Perukirjojen kautta ihmisten elämään

 

”Vuonna 1870 toukokuun 25 päivänä 1870 piettii perunkirjoitus vierasmies Juoseppi Stenholmin kanssa torppali Tavit Kirjosen perästä Hatjalahen kylässä Kuolemajärven pitäjässä. Kuoli vuonna 1869 elokuussa.”

Näin lähes sanatarkasti alkaa perunkirjoitus Taavetti Gabrielinpoika Kirjosen jälkeen. Hän oli äitini isänpuoleisen mummon Eeva Taavetintytär Kirjosen isä. Perukirja oli tehtävä, vaikkei sitä aina tehty, mutta ainakin se oli laadittava, kun Taavetin leski Helena Abrahamintytär Riski halusi avioitua uudelleen.  Asialla olikin kiire, koska kuulutukset olivat edessä ja avioliitto solmittiin jo 19.6.1870.

1. sivu ko. perukirjasta

Perukirjaa tehtäessä ei kuitenkaan edes muistettu tarkkaa Taavetin kuolinaikaa, joka rippikirjan ja kuolleiden ja haudattujen luettelon merkintöjen mukaan oli edellisenä vuonna eli 31.7.1869. Hautaus kirkkomaalle oli tehty 2.8.1869.  Taavetti oli kuollessaan 47 vuotta ja 8 kuukautta. Kuolinsyyksi on mainittu hermokuume, joka lienee ollut hermosto-oireita aiheuttanut vakava kuumetauti kuten lavantauti tai pilkkukuume.

Taavetti Kirjosen ja Helena Riskin avioliitto ja Taavetin kuolema

Taavetti ja Helena olivat avioituneet 17.9.1843. Helena oli Abraham Fredrikinpoika Riskin ja Valpuri Bertilintytär Kalan tytär ja oli syntynyt Kuolemajärven Karjalaisten kylän Lautarannassa 29.11.1824. Hänen isoisänsä Fredrik Abrahaminpoika Riski oli tullut Lautarantaan Uudenkirkon Uskelasta noin 1778, jonne hänen isänsä oli aikoinaan tullut Koiviston suunnalta sepäksi.  Kaikki Uudenkirkon ja Kuolemajärven Riskit ovat sukua toisilleen.

Kun tulostin Fredrik Abrahaminpoika Riskin sukukirjatiedoston Sukujutut-ohjelmasta, niin näin, että olin kirjannut yhteensä 282 sukutaulun verran henkilöitä, joita riitti 10 polveen saakka eli 805 jälkeläistä. Kaikenkattava se ei tietenkään ole, koska nuoremmat henkilöt pääsääntöisesti puuttuvat. Olin jälleen kerran yllättynyt siitä (mikä ei ole tietenkään enää uutta), että monet Sirkiän suvun jäsenet tulivat usein kahtakin kautta tähän sukuun eli myös puolisoiden kautta. Sama koskee myös Kirjosen sukua. Näitä valtavia sukuverkostoja on hyvin vaikea selittää suusanallisesti. Siksi otan yleensä pienen palan mukaan tarinaan, mitä sääntöä en ole tosin aina noudattanut. Tuskin onnistun tässäkään tarinassa.

Taavetti ja Helena saivat yhdessä kahdeksan lasta vuosina 1845–1861, joista vain kolme Katri s. 1848, Eeva s. 1850 ja Maria s. 1853 kasvoivat aikuisiksi ja perustivat perheet. Taavetin kuollessa Katri oli jo avioitunut eli häntä ei mainita perukirjassa. Nuoremmat tyttäret mainitaan.

Perhe asui Hatjalahti 5:n jakamattomalla tilalla omassa torpassaan, sillä Taavetin mainitaan olleen torppari. Hänen isänsä Gabriel Juhonpoika Kirjonen ja isoveli Yrjö Gabrielinpoika olivat toimineet peräjälkeen tärkeässä luottamustehtävässä eli kirkon kuudennusmiehenä aina vuoteen 1866 saakka. Taavetin isä oli kuollut vuonna 1840 vain 52 vuoden iässä kuumeeseen ja veli Yrjö vuonna 1866 vain 55 vuoden iässä.  Elämä oli kovaa ja omien lapsien kuolemaa varsin nuorina oli kauhea katsella (oma ajatukseni).  

Taavetin jälkeensä jättämä omaisuus oli hyvin vaatimaton:

*rautaa ja malmia olivat kattila, kirves, viikate, sirppi ja puukkoveitsi, kaikkia 1 kappale ja perukirjaan merkittiin erittely ja yhteisarvoksi 6 markkaa.

*astioita oli 5 markan edestä ja huonekaluja 8 markan edestä. Ne laskettiin yhteen vaatteiden kanssa, joita oli turkki 6 mk, viitta 8 mk, palttoo 6 mk, 3 paitaa 6 mk ja kahdet housut 4 mk.

* seuraavalle sivulle siirretään 49 mk, missä lueteltiin lisää vaatteita: hattu 4 mk, vyö 4 mk, 1 pari saappaita 8 mk ja 1 pari rukkasia. Koko omaisuuden arvoksi tuli 66 mk.

* summasta vähennettiin ulosmaksuja eli maksu tuomarille 80 senttiä, vaivaisen rahaa 8 senttiä ja perukirjasta 80 senttiä. Yhteissumma oli pyöristetty ollen 1 mk, vaikka piti olla 2 mk. Täten pesään jäi omaisuutta 64 markan arvosta.

 

Laskin tilastokeskuksen laskurilla nykyarvon sekä 1868 ja 1869 mukaan, joka oli 336,46 e ja 369,69 e.

(Elinkustannusindeksin muutos ja inflaatio valitulla aikavälillä

Vuonna 1869 elinkustannusindeksi: 81.
Vuonna 2023 elinkustannusindeksi: 278 191.

Muutos vuodesta 1869 vuoteen 2023: +343 345,68 %.

Keskimääräinen vuotuinen inflaatio tällä aikavälillä: 5,43 %. Lähde: https://stat.fi/tup/laskurit/rahanarvonmuunnin.html)

 

Perheellä ei ollut maaomaisuutta. Henkikirjan mukaan he asuivat Taavetin äidin Maria Jaakontytär Kirjosen (1792–1870) kiinteistöllä talon erillisessä mäkituvassa (backstuga).  Marian isä Jaakko, oli ollut hänen miehensä Gabrielin pikkuserkku. Marian talo oli täynnä hänen muiden lastensa perheitä ja lapsia, yhteensä yli 20 henkeä.  Henkikirjan 1868 mukaan Taavetti Kirjosen mökissä olivat enää vaimo ja nuorin tytär.  Suvun kiinteää omaisuutta jaettiin samana vuonna Marian kuollessa 1870, mutta se on toinen tarina.

Helena Riskin uusi avioliitto lesken kanssa 

Taavetin leskeksi jäänyt vaimo Helena Abrahamintytär Riski avioitui 19.6.1870 Karjalaisten kylään Samuel Abrahaminpoika Rusin (1824–1884) kanssa. He olivat molemmat syntyneet 1824 ja lienevät tunteneet toisena jo lapsina. Samuel oli jäänyt leskeksi 18.5.1868, kun hänen puolisonsa Eeva Matintytär Kipinoinen (1831–1868) oli kuollut. Samuelin ja Eevan Perheeseen oli syntynyt viisi lasta, joista ensimmäiset kaksoistytöt olivat kuolleet pian syntymänsä jälkeen. Kolme poikaa oli vielä alle 10-vuotiaita ja tarvitsivat varaäitiä.  Vanhin näistä oli nimeltä Abraham (1862–1925). Hän meni 1881 naimisiin Sirkiän sukuun eli Katriina Joosepintytär Sirkiän (1862–1934) kanssa. Ystävälläni Malla Karapalolla on kuva Katriinan hautajaisista tammikuussa 1934.  Abraham ja Katriina Rusi olivat hänen äitinsä isovanhemmat.  

Lienee ollut Katriina Sirkiän hautajaispäivä 6.121925, kun perhe on kokoontunut avoimen arkun äärelle.

Eeva Kipinoisen perukirja on tehty 15.1.1869. On sydäntä särkevää lukea, että hänen jälkeensä jäi lesken lisäksi 7-, 4- ja 2-vuotiaat lapset.  Omaisuuden arvo on selvästi suurempi kuin Taavetti Kirjosella.  Kaikkia työvälineitä oli useampia kappaleita kuten vaikkapa 5 viikatetta ja 5 sirppiä ja 2 atrainta (maanmuokkaukseen käytetty aura).  Oli kaksi hevosta, 5 maitolehmää, 5 lammasta, hevoskärryt, muut kärryt, ajoreki ja kaksi työrekeä. Vainajan vaatevarasto on runsas ja arvo 42 markkaa. Kun kulut on vähennetty, niin pesän omaisuuden arvo oli 732 markkaa. (2023 arvossa 4 228,28 euroa)

Kirjoitukseni varrella tulee jatkuvasti linkkejä tuntemiini ihmisiin. Jätän ne pois, koska en voi kirjoittaa elossa olevista ihmisistä ilman lupaa. Muutenkin yritän hillitä itseäni, koska kirjoitukseni tunnetusti paisuvat.

Edellisestä tuli mieleeni, oliko Samuel Rusin perheellä jo tuolloin tontti lähellä merenrantaa ja Ahvijokea. Se on todennäköistä. Ollaanhan jo aika lähellä nykyaikaa. Sillä paikalla olen päässyt käymään 2017 Mallan ja hänen poikiensa kanssa. Isojako Karjalaisten kylässä oli toimitettu vv. 1833–1837.  Siihen aion jossakin vaiheessa tutustua tarkemmin.

1. sivu Eeva Kipinoisen perukirjasta

Taavetti Kirjosen ja Helena Riskin lapset ja heidän elämänsä

Entä Taavetti Kirjosen ja Helena Riskin kolme tytärtä, joista yhdestä tuli äitini isänpuoleinen isoäiti, jonka oma äitini muisti.  

Taavetin tyttäristä 1848 syntynyt Katri eli Katariina Kirjonen (1848–1921) oli avioitunut Karjalaisten kylän Lautarannassa asuvan Tahvo Erkinpoika Kukon (1838–1898) kanssa joulukuussa 1864 ja siirtynyt äitinsä lapsuuden maisemiin.  Perheeseen syntyi 11 lasta aikavälillä 1866–1886, joista kuusi kuoli lapsena.

Katri Kirjonen-Kukko kuoli sydänongelmiin 14.11.1921 ollessaan 73-vuotias. Katrin lapset olivat siis äitini ja tämän sisarusten pikkuserkkuja, joista osa oli äitini ikätovereita ja joita hän tietääkseni tunsi.

Nuorin tyttäristä Maria Taavetintytär Kirjonen (1853–1909) avioitui myös Karjalaisten kylään Matti Samuelinpoika Kilkin (myöhemmin Kirjonen) (1849–1924) kanssa. Matti oli lautamies ja muutti sukunimen 1912.  Heille oli syntynyt 11 lasta aikavälillä 1873–1893. Ikävä kyllä näistä lapsista seitsemän kuoli pikkulapsina. Yksi lapsista avioitui serkkunsa kanssa.

Eeva Taavetintytär Kirjonen syntyi 13.11.1850 Hatjalahden kylässä ja kastettiin 17.11.1850. Kummeina olivat Salomon Sinkkonen, Regina Mellanen ja Maria Frisk (Riski). Näistä Maria s. 1820 oli lapsen äidin Helenan vanhempi sisar.  Salomon Sinkkonen s. 1814 oli Marian puoliso. Tämän pariskunnan kaikki 1843–1853 syntyneet 5 lasta olivat kuolleet lapsina.  Yläkirjolasta oleva Salomon Sinkkonen oli tärkeä henkilö, koska hän oli lautamies.

Eeva Kirjonen (1850–1931) avioitui Karjalaisten kylän Sirkiän talon pahnanpohjimmaisen eli Abraham Joosepinpoika Sirkiän kanssa (1849–1903) 24.9.1871. He saivat kymmenen lasta aikavälillä 1872–1895. Näistä Maria-niminen tytär syntyi 27.12.1874, ehdittiin kastaa parin päivän ikäisenä, mutta kuoli melkein saman tien ja haudattiin 2.1.1875.

Perheeseen syntyi kahdeksantena lapsena poikalapsi 12.6.1890, mutta hän ehti kuolla vain parin minuutin ikäisenä ja kastamattomana. Hänet haudattiin kirkkomaalle 14.6. Häntä ennen 1887 oli syntynyt isoisäni Abraham Abrahaminpoika Sirkiä (1887–1870), jonka olen tuntenut. On uskomatonta, miten yli vuosisata syntyneiden lasten kuolemat ovat sukututkijalle merkitseviä.

Abraham ja Eeva Karjalaisista Seivästön Tammikkoon

Abraham Joosepinpoika Sirkiä muutti vaimonsa Eevan ja Karjalaisten kylässä syntyneiden kolmen vanhimman lapsen kanssa loppujen lopuksi Seivästölle Tammikkoon, josta he saivat asuintilan Fredrik Riskin ja tämän vaimon Beata Vyyryläisen talosta.  Fredrik oli juuri kuollut eikä Riskeillä ollut omia lapsia.  Abrahamin ja Eevan lapset syntyivät siellä ja juurtuivat sinne. Kuten näköjään myöhemmin äitini sisaruksineen ja minäkin tunsin joskus, että olen syntynyt siellä.

Äitini eläessä minulle ei vielä selvinnyt, miksi he muuttivat pois Karjalaisista. Mutta kun myöhemmin tutkin maanomistusoloja ja jopa kirjoitin siitä artikkelin Kuolemajärveläinen 2020 lehteen, niin koko kuvio selvisi minulle. Myönnän, että joissakin yksityiskohdissa on edelleen tutkittavaa. 

Karjalaisten kylän Sirkiän tila oli kylän suurin. Suku oli asunut tilalla jo 1600-luvulla. Maanomistusolojen muuttuessa ja kun 1800-luvulla tuli mahdolliseksi ostaa kruununtila perinnöksi, niin se tapahtui. Alkuperäisestä omistajasuvusta oli jäljellä kaksi Jooseppi Tahvonpoika Sirkiän poikaa, Samuel s. 1827 ja Abraham s.  1849, jotka hakivat tilan osuuden perinnöksi 1901. Sen jälkeen samana vuonna Abraham myi oman osuutensa  veljelleen.  Lehteen olen valitettavasti kirjannut Abrahamin kuolinvuodeksi 1901, mutta hän kuoli keuhkotautiin vasta 1903. Samuel Sirkiä kuoli 1906 vanhuuteen.

Sukuhaaramme ovat tavallaan yhdistyneet sukua tutkiessani ja sukukirjaa tehdessä. Olen siitä hyvin kiitollinen. Olen saanut tutustua Samuel Joosepinpoika Sirkiän jälkipolviin ensin Karjalan matkoilla ja sitten sukuseuran puitteissa. Edes äitini ei ollut heihin niin läheisissä väleissä kuin minä, mutta todistin, tarkkasilmäinen kun olen, joitakin lyhyitä virallisen tuntuisia kohtaamisia Kuolemajärven pitäjäjuhlissa. 

Lisää perukirjasta

Taavetti Kirjosen mitätön omaisuus siirtyi Eevalle ja Marialle. Heidän äitinsä vahvisti sen. Eno Fredrik Riski otti omaisuuden tyttärien puolesta vastaan.  Salomon Sinkkonen vahvisti perukirjan, jonka Jooseppi Stenholm oli kirjoittanut. Perukirja löytyy Kuolemajärven seurakunnan arkistosta kohdasta perukirjat s. 230–231 vuodet 1858–1871. Olin aiemmin kirjoittanut digihakemiston etusivulle perukirjojen sivunumeroita. Nyt poistin ne, koska Kansallisarkistossa oli tehty uusia digitointeja ja väliin oli tullut paljon uusia perukirjoja. Eeva Kipinoisen perukirja (s. 223–224) tekijöinä Ristian Pentikäinen ja Salomon Sinkkonen.  Perunkirjoituksessa läsnäolleet ovat uskottuja miehiä.

Kaikki tiedot olen kirjannut linkkeineen Sukujutut-ohjelmaan haettuani ne alkuperäisistä lähteistä. En enää kirjaa tänne linkkejä, koska ne muuttuvat aika ajoin. Muistutan myös, että 1800-luvun esivanhempamme käyttivät alkuperäisiä sukunimiään eli naiset kulkivat usein omalla syntymäsukunimellään ehkä aina niin pitkälle, kunnes sukunimilaki pakotti vaihtamaan sukunimen miehen mukaan (1930).

Lopuksi pieni kommentti Taavetti Kirjosen perukirjaan. Sen vahvisti siis Salomon Sinkkonen, joka ilmeisesti oli kirjoittanut perukirjan paperille. Hän oli Helena Riskin siskon jo kuolleen Maria Riskin aviomies. Jooseppi Stenholm (1832–1912) oli Eenokki Stenholmin poika. Eenokki oli syntynyt vuonna 1792 Janakkalan Vähikkälän kylän Haapamäen torpassa ja muuttanut sittemmin rengiksi Kuolemajärvelle, jossa avioitunut Kristiina Gabrielintytär Potinkaran kanssa.  Tarina löytyy täältä .

Huvittavaa on, että tätä kirjoittaessani löydän koko ajan lisää yhtäläisyyksiä ihmisten välillä. Ehkä loppujen lopuksi ne linkit menneen ajan ihmisten ja nykyään elävien välillä ovat voimakkaampia kuin osaamme kuvitella.

Tässä pari linkkia blogeihin, jossa olen käsitellyt osittain samoja sukuja.

https://unikkopellossa.blogspot.com/2018/04/sukunimena-kala.html

https://unikkopellossa.blogspot.com/2021/07/valpuri-skytta-suuren-suvun-esiaiti.html

 

 

Jäi vain pöly pyörimään

Jaan sittenkin tämänkin blogipostaukseni, vaikka sen kirjoittamisesta on jo puoli viikkoa. Horjun jatkuvasti epävarmuuden ja varmuuden välimaastossa ja olin jo päättänyt hävittää tämän tekstin, joka oli jo puolitiessä matkassa kohti julkaisua. On niin, että monta uutta aihetta pyörii päässäni. On toinen asia , saanko niitä aikaiseksi. Kun aikaa kuluu, niin tarinatkin muuttuvat ajattomiksi.

 

14.7. Sataa vettä aloittaessani kirjoittaa tätä postaustani. Tämä aloitus on kompromissi itseni kanssa. Nukuin pitkään, koska sää vaikutti kovin synkältä. Aamupalan yhteydessä luin sunnuntain Hesaria, joka siis viikonloppuisin tulee minulle vielä paperisena. Siinä välillä selaisin Facebookia. Tyttäreni perhe oli eilen illalla saapunut Saksaan ja asettunut asuinvaunuineen Itämeren rannalla olevalle camping-alueelle, joita siellä karttaa tutkiessani näytti olevan lukemattomia. Seuraan kuin pikkulapsi heidän matkaansa, kun en taida enkä edes halua enää tällä hetkellä päästä pidemmille matkoilla. Palaan tietenkin myös muistoihini ajasta, kun elämäni oli siellä päin. Siis hamassa menneisyydessä. Tyttäreni perhe on nyt todella lähellä hänen syntymäpaikkaansa.  On varmaa, että kaivauduin päivänä muutamana taas valokuva-albumeihini ja jokunen kuva tulee taas skannattua.

Toinen asia, joka tuli mieleeni Facebookista ja selasin sitten myös Hesarin tarkistaakseni, mainittiinko asia siellä.  Ei mainittu.  Nimittäin tänään ainakin Ranskassa vietetään Ranskan kansallispäivää. 14.7. 1789 oli Bastiljin valtaus, mistä kansallispäivä on saanut alkunsa, vaikka siitä on päätetty paljon myöhemmin.  Päivä on minulle tärkeä, oikeastaan nyt enää toteutumattomien unelmieni vuoksi. Se koskettaa silti alkuperäisten ajatusten Ranskan vallankumouksen aatteiden myötäkin edelleen sydäntäni ja on kulkenut mukanani aina teini-iästäni saakka.  Muistaakseni ylioppilaskirjoituksen äidinkielen aineeni liittyi myös Ranskan vallankumoukseen. Jos olisin ollut nuori muutamaa vuosikymmentä myöhemmin, elämä olisi saattanut mahdollistaa lähtemiseni Pariisiin. Puuttuiko minulta rohkeutta vai oliko minut lannistettu muista syistä?  Saatan pohtia sitä joskus myöhemmin myös kirjoituksissani.

Tässä kuva Karjalan kartat sovelluksesta, jossa suuripiirteinen ja epätarkka kuva alueesta, josta tässä postauksessa kerron

Tänään on viikko kaatumisestani. Mustelmat oikealla lantioni alapuolella jalassa ja myös oikeassa polvessa ovat pahan näköisiä, mutta liikkumiseni on jo helpottunut. Ei taida olla mitenkään yllättävää, että tällaiset asiat myös masentavat, vaikkeivat ne ole ylipääsemättömiä. Aikomuksistani huolimatta en ole menneellä viikolla saanut mitään hyödyllistä aikaiseksi. Tyrmäsin itse kaikki suunnitelmani ja loppujen lopuksi aloin katsella Netflixistä sarjoja, viimeisin on Viikingit, jota on vielä monta kautta katsomatta.

Aamulla kuvia selatessani huomasin, että tänään on myös kulunut 12 vuotta eräästä Karjalan matkasta kesällä 2012. Jokaisella matkalla sinne olen elänyt asioita ensimmäistä kertaa. Silti minun on aina tarkistettava vaikkapa vain kuvien kautta, mistä matkasta on kulloinkin kysymys. Se oli kahden päivän matka ja taisi olla vain Sirkiän suvun jäsenille. Kahdessa päivässä ei ehdi paljon, kun matkojenkin piti mahtua niiden päivien sisään. Kohteiden suhteen pitää myös tehdä valintoja, niin on ollut aina. Kuvia katsellessani, mieleeni tuli monta asiaa, jotka olen jo unohtanut. 

 

Kyllä sinne oli pitkä matka ottaen huomioon aikataulumme.

 

Olin vasta alkutaipaleella tutustumisessa suvun jäseniin, jotka olivat asuneet Kuolemajärven Karjalaisten kylässä.  Paikatkin olivat minulle vieraita. Muistin myös, että olin ennen matkaa kysynyt matkan toteuttajalta, voinko ylipäänsä lähteä matkalle, koska olin vasta toipumiseni alussa. Olin saanut diagnoosin nivelreumasta kesäkuun alussa ja päässyt silloin aloittamaan lääkityksen. Kevät oli ollut tuskaa täynnä, mutta olin selvinnyt siitä jättämättä mitään tekemättä.  Ei ollut mikään ihme, että olin matkan jälkeenkin mahdottoman uupunut.

Yövyimme Viipurissa ja aamulla lähdimme kohti Kuolemajärveä. Karjalaisten kyläkeskuksen kohdalla oli sitten päätettävä, minne menee. En muista, mistä syystä päätin, että halusin nähdä kylän sataman Lautarannan, jonne oli lyhyt matka rantaa pitkin Tammikosta, joka kuului naapurikylään Seivästöön, äitini suvun kotipaikkaan. Tätä kirjoittaessani muistan, miksi valitsin Lautarannan. Ajattelin, että tutkisin siellä päässä, miten tie metsän läpi kulki Tammikkoon. Ehkä pystyisin kulkemaan sen jollakin tulevalla matkalla. Eli kyllä minulla on joka matkalla ollut jokin tavoite. Minusta ei ole koskaan ollut olemaan vain paikallani ja kilistelemään samppanjaa muun porukan kanssa. Se tapa on vain ärsyttänyt minua. Olen aina ollut matkalla syvemmälle taaksepäin.

Lohijoki virtaa läpi hietikon, siitäkin oli monta tarinaa. Muu porukka näkyy kaukana.

 

Valitsin siis Lautarannan, jonne on noin kolme kilometriä Karjalaisten kyläkeskuksesta. Muuten, sen välin taivalsin armottomassa helteessä muutaman muun kanssa kesäkuussa 2019 vihoviimeisellä matkallani sinne. Sekin oli valinta.

Joka tapauksessa 14.7. 2012 meistä osa sai kyydin Lautarannan tien alkuun. Pyysin oppaakseni Heimo Rumpusta, jonka kanssa lähdimme kävelemään rantahiekkaa pitkin kohti aluetta, niemeä, jossa aikoinaan Lautarannan talot sijaitsivat. Samalla tutkin tien kulkemista kohti Tammikkoa. Jossakin vaiheessa totesin Heimolle, ettemme varatussa ajassa ehtisi millään kävellä perille saakka ja takaisin. Oli paras palata sinne, minne kaikki muut jäivät syömään eväitään ja jotkut olivat menneet uimaan. Rannalla ei siihen aikaan ollut paljon ketään muita kuin meidän joukkoamme. Niin hienoja hiekkarantoja ei ole paljon missään muualla kuin Kuolemajärvellä, ei edes Terijoella. 

Niihin aikoihin minulla oli usein myös ongelmana, että kameran akut eivät kestäneet riittävästi. Siksi myös tällä matkalla minulla oli kaksi kameraa. No, tästä tekstistä ei taida tänään tulla valmista. Nimittäin muistin kesken kaiken tallenteeni, haastatteluni ja kävin tarkastamassa, oliko laite tällä matkalla mukana. Ilmeisesti ei. Kävi tietenkin niin, että sorruin kuuntelemaan sitten vanhimpia haastatteluja, jotka löysin läppärini uumenista. Olen ehkä ostanut Olympus-nimisen äänityslaitteen jo 2007. Viimeisimmän läppärin vaihdon yhteydessä en saanut onnistumaan enää siirtoa laitteelta läppärille, joten osa tallenteista on vielä laitteen muistissa. Mutta kuunnellessani joitakin 2008 tallenteita huomasin, että useilla matkoilla olen tehnyt niitä jonkin verran. Puhelimissa on nykyään äänitysmahdollisuus eli on jatkossa paras siirtyä käyttämään sitä.

 

Palaan Lautarannan kävelyretkeen heinäkuussa 2012.  Tulimme takaisin paikalle, missä muut olivat parhaillaan syömässä ja uimassa. En tarkalleen muista, miten saimme erään venäläisen ajamaan Heimon, minut ja Yrjö Sirkiän sinne talojen sijaintipaikalle. Se oli niin nopea retki, että ehdin ottamaan vain muutaman kuvan ja pari auton ikkunasta. Pöly vain jäi auton perään pyörimään, kun meitä vietiin kiireellä. En kyllä ymmärtänyt, mikä ongelma siinä oli, näytti ja tuntui siltä, että menimme kielletylle alueelle. Kun palasimme ison tien varteen, siellä oli bussi jo meitä odottamassa.

Monta asiaa tuli mieleeni tätä kirjoittaessani. Ne ovat jääneet vuosien mittaan sivuraiteelle odottamaan käsittelyäni.  En ole edes tajunnut, kuinka paljon oman henkilökohtaisen elämäni vaikeudet, joita en käsitellyt tai en pystynyt käsittelemään aikanaan, koska piti elää muuta, veivät minulta pois. Toisaalta ihmettelen sitäkin, että silti pystyin siinä rinnalla kokemaan ja elämään uusia asioita.

Toisaalta ehkä asioiden käsittely ja matkojen ja tapahtumien kertaaminen ja muistin kaivelu auttoi seuraaviin tehtäviini valmentautumisessa. 

Kuunnellessani ensimmäistä tallenneharjoitusta päiväyksellä 22.5.2007 käsittelin muuten samaa asiaa, mummon syntymän salaperäisyyttä, josta olin viikko sitten puhumassa Seivästösäätiön juhlassa. Kerroin siitä  Eevalle ja Matille, joiden luona olin vierailulle. Kyseessä ei ollut haastattelu, vaan tallensin keskustelumme, joka koski muistojamme. Heidän liittyivät Tuusulaan, Lahelaan.  Seuraavissa vuotta myöhemmin haastattelin enoani Marttia. Ne olivat jo oikeita haastatteluja ja voisin jakaa ne serkuilleni.

Olen huomannut, että muiden muistelmat ja kertomat tarinat helposti muuttuvat ja muuttavat muotoaan ihmisten niitä käsitellessä ja kertoessa lisää. Lopulta ne unohtuvat kokonaan, jollei kukaan jaa niitä eteenpäin. Se on itsestään selvää. Kaiken lisäksi omien ajatusten takaa löytää vaikka mitä. Tai sitten minulla on liian vilkas mielikuvitus.

 

Kulttuurin takana ja edessä

Eräs vaikeimpia asioita ihmisen elämässä on ymmärtää toisia ihmisiä, nähdä asioiden taakse, kohdata kaikista vaikeimmat asiat. Elämä ei ole toden totta tasaisella tiellä kävelemistä vaan siihen kuuluu alituinen kompuroiminen ja joskus kaatuminen. Oman itsensä tuntemaan oppiminen vie myös koko elämän eikä ole varmaa olemmeko koskaan valmiita. Ajattelen, että pitää olla myös valmis jättämään elämä kesken kaiken, kuolla, vaikka suunnitelmat eivät ole toteutuneet ja tehtävät valmistuneet. Näemme usein käyvän niin lukiessamme jonkun tunnetun ihmisen muistokirjoitusta.

Kaikki kuvat tässä blogissa ovat suunnilleen samalta päivältä kuin nyt eli 13.8-14.8 vuosina 2010-2011. Tämä kuva on 14.8.2010 kävelylenkkini varrelta. Tähän aikaan viljapellot kutsuvat!

Anteeksi lukijani, että kirjoitan välillä tällaisia itsestään selvyyksiä, jotka te varmasti tiedätte paremmin kuin minä. Itse asiassa, joskus on vaikea päästä kirjoittamisen alkuun. Oliko se aasin silta, jota silloin käytämme. Toisaalta tuohon alkuun sisältyy aika paljon sellaisia asioita, joita olen alitajuisesti viime aikoina myös pohtinut. Tänä kesänä.

Nilkkani on rajoittanut minua, vaikka joskus jopa ajattelen sen olevan vain tekosyy olla menemättä kaiken maailman pippaloihin ja yrittää keskittyä elämään tässä ja nyt, rauhoittua. Toisaalta olotila on kovin tuttu jo viime syksystä alkaen. En vain ymmärtänyt sitä täysin tai en ehkä hyväksynyt ajatusta vaan kielsin sen kunnes se oli kohdattava.

Asioiden ja ilmiselvien totuuksien kieltäminen on inhimillistä. Vaikenemisen ja kieltämisen perimä on meissä suomalaisissa todella syvällä. Se luikertelee kaikkeen toimintaamme.

12.8.2010 piti vaihtaa verkkokeinu. Vanhemmat lapsenlapseni ovat jo aikuisia.

Tänään kirjoitan joistakin viime aikoina mieleeni juolahtaneista asioista, joista kaikista voisin kirjoittaa paljon enemmän. Kaikki aikanaan. 

Viime viikolla kolmas lapsenlapseni aloitti koulun. Jouduin voimakkaasti mukaan alkuun eikä ole ollenkaan pois suljettu, että se jatkuu tällä viikolla. Tuollaiset hetket vievät auttamatta ajattelemaan omia kokemuksia koulun aloituksesta ja miten hankalaa ja raskasta oli omien lasten koulun alkaessa. Kaikki kokemukset poikkeavat toisistaan, mutta jotakin yhteistäkin löytyy.

Mummo antoi vihdoin avata säästölippaat. 12.8.2010

Mieleemme jäävät voimakkaimmin kaikki iloiset asiat. Minua nauratti, kun näin jälleen itseni 7-vuotiaana istumassa kotini keittiön lattialla punaisen salkkumallisen koululaukkuni kanssa. Siihen aikaan koululaisilla ei ollut vielä reppuja. Oli keskiviikko 1.9.1954. Netistä löytää nykyään kuvauksia tuon ajan päivistä, tapahtumista, ilmiöistä ja ihmisistä. Tuona vuonna omassa kansakoulussani oli 1. luokan oppilaita vain 10, mikä saattaa olla aika vähän, kun ajattelemme tuota aikaa, jolloin suuret ikäluokat aloittivat koulunsa. Edellistä vuosikertaa eli 1946 syntyneitä olikin muutama enemmän. Olen kirjoituksissani aiemmin usein sivunnut omaa kansakouluani eli Kaloisten kansakoulua Rengossa. Rakennukset ovat vielä tallella, mutta koulua ei niissä ole enää aikoihin käyty.

Tuhkalan puistoa Lahelassa 14.8.2010

Isäni kävi aikoinaan 1920-luvulla samaa kansakoulua, isovanhempani lienevät käyneet koulunsa muualla Rengossa, mutta kyllä hekin osasivat lukea ja kirjoittaa. Sitä edeltävässä sukupolvessa lienee ollut jo enemmän luku- ja kirjoitustaidottomia. Vanhoista asiakirjoista näen, että ainakaan isovanhempieni vanhemmat eivät osanneet kirjoittaa, koska viralliset asiakirjat on allekirjoitettu puumerkillä. Kansakoulut alkoivat kiertokouluista ja vasta 1800-luvun lopulla pitäjään alettiin perustaa ”korkeampia kansakouluja”.  Kirjoitan aiheesta ehkä joskus myöhemmin lisää. Täältä pääset lukemaan kansakoululaitoksen historiaa. 

Arttu ahkerana 12.8.2011.

Vahvan muiston mukaan istuin siis punaisen laukkuni kanssa keittiön lattialla. Olin tullut koulusta ja olisin halunnut lähteä sinne heti uudelleen. Olin innoissani. Omat lapseni ja lapsenlapseni ovat ennen koulua olleet päiväkodissa ja nykyään myös esikoulussa, joten kokemukset ovat toisenlaisia. On myös ero siinä, että minun lapsuudessani maaseudulla vanhemmat olivat kotona, mutta myöhemmin äidit olivat töissä tai jopa usein yksinhuoltajia. Silloin koulun alku oli huomattavasti vaikeampaa, jopa tuskallisen vaikeata kuten jo päiväkotiaika. Työläisten ja toimihenkilöiden työpäivät erosivat. Useimmat lapset tuotiin päiväkotiin varhain aamulla.  Toin aina lapseni viimeisenä päiväkotiin ja hain viimeisenä. Käytännössä olin myös aina huolehtimassa asiasta yksin.  Näen itseni työntämässä rattaita paksussa lumessa viedessäni lasta hoitoon. Toisaalta näen myös, kuinka kannoin lumisateessa tytärtäni halki Riihimäen kotimatkalla päiväkodista. Jouduin vielä palaamaan takaisin, koska olin unohtanut laukkuni päiväkotiin. Lumisateet ja lumi tuntuvat usein vahvistavan muistoja. Tuolloin oli alkutalvi 1973 ja tyttäreni oli 4-vuotias.

Paljon muitakin muistoja tulee mieleen, yksittäisiä hetkiä. Ne voivat olla asioita, jotka palaavat joskus uniin symbolisella tasolla. Emme koskaan pääse menneisyydestämme eroon. Silti meidän on vaikea mennä toisen ihon alle ja kokea ja tuntea hänen kokemuksensa. Vasta vanhana saatamme ymmärtää siitäkin jotakin, mutta emme aiemmin. Olen silloin tällöin jopa näissä kirjoituksissani yrittänyt asettua omien vanhempieni ajatusmaailmaan. Emmehän silloin puhuneet emmekä nytkään puhu asioista vapaasti voidaksemme olla lähempänä toistemme maailmaa. 

Puhumattomuus on siis edelleen tabu. Saatamme puhua välikäsien kautta, mutta emme keskustele suoraan. Opetamme saman tavan lapsillemme. Ihon alle on vaikea nähdä, kun on kiire ja muut asiat ovat päällimmäisenä. Kirjoittaminen, piirtäminen tai mikä tahansa taiteilu ovat oiva väline itse kullekin käsitellä tai tuoda sisälle jääviä asioita näkyviksi, myös toisten nähtäviksi. Jollei sitten sitäkin pidetä liiallisena avoimuutena ja paljastamisena kuten minun blogejani jotkut saattavat pitää.

Nyt jo lähes unohdin, mistä muusta minun piti nyt kirjoittaa. Ehkä ne aiheet tällä kertaa jäävät vain maininnaksi, joihin saatan palata joskus myöhemmin. Molemmat liittyivät karjalaiseen verenperintööni. Muuten, vaikka karjalaisia saatetaan kuvailla avoimiksi ihmisiksi, tuo puhumattomuuden ja sulkeutuneisuuden perintö koskee myös heitä. Voi tuntua, että he ovat erilaisia, mutta huit hait. Hyvin he silti ovat sopeutuneet uusiin olosuhteisiin jouduttuaan jättämään kotiseutunsa iäksi.  Jotkut ovat jopa unohtaneet täysin alkuperänsä ja juurensa. Toisaalta monet muutkin ylipäänsä eivät jaksa olla kiinnostuneita juuristaan. Eikä tietysti tarvitsekaan. En yritä mitenkään tässä puolustella omaa suurta kiinnostustani.

Tuusulassa vietettiin viime viikolla valtakunnallisia kotiseutupäiviä.  Samalla Kotiseutuliitto täytti 70 vuotta. En osallistunut mihinkään tilaisuuteen, vaikka kaikki tapahtui tässä lähistöllä vain kivenheiton päässä. Aihe sinänsä on kiinnostanut aina. Osallistuin sentään kuuntelemalla avajaispäivän 8.8.2019 ”Kulttuuri liikuttaa”-seminaarin annin. Kyllä kannatti. Tässä linkki taltioituun seminaariin. Suosittelen. Kaikki osuudet olivat todella hyviä.

Kun luennoitsijat kertoivat omista kotiseuduistaan, niin en voinut olla ajattelematta jälleen kerran omia tuntemuksiani. Museoviraston erikoisasiantuntija Leena Marsio palautti mieleeni aineettoman kulttuuriperinnön. Olen joskus jakanut siitä linkkejä Facebookissa ja miettinytkin asioita, mutta nyt kävin tarkemmin tutustumassa laajaan materiaaliin. 

Ystävä kuvaamassa puutarhaani 12.8.2011

Unescon yleiskokous 2003 hyväksyi sopimuksen aineettoman kulttuuriperinnön suojelemisesta.  Sopimukseen on liittynyt 177 valtiota. Suomessa luettelointi on aloitettu 2016. Tähän mennessä Suomen elävän perinnön kansalliseen wikiluetteloon yhteisöt ja järjestöt ym. ovat ilmoittaneet runsaasti aiheita. Unescon luetteloon Suomi voi vuosittain ehdottaa vain yhtä aihetta. Opetus- ja kulttuuriministeriö on ehdottanut tältä vuodelta kohteeksi saunomista. Ensi vuodelle on ehdotettu kaustislaista viulunsoittoa. Tästä linkki kyseiseen kohtaan.

Tuusulan taiteiden yö oli sinä vuonna 12.8.2011.

 

 

Sivuilla on valtavasti tietoa, jota en edes yritä täällä sen enempää kommentoida. Luentoa kuunnellessani minulla välähti. Kukaan ei ole vielä ehdottanut monimuotoista, rikasta luovutetun alueen edelleen elävää karjalaisuutta.  Kun nykyään puhutaan karjalaisuudesta, tarkoitetaan yleensä nykyisen Suomen Pohjois- ja Eteläkarjalan karjalaisia,  ei siirtokarjalaisten ja heidän jälkeläistensä ylläpitämää kulttuuria. Karjalan liitto tarkoittaa sillä seuraavaa (kopio liiton sivulta): ”Karjalaisuus on elämää, toisen ihmisen huomioimista, tietoisuus suvun juurista, elämäntapa, kodin ja suvun perintö, runoja, lauluja, taidetta, unelmia, uuniruokien, potatkakkaroiden ja riisryynpiiraiden tuoksua. (Karjalan Liiton aluevastaavat)”.

Minun käsitykseni on laajempi, mikä tulee esille myös avatessa Karjalan liiton sivuja eteenpäin. Onpa vaikea aihe laajuutensa vuoksi. Entä ”karjalainen identiteetti” tai ”karjalaisuus ilmiönä”. Välähdykseni tuli nyt kuitenkin kirjattua tänne blogiini.

 

Ystävän taidetta.

Toinen asia, jota tulin miettineeksi viikolla. Koska minulla on DNA-tulosten mukaan juurissani eniten suomalaista, balttilaista ja itä-eurooppalaista perimää eikä juuri mitään viitteitä Venäjään, niin aloin taas kerran pohtia, mistä sukunimi Sirkiä (äitini sukunimi) voisi tulla. Ajatteluni lähtökohta oli eräässä Karjala-lehdessä 2007 olleessa artikkelissa, joka osui lehtileikevarastosta käsiini. 

”Muinaispreussiheimot Suomen asuttajina keskiajalla”-otsikon alla Ilmari Kosonen käsitteli aihetta. Hän kirjoitti, että Muinais-Preussista lähteneet pakolaiset ja Liivinmaalta lähteneet suomenheimoiset olivat merkittävä ryhmä Suomen asuttajina keski-ajalla. Hän mainitsee, että se näkyy myös vahvasti suomalaisessa suku- ja paikannimistössä. Artikkelista ei tässä sen enempää. 

Mutta se vei minut tutkimaan sanojen etymologiaa. Sirgis ja Zirgis liittyy baltialaiseen sanastoon tarkoittaen hyvää ja kaunista hevosta. Zirgas-nimellä se esiintyy liettuan kielessä ja taas Sirgas on vanha preussilainen oria tarkoittava sana.  Siellä mainitaan myös eloisa, minkä me voimme kääntää sirkeäksi. Tässä linkki latvialaisen zirgs-sanan etymologiaan. Tein siitä oman tulkintani. En ole koskaan hyväksynyt sitä, että sukunimi olisi tullut nimestä Sergei kuten jotkut ovat osoittaneet. 

 

Meidän tuntemat ensimmäiset Sirkiät ovat olleet ratsumiehiä ja tulleet sodasta Kuolemajärvelle  ja Uudellekirkolle. Ei sitten mikään ihme, että tuollainen sana olisi tarttunut nimeksi 1700-luvun alkupuolella, jollei nimeä ole aiemmin ollut. 

Muut pohdinnat jäävät sitten myöhempiin blogeihin.