Maailman keuhkot

Minulla lienee ennenkin ollut samanlainen tunne, että en kestä alkuvuotta ennen kevään tuloa. Voisin mieluummin nukkua sen yli. Se menee ohi, tiedän. Parasta tilanteen ollessa päällä, on unohtaa itsensä. Silloin voi tehdä jotakin sellaista, jossa ei tarvitse innostusta. Innostuksen hetkiä tulee kuitenkin. Lyhyitä ja haihtuvia. Ideat virtaavat mieleeni vuolaasti, mutta ne myös lähtevät yhtä nopeasti. Totean ajatukseni turhanpäiväisiksi enkä jaksa panostaa niihin. 

Koska innostuksen ja lamaannuksen hetket vuorottelevat tasaisesti, en myöhemmin muista kokemaani. Koen saman joka vuosi uudelleen. Blogini todistavat sen. Lienee myös niin, että tällaiset kokemukset liittyvät vanhenemiseen, elämän hidastumiseen. Kun on joskus ollut siinä kuuluisassa oravanpyörässä, siitä irtautuminen on omituista. Siitä pääsee irti, mutta se pyörii jossakin edelleen. Tänä talvena olen monta kertaa muistuttanut itseäni siitä, että minun on hyvä hellittää. Mistä hellittää? Ehkä itselleni kautta aikain asettamistani vaatimuksista. Työholisti, mieti tarkkaan muuta elämääsi työn ulkopuolella!

En usko, että ihmiset paljastavat helposti mitään heikkouksiaan. Pitää vain mennä eteenpäin. Miksi jäädä roikkumaan niihin? On hyvä tiedostaa ne.

Jotkut innostuksen lähteet ovat kiinteitä ja isoja. Ne saattavat liittyä niin voimakkaasti elämälle ja sen jatkumiselle kuuluviin asioihin. Puut, kasvit, luonto. Olisin päässyt helpolla, jos olisin voinut jakaa Helsingin Sanomissa perjantaina 22.3.2019 ilmestyneet artikkelin (Piia Elonen, Ilmasto), mutta koska se on vain tilaajille tarkoitettu, en jaa. Otsikko ”Hiilinielut voisivat olla kauppatavaraa” ei kuulosta mielenkiintoiselta, koska siinä on sana ”kauppatavaraa”.  Sen takia olisin saattanut jättää sen lukematta, mutta onneksi luin, sillä artikkeli oli innostava. Kauppatavaraosuus tullee ajankohtaiseksi ilmastopörssien ja hillipörssien myötä. En nyt puutu siihen näkökulmaan.

Teksti alkaa koukuttavasti: ”Vanha klassikko: kuuluuko kaatuvasta puusta ääni, jos kukaan ei ole metsässä kuuntelemassa? Uudempi kysymys: voiko kuulla, kun metsä nielee hiiltä? Ainakin sen voi nähdä.”

Mielikuvat herkistyivät. Kuulin taas kerran entisen kotipihani puiden kaatuvan ryskyen (todennäköisesti ne katkotiin vähän kerrallaan eli kiduttamalla, koska olivat lähellä rakennusta). Sain tietää asiasta vasta jälkeenpäin. Jos olisin tiennyt etukäteen, sydämeni olisi kuvaannollisesti revitty rinnasta. Ajatella, vieläkin kaksi vuotta myöhemmin, pelkkä ajatus tuottaa pahoinvoinnin. Olin oikeasti kiintynyt noihin mäntyihin. Suojelin jokaista kukkaa ja puuntainta pihalla, vaikka olihan minun joskus revittävä niitä. Pyytäen anteeksi tietty. Ei tällaisen ihmisen kuulu elää tässä maailmassa. Koko elämänsä joutuu kovettamaan mieltään tästä syystä ja monesta muustakin syystä liittyen ihmisten kovuuteen ja maailman hiljaiseen tuhoamiseen.  Nyt on nuorten aika lähteä barrikaadeille.

Mutta takaisin artikkeliin. Se oli todella hyvä kuvaus metsistä, hiilinieluista ja siitä, että Suomi on edelläkävijä ilmakehän ja maanpinnan vuorovaikutuksen mittauksessa. Hyytiälässä Juupajoella Pirkanmaalla on 1995 perustettu juuri tuohon mittaukseen paneutuva Smear-asema. Asema on ollut siellä metsässä jo ennen Suomen itsenäisyyttä ja sillä on mitattu mm. radioaktiivista säteilyä. Nyt mitataan jo 1200 asiaa. Asema toimii tieteiden apuna koko maailmalle ja siellä käy tutustujia ympäri maailmaa.

Miten ilmakehän hiilidioksiidipitoisuus toimii? Se on melko monimutkainen asia ja vaatii syvällisempää paneutumista.  Talvella puiden yhteyttäminen on metsissämme heikoimmillaan ja vaikuttaa kasvattamalla koko maailman hiilidioksiidin määrää. Metsiemme hiilinielut ovat silloin pienimmillään. Kesällä tilanne on toinen. Tutkimusta tarvitaan lisää koko maailman alueella. Hyytiälän asema on jutun mukaan maailman lähes ainoa paikka, jossa on mitattu hiilinielun jokainen osanen. Ja se on myös ainoa paikka, jossa on mitattu myös hiilivetyjen ja pienhiukkasten vaikutus. Suomessa on vastaavia asemia neljä, kaksi Kiinassa ja yksi Virossa ja Ruotsissa. Eli aika vähän.

Metsät ovat maailman keuhkot. Metsien, puiden ja kasvien merkityksestä tullaan jatkossa keskustelemaan entistä kiivaammin. On toki jo keskusteltu jo pitkään, mutta tässä asiassa kuten kaikissa muissakin asioissa, kannattaa perehtyä asiaan monipuolisesti ennen kuin lähtee laukomaan mielipiteitä somessa. Kannattaa tutustua yhteyttämiseen eli fotosynteesiin, joka on kaiken alku.

Muistaakseni olen ennenkin kirjoittanut blogissani kasveista, mutta usein eri näkökulmasta, henkilökohtaisemmin. Onhan tämä asia kulkenut mukanani jo lapsuudesta asti. Olen joskus miettinyt, miksi olen kautta aikain haalinut yleensä kasveihin liittyvää kirjallisuutta vaikka kuinka paljon. Ajatuksia on herättänyt myös se, että olen tuskastunut aiheen laajuudesta, vaativuudesta ja siitä, että olen vuosien mittaan pystynyt vain niin vähän paneutumaan syvällisemmmin kasveihin, kun olen useimmiten tehnyt vain töitä niihin liittyen. Nythän se osuus on loppu.

Tässä linkkejä muutamaan aiempaan blogiini, joihin pääset klikkaamalla otsikkoa, palaa nuolinäppäimellä

”Ne puut”, ”Nainen varjoissa”, ”Kasvin lehti hipaisi surumielisyyteen”, ”Lempeitä ja vihreitä voimia”, ”Pihalla kasvaa traakkipuu”.

Kaunokirjallinen tyyli kirjoittaa on minulle luontaisempaa, helpompaa ja rakkaampaa. Meillä on nykyään myös Google tai joku muu selain, jossa voi hakea aiheeseen kuin aiheeseen liittyviä asiatekstejä. Tässäkin blogissa käsittelemistäni aiheista kuten hiilinieluista ja fotosynteesistä löytyy sieltä vaikka mitä.

Puiden jatkuva istuttaminen tulee myös usein esille eri teksteissä. Jopa aavikoiden täyttämisestä puilla puhutaan paljon. Nimittäin vaikkapa tropiikissa, sademetsissä puiden hiilidioksidinielu voi olla jopa viisi kertaa niin voimakas kuin pohjoisissa havumetsissä. 

Ja onhan niin, että ylipäänsä ilman puita ja kasveja meitäkään ei olisi. Alan lukea nyt kirjaa ”Puun istuttamisen taito – ylistys puille ja niiden istutusseromonioille”. Pieni kirjanen putosi äskettäin muuta etsiessäni kirjahyllystä. Sen on kirjoittanut Daniel Butler. Kustannusosakeyhtiö Moreeni (kuuluu nykyään Otavalle) on julkaissut kirjan 2012 Veli-Pekka Ketolan suomentamana.

Omaa istutustoimintaa en voi enää harrastaa, mutta onhan minulla nyt mahdollisuus tutustua rakastamaani aiheeseen toisella tapaa. Ehkä ensi kesänä käyn kuvaamassa vihdoin sen metsän puita (mäntyjä), jota olin 1980-luvulla istuttamassa. Istutuksestakin on olemassa valokuvia, mutta enpä ehdi niitä tähän etsimään.

Elokuussa paljon ajatuksia

Olen viime päivinä lukenut paljon. Silloin ei oikein ehdi kirjoittamaan. Sukuseuran asiat ovat myös työn alla. Jäsenkirje on pian lähdössä maailmalle. Olen tainnut useinkin mainita, että nuo kaukaisemman menneisyyden asiat kiinnostavat juuri nyt erityisesti. Sukututkimuksista siirryn usein kyliin ja niihin paikkoihin, missä ihmiset ovat eläneet. Yritän kytkeä pienen ihmisen elämää suuriin kuvioihin. Sitä varten lukeminen ja arkistojen kaivelu on tärkeää. Monta asiaa on vireillä ja kesken. Asioiden pitää antaa suoraan sanoen hautua välillä, koska vähän myöhemmin ne pyrkivät selkenemään ja järjestymään. 

 

Alex pari päivää sitten keräämässä omenia kotipihalla.

 

Tässä äskettäin innostuin lukemaan Suomen Historiallisen Seuran sarjassa Historiallisia Tutkimuksia 132 (1986) ilmestynyttä Kari Tarkiaisen tutkimusta nimellä ”Se vanha Vainooja”, joka kertoo millaisia käsityksiä itäisestä naapuristamme on ollut ajanjaksolla Iivana Julmasta Pietari Suureen. Samalla ilman muuta pohdin sitä, miten ne ovat vaikuttaneet jopa nykyisiin käsityksiimme venäläisistä huolimatta siitä, että tutkimus käsittelee noinkin kaukaista ajanjaksoa eli alkaen 1500-luvun puolivälistä sinne 1600-luvun loppupuolelle Pietari Suuren aikaan (1682-1782). Olen lukenut kirjaa kuin romaania ikään ja olen hyvin yllättynyt siitä, kuinka hienoja sen ajan kirjoitukset ovat.

Tämä tutkimushan käsittelee melko tiukasti tiettyä aihetta ja käyttää lähteenään laajasti ja kriittisesti erilaista kirjallista materiaalia kuten kirjeitä Ruotsin ja Venäjän valtakuntien välillä sekä aikalaisten kirjoittamia teoksia ja päiväkirjoja.

Tarkiainen aloittaa Olaus Magnuksen jälkeensä jättämästä 1500-lukua koskevasta aineistosta kuten teoksesta Pohjoisten kansojen historia. Carta Marina on kiehtonut minua jo kauan ja Tarkiaisen tutkimuksessa käytetäänkin kuvituksena kartassa olevia kuvia. Sekä tuo kartta että Olaus Magnus ovat oma aiheensa, johon tekee mieli tutustua tarkemmin. Olaus Magnus kuoli Roomassa samana vuonna kuin Mikael Agricola Kuolemajärvellä Kyrönniemessä. Linkkien kautta pääsee siihen runsaaseen materiaalin, mitä netin kautta löytyy.

 

Tässä pieni ote Olaus Magnuksen Carta Marinasta. Siitä näkee esimerkiksi nuo toisiaan vastaan taistelevat venäläiset ja ruotsalaiset Suomenlahdella.

 

Kaikista mielenkiintoisin oli osuus, jossa kerrottiin Erik Palmquistin kuvakirjasta, joka perustui hänen erään Ruotsin lähetystön matkalla Venäjälle Moskovaan 1673 tekemistä piirroksista ja teksteistä.

Googlaamaalla löysin, että kirjasta on tehty äskettäin painos alkuperäisin tekstein, mutta se on myös käännetty nykyruotsiin, englantiin ja venäjäksi. Tarkiaisen tutkimuksessa kuvat ovat mustavalkoisia, mutta alkuperäisessä ne ovat usein vesiväreillä käsitelty. Tarkemmin en saanut selvää, mutta ymmärsin, että kuvat on piirretty ja sitten vesiväreillä väritetty. Tarkiainen kirjoittaa erilaisista laveerauksista kuten seepialaveeraus ja vesiväreillä maalaamisen vaikeasta taiteesta ja ihmettelee muuten, että Palmquistin matkapäiväkirjasta ei ole tehty taidehistoriallista tutkimusta! Aineistoon liittyi myös paljon karttoja Venäjältä, joihin on viitattu muissakin Venäjän tuon ajan karttoja koskevissa tutkimuksissa. Mutta koska en kirjoita tieteellisestä näkökulmasta, tuo jääköön nyt sivulauseeksi kuten tutkimuksen laajempi läpikäynti.

 

Tässä ote Palmquistin kuvista kuvaamassa naurettavaa kädelle suuteluseremoniaa Venäjän hovissa.

 

Tutkin siis aihetta enemmänkin asettautuakseni aikakauteen ja ymmärtääkseni sitä. Käytiinhän 1500 – 1600-luvuilla paljon taisteluja Ruotsin ja Venäjän välillä niiden hetkeksi päättyessä Stolbovan rauhaan helmikuussa 1617, jonka jälkeen Ruotsin valtakunta oli suurimmillaan. Karjalassa Käkisalmen lääni ja Inkerinmaa liitettiin Ruotsiin ja Venäjä sai liikkua Eurooppaan Baltian kautta, kun Ruotsi sai koko Suomenlahden hallintaansa.

Noihin aikoihin myös Karjalan kannaksella oli vipinää, kun väestöä siirtyi Käkisalmen läänistä pois ja uusia tilalle. Olen ollut löytävinäni mielenkiintoisia asioita, mutta kerron niistä vasta, kun pääsen keskustelemaan aiheesta ensin kokeneemman tutkijan kanssa. Asiahan on usein niin, että jonkun toisen tutkimuksen tarkkailukohde on oman rajamailla eikä se pysty tarkentumaan, jollei joku sitä erikseen keskipisteeksi. Sitä vartenhan sitä tietoa on tullut kerättyä.

 

On paljon muitakin asioita, jotka odottavat pääsemistä keskipisteeseen. Hurmehappomarja-aita odottaa käsittelyäni, aion käydä vielä elokuun aikana sen pahimmat kohdat läpi. Tämä aita on sellainen vapaasti kasvava aidanne ja koska sitä on tässä talon ympärillä runsaat 200 pensasta, sen työstäminen ei ole koskaan onnistunut minulta yhden kesän aikana. Pahimmat kohdat tarkoittaa sitä, että karsin kaikki kuolleet oksat ja hiukan kevennän eri paikoista. Se on melkoinen urakka, koska ensinnäkin oksat ovat äärimmäisen piikikkäitä ja ne pitää vielä raahata tonttia ympäröivistä ojista pihalle kasaan odottamaan jotakin oksien kuljetusta. Iso kasa on jo kertynyt sitten viime syksyn, mutta sen pois kuljettamiseen tarvitsen apua. Sitten joskus. Muutakin työtä odottaa pihamaalla. 

 

Tänä vuonna ei sitten näytä ollenkaan tältä.

 

Talon myyntikään ei ole edistynyt, mutta odotan sen kuitenkin jossakin vaiheessa onnistuvan. Toinen osapuoli painostaa välillä ilkeästi uhkailemalla. Muuttaisin talosta vaikka heti pois, jos se vain olisi minulle mahdollista. Ilman tuota parin vuoden raskasta oikeudenkäyntirumbaa kaikki olisi ehkä mennyt toisin, mutta nyt joudun makselemaan kuluja ja elää kituuttamaan enkä voi jättää taloa yksikseen ja vuokraamaan uutta asuntoa. 

 

Olen kyllä välillä miettinyt muita vaihtoehtoja pääni kipeäksi, mutta ulospääsyä en ole löytänyt. Ilmoitus Oikotiellä ei ole tuottanut paljoakaan kyselyjä eikä kiinteistövälittäjä ole pistänyt sen enempää panoksia, koska tietää varsin hyvin tämän hetkisen tilanteen. On varmaan turhauttavaa istua näytöillä odottamassa. Sopimus menee umpeen syyskuussa, jolloin voinen vaihtaa välittäjää puolta kalliimpaan. Talon hintakin laskee, kunhan jos ensin kiinnostunut ostajaehdokas löytyy. Aluksihan minun piti lähteä itse myymään, mutta sitten totesin, että minulla on muutakin tekemistä runsaasti.  Tiedän, että tämä tilanne vaati malttia, vaikka kuinka haluaisin jo uuden aikakauden koittavan.  Tämän hetkinen markkinatilanne pistää myös pohtimaan.  Mutta siihen saakka hoidan tätä paikkaa entiseen tapaan, vaikka kuka sanoisi mitä tahansa. Kävin äskettäin vertailemassa välittäjien hintoja palvelussa nimeltä asuntojenmyynti.fi.  Sieltä on jo soitettu ja pyydetty tykkäämään heistä Facebookissa ja osallistumaan Pariisin matkan arvontaan. 

 

Eipä tässä ensin muuta kuin huomenna sieneen.  Jos vaikka toisessa metsässä olisi niitä, olen vähän kuullut huhuja. Eilen kiertelin nimittäin parisen tuntia eräässä lähimetsässä, jossa näin vain yhden syödyn haperon. Muuten naiivilla naisella oli siellä oikein rattoisaa. Välillä on niitä ajatuksia vähennettävä vaikkapa kuljeskelemalla. Toinen vaihtoehto olisi, vaikka ottaa rennosti Muru-kissan tavoin.