Vaihtelevaa olotilaa ja säätä

 19.2.2025 keskiviikko

Taidan aloittaa uuden postauksen. En ole saanut suunnittelemiani sukututkimukseen liittyviä kirjoituksiani valmiiksi. Kun aloitan ja joudun menemään myös Sukujutut-ohjelmaan kaivelemaan tietoja ja lisäksi vielä tarkistamaan jotakin, saatan yllättäen saada eteeni jotakin, joka vaikuttaa johonkin kirjoitukseeni ja selittää aiemmin epäselväksi jäänyttä kohtaa.  Etenemiseni on hidasta. Hitaudella vaalin myös parantunutta olotilaani. En tapani mukaan revi itsestäni liikaa tehoja kaikkeen.

Viime vuonna tähän aikaan...

Koti kaipaa siivousta, mutten jaksa tehdä kerralla suursiivousta vaan hoidan jaksaessani pienen alueen. Aurinko paistaa tänään ja tuo pöly- ja kissankarvapallot näkyviin. Kasvien lehdet ovat pölyisiä. Olisi aika siirtää osa niistä odottaviin uusiin ruukkuihin, mutta ensin pitää hakea uutta multaa. No jaa, on ihan turha luetella tässä kaikkea, mitä pitäisi tehdä.

Tilasin juuri ajan labraan verikokeeseen. Olen laiminlyönyt labrassa käynnin useiden tekosyiden takia. Inhoan koko Hyrylän keskustaa kaiken maailman rakennusprojektien takia. Käyn kokeissa 3–4 kuukauden välein käyttämieni reumalääkkeiden takia. Viimeksi kävin elokuussa. 

Viime viikonlopun vietin lapsenlapseni kanssa. Odotan aina yhdessäoloamme, mutta loppujen lopuksi olen hirveän väsynyt. Hän täytti viime sunnuntaina 13 vuotta, mutta ei ole varsinaisesti vielä murrosiässä kuten kuulemma jotkut hänen luokkatovereistaan. Hänen kanssaan viettämäni aika on aina värikästä, on ollut hänen vauva-ajoistaan saakka. Haimme lauantaina seuraamme myös ystäväni, joka asui kanssani aikoinaan jonkin aikaa ja oli silloinkin mukana retkillämme. Kävimme yhdessä syömässä ja lahjaostoksilla. Suoraan sanoen olin monta kertaa hermoromahduksen partaalla lapsenlapseni ostosten takia. Nyt tätä kirjoittaessani hän ja hänen perheensä ovat hiihtolomalla.

 

20.2.2025 torstai

Jouduin läppärin avattuani aikaan viisi vuotta sitten. Se johdatti minut lopulta 15.3.2020 julkaisemaani blogipostaukseen, jota luin kuin vierasta kirjaa. Tässä linkki ko. tekstiin. Oikeastaan voisimme palata myös vaikkapa 1930-lukuun. Alkoi kylmätä. Virukset, bakteerit, sairaudet ja sota. Kaikesta selviydymme. Totuuden kääntäminen valheeksi ja valheen totuudeksi. Se on myös osa tätä aikaa. Me maailmassa emme jaa aina yhteisiä arvoja. Ensin maailma avautuu, mutta sulkeutuuko se sitten, kukin valtio omien arvojensa mukaan ja sota kaikkien välillä. Enpä taida ajatella pidemmälle. Kotimaan ristiriidat ja erilliset arvot tuntuvat nyt pieniltä, mutta…

Paluu menneeseen herättää ilman muuta ajatuksia. 2019–2020 aikana nivelreumani oli myös aktivoitunut, kuten 2023–2024. Koin edellisellä kerralla stressiä kyläkirjaan kirjoittamieni artikkelien vuoksi, nyt myöhemmin sukukirja aiheutti niitä. Tosin ne eivät ole olleet ainoita syitä. Olen setvinyt kaikkia niitä jo mahdottoman paljon, että haluan oikeastaan aloittaa tyhjältä pöydältä. Se ei ole tietenkään mahdollista.

“Joka ei muista menneisyyttä, on tuomittu toistamaan sitä”, totesi espanjalainen filosofi George Santayana. Luin sen sähköpostilla tulleesta Antikvaarin historiallisten kirjojen mainoksesta. Ja sellaisia kirjoja siellä olikin. Tuli ikävä lukemista ja selkäni takana minua tuijottavia kirjoja ja suunnitelmiani päästä niistä eroon. Sekin projekti on pahasti kesken. Samoin lukemiseni on viimeisten kuukausien aikana kärsinyt vakavia häiriöitä. Luen lähinnä lyhyitä otteita, en kokonaisia kirjoja. Minulla ei ole aikaa. Enkä ole aikoihin jaksanut tehdä mitään ylimääräistä.

21.2.2025 perjantai

Ennen kuin aloitan muut jutut, kirjoitan tänne pienen päivityksen. Joka päivä minua odottaa joitakin suunnittelemiani tehtäviä, tänäänkin. Mutta silti aina sotken asioita ja teen jotakin muuta ennen, välillä tai jälkeen, kuitenkin ennen kuin väsähdän. Olen sanonut itselleni, että tässä tilanteessa, oletettavan toipumisen alussa, tärkeintä on kuunnella omaa kehoa. Koska asun yksin eikä minulla ole paljon velvoitteita muiden taholta, niin usein onnistunkin.

Joskus täällä kotona katsoessani ympärilleni, pieni epätoivo valtaa minut. Olin aina ennenkin vuosia sitten näkemässä ympärilläni töitä ja töitä. Kirjojen, paperien, kynien kaaos muistuttaa minua silti aina omasta mielenkiintoisesta elämästäni, josta riittäisi sekä minulle että monille muille paljon tutkittavaa. Sanon siitäkin huolimatta, että tuskin elämäni sellaisenaan on kovin mielenkiintoinen muille kuin itselleni. Joskus tunnen sen niin jännittäväksi, että menetän osan yöunista miettiessäni, mitä kaikkea voisin vielä tehdä ottaen rajoitukseni huomioon.

Viime yön nukuin todella huonosti ja heräsin muuten säännöllisen elämäni takia normaaliin aikaan. Jäseneni eli käsivarteni ja jalkani olivat väsyneet ja arat, mutta mieli pirteä. Olen jo siirtänyt perusteellisempaa siivoamista pitkään. Päätinkin nyt jakaa siivoamisen usealle päivälle. Tänään imuroin aamulla kylpyhuoneen ja veskit ja eteisen. Usein aiemmin olen revennyt imuroimaan kaikki huoneet ja pyyhkimään lattiat ja tasot. Hyvä minä! 

13.2.2025

Tosin on hassua kirjoittaa näistä jutuista tänne, mutta kun kirjoitan postausta, jätän päiväkirjani vähemmälle.  Olen myös yllättynyt, kuinka vähälle olen aiemmin kuin viimeisimmän vuoden aikana jättänyt sairauteni aiheuttamien ongelmien kuvaamisen. Ikään kuin olisin hävennyt niitä. Tämä tuli mieleen katsellessani kirjoittavaa oikeaa kättäni, etten edes oikein muista, milloin sormet alkoivat vääntyä. Se tapahtui joskus talven 2022 ja kevään 2023 välissä.  Kesäkuussa 2023 harjoittelin päiväkirjaani vasemmalla kädellä kirjoittamista. Olin ajatellut, että olin loukannut oikean käteni kaatuessani. Olin niin naiivi, etten tajunnut, että kädessäni oli niveltulehdus, jonka seurauksena keski- ja nimetön jäivät vinoon. Loppujen lopuksi niveltulehdus levisi laajemmalle, molempiin käsivarsiin ja myös vasempaan käteen. Vasen nilkka oli oireillut jo vuosia. Jouduin siis sairauden pahenemisvaiheeseen ja sen takia otin keväällä 2024 yhteyttä lääkäriin. Projekti on ollut pitkä ja se on opettanut minulle, että minun on ymmärrettävä jatkossa, että pahenemista voi tapahtua yllättäen ja samalla hitaasti. Ja toipuminen on kaksin verroin hitaampaa.

Iloitsen siitä, että muuten tämä talvi ei ole ollut pahimmasta päästä ja nyt näyttää siltä, että lauha sää ottaa ylivallan.

23.2.2025 sunnuntai

Tämän tekstin loppuun vieminen näyttää jälleen kerran kivuliaalta. Odottamatta perjantai olikin loppupäivästä aika huono. Johtuiko se siitä, että olin siivonnut aamulla osan asunnosta. Koko vartaloni ja jäseneni kipeytyivät ja ikävää olotilaa jatkui sitten tähän päivään saakka. Piti oikein kunnolla levätä. On totta, että nykyään seuraan itseäni tarkemmin kuin aiemmin, koska toiveena on päätyä reumani suhteen pysyvästi parempaan olotilaan. Tänä aamuna oli kuitenkin otettava 1 kpl Burana 400. Koko viikon aikana en ole ottanut särkylääkettä aiemmin kuin yhtenä päivänä.  Tänään oli myös viikottainen Trexan-pistospäivä. 

 

Helppoahan ei ole ollut vuosiin, mutta olen sanonut aiemminkin, että katson aina ohitse enkä sitten jälkikäteen muistele niitä vaikeampia hetkiä. Saan silti kaikki tehtäväni hoidettua.

Loppuun saakka on pysyttävä henkisesti liikkeessä silloinkin, kun ei pysty enää juoksemaan. Terveisiä ja loistavia helmikuun loppupäiviä kaikille lukijoilleni!

Työ tekijäänsä odottaa

Saisinko tämän tekstin valmiiksi ja julkaistua ennen joulua? Sanon itselleni, ettei minun ole pakko tehdä mitään. Mietin juuri, mitähän kaikkea olen aiemmin kirjoittanut jouluun liittyen. 

Pieni katsaus menneeseen on aina paikallaan. Joulusta on nimittäin tullut monelle trauma, joka aktivoituu aina vähän ennen joulua, vaikka on sitä jo aiemmin käsitellyt. Aktivoituminen lienee väärä sana, oikeammin asia muistetaan.

Eilen koin taas sen, että pitää olla todella varovainen omissa puheissaan, vaikka ne koskettavatkin vain omaa persoonaa ja omia ajatuksia. Aihe kun on nyt kovin usein ajatuksissani, koska käsittelen elämääni laajasti. 

Kuulija voikin loukkaantua kuunnellessaan minua ja omaa terapointiani. Hänen syynsä ärsyyntyä on minulle tuntematon, vaikka voin tehdä päätelmiä, joita mieleeni ei edes tulisi sanoa ääneen.Eikä minun ole mukavaa kuulla, kuinka tapani käsitellä menneitä asioita on toisen henkilön mielestä väärin ja toivottavasti lopetan sen pian, koska niin ei voi elää.  Vastasin aikovani tehdä sitä loppuelämäni ajan ja lopettavani vasta kun suljen silmäni lopullisesti.

Toisin sanoen, tämä asia on tullut jo aiemmin kirjoituksissani esiin. Kannattaa olla varovainen omien kokemusten jakamisessa. Monet ihmiset tietävät meitä paremmin, miten meidän olisi pitänyt ja pitäisi toimia ja ovat ohjeistamassa, jopa syyttämässä meitä. Näitä ihmisiä olen tavannut jokaisessa elämäni vaiheessa lapsesta lähtien. En aio koskaan syyttää muita, ihmiset tietävät itsekin, mitä ovat tehneet. Päiväkirjoihini olen tallentanut kautta aikain tilanteita, joissa ylitseni on kävelty. Olen herättänyt monissa ihmisissä ärtymystä avoimuuteni ja intohimoisuuteni takia. Sain taas ohjeen siitä, että minun olisi pitänyt puolustaa itseäni sellaisissa tilanteissa olemalla hyökkäävä, alkaa riidellä.

Olen edelleen sitä mieltä, että jos joku tekee toiselle ihmiselle edellä kuvatusti, se on tämän syyttävän henkilön ongelma. Minä kävelen tilanteesta pois puolustamatta itseäni. En määrää muiden ihmisten elämästä, en anna heille ohjeita.

Kukin saa elää tavallaan. Minunkin on harkittava tarkkaan, kenelle ei kannata puhua muuta kuin nk. small talkia.

Joulun lähestyminen saattaa stressata monia ihmisiä jopa niin, että ärtymys nousee senkin takia korkealle. Kerään pikku mainintoja vanhoista joulujen alla kirjoittamistani blogeista.

Joulukuussa 2012 kirjoitin joulun 2010 alla tapahtuneista asioista, jolloin koin vastaavaa. Tekstissä on mielenkiintoinen viittaus erääseen nuoruudessani lukemaani Erich Frommin kirjaan, jossa hän mainitsi, kuinka ihmisille jatkuvasti sanotaan lapsesta lähtien ”älä ole itsekäs”, joka ”on tehokas ideologinen väline, jolla tukahdutetaan spontaanisuus ja persoonallisuuden vapaa kehitys, syyllistetään, pakotetaan nöyrtymään jne.” Kirja saattaa olla edelleen kirjahyllyssäni.

Ajatelkaa, miten sanoilla voidaan vaikuttaa meihin lapsesta alkaen. Jos minua moititaan syyllisyydestäni kärsiväksi ja vain siksi tutkin itseäni, niin käännän asian niin, että niin en ole itse jakanut lausetta, koska olen pitänyt sitä vääränä ja olevan monen asian taustalla vaan minun ikäpolveani on kasvatettu niin.

Sanat ja lauseet ovat vaarallisia, jollei niitä selitetä ja ymmärretä.  Tärkeintä on, että meistä kukin on sikäli itsekäs, että pitää huolta omasta itsestään, ajatuksistaan eli ”humanistisen etiikan korkeimmat arvot ovat itsensä rakastaminen ja inhimillisestä itsestään kiinni pitäminen. Jotta ihminen voi luottaa arvoihin hänen pitää suhtautua vakavasti omaan itseensä, elämäänsä ja onneensa, olla rohkea oma itsensä ja elää itseään varten”. Se ei siis sulje mitään muuta pois. Pidä huoli itsestäni ja luovuudestasi. Kaikki muu tulee sitten myös oikein.

Joulun 2013 alla jouduin miettimään uusia asioita. Laaja vesivahinko, remontit ja muuton suunnittelu olivat päällimmäisenä.  Koin kaikki vaikeat asiat oppimisena ja kasvamisena. Mitähän jouduin selittelemään erään blogin takia? Ehkä kirjoitin siitä päiväkirjassani. Olkoon. Tämäkin saattoi liittyä ihmisten joulustressiin, joka osaltani oli jo heittänyt kuperkeikkaa.

Joidenkin myöhempien vuosien joulujen alla totesin, että olin jo päässyt kokonaan irti tai sitten tuli taas jokin katastrofi kuten vesivahinkoremontin virheiden korjaus. Kaiken lisäksi minulla oli ystävä mukana useana jouluna perheen lisäksi. Joskus kertasin vanhoja joulukirjoituksia aiemman blogini ajoilta. En tarkoituksella liitä tähän linkkejä, kaikki Unikkopellossa- blogini postaukset ovat edelleen luettavissa.

Aihe on herkkä kaiken kaikkiaan. Ajatella, kymmenen vuoden aikana myös joulukorttien lähettäminen on jäänyt pois. Minulla on vielä tallella omat saamani joulukortit ja vanhempieni saamat. On ehkä aika…

 

Kaksi päivää myöhemmin…

En saa tätä postausta valmiiksi vielä tänään, ehkä myöhemmin viikolla. Aikani perjantai-iltapäivästä on mennyt lapsenlapseni Alexin kanssa. Hän valtaa aina voimallisesti koko huushollin tullessaan luokseni. Oikeastaan olen aina ihaillut sellaisia ihmisiä, he osaavat olla oma itsensä.  Sekasortoisesta viikonlopusta huolimatta oli kiva havaita, että hän on kehittynyt joissakin asioissa erityisen paljon. Voimakas luonne tulee kaikessa silti hyvin esiin, mutta uskon, että hän osaa kulkea hyvin aikuisuuteen. Välillä on murrosikä, jolloin meidän vanhempien on vaikea ymmärtää lapsiamme.

Hänellä oli koulutehtävänä haastatella isovanhempaansa. Kysymykset olivat paperilla ja yritin vastata niihin. Hän ei ymmärtänyt kaikkia käyttämiäni sanoja. Onhan meillä ikäeroa 65 vuotta. Annoin hänelle lahjaksi omistuskirjoituksella kotipaikkani viime vuonna julkaistun kyläkirjan, jossa olin muun muassa kuvaillut tarkkaan koulumatkani, tosin laveammin, kun haastattelu vaati. Siinä nimittäin kysyttiin lapsuuden aikaisia leikkejä, vaatteita, ruokia ja koulumatkaa. Samanikäisenä elimme ennen ja elämme nyt täysin erilaisissa maailmoissa. Lapsen voi olla vaikea ymmärtää eroja, minun ei niinkään.

On todella hyvä, että koulussa käsitellään tällaisia asioita. Koulut voisivat muutenkin käyttää mummoja ja pappoja opettamisen apuna. Molemmat oppisivat, vanhemmat laatisivat opetusmateriaalin tämän päivän lapsille sopivaksi valitsemalla asiat ja aiheet nuorten mielenkiinnon mukaan.  Mekin kävimme haastattelun lomassa hyvin monipuolista keskustelua, valikoitu kuvamateriaali olisi ollut hyvä liittää keskusteluun mukaan. Minun aikanani ei ollut vielä televisiota, tuskin kuviakaan, pyörätkin olivat aikuisten pyöriä ja ruoka oli erilaista. Mikä aarre onkaan tällainen yhteydenpito!

Haimme lauantaina vielä seuraksemme pitkäaikaisen ystäväni, joka asuikin luonani parisen vuotta ja oli mukana myös Alexin elämässä, joka kovin usein oli silloinkin minun luonani. Nyt tapaamme yleensä kerran kuukaudessa ja vaihdamme kuulumisiamme tehden joskus pikku retkiä ja syöden pizzaa.

Kun pääsin jatkamaan tätä postausta, olikin jo 22.12. En vain ole yksinkertaisesti ehtinyt kirjoittamaan. Luin aiemman tekstini ja mieleeni tuli, että ehkä olemuksessani on jotakin liian pehmeätä, kilttiä ja ystävällistä, että se on kautta aikain alkanut ärsyttää joitakin ihmisiä, jolloin he kokevat olevan aiheellista opettaa tai näpäyttää minua.

Vaikka en taaskaan vietä joulua sen kummemmin. Tyttäreni perhe on kaukana ja tyttärentyttäreni perheellä on ympärillään paljon ihmisiä. Minua ei onneksi tarvita. Tänään tein taas kunnolla reilun tunnin lumitöitä autoni ympärillä. Aura ei ollut ehtinyt pihalle eikä siitä ole mitään hyötyä, koska se ei pääse autojen väliin. Olin myös huolissani tyttärestäni ja hänen pojistaan, jotka olivat matkalla erittäin huonossa kelissä.  Minni-kissa oli vuorostaan ikävöinyt minua.

Aamulla oli joulutervehdysten aika. Osa on vielä lähettämättä, koska uuvun siitä erityisen paljon. Mietin, että miten aikoinaan jaksoin. Siihen ei ole selitystä. En ole sellainen tehovanhus kuin monet muut.

Sukuseuroihin liittyvät työt ovat jääneet tekemättä. Maanantaina meillä oli Markkulan sukuseuran kokous Riihimäellä, jossa melkein kaikki hallituksen jäsenet olivat paikalla. Pöytäkirja odottaa edelleen kirjoittamista. Toisen sukuseuran sukutaulut odottavat paneutumistani. Tarvitsen paljon unta. Sairastumisen ja parantumisen jälkeen olen joinakin öinä nukkunut 10–11 tuntia.

Viikolla kävin Keravalla katsomassa Ridley Scottin ohjaaman pitkän elokuvan ”Napoleon”. Filmi kesti 2 tuntia 37 minuuttia. Se oli vaikuttava, vaikka kovin sotapainotteinen kuten Napoleonin elämä on ollut. Se muistutti minua myös siitä, miksi olen aina ihaillut Napoleonia. Kirjojeni joukossa on joitakin aikoinaan hänestä keräämiäni kirjoja, jotka suurimmaksi osaksi saattavat olla alakerran häkkivarastossa.  Löysin kyllä kirjahyllystäni suomennettuna 1929 ilmestyneen kirjan, jonka on kirjoittanut Emil Ludvig. Olen ostanut tai saanut sen jostakin kirpputorilta tai vastaavalta. Pitääpä nyt lukea. Aikani ei vain tahdo riittää kaikkeen. Olen kyllä kirjoittanut aikoinaan montakin kertaa Napoleonista.

Em. kirjassa alussa on pari Goethen lausetta:

”Napoleon etsi hyvettä, ja kun hän ei sitä löytänyt, sai vallan.”

”Napoleonin tarina on minusta kuin Johanneksen ilmestys: jokainen tuntee, että siinä piilee vielä jotakin, kukaan ei vain tiedä mitä.”

Työt ja tehtävät odottavat tekijäänsä. Hyvää joulunaikaa kaikille lukijoilleni!

 

 

Lähellä oleva kaunis maailmamme

En ole ehtinyt kirjoittamaan mitään, en tekemään työtä sukutaulujen kanssa. Aina ei ole tietenkään ollut kysymys pelkästä ehtimisestä vaan myös sen hetkisestä olotilasta. Itse asiassa minun ei ole tarpeen selostaa sitä blogipostauksissani, mutta olen sitä tehnyt ja välillä olen siitä vihainen itselleni. Se on tarpeetonta, haluan, että ihmiset yleensä muuttuvat avoimmiksi omasta elämästään. 

16.11.2023

Toiseksi, koska muutenkin tutkin koko ajan siinä sivussa omaa elämääni syntyjä syviä myöten, on aiheellista kirjata tekstiini myös elämääni juuri nyt. Voin silloin myöhemmin (jos edes ehdin) verrata sitä nuoremman minän elämään ja selvittää, miksi minusta on tullut minä tällaisena, kun nyt olen. Tässä taas vähän sitä kovin vihattua minä-minä-minä-tarinaa. Anteeksi.

Viime viikonloppu perjantai-iltapäivästä sunnuntai-iltapäivään meni lapsenlapseni kanssa. Satoi vettä koko ajan ja huolimatta suunnitelmistani ei menosta edes minnekään taidenäyttelyyn tullut mitään. Kaiken lisäksi olin pohjattoman väsynyt ja lauantaina luulin myös sairastuneeni, mikä kaikki helpotti lepäämällä lepäämästä päästyäni. Joudun rassaamaan myös Alexin läppäriä ja väittelimme tapamme mukaan monista asioista. On kiva huomata, että hänelle alkaa tulla enemmän järkeä. Sain tehtyä vain välttämättömät kotityöt.  Ajattelin, että toisaalta on mukava pysytellä nykylapsien mukana ja elämässä. Onhan meidän (lastenlasteni ja minun) yhteiselomme ollut aivan toisenlaista kuin minun lapsuudessani. 

16.11.2023

Joka tapauksessa, useimmiten yksi-kaksi päivää viikossa menee ohitse, koska en jaksa mitään, päätä särkee tai muuta. Jaksan vain maata sohvalla, halata kissaa ja katsella jotakin sarjaa ja torkahdella välillä. Eilen oli sellainen päivä.

Ajattelen usein ystäviäni. Vaikkemme tapaa usein, niin yhteys on olemassa. Ystävyydessä on se hyvä puoli, että voimme jatkaa siitä, mihin jäimme edellisellä kerralla. Useimmat ystävyydet olen solminut jo kauan sitten, useimmiten jo 1980-luvulla tai aiemmin. Totuus on, etten jaksa yhdenkään ihmisen kanssa pelkkää smalltalkia. Se voi toki olla osa keskustelua, jonka toivon aina syvenevän. 

Erään 1980-luvun ystäväni kanssa puhumme silloin tällöin puhelimessa. Hän asuu Joensuussa. Keskustelumme ovat erittäin mielenkiintoisia ja täynnä asiaa, tosin viime aikoina lähinnä liittyvät terveysasioihin, lääkärien käytökseen ja välinpitämättömyyteen, kun kysymyksessä on vanha ihminen eli yli 70-vuotias. Maanantaina meillä oli juuri tällainen pitkä keskustelu. Hän oli myös nähnyt unta minusta ja ensi kesän retkestämme Ilomantsiin? Tosin vanhetessa välimatkat vain pitenevät eikä suunnitelmia voi tehdä samalla tavalla kuin nuorempana. Rahakin puhuu.

16.11.2023

On tosin myönnettävä, että monista asioista on karsittava lisää. Sen olen maininnut ennenkin. Se ei silti tarkoita, että hylkäisin ystäviäni. Vanhana on tunnustettava, että monet asiat kuormittavat enemmän kuin nuorempana. Alkuviikosta ajattelin, että vaikken en jaksa kaikkea, voin kuitenkin hymyillä vieraillekin ihmisille. Siitä tulee lapsuus mieleen, kun minun sanottiin aina hymyilevän kaikille vastaantulijoille.

Elän monet päivät täydellisessä hiljaisuudessa, jollen avaa televisiota syystä tai toisesta.

Jatkan tekstiäni seuraavana päivänä. Eilen lopetettuani kirjoittamisen ja syötyäni, en siirtynyt sohvalle lepäämään vaan aloin työskennellä niiden sukutaulujen kanssa. Siinä menikin iltapäivä ja ilta äkkiä, aina lähes puoleen yöhön asti. Itse asiassa olen rakastunut sukututkimukseen ja sukutauluihin ja kaikkeen niihin liittyvään. Aloitettuani en osaa lopettaa. Työnä asia kuitenkin rasittaa ajatuksiani, koska koen, että minua painostetaan. Eilen ajattelin, että nyt minua voitaisiin ehkä syyttää priorisoinnista kuten joskus varsinaisen työelämän aikana. Se tarkoittaa, että en oikein osaa tehdä sitä, mikä on tärkeintä vaan sotkeudun kaikkeen muuhun.

16.11.2007

Ajattelin, mitä tapahtuisi, jos heittäisin tehtäväni jollekin toiselle. En usko, että kukaan selviytyisi siitä samalla nopeudella ja tehokkuudella kuin minä.

On totta, että jään välillä pohtimaan, miksi monissa sukutaulujen perheissä on mahdottoman paljon kuolemaa, niin, että harva perheestä jää henkiin. Vai jääkö sittenkin joku ja pääsee livahtamaan minun haavistani? Tehdessäni, en voi olla täydentämättä tietoja. Siksi aikaakin menee. Ensi viikolla teen yhteenvedon, että voin osallistua kolmen naisen sukukirjakokoukseen. Työtä tehdessäni, saan paljon ajatuksia, mitä minun pitäisi muistaa mainita, mutta sitten ei olekaan aikaa kirjata niitä. Meillä jokaisella on omat pimeät kohtamme. Olen kyllä erinomaisen hyvä omieni tuntemisessa. Mutta kukaan ei ole koskaan voinut syyttää minua tehottomuudesta.

Työskentelyn jälkeen nukahdin ja nukuin erittäin hyvin koko yön, villasukatkin pysyivät jaloissa, vaikka yleensä potkin ne pois.  Nukuin kaiken lisäksi pitkään, kello oli herätessäni jo 9.30. Oli kauppapäivä, johon yhdistin kävelylenkin, koska aurinko paistoi pitkästä aikaa. Pääsin vihdoin taas omille poluilleni. Pakkasta oli muutama aste, autonikkunat olivat vähän huurteessa. Aamulla eteeni putkahti valokuvia 16 vuoden takaa juuri niiltä samoilta kulmilta, jotka saivat minut kaipaamaan sinne.

Joki oli nyt rankkojen sateiden takia tulvinut aika paljon, lampikin oli levinnyt yli äyräidensä ja olisi voinut kovemmalla pakkasella olla luistelurata. Onneksi pääsin kuitenkin peruspolulle ja sitä kautta sillalle ja pellon reunaan, mitä nyt kuvien ja videoiden ottaminen vei oman aikansa.

16.11.2007

Ja ajattelu. Olenhan kulkenut niillä poluilla jo vuodesta 2000 lähtien eli yli 20 vuotta. Mietin sitä, että luonnon ja ihmisen elämä kulkee samaa rataa ja samat asiat toistuvat vuodesta toiseen. Olen välillä tuntenut itseni kaavoihin kangistuneeksi näiden polkujeni takia. Sitähän olenkin. Ja haluan olla. En aio enää matkustella kauas. En ole koskaan ollut nautiskelija, muuta kuin luonnon ja maisemien suhteen. Voisin asua lopun elämääni metsän keskellä. Ajatuksissa. Minussa itsessäni on kaikki asiat, joita tarvitsen. Mielikuvitus on kantava voimani. Yksinkertaiset asiat inspiroivat minua ja johtavat yllättäville poluille niiden jokilaaksopolkujen lisäksi.

Kävelytiellä palatessani takaisin, ajattelin lapsenlapsiani, joiden kanssa olen tuolla alueella kiertänyt. 2000-luvun lopusta alkaen kuljin milloin vastaan, milloin saatoin Arttua koulumatkalla. Sillalla seisoi pieni poika mietteliäänä pyöränsä kanssa.

16.11.2023

 

Nyt joki näytti sillalta katsottuna mahdottoman rumalta, koska se oli tullut niin laajaksi. Se ei ole enää muutenkaan ollut niin kaunis kuin silloin joskus. Alempana joki on kerännyt kaiken mahdollisen roskan ja juoksee huonosti. Sitä ei enää mitenkään hoideta. Puut ovat kaatuneet sinne tänne ja ovat jääneet estämään veden kulkua. Sillan toisella puolella joki on yhtä laajaa vettä ilman kunnon uomaa.

Minulle jokilaakson rumuus sopii, sitä harvemmat tulevat silloin  sinne. Pari kertaa olen tänäkin vuonna tavannut siellä yhden valokuvaavan miehen, jonka kanssa olen hetken keskustellut valokuvauksesta ja alati muuttuvasta ympäristöstä ja sen kauneudesta, jota molemmat kuvaamme mielellämme. Nyt viime aikoina olen käynyt siellä niin harvoin huonojen säiden takia.

16.11.2007

Jaoin Instagramissa/Facebookissa pari kuvaa pellolta kävelytien varrelta kuudentoista vuoden takaa eli 16.11.2007 vähän ennen auringonlaskua. Päiväkirjassani luki sinä päivänä, joka oli perjantai, että olin lomalla töistä, mutta päivä oli sikäli mennyt pilalle, koska olin koko aamupäivän päänsäryssä. Iltapäivällä lähdin pienelle kävelylle ja otin ihania valokuvia. Silloinkin.

Nyt lopetan. Minni kiipesi syliini ja kaulalleni kehräämään ja lämmittämään minua.  Julkaisu jää huomiseen, koska kuvatkin pitää vielä siirtää.