Katoava maailma

Aloittaessani 2.3. ajattelin kuten alla kirjoitan:

Josko kirjoittamalla saisi sisäisen kiihkon sammumaan, niin se olisi hyvä. Kirjoitan, jotta selviäisin elämässä eteenpäin. Välillä tuntuu tosi vaikealta. Valvoin melkein koko viime yön. Tuliko eteen hetki, kun kamelin selkä katkesi. Päivällä olin ajatellut käydä kuvaamassa, kun Tuusulan kunnantaloa puretaan. Rakennus on tunnetun arkkitehdin Arto Sipisen suunnittelema ja se on valmistunut Hyrylän keskeiselle paikalle 1980. Muutin Tuusulaan, aika lähelle Hyrylän keskustaa, juuri vähän ennen sen valmistumista loppuvuodesta 1979.  Ajatus jäi mielen pinnalle ja räjähti yöunien aikana. Niin käy minulle silloin tällöin. Se on kai vanhuuden ongelma.

sunnnuntaina 26.2.2023 koko etelä-Suomi tuntui kokoontuneen Tuusulanjärvelle. Jopa Suomen presidentti oli siellä luistelemassa.

https://www.hs.fi/kaupunki/tuusula/art-2000007782340.html

Siinä oli se hetki. Olen pitkään pantannut mielessäni aihetta, jossa kertoisin, miten koko entinen elämäni, kotini, kouluni ja muut tärkeät rakennukset on tuhottu yksi kerrallaan. Koen se jotenkin sanomaksi itselleni: kaikki on katoavaista. Muut vain nauravat ja puhuvat rötisköistä ja ovat tyytyväisiä, kun tilalle rakennetaan korkeita kerrostaloja, parkkipaikkoja, palvelutaloja.  Olen käynyt kuvaamassa, mutta en ole saanut kirjoitusta aikaiseksi, olen saattanut mainita, mutta siihen on jäänyt. Olen kerännyt tuhoa!  Kirjoittaminen auttaa yleensä. 

Minulla oli lapsenlapsi mukana.

 

Yritän selvitä järjissäni. Ymmärrän entistä paremmin sodan alle jääviä ihmisiä, joiden kodit, koulut ja kaikki merkityksellinen infra tuhoutuu. Menetän silloin tällöin unen hellän hoivan, kun jokin ajatus alkaa olla ylitsevuotavan iso.  Tämä asioihin juuttuminen on mielestäni seurausta pandemian ajasta. Sanon nyt usein itselleni, älä ajattele, tee ja mene. Ajatteleminen, kuvitteleminen ja asioiden pilkkominen pienemmiksi ja ymmärrettäväksi, olivat eräänlainen selviämiskeino yksin ollessa. Itse asiassa olen huomannut samanlaisen vaikutuksen muissa läheisissä ja tuntemissani ihmisissä, myös nuoremmissa. Voisin kuvata sitä eräänlaisena vieraantumisen, arkuuden ja sisäänpäin kääntymisen lisääntymisenä. Toki, jos sen ottaisin puheeksi, ei sitä ehkä myönnettäisi.

1.3.2023 taustalla näkyy Tuusulan kohta purettava ostari, jonka takana on tori ja kunnantalo. Minulla on kyllä kuvia paikasta ennen pilvin pimein.

Nyt maaliskuun alussa paikallinen Keski-Uusimaa-lehti tiedottaa: ”Hyrylässä alkaa pian iso myllerrys – 40-vuotias ostari nuijitaan maan tasalle. Purku-urakoitsija valitaan teknisessä lautakunnassa maalis-huhtikuussa.” Suuri hävitys alkaa vapun tienoilla.  Olen aiemmin lukenut jostakin, että purku maksaa ainakin 600.000 euroa.

Vanhan ostarin paikalle rakennetaan massiivinen palvelukeskus, johon tulee HOK-Elannon Prisma ja muuta liiketilaa, kokoontumistiloja ja työtiloja Tuusulan kunnan työntekijöille ym. Se sai jo asukkaiden ehdottaman nimen ”Särmä”.  Minua huvittaa, sillä nimi on kuin varastettu minulta, tein 1960-luvulla lehteä nimeltä Säro. Siis ei aivan sama. Olen siitä joskus kirjoittanut, ehkä vanhassa blogissani, voisin etsiä lehdelle suunnittelemani kansikuvan tähän kuvitukseksi. Kuntalaiset olivat ehdottaneet eri nimiä ja Särmä voitti.  Nyt uudesta nimestä iloitaan, koska se on loistava nimi palvelukeskukselle kuvaten Hyrylän uuden maamerkin muotokieltä.

 

Ajatelkaa, enhän minäkään keksinyt avoimen yliopiston taidehistorian opinnoissa laatimassani proseminaarityössäni koskien Hyrylän toria mitään sen kummempaa uutta yhdistävää toimintaa kuntalaisille. Nimeksi tuli ”Hyrylän tori Tuusulassa" ja esittelin sen 10.4.2012.  Minun vaatimattoman luomukseni perusta tuhoutuu uuden palvelukeskuksen muodossa lopullisesti. Kuntalaiset saavat uuden ja uljaan kauppakeskuksen. Minusta sellaisia ei enää nykyaikana tarvita. Mutta nuori polvi onkin eri mieltä. Tässä linkki postaukseeni, joka koskee nimenomaan tuota proseminaarityötäni. Oli aika huvittavaa, että olin silloin melkein pakotettu valitsemaan aiheen kotiani läheltä. Nyt on hurjaa ajatella, miten kaikki onkaan sen jälkeen kehittynyt. Kun vasta suunnittelin tehtävää, otin mukaan koko Rykmentinpuiston alueen, mikä ei tietenkään käynyt, koska aiheen piti olla tarkoin rajattu. Kymmenen vuotta meni eikä aluetta enää tunne entiseksi.

Helmikuu 2018 hävisi kotitalo Rengon kirkonkylällä 1960-luvulta, josta äskettäin kirjoitin. Kuva ei ole itse ottamani, kuten yleensä kaikki kuvat ovat.

Koko Hyrylä muuttuu ensi kesänä pölyiseksi. Aluehan on kivenheiton päässä nykyisestä kodistani. Hyrylässä ja lähiympäristössä on edelleen koko ajan rakenteilla monia uusia kerrostaloja, kouluja ja vastaavaa. Maisema muuttuu koko ajan. Muutokset eivät jää tähän.

Olen maininnut aiemmin, että lähes kaikki entiset kotini ovat tuhoutuneet tavalla tai toisella, entinen kouluni purettiin viime vuonna, maisemani häviävät. Ei tarvittu edes sotaa tuhoamaan rakennuksia, puistoja ja metsiä.  En aio nyt jatkaa tällä aiheella, ehkä sitten, kun aiheet taas lähestyvät minua ja alkavat ahdistaa.

Yritän jatkaa muutamaa päivää myöhemmin, mutta inspiraatio kirjoittamiseen loppui ruokailun jälkeen. Nyt on mukava asettua sohvalle kissa kainalossa katsomaan jotakin kesken jäänyttä sarjaa. Saan usein aamuisin ideoita, joihin olisi aika paneutua. Ideat ja aineiston valtava koko ovat joskus rasite, kun väsymys iskee.

Siihen toimintani useimmiten jää.  Tätä postausta jatkan seuraavana päivänä. Jos viivytän pitempään, teksti joutuu julkaisemattomien blogien hakemistoon.

Kuva 4.3.2023 Miksi Tuusulan kirkon rinteessä seisovista kuusista toinen on kaadettu? Olin ulkoiluttamassa koiraa, joten en pystynyt keskittymään riittävästi kuvaamiseen.

 

Aloin aamulla turkia arkistojani ja samalla heittää pois lehtileikkeitä ja kopioimiani tekstejä. Tekemiseni sillä saralla on kuin hiiren kakka, sillä mahdottoman vähän paperia lähtee kerralla roskiin. Sen sijaan mielessäni viriää uusia ideoita. Onneksi järjestin suurimman osan papereista johonkin itse ymmärtämääni järjestykseen, kun muutin pariin otteeseen ja viimeksi pian kuusi vuotta sitten.  Omaa järjestystäni tuskin kukaan muu ymmärtää, sotkenkin sitä koko ajan. Mielessäni on kuitenkin saada edes jotakin tehtyä, päiväkirjat, kalenterit, työaikaiset kuvat ja materiaalit, kouluajoista jääneet paperit, kirjeet jne. Sitten on kaikki muu, kymmeniä mappeja, joita olisi hyvä osittain purkaa. 

3.1.2022 molemmat kuuset

Löysin kuitenkin sen 1962 tekemäni Särö-lehden kannen. Koska se on aivan kokonainen lehti kuvineen ja artikkeleineen, muistin, että aivan varmasti olen kirjoittanut siitä. Sitten löysinkin sen. Olen kirjoittanut lehdestäni blogissani 25.10.2015, jonka pääset lukemaan täältä.

En aio tässä jauhaa aiemmin kirjoittamastani sen enempää. Vanha nainen on usein tyrmistynyt maailman menosta, metsien, puiden ja rakennusten kiihkeästä hävitysvimmasta. Mitään en sille voi, vaikka se joskus tulee häiritsemään uniani kuten viime viikolla. Sittemmin olenkin nukkunut kuin pikku lapsi. 

Tässä 28.8.2018

 

Minä olisin varmaan vain osittainen ihminen, jos en olisi säilyttänyt sitä kaikkea, mitä säilytin. Sitten, kun aika minusta jättää, voin käyttää rakastamaani lausetta: Olen aika, joka katosi.  Käytin sitä blogissani 13.2.2015, mutta silloin tarkoitin ”Mutta minä kuten me kaikki olemme aika, joka katosi, jos olemme hiljaa ja piilotamme itsemme.” Se on siis aika sopiva lause moneen vaiheeseen elämässä ja jota voi laajentaa (kuten otsikossa) ja supistaa.  Pääset tästä lukemaan em. blogini.

Lohdullista.

 

Sammaleiden välissä olisi viileätä

Sanonta ”Vierivä kivi ei sammaloidu” on ikivanha, Erasmus Rottendamilaiselta 1500-luvulta peräisin oleva sanonta, jota on käytetty monissa eri yhteyksissä. En oikeastaan ollut kovin innostunut kirjoittaessani edellä olevan aloituksen tälle blogilleni. Se vain pälkähti mieleeni valmistautuessani tähän päivään. On juhannuspäivä armon vuonna 2022. 

Kuva len ottanut jo ennen juhannusta Nurmijärveltä läheltä Myllykoskea, jossa kävin poimimassa juhannuskimpun.

 

Viime päivinä eri yhteyksissä menneet vuodet, ne lähimmät taaksepäin katsottaessa ovat olleet mielessäni. Olen välillä ihmeissäni, välillä tyrmistynyt ja lopuksi myös surullinen. Kaikkien tapahtumien ja muutosten voima meihin pieniin ihmisiin on ollut aivan hirveä. Näin on huolimatta siitä, että yritämme parhaamme, jotta kaikki näyttää hyvältä, kauniilta ja hienolta. Joka päivä lähes julistamme samaa mantraa ”minulla menee hyvin, elämäni on loistavaa”. Teemme niin, vaikka asiat eivät oikeasti ole aivan niin. Ajan virrassa pysytteleminen on tänä päivänä monimutkaista ja vaativaa. Jokaisen olisi pysyttävä siinä ja esitettävä mitä hienoimpia kokemuksia ja elämän autuutta. Kaikki eivät voi.

Minni tutkii kimppuani, joka kyllä tällaisella helteella oli pian entinen kimppu.

 

Voin tietysti kirjoittaa vain omista kokemuksistani ja vain kevyesti viitata kanssaihmisiini. Meistä monen pitää pinnistellä pinnalla, kerätä iloa omasta ympäristöstämme ja itsestämme. Kun tulemme vanhoiksi, putoamme pois monista yhteyksistä. Osa niistä on sellaisia, ettemme jaksa pitää niistä kiinni, emme tahdo pysyä mukana, emme yksinkertaisesti jaksa noudattaa muiden vaatimuksia. Osa meistä sairastuu. Pandemian aika on tehnyt meistä haavoittuvia, jotkut vaivat on muhineet ja pahentuneet. Kaikilla ikäluokilla lienee omat ongelmansa. Kaiken lisäksi monet ovat oppineet erityisen hyviksi piilottamaan todellisen tilanteensa.

Maisema Vantaanjoelta sillalta alas. Toisella puolella olisi jo koskimaisemaa. Katso täältä

Minulla on ongelma siinä, etten osaakaan enää jatkaa edes tätä kirjoitustani. Kun tutkin mennyttä elämääni, kauhistun enkä pysty saamaan siitä mitään selkoa. En ymmärrä, milloin putosin joukosta, kaikista joukoista. Olen niissä kyllä vielä mukana, mutta tunnen olevani vanha jäänne, joka pitäisi korvata jollakin muulla. Ehkä en riitä enää itselleni. Toisaalta, ehkä olen ollut sitä aina.

Alun sanonta putkahti mieleeni alkaessani valmistua tähän päivään. Päivät kun katkeavat usein jo iltapäivästä väsymykseen, niin on hyvä ajatella tekemiset tarkkaan. Joka aamu silmiini osuu myös jäänteitä menneiltä ajoilta. Oliko tänään väärin, että kaadoin yhden laatikon pyykkikoppaan. Laatikko sisälsi kaikki sukkahousuni. En ole tainnut käyttää sukkahousuja yli kymmeneen vuoteen. Useimpia käytin viimeksi työelämäni aikana, siitä on jo 14 vuotta. Miksi en ole saanut korjattua niitä pois? Ne ovat kulkeneen muutoissani mukana, mutta olen aina ohittanut ne. Mitä kaikkea muuta olen ohittanut? Olen kai jopa ohittanut omaa elämääni.

Olen aina ihaillut valtavia kuusia, jotka ovat edellisestä kuvasta oikealle. Yksi isoista kuusista oli kuollut ja tämä oli täynnä vanhoja käpyjä?

Viisi vuotta tässä asunnossa tulee kohta täyteen. Tarkoitukseni ei ollut jäädä tänne, mutta näin vain kävi. En enää edes jaksa ajatella muuttavani jonnekin muualle, mutta en ole kai juurtunut tännekään. Olenko unohtunut? Miksi ihminen unohtuu itseltään?

Tarvitseeko tässä iässä vielä pohtia tällaisia? En ole ehkä sammaloitunut, hampaita on pudonnut ja poistettu, ryppyjä on tullut. Nivelreuma on vaikuttanut elämääni aika ajoin. Sitten alkoi vanhuus. Tässä iässä ihmiset olivat aikoinaan jo haudassa.  50 ikävuoden jälkeen monien mainitaan kuolleen vanhuuteen. Olenhan aina kovin mielelläni tutkinut rippikirjoja ja kuolleiden luetteloita.

 

Vaikuttiko juuri lukemani kirja minuun?  Ehkä ja kyllä!  Merete Mazzarella on aina tehnyt suuren vaikutuksen kirjoituksillaan. Kielimuuri on olemassa, hän kirjoittaa ruotsiksi, mutta useimmat kirjat on heti ilmestymisen jälkeen suomennettu.  Miksi en ole aiemmin tarttunut kirjaan ”Alma -Edelläkävijän tarina”. En ollut koskaan aiemmin kuullut Alma Söderhjelmistä, josta Mazzarella kirjoitti 2018 suomennetun elämänkertaromaanin. Siinä Alma käy läpi elämäänsä Ruotsissa Saltsjöbadetin sanatoriossa. On vuosi 1949 ja meneillään on hänen elämänsä viimeinen syksy ja talvi. Hän on 78-vuotias.

Alma Söderhjelm (linkki Wikipediaan) oli suomenruotsalainen kirjailija ja historiantutkija, jonka tuotanto on aivan valtava. Ihmettelen, että hän on jäänyt minulta katveeseen, vaikka hän tutki nimenomaan Ranskan vallankumousta ja kirjoitti jopa Marie Antoinettesta ja ruotsalaisesta, surullisen kohtalon kokeneesta,  Axel von Fersenistä, joiden tarinoita olen aikoinaan ahminut. En tiennytkään, että Alma on kääntänyt tai julkaissut von Fersenin päiväkirjat (Axel von Fersens dagbok. 1-4. delen. Julk. Alma Söderhjelm. Bonnier, 1925, 1926, 1928, 1936.)

Alma oli ensimmäinen suomalainen nainen professorina. Edelläkävijä, sitä hän nimenomaan oli. Naisen asema on nykyään jotakin muuta, vaikka oma ikäpolveni on kokenut myös vähättelyä ja pienentämistä.  Ja kokee edelleen. Siksi kirjan pohdinnat ovat kovin tuttuja vielä meille, vaikkeivat eivät enää nuoremmille.

 

Kyllä kannatti lukea tämä kirja. On kiva vaihteeksi sukeltaa lukemiseen. Koska katson, että oikeat ulkomaan matkani olen jo tehnyt, niin seuraavaksi käyn kirjan avulla Firenzessä tapaamassa suosikkejani renessanssin ajalta. Olen kyllä käynyt siellä useinkin, siis virtuaalisesti. Tässä linkki erääseen 10 vuoden takaiseen käyntiini.

Kummallisesti elämä on vilkastunut. Tapaan ihmisiä, joista monet ovat aivan uusia tuttavuuksia, jonakin päivänä menen tapaamaan vanhimpia ystäviäni. Kaipaamme toistemme seuraa ja vuorovaikutusta, netti ei enää yksin riitä. Niistä kerron myöhemmin lisää tai sitten en kerro. Todella paljon asioita jää kertomatta, koska suojaan muiden ihmisten yksityisyyttä. Ei se mitään, en silti pysty tässä elämässä koskaan käsittelemään kaikkea, mitä elämääni on mahtunut.

Omituisiakin ajatuksia syntyy usein. Harva se päivä haluan syntyä pian uudelleen pienenä vauvana ja päästä uusien vanhempieni rakastamaksi. Ja haluan kokea tämän maailman uudelleen mahtavine mahdollisuuksineen. Toivon myös, että muistini säilyisi uuteen elämään ja tietäisin, mihin panostaisin. Tässä elämässä olen poukkoilut sekopäisenä, tehnyt, mitä on tullut eteen, valinnut asioita ja ihmisiä useimmiten väärin, jättänyt tärkeitä asioita huomioimatta, hylännyt oikeita ihmisiä, sulkenut ovia harkitsematta, koska en ole tuntenut ovea auki pitäneitä ihmisiä enkä heidän tarkoitusperiään. Tätä kaikkea kutsutaan elämäksi.

Forecan ennustetta kaapattuna.  Kuvia olisi muitakin, mutta en jaksa nyt alkaa tutkia niitä.

 

Näinä uskomattoman helteisinä ja kuumina päivinä, kissa ja minä yritämme selvitä. Kissa venyttää itsensä niin pitkäksi kuin mahdollista ja etsii lattian viileimmän paikan. Minä ihmisenä en paljon ajattele järkevästi. Jos tulee aivan liian kuuma, käyn viileässä suihkussa, jos muistan. Onneksi olen yleensä nukkunut yöt hyvin varsinkin, jos olen ahkeroinut päivällä.

Sitten tulee päiviä, kun ei jaksa tehdä yhtään mitään. Paras julkaista tämä mahdollisimman pian. Onhan tässä taas vierähtänyt päiviä ja lämpöä on ulkona lähes 30 astetta ja sisällä lähes saman verran. Ukkosilma voisi helpottaa olotilaani.

Viimeisestä lauseesta vierähti taas päivä. Mutta ehkä tänään onnistun lisäämään kuvat ja julkaisemaan.