisen kerran kävin hänen vuosikymmenten kodissaan Perniössä, kirjoitin blogin, johon pääset tästä linkistä.  Sittemmin yhteytemme tavata, vähenivät, kunnes loppuivat kokonaan. Tietenkin pidimme yhteyttä sähköpostitse ja puhelimitse.

Kun Helmin mies kuoli, se oli iso romahdus Helmille. Hän joutui jopa kokeilujaksolle hoitokotiin, josta hänen piti taistella itsensä takaisin omaan kotiinsa. Ja sitten heti perään tuli korona-aika.

Helmin maalaus: Väsynyt nainen. Se on minulla nykyisin, mutta valitettavasti varastossa.

 

Kirjoittaessani tätä tunnen hiljaista kauhua. Vanheneminen on kauheata. Se alkaa varhain, silloin kun emme vielä edes tajua sitä. Ääriviivamme katoavat, meistä tulee näkymättömiä. Emme ole enää tärkeitä, emme ole mitään. Käsitys tunkeutuu meidän sisäämme kuin kylmä virta ja uskomme sen olevan totta. Se ei ole totta, mutta…

Voin vain kuvitella, miten pandemia-aika on vaikuttanut.

Ajattelen, miten myöhemmin monen ihmisen elämä kiteytyy vain hautakivessä mainittuun syntymään ja kuolemaan. Siinä kaikki. Ei mitään siinä välissä olevasta ajasta.

Seivästön kesäjuhlat alkamassa. Taulut on ripustettu.

 

Edes lapsemme eivät ole kiinnostuneita meistä vanhemmista elämän sisältömme suhteen. Tervaskantoja hehkutetaan, mutta tavallisen ihmisen monivivahteinen elämä jää pimentoon. Useimmat meistä olemme juuri näitä tavallisia ihmisiä. Muutama ikätoverini, joita en ole sen paremmin tuntenut, on vuoden sisällä kuollut yllättäen ja arvaamatta. Heidän Facebook-sivunsa jäävät elämään. Se on kyllä ihan hyvä juttu, että jokin merkki jää.

Aavistivatko he kuolemansa, saivatko he puhua aiheesta läheisten kanssa. Tuskin, sillä kuolema on meillä päin tabu, kielletty aihe.

Oma vähättelevä käytökseni vanhempiani kohtaan kalvaa minua usein. Ajatukset palaavat mieleeni yön pimeinä hetkinä, kun en syystä tai toisesta nukahdakaan heti herättyäni. Omien lasteni käytös osoittaa silloin tällöin samaa. Kun tulemme vanhaksi, me emme ole edes heistä kiinnostavia. Olen kirjoittanut näistä asioista usein ennenkin ja kirjoitan varmasti vastakin. Älkää pahastuko!

Kun lopuksi jätämme harrastuksemme, niin elämästä poistuu niiden mukana paljon asioita. Mielemme kangistuu, koska emme enää pohdi monimutkaisia tai vaikeita asioita, kun emme lue kirjallisuutta. Minun ei tarvitsisi kirjoittaa tästä, koska nämä asiat ovat itsestään selviä.

 

Joka tapauksessa lukiessani päiväkirjaani 15.5.2006 – 25.10.2006 ravistelin taas mieltäni kunnolla. Kirjoitin silloin useimmiten bussissa aamulla töihin mennessä. Valitsin tähän joitakin teemoja.

Aloitin sen päiväkirjan unella, pahalla unella, jonka näin ennen heräämistä. Olin siinä esimieheni kanssa keskustelussa, jossa todettiin, että olin kaukana tavoitteistani. Tilalleni oli valittu toinen henkilö, mies, joka istui pyörätuolissa. Kuittasin unen olevan kaikuja edeltäviltä vaikeilta vuosilta.

Harkitsin jopa siinä vaiheessa vielä pois lähtemistä, alan vaihtoa, vaikka eläkeikään oli enää kaksi vuotta.  Ajattelin pidemmälle. Mitä oli naisen työ, töissä ja kotona. Usein naiset tekevät pelkästään niitä rutiinitöitä ja auttavat muita loistamaan.  Sattumalta Helmi soitti kesken kirjoittamisen. Meillähän oli paljon suunnitelmia. Juttelimme usein juuri työmatkani aikana joko aamulla tai iltapäivällä.

Seuraavana aamuna kirjoitin runsaan, erityisen vaihtelevan pohdinnan jälkeen: ”Pitää valmistautua kuolemaan tulemalla entistä tietoisemmaksi unista.”  Aleksi Kivikin huusi kuollessaan: ”Minä elän, minä elän.” 

Kyllikki (1925-2009) on soittanut juuri meille ruokakelloa vieraillessamme hänen kodissaan huhtikuussa 2006.

 

Ajatella, olimme Helmin kanssa ehtineet käydä keväällä Saksassa tapaamassa pikkuserkkuamme Kyllikkiä. Kirjoitin kirjeitä, joiden kopiota on päiväkirjan välissä. Suunnittelemme postikorttien tekemistä, olin tilannut postimerkkejä omalla kuvalla. Toukokuussa oli mahdottoman paljon valkovuokkoja, metsät ja joenvarsi olivat kuin valkoisia mattoja.

Töissä oli valtava kiire. 

Klisee, niinhän aina töistä sanotaan. Myöhemmin poistin sanan kiire käytöstäni ja melkein voin pahoin, kun muut käyttivät sitä koko ajan.

Osallistuin niihin aikoihin myös ammattiosaston toimintaan. Mitä kaikkea olen silloin tehnyt, nyt jo unohtunutta! Totean, että aivoja pitää käyttää, koska niiden kapasiteetti on valtava. Miksi sitten päätä alkaa särkeä. Onko se stressiä? 

Minä 20.5.2006 ystäväni Mariannen kuvaamana. Seuraavan yönä Lordi voitti Euroviisut. Seurasimme yhdessä televisiosta.

Päiväkirjani on eräänlainen säiliö, suunnitelma, luettelo ja muistilista samanaikaisesti.  Tiedän, että siitä kirjoittaminen ei ole lukijasta yhtä mielenkiintoista kuin minusta.  Menen usein päiväkirjaani lukiessa aivan kuin jonkun toisen elämään, vaikka se on minun elämääni toisena aikana. Kotihelvetti pilkottaa merkinnöissä, en voi olla sitä näkemättä ja ottamatta kantaa.

Siinä vaiheessa kävin myös taistelua egoni hävittämisestä. Se oli vaikeaa, koska on aina helppo palata siihen ”minä”-moodiin. Itsekasvatus on tärkeää. Olin ajatellut niin jo nuoruudesta asti.

Sitä olen harrastanut koko elämän ajan, milloin tietoisemmin, milloin siinä kaiken ohessa.

Egon hävittämisen tarkoitus oli vahvistaa uudella tavalla oman itsensä hyväksyntää, jottei enää koskaan tarvitsisi muiden hyväksyntää, sitä, mitä oli koko elämänsä odottanut, muttei koskaan saanut eikä tulisi edes saamaan. Aika hyvin vuosien mittaan onnistuin siinä.

Kaikilla meillä on ainakin kaksi katsetta; oma katseemme ja toisen/toisten katse.

Helmi, Aalto ja Kaarina tutkivat sukukarttoja 23.7.2006

 

Jos ja kun olemme liian erilaisia ihmisiä, aina joskus tulee erimielisyyksiä. Kesällä 2006 tajusin selkeästi, että minulla oli olematon reviiri itseni ympärillä. Koska minulla ei ollut selkeitä rutiineja, ihmiset pääsivät lähelle ja rauhaa kaivatessani jättivät minun rauhani huomioimatta. Olin kuin avoin kirja ja avoimeen kirjaan pääsee helposti kirjaamaan omia merkintöjään ja puuttumaan. Sanomalla jotakin ilkeää ja loukkaavaa. Jos tällainen ihminen menettää joskus malttinsa, hän on itsekäs ja varottava ihminen. Mitä tämä rauhaa rakastava ihminen maltin palattuana tekee? Hän ei vastaa samalla mitalla vaan väistää iskuja ja on mieluiten hiljaa. Sanat ovat vaarallisia. Ne saattavat latistaa meitä pieniksi kuten olen itse aika ajoin kokenut.

Myöhempinä vuosina minua opastettiin itseni suojaamisessa, vaikken siinä oikein koskaan myöhemminkään onnistunut. Avoin mikä avoin. Opin kuitenkin kestävämmäksi.

Sellaisia asioita kaiken tekemisen keskellä pohdin keskellä kesää 2006. Vietin silloin myös paljon aikaa vanhimman lapsenlapseni kanssa. Hän sai nyt tammikuussa 2022 kolmannen lapsensa, toisen tytön. Hänen vanhin lapsensa, poika syntyi 2017. Ensimmäinen tytär syntyi maaliskuussa 2020. Isomummi on iloinen.

Päiväkirjaan kirjaamme usein salaisimmat ajatuksemme, ne, joita emme käsittele kenenkään muun kanssa.

Tässä taisi olla vanhan talon ranta Tammikossa.

 

Heinäkuun alussa 2006 Helmi oli mukana Karjalan matkalla. Etsimme helteisenä päivänä yhdessä isovanhempiemme synnyinseudulla, Kuolemajärven Seivästön kylän Tammikossa nk. vanhan talon paikkaa, josta äitini oli kertonut. Hän ei maininnut muistellessaan ollenkaan Helmin isoisää. Oletan, että tästä ei suvun kesken puhuttu ollenkaan, siksi äiti ei edes muistanut tätä. Joka tapauksessa ko. talossa syntyi 1879 Helmin isoisä Nikodemus ja kaikki nuoremmat lapset, myös minun isoisäni Abraham vuonna 1887. Näistä asioista olen kirjoittanut aiemmin.

Näyttely voi alkaa, avajaiset olivat 1.8.2006

Olimme varanneet Tuusulan rantatieltä gallerian pitääksemme yhteisen näyttelyn, jossa olisi Helmin maalauksia ja minun valokuviani. Itse asiassa se oli jo toinen yhteinen näyttelymme. Ensimmäisen pidimme Askaisissa 23.7.2006 Seivästön kesäjuhlissa.

Siinä vaiheessa kaikki sukuasiat, sukututkimus ja Karjala-asiat olivat minun osaltani vielä edessä.  Helmin ja minun lisäkseni juhliin lähti kolmas serkkumme Kaarina, jonka juuret olivat myös Seivästön kylässä Kuolemajärvellä, mutta myös Johanneksen pitäjässä ja Koivistolla. Vietimme ensin aikaa Helmin ihanassa kodissa ja sen ympäristössä.

Askaisten sankarihaudat 23.7.2006

Emme ehtineet Askaisten kirkossa pidettyyn jumalanpalvelukseen, vaan kuljimme ensin hautausmaalla, jonka hautakivissä oli paljon tuttuja sukunimiä. Valmistelin siellä valokuvausta, sillä jumalanpalveluksen jälkeen seurasivat kunnianosoitukset sankarihaudoilla ja karjalaan jääneiden vainajien muistomerkillä.  Sen jälkeen kaikki siirtyivät Askaisten koululle, jossa oli ensin lounas ja sen jälkeen päiväjuhla. Juhla oli Seivästö-säätiön (55v) ja Seivästön Marttayhdistyksen (80v) yhteinen kesäjuhla.

Askaisten hautausmaalla 23.7.2006

 

Sinne koulun seinälle ripustimme Helmin taulut ja minun muutaman kehystetyn Seivästö-aiheisen valokuvani.

Tätä kirjoittaessani huomaan, kuinka paljon tutkittavaa ja ihmettelyä minulla on vielä omassa menneessä elämässäni liittyen avautumiseeni niille aiheille, jotka alkoivat tuolloin vasta nousta pintaan. Ihmettelyä on ollut senkin jälkeen, kun olen eri aikoina matkojen jälkeen muistellut mm. tuota matkaamme kuten täällä. Melkein kaipaan sitä viatonta katsettani, joka kohdistui vielä tuohon aikaan tähän aiheeseen, josta sittemmin tuli minulle mahdottoman tärkeä. Olin melkein sattumalta ottamassa sitä silloin johtotähdekseni tuleville ajoille. 

Juhlayleisöä Askaisten koululla 23.7.2006

 

On järisyttävää, jos jatkossa tulen kohtaamaan kaikki asiat tällä tavalla. Materiaalia on kaikilta tasoilta niin paljon, että se voi tuntua hallitsemattomalta, vaikkei se sitä minulle olekaan. Olemme sitä sukupolvea, joka on lähinnä heitä, jotka olivat siellä, alueella, jonka menetimme taistelujen jälkeen.

Otin Karjala-asian sydämenasiakseni, vaikken sitä silloin kesällä 2006 vielä edes ymmärtänyt.