Uuden ajan aamunsarastuksessa

Jotta en kokonaan sekoaisi tässä tilanteessa, astun jälleen läppärilleni ja alan naputtaa tekstiä. Aamuhetket ovat yleensä parhaita kirjoittamiseen, mutta tällä hetkellä hoitelen silloin muita asioita. Pakkaan ehkä lisää kirjoja banaanilaatikoihin, selvitän ja hoitelen epäselviä asioita. Usein herään yöllä miettimään jotakin naurettavaa ehkä tulevaa tilannetta ja sitä, miten sen sitten selvitän. 

Kuvat ovat aiemmin julkaisemattomia vuodelta 2016 eikä niillä ole mitään yhteyttä tekstiin

Eilen ymmärsin, että aiemmin noitumani kaaoshakuisuus ehkä pitää minua otteessaan.  Edellisen kerran ollessani vastaavassa tilanteessa kirjoitin nimenomaan tästä samasta asiasta blogissani 24.1.2014. Tuosta linkistä pääset sen lukemaan. Oikeastaan on täysin samantekevää, ymmärtääkö kukaan oikein kunnolla tätä juttua, jonka keskellä olen. Harva.

Mieleeni tuli postilaatikolle lompsiessani, että olen itse asiassa pyörittänyt jo vuosia melkein kuin pientä firmaa, jossa hoidan ja hallitsen kaikki tehtävät johtajasta aina alimpaan toimihenkilöön saakka. Olen eräänlainen Merja Oy, joka selvittää ja osaa ihan kaiken ja on aina valmis auttamaan muita. Useimmat ikäiseni ovat asettuneet rauhalliseen elämään eivätkä ota mitään turhia paineita opiskelemalla koko ajan uusia asioita vaan harrastavat jotakin ikäiselleen sopivaa.

Soitin sisarelleni saadakseni purkaa ajatuksiani ja pysyäkseni järjissäni. Mikä on tehnyt minusta niin hirveän itseriittoisen ja vahvan ja jopa melko vakavan ihmisen, että alan jopa voida pahoin sitä ajatellessani? Siinä sitten mietimme sitä, kuinka ihmiset eivät oikeasti enää välitä tipan tippaa toisistaan. Viimeksi kirjoitin, kuinka harvat meidän turvaverkkomme ovat.

Olikin siksi oikein ajankohtaista jakaa nyt viisi vuotta sitten 30.12.2011 julkaisemani blogi uudelleen, jonka nimi oli sama kuin tämän kirjoituksen:

”Olen usein kirjoittanut siitä, että ongelmia pitää katsoa suoraan silmästä silmään ja että asiat on käsiteltävä niiden kohdalle tullessa juurta jaksain. Siksi olenkin silloin tällöin käynyt läpi tärkeitä, usein monimerkityksellisiä, väärin ymmärrettyjä arvoja ja tunteita. Useinhan käytämme sanoja ajattelematta sen enempää, Itsekkyys ei ole oikeasti itsekkyyttä, pelko saattaa ollakin jotakin muuta. Rakkauskin voidaan ymmärtää monella tapaa. Kun puhutaan rakkaudesta, se onkin harvoin oikeasti rakkautta.

Sitten tulevat nk. uskovaisten käyttämät vaikeat sanat kuten armo, johon en ole edes uskaltanut puuttua. Olen vain joutunut kohtaamaan sen ajatuksissani ja tiedän sen odottavan käsittelyäni. Mutta on vaikea lähteä tulkitsemaan sanoja, jotka mielessäni ovat tähän saakka kuuluneet jonkun ”armoitetun” joukon käsitteisiin, joihin minulla ei ehkä ole edes lupa koskea. Kirkko on kautta vuosisatojen kahlinnut ja eristänyt meitä itsestään. Armo on meitä kaikkia varten, mutta ei tekojemme takia. Armolahjoja voimme pyytää ja saada. Niitä meillä useimmilla onkin ja voimme käyttää niitä kiitollisuudella. Jokainen kristinuskon kirkkokunta ja lahkot ymmärtävät ja tulkitsevat näitäkin Raamatun käsitteitä omalla tavallaan. Minulle pienistä pienimmälle ihmiselle riittää oma lapsen uskoni, jonka olen saanut lahjaksi samoista lähteistä. Saattaa käydä myös niin, että tulkitsen lukemaani täysin omalla tavallani. Eikä edes se ole väärin.

Sairauden ytimeen pitää mennä sisälle ja tutkia sitä tarkkaan. Kaikkein vaikeimmassa vaiheessa se ei vain tahdo onnistua. On hurjan vaativaa alkaa tutkia itseään symbolisesta ulottuvuudesta. Se ei voi tapahtua hetkessä vaan vaatii pitempää kypsyttelyä. Aina jaksaessani olenkin ottanut jonkin asian mietiskeltäväksi. Menneisyyden haamut ovat vierailleet yöllä luonani, tulleet uniini. En ole niistä kaikkia edes tunnistanut. Olen nyt ymmärtänyt, että minun olisi pitänyt kuunnella myös fyysisiä merkkejä.

Jopa melu ympärilläni oli sanoma. Ennen joulua kirjoitin siitä blogin ”Metelin olemuksesta”, joka jäi sitten kuitenkin julkaisematta. Läheinen rakennustyömaa kun on jo pitkään herättänyt minut aamuvarhain.

Nyt joulun aikaan tulivat myös nuo voimakkaat tuulet, jotka tekivät ympäri Suomea paljon tuhoa. Sairaasta jalavastani katkesi taas iso oksa suoraan tielle. Onneksi joku korjasi sen sieltä syrjään häiritsemästä. Olkavarteni kun eivät aivan vielä salli ruumiillista työtä. Nyt käsitän, että meluaihe oli käsiteltävä, se on tavallaan eräs avain olotilaani. Olen tuntenut itseni uhriksi aivan liian pitkään, en ole pystynyt käsittelemään monia asioita, koska en ole ymmärtänyt niitä. Itsesääli, jota aloin tuntea, itkut, ne johtuivat sellaisista kokemuksista, joista kirjoitin seuraavaa:

”Muutosten kesä 2009 toi kotiini vesivahingon myötä levottoman kesän levottomien tapahtumien ja mielen lisäksi. Remontin ja kuivurien äänet olivat täällä sisällä seuranani. Kun menin ulos, puutarhan aidan takana tehtiin viikkokaupalla kaukolämpötöitä ja sitten myöhemmin vielä rakennettiin kävelytie töiden jäljiltä kuntoon. Meteli kauniina kesäpäivinä oli usein korviahuumaava. Vältin aihetta, katsoin kauemmas horisonttiin.

Jotenkin vain kestin sen kaiken kuten olin kestänyt vuosikausia kotoa sisältä öisin tulevat häiritsevät äänet. Yritin aika ajoin käyttää erilaisia korvatulppia, jotta olisin saanut nukkua häiriöittä, mutta jostakin kumman syystä valtavan kuorsauksen ääni ohitti ne. Ei se mitään, jos kuorsaus olisi ollut ainoa häiriötekijä. Aamuyöhön saakka ensin viereisestä huoneesta kantautui television ääni ja erilaisten seikkailu- ja sotapelien äänet. Toisinaan pelaaja oli sammunut näppäimistön päälle ja kone huusi toistuvasti vaikkapa: You have attacked me. Unessa puhumiset, muut ääntelyt ja unissa kävely herättivät minua myös.  Sitten aamulla alkoi herätyskello soida, usein käytössä olivat normaali herätys ja sitten vielä puhelinherätys. Oli hänellä työpäivä tai ei, herätyskello tuntui aina olevan soimassa jo paljon aiemmin kun piti tai ei-pitänyt nousta. Varmuuden vuoksi. Makuuhuoneessa vallitsi täydellinen metelien sekamelska. Asiasta oli turha huomauttaa kuten aluksi toki yritin. Kyseinen henkilö ei omasta mielestään edes kuorsannut eikä hänellä ollut mitään käsitystä, kuinka tuskaisan olon hän aiheutti minulle. Jälkikäteen olen tajunnut, että hän oli täysin tunteeton tajuamaan muille aiheuttamaansa vahinkoa. Jos hän näytti jotakin tunteeseen viittaavaa, se oli opittua ja teeskentelyä jonkun tavoitteen saavuttamiseksi. Tässä vain pieni katsaus. Niin tai näin, yritin vain selvitä siitä kaikesta siirtymällä sohvalle, nukkumalla viikonloppuisin päivällä, bussissa työmatkoilla. Selvisin hengissä! ”

En kuunnellut enkä halunnut tunnistaa merkkejä itsessäni. On vaikea nyt edes päätellä, mitä olisin silloin edes voinut tehdä. Jatkoin vain elämääni omassa kauniissa ympäristössäni, mielikuvituksessani, inspiraatioiden ja energian pyörteessä.

Nyt syksyllä kun menetin kaiken energiani, ymmärrän sen johtuneen siitä stressistä, jonka piilotin liian pitkäksi aikaa syvälle ruumiiseeni. Miksi juuri jänteisiini, miksi juuri olkapäihini, jotka olivat vuosien mittaan ottaneet kantaakseen niin paljon?  Olkapäät ja selkä kestävät paljon painoa, jaksavat kannatella ison taakan. Ne ovat meille elintärkeät kaikissa toimissamme, ne vaikuttavat käsiimme.  Jos molemmat olkavarret ovat kipeät, ei pysty edes ilman tuskaa vetämään peittoa yöllä päälleen saati tekemään paljon mitään muutakaan, jollei sitten turruta kivuntunnetta vahvoilla särkylääkkeillä.

Aloin ymmärtää kantaneeni sisäistä uhria. Olisin ehkä vapautunut tästä jo aiemmin, jos en roikkuisi edelleenkin koko ajan olkavarsistani kiinnitettynä, tämän säälittävän, turhanpäiväisen oikeusjutun vankina. Olemmeko koskaan täysin valmiita kohtaamaan ne kaikki pirut, jotka meidän on kohdattava? Voimmeko edes luottaa täysin niihin ihmisiin, joiden tulisi auttaa meitä?

Kun minulla olisi paljon muutakin tekemistä odottamassa kulman takana!! Ja mukavampaa kirjoittamista.”

Nyt

Eihän näitä vanhoja menneitä asioita pidä koko ajan muistella ja niissä velloa. Moni sanoisi minulle niin. Olen kuitenkin onnellinen siitä, että olen koko ajan käsitellyt niitä vaikeita kokemiani asioita.  Sillä tavoin olen välttynyt tulemasta katkeraksi, itseeni käpertyneeksi ihmiseksi. Lisäksi se kaikki mennyt, eletty ja koettu on valtava luovuuden lähde.

Kaikille lukijoilleni haluan sanoa, että arvostakaa ja rakastakaa sitä sisällänne olevaa luovuutta, voimaa ja rakkautta, joka tekee teistä juuri sellaisen kuin olette. Olkaa rohkeasti oma itsenne ja kulkekaa omaa polkuanne pitkin kohti omia unelmianne ja toteuttakaa niitä. Olkoot muut mitä mieltä tahansa. Olette ainutlaatuisia, kukaan maailmassa ei ole samanlainen.

Kiitos tästä vuodesta ja onnea uudelle vuodelle 2017!

Sekasorrossa

Miten minä rauhallinen, tasapainoinen, positiivinen, tervejärkinen, realistinen, ystävällinen ihminen ja ties mitä omasta mielestäni, jouduin sellaiseen kierteeseen elämässäni, josta ei tahdo tulla loppua. Olen sitä mieltä, että olen jo läksyni oppinut enkä tarvitse enää lisää koettelemuksia, mutta jokin, olisiko se jokin sittenkin omassa sisimmässäni on päättänyt, että ei, ei, vielä ei ole tarpeeksi kyykytetty, et ole vielä hioutunut timantiksi.  En edes pidä itseäni mitenkään omahyväisenä, vaikka mainitsin tuo adjetiivit määritelläkseni itseäni. Olen toistuvasti ystävälleni sanonut olevani vain henki. jolla kyllä on näkyvä keho ja olen tämän näköinen kun olen. Mutta olen myös maininnut, että se henki ja sielu ovat ne tärkeimmät, mutta täällä maailmassa niitä kantamaan tarvitaan jokin teline, se minä, josta otan vaikkapa niitä selfietä. Se minä, joka on vanhentunut rauhallisesti siitä lapsesta ja nuoresta tytöstä ensin keski-ikään ja nyt jo vanhuuden partaalle. Koettelemukset ovat vain näinä elämän loppupuolen vuosina kiihtyneet ja kasaantuneet.

Kuva on viime vuoden alkupuolela. Nyt seinät ovat tyhjiä, kun en halua tehdä niihin reikiä. Taulut varastoituna.

Nyt istahdin kirjoittamaan kesken talossa tehtävää ikkunoiden vaihtoa. Pitäisi varmaan mennä ottamaan joitakin kuvia. Vaihto alkoi niistä kahdesta huoneesta, joita ei vesivahingon takia, avattu ja jotka toimivat remontin ajan kiinteiden kalusteiden varastona. Kun ikkunoiden vaihtajat saapuvat tänne olohuoneeseen, joudun siirtymään muualle.  Poraamisen ja hakkaamisen äänen suljen korvistani, kuulen ne enää vaimeasti. Olen poistunut kirjoittamisen maailmaan, vaikka kirjoitankin siitä, mitä todellisessa maailmassa tapahtuu. Itsehän tämän aiheutin, olin jo 2008 ostamassa muutamaa uutta ikkunaa ja hinta-arvio oli annettu, mutta minut naurettiin hulluksi. Minkä taakseen jättää sen edestään löytää.

Menneinä vuosina en saanut esittää mitään korjaamiseen ja rakentamiseen liittyvää, kun talon isäntä tiesi kaiken ja ylimielisesti haukkui minut tietämättömäksi ja asioita ymmärtämättömäksi. Olisin halunnut  tietää ja osata. No, nyt olen kyllä saanut viimeisten vuosien aikana opetella asiat, useimmiten kyllä kantapään kautta.  Suurin osa opetuksista on tullut eteeni niitä tahtomattani, saati esille manaamattani. Taisin tässä kesällä kirjoittaa tai ääneen ajatella, että voisin jo vaikkapa perustaa rakennus- ja korjausfirman. Osaisin varmaan sitä ainakin hyvin johtaa ja valvoa. Tekijäksi minusta ei sentään olisi, enkä edes haluaisi. Keväällä talon toinen omistaja  yritti vielä alistaa minua pyytäen hankkimaan jonkun muun valvomaan remonttia, koska minusta ei siihen ole. No jaa.  En tietenkään hankkinut, vaikka pelotus hetken toimi ja sai minut  vanhaan tapaan hetkeksi raiteiltani. Olen sentään jotakin näissä pyörityksissä oppinut. Mutta kiitos, niitä  opetuksia on ollut jo riittävästi, tiedän, mistä kenkä on puristanut. Haluan jo jatkaa eteenpäin omalla polullani. Please!

Uudet henkisen tien opiskelut ovat jo pitkään olleet meneillään tai ovathan ne olleet koko ajan. Limittäin ja lomittain me opimme noita elämän totuuksia ja hioidumme siksi, miksi meidän on tultava. Kiitän joka päivä niistä oivalluksista, joita saan. Mutta tämä toinen juttu saisi jo tulla päätökseen. Olenhan jo kauan sitten päättänyt, että haluan lähteä.  Kahdeksan kuukauden asuminen kerrostalossa näytti myös minulle, kuinka se asumismuoto puutteistaan huolimatta jättää runsaamin aikaa kaikelle muulle. Puutarhan puuttuminen ei kaada maailmaa. Pari kertaa olen näiden viimeisten vuosien aikana ollut päästää irti kokonaan. Oli niin paljon vaikeita asioita taloudellisesti ja oikeusjutun parissa, että ajatus pistää ranttaliksi tuli mieleen. Eihän herran tähden minulta odoteta juuri sitä?  Että jättäisin laskuni ja lainani maksamatta ja antaisin kaiken mennä ulosottoon ja loppujen lopuksi pakkohuutokauppaan.  Ja kaiken saisivat muut hoitaa.  

No, tulihan tuo  tänä aamuna taas mieleen, kun ajattelin edessä olevaa päivää ja seuraaviakin päiviä. Luin lehdestä ilmoituksen kiinteistöjen huutokaupoista. Siinä ei sanottu, että pakkohuutokaupoista, mutta niitähän ne olivat. Ihmiset joutuvat varmaan tällaisena aikana pahoihin tilanteisiin. Sitten on meitä, jotka kestävät, kestävät, kestävät katkeamatta. Miksi? 

Ikkunapakkaukset tulivat jo viime viikon maanantaina. Onneksi talvi ei ehtinyt tulla. 

Muutenkin usein tulee mieleen muita kuunnellessani kuten eilenkin Helsingissä entisten työkavereiden kanssa kulkiessa, että miksen minä voi jo vapaasti irrotella? He ehtivät käydä risteilyillä, jalkahoidoissa, matkoilla, usein teatterissa ja elokuvissa.  Turpeessa olen edelleen kiinni?

Olen usein siirtynyt sitten kauas menneisiin aikoihin ja ajatellut niitä vaikeuksia, joita aiemmilla sukupolvilla oli. Ihminen kestää sen, mitä voi kestää. Taakka ei voi olla kestämistä suurempi. Ihminen on yksin. Jokaisen on yksin, omasta näkökannastaan liiikkeelle lähtien on mietittävä ne omat asiat, joista elämän sattumukset yrittävät vähän kerrallaan muistuttaa, varoittaakin. Tie on pitkä ja okaita täynnä, mutta mitä pikimmin sille löytää, sitä enemmän on aikaa. Sille tielle lähteminen kannattaa.  Minäkin jätän pohdinnan omalta osaltani nyt tähän, otinpa vain taas kerran esiin.. Sen vain sanon, että avoimmuudesta en luovu. Se on minun vahvuuteni. Eli jos joku päivä pistän ranttaliksi, tulen senkin blogini lukijoille kertomaan. Jos se nyt edes kiinnostaa.

Viittaa risteykseen, josta ajan tänään Karjala-talolle. Eino Heinosen kuva vuodelta 1950 Mäkelänkadun ja Pohjolankadun risteyksestä kuvattuna Helsingin kaupungimuseon Rasvaletti-näyttelyssä . Näyttely on siellä vielä tämän kuun loppuun. Suosittelen. Nimi ei tee näyttelylle oikeutta.

Tarjosin pojille  työn välisssä kahvit ja korvapuustit. Osa ikkunoista on jo paikallaan, he saapuvat nyt tähän olohuoneeseen ja joudun varmaan kohta siirtymään tai ainakin pukeutumaan, vetämään sormikkaat käteeni ja pipon päähäni. Mutta ei se mitään. 1800-luvulla ihmisiä paleltui maanteille, löytyi kuolleina. Muistaakseni hämäläisen sukuni tiedoista olen kirkonkirjasta löytänyt maininnan paleltumisesta. Olivat rakennukset myös silloin erilaisia, talvet ehkä usein ankaria. Silloin oli yksinkertaiset ikkunat ja seinät, joista tuuli saattoi tulla sisään.

Takkahuoneen ikkuna poistettu.

Tässä tuli myös mieleeni se, kuinka kesällä 2009 ja vielä seuraavankin kesänä ja myöhempinä vuosina yritettiin mieltäni häiritä kovalla metelillä. Tontin ulkopuolella tehtiin katutöitä useaan otteeseen, kaivettiin kuoppia putkille ja sitten paikattiin. Lähelle alettiin rakentaa lisää taloja, joista rakentamisista minuakin, naapuria informoitiin. Tyttärenpoikani Arttu usein tänne tulleessaan, meni pihalle huutamaan: Olkaa hiljaa. Niin vain, että ei vanhanakaan rauhaan pääse, kaikki vain tuntuu kiihtyvän kiihtymistään.

Eilen melkein kuin oma ensimmäinen kamerani (isäni vuodelta 1937)  löytyi Hakasalmen huvilan näyttelystä. Kotelokin samanlainen

Huomaan itsekin, että en aivan pysty keskittymään ja siirtymään muuhun tilaan (henkiseen) tässä hässäkässä. Parhaillaan asentajat yrittävät sovittaa takkahuoneen ikkunaa. Illalla on tiedossa Helsingin Kuolemajärvi-kerhon tapaaminen Karjala-talolla. Hetkeksi muuta. Loppuviikon sitten siivoan tätä sekamelskaa.

Vaikka olohuoneen ikkunat ovat juuri meneillään, minä istun edelleen tässä kaiken keskellä tyynen rauhallisena.  Enkä ole vielä tarvinnut käsineitä ja pipoa. Ihan turhaan tätä jännitin! Seuraavaksi jään miettimään erästä omituista unta, joka minun oli tuoreeltaan kerrottava nauhurilleni. Voiko oikean elämän ja unen sekoittaa niin, että unessa lähtee miettimään, että aiempi episodi unelle on tapahtunut oikeassa elämässä ja jatko unessa. Vai mitenpäin asia nyt meneekään? 

Eilen illalla tuli vielä käytä kuuntelemassa hyvää esitystä Jokelan tiiliteollisuudesta, Jokelan historiasta ja tiilitehtaan omistajasuvuista. Esityksen piti Sanna-Kaisa Spoof, joka on tutkinut Jokelan tiilitehtaan vaiheita ja sen sosiaalista ja fyysitä miljöötä. Siitä kertoo mm.  väitöskirja "Savikkojen valtias" (Kansantieteellisen arkiston julkaisuja 43. Hki 1997) Tuusulan kunnan sivuilla Virtuaali-Tuusula-osiossa hyvin paljon tietoa tästä aiheesta. http://www.virtuaalituusula.fi/--Peltokaaren_nimisto--/sivu.tmpl?sivu_id=213

Vähän selvyyttä kaaoksen keskelle, kiitos...

Kaaos ympärilläni vain pahenee. Suloinen kosto minulle, koska olen joskus ja usein ennenkin sanonut, että rakastan kaaosta ja vihaan rutiineja. Wikipediassa joku sen päivittäjä on määritellyt kaaoksen seuraavasti:

Kaaoksella (muinaiskreikaksi Χάος) tarkoitetaan epäjärjestystä, sekasortoa. Kaaos oli äitijumalatar. Kaaoksella tarkoitetaan myös kaikkeuden (kosmoksen) muodostumista edeltänyttä oletettua järjestymätöntä olotilaa. Kaaosteoria on fysiikassa (näennäisen) säännöttömiä ilmiöitä koskeva teoria, mutta yleisesti oletus jonka mukaan epäjärjestys eli kaaos on maailmankaikkeuden perustila.

Rutiinilla ymmärrämme tiettyjä ennalta suunniteltuja toimia ja järjestystä, joita noudatamme päivittäin ja jotka helpottavat elämää. Molemmilla sekä kaaoksella että rutiinilla on hyvät puolensa, mutta kumpaankaan ei pidä toden totta kiintyä liikaa. Jos menee ja tekee aina rutiinien mukaan, saattaa kangistua kaavoihin eikä ole koskaan enää helppoa mukautua uusien olosuhteiden mukaan. Näin se pitää tehdä, koska aina on näin tehty. Kaaos opettaa sen, että emme koskaan voi olla varmoja mistään tässä maailmassa. Kun oma pieni hienosti järjestetty maailmamme syystä tai toisesta romahtaa, mitä teemme silloin? En jää tätä sen enempää edes pohtimaan, en kiinnity enkä kiinny aiheeseen sillä tavallakaan.

Anna kesällä 2004 serkkumatkalla. Tyttärentyttäreni ensimmäinen Karjalan matka.

Aika vähän meidän perusluonteemme muuttuu elämän koulussa. Siksi en tällä kertaa edes lähde kaivamaan vanhoja kirjoituksiani samasta aiheesta. Jokainen meistä varmaan tietää itse parhaiten omat sopivat menettelytapansa. Mutta niitä on kyllä hyvä aika ajoin tarkastella suurennuslasilla. Ja mikä minä olen neuvomaan?

Talviaurinko kultaa maisemat, mutta antaa jo vinkkejä, miten kevätaurinko sitten loppujen lopuksi paljastaa kunnolla kaikki pölypesät ja likaiset ikkunat. Täällä kotonani tehdään kevään kuluessa isoa remonttia, jota tulen seuraamaan tarkalla silmällä ja korvalla, vaikken niistä asioista paljon ymmärräkään. Kunhan ensin itse pääsen täältä muuttamaan. Muuton valmistelu on osittain aiheuttamassa sitä kaaosta. Kaikki on tänä päivänä onneksi tehty niin helpoksi ja yksinkertaiseksi, että ei sentään tarvitse menettää yöuniaan.

Maisema Tammikosta  sen niemen merenpuoleiselta reunalta. Aallonmurtajan rippeet keskellä. Vasemmalla näkyy Seivästön kylää, johon Tammikko kuului.  Kesä 2004.

Talviaurinko heittää jännästi ilmaan pieniä tähtiä, jotka muodostuvat puiden oksilta putoavista lumihiutaleista. Kultasadetta seuratessani ja eläkeläisenä pystyn hoitamaan asioitani milloin ja oikeastaan myös missä tahansa eikä näinkään iso asia keskeytä harrastuksiani ja menojani. Väliin jää jopa aikaa tutkimukseen ja kirjoittamiseen ja jopa ystävien tapaamiseen. Ihmettelen tässä nyt sitä, miten pystyin vielä enempään parisen vuotta sitten, kun opiskelut olivat päällä ja samat harrastukset taustalla ja menoja vaikka kuinka paljon. Kaiken lisäksi tuo ikävä oikeustaistelu ja rahapulmat. Kuntosali, ulkoilut. Nyt onkin monta kertaa tullut mieleeni, että ehkä hajotin silloin itseäni liikaa ja ainoa tapa katkaista innostukseni oli sairastuttaa minut. No, ei sekään tahtonut vielä pysäyttää, tein melkein kaikkea edelleen ja sitten välillä nukuin pari päivää. Usein on varmaan niin, että ajamme itsemme umpikujaan tajuten sen vasta jälkikäteen.

Edellisestä muutostani on jo lähes 14 vuotta aikaa. Kaiken lisäksi se oli niitä helpoimpia muuttoja. Oli kesäaika ja saimme pikkuhiljaa kuukauden aikana muuttaa tyhjään taloon. Tosin samana kesänä tehtiin muita perheen muuttoja, joissa oman elämän kerrostumia joutui kaivamaan esille. Mutta jotakin katastrofin aineksia olen oppinut muuttoihin liittämään, tunnen sen välillä itsessäni.  Nyt olen tarkkana, etten vaan missään nimessä menetä kallisarvoisia papereitani, niitä, jotka liittyvät tutkimuksiini. Saatan monen mielestä kuulostaa täysin pöhköltä, koska mennyt aika on niin vahvasti mielessäni. Tänään etsin yhtä valokuvaa kirjoista liittyen äitini kotipaikkaan sitä kuitenkaan löytämättä. Samalla mietin sitä, että miksi olemme antaneet ajan kulua niin nopeasti. Emmehän sille voi mitään, mutta…

Kaapo Meripirtti toimi Seivästön kansakoulun opettajana vuosina 1909-1944. Hän keräsi aineistoa  1968 ilmestyneeseen kirjaansa "Kylä majakan valokehässä ja hajaannuksessa.", jonka kustansi Kuolemajärven Seivästön siirtoväen avustusrahasto.

Minun ja meidän kaikkien sotien jälkeen syntyneiden on lähes mahdoton saada selkeää kuvaa menetetystä maasta ja elämästä Karjalan kannaksella. Olen kiitollinen kaikille niille, jotka ovat keränneet muistoja ja jakaneet kuvia kirjoissa ja lehdissä. Ne todella kuluvat käsissäni. Vaikka tänä päivänä yhteydet voisivat olla helpompia puhelimen, netin, sähköpostin, kotisivujen ja facebookin kautta, tuntuu vaikealta luoda yhteyksiä itselleen täysin vieraisiin ihmisiin. Ennen tietoja kerättiin lähettämällä kirje tai kirjepostikortti postin välityksellä. Kylien ihmiset olivat sotien jälkeen hajaantuneet jo kymmenen tai kaksikymmentä vuotta aikaisemmin. Aikaa oli taas ehtinyt kulua, mutta ne ihmiset, jotka aikoinaan olivat tunteneet, tunsivat vielä toisensa. Nyt on lähdettävä lähes alusta. Yhteydet aiempiin sukupolviin ovat syystä tai toisesta katkenneet. Oma mielenkiinto herää usein niin myöhään, ettei perheenjäsenistäkin ne, jotka jotakin muistavat, ovat harvassa.

Itse vitkastelin aikoinaan mukaan lähtemistä, koska olin sitä mieltä, etten osaa enkä tiedä tarpeeksi. Muut ovat jo tehneet niin paljon, ei siinä minua enää tarvita sotkemassa.  Sitten tajusin, että eivät ne muutkaan varmaan ole sen kummempia. Niinhän se onkin ollut. Kukin teemme tätä työtä omalla tavallamme. Kaikista tärkeintä on loppujen lopuksi se innostus, jota kuljetamme itsessämme ja jaamme muille. On aivan sama. onko kysymyksessä sukututkimus, taide, historia. Kaikilla ei ole samaa paloa mennä tutkimuksissaan syvemmälle, mutta kaikki pystyvät jakamaan tiedonrippeitä, joista voimme kutoa oman kuvamme menneisyydestä.

Elokuussa 2003 osui kerran vuodessa ilmestyvän Kuolemajärveläine –lehden (N:o 1 – 2003 10. vuosikerta) sivulla 35 silmiini Tietoa kaivataan palstalta seuraava ilmoitus, jonka olen tähän kuvannut.

Äitini oli kuollut saman vuoden keväällä enkä ehtinyt sinä vuonna pohtia ilmoituksen tietoja sen enempää, kuin alkaa kesälomallani tutkia yökaudet sukua. Tuo aikahan merkitsi omassa elämässäni eräänlaista lopun alkua eikä energiaa minulta riittänyt yhteydenottoihin. Kesällä 2004 teimme serkkumatkan Kuolemajärvelle, mikä oli vasta kolmas matkani sinne.  Kallista aikaa valui koko ajan hukkaan, sillä vasta elokuussa 2005 tieni kulki Turkuun Kuolemajärvijuhlille, niille, joista siskoni kanssa lähdimme pois puoliajan jälkeen.  Mutta reppu täyttyi juhlissa, tosin ymmärsin sen vasta myöhemmin. Väliajalla seisoimme keskellä konserttisalin aulaa ja yhtäkkiä olimme ihmeellisessä pyörteessä.  Kaukaisia sukulaisia oli ympärillä ja syntyi tärkeitä yhteyksiä.  Tapasin ihmisiä, joita en edes silloin tuntenut, mutta joihin olen sittemmin tutustunut. Siitä alkoi tie, jolla olen edelleen.

Kuolemajärvijuhlilla 2005 pikkuserkkuni Hilkan perheen kansa.

Aloin pitää aktiivisesti yhteyttä vanhempiin sukulaisiini, aloin käydä Karjalan matkoilla. Kävin satunnaisesti Helsingin Kuolemajärvikerhon tapaamisissa. Vauhti on sittemmin vain kiihtynyt ja jos minusta on kiinni, niin kiihtyy edelleen, tosin maltillisesti. Ja sillä tiellä mennään nyt aktiivisesti eteenpäin. Toivotankin kaikki vähänkin kiinnostuneet mukaan toimintaan. Viime viikolla meillä oli Helsingin Kuolemajärvikerhon vuosikokous. Olin todella ilahtunut, että paikalle ilmaantui henkilö, jonka sukujuuret ovat samassa kylässä ja samoissa esivanhemmissa kuin omani. Yhteys häneen on syntynyt Facebookin kautta. Kerhon toimikunnan jättivät kaksi yli kymmenen vuotta tärkeätä työtä tehnyttä naista (Liisa Vihko ja Sinikka Hovi) ja tämä ensimmäistä kertaa mukaan tullut Anu valittiin heti lennossa toimikuntaan. Toivon kovasti, että hän ymmärtää jatkossa, kuinka hienosta asiasta on kysymys.

Lisää pikkuserkkuja samoilla juhlilla. Vasemmalla Kyllikki Kleinsmidt von Lengefeld, Helmi Salomaa, Kaarina Nurminen ja Hilkka Heliö-Virtanen

Maailmankaikkeuden suloinen kosto kaaoksen muodossa suo minun myös joka päivä lähettää kiitoksen sinne jonnekin siitä, että asiat järjestyvät yksi kerrallaan.  Tänään oikean kiitoksen saa myös vanha työnantajani Nordea, sen puhelimitse toimiva Asiakaspalvelu. Ja huomenaamulla auto todennäköisesti käynnistyy välittömästi kiitos uuden akun. Ensi viikolla sitten alkaa pakkaaminen.  Mutta kerron niistä asioista sitten aikanaan.

Serkkumatkalla Johanneksen Koskijärvellä keskellä istuvan serkkuni Arjan kotona. Kuvassa mukana myös serkkuni Anneli Salmisen perhettä ja Anna.

Vihdoinkin kaunista

Koska aamu valkeni aurinkoisena, ryntäsin heti herättyäni pihalle töihin. Jätin aamiaisen ja aamulehdet odottamaan myöhempää ajankohtaa. Olen joskus ennemmin kirjoittanut siitä, kuinka en kauheasti perusta rutiineista, päivä toisensa jälkeen samalla tavalla toimimisesta. Tämän ajan elämä on muutenkin yhtä kaaosta ja siinä selviytyminen vaatii joustavuutta ja sopeutumista kaikenlaisiin olosuhteisiin. Rutiineillekin on toki paikkansa ja ne auttavat, kun kaikki ei ole kunnossa. Viime talvi todellakin vaati minua noudattamaan selkeää päiväjärjestystä, jotta olisin selvinnyt päivästä toiseen. Nyt näytän palanneen entiseen omaan kaaokseeni, mutta sillä on oma tärkeä tehtävänsä pitämässä minua ajan hermolla.

Tässä kuvia tältä aamulta. Juutuin taas harjoittelemaan ruostuneita taitoja saadakseni useamman kuvan samaan. 

Kesken kirjoitukseni ystäväni Kaarina soitti Hyrylän S-Marketin kulmilta, jossa hän oli lopettelemassa puolueensa vaalikatoksessa seisomista. Hän on pyrkimässä Tuusulan kunnanvaltuustoon sosiaalidemokraattien edustajana ja työ asian eteenpäin viemiseksi on parhaillaan kaikkialla meneillään. Vaikka en ollut ajatellut poiketa kylillä tänään, edellä mainittuun kaaosteoriaani viitaten päätin nopeasti laittaa itseni siihen kuntoon, että kehtaan edes näyttäytyä. Silmien ja suun värittämiseen sekä vaatteiden päälle pukemiseen menee minulta noin viisi minuuttia. Suupieleen jäi kuitenkin viiru aamiaisen mustikkakeitosta, jonka Kaarina sitten huomasi. Eipä minusta olisi enää edustamaan mitään asiaa, kun en edes malta katsoa peiliin tarpeeksi hyvin. En muuten haluaisikaan, siis edustaa.  Työelämäni aikana varsinkin 1980-1990-luvuilla jouduin sitä harrastamaan, kun osallistuimme kaikenlaisille messuille. Kovin mielelläni kuitenkin seuraan muiden tekemisiä ja innostusta.

Koska tänään on noinkin kaunis ilma alituisten sateiden sijasta, minun olisi aiheellista jatkaa pihatöitäni. Toisaalta runsaat kaksi tuntia tänä aamuna riittänevät tälle päivälle. Aamulla keräsin ison korillisen omenoita puiden alta ja puista. Kadulle kurottavan talviomenapuun oksilla riippuu vielä paljon punaposkisia omenoita. Ne säilyvät kylmähuoneessa yleensä melkein jouluun saakka.  Niitä on siellä jo nyt monta ämpärillistä/korillista odottamassa toimenpiteitäni.

Haravoidessani etupihalta verivaahteroiden lehtiä ja viedessäni niitä komposteihin, mietin siinä samalla, miten aikoinaan töissä käydessäni ylipäänsä ehdin tehdä kaikki vastaavat työt. Muistin kuitenkin tarttuneeni haravaan kaikissa tilanteissa, jopa odottessani taksia, joka veisi minut asiakkaan luokse. Iltapimeällä tihkusateessa puhdistin ojia lehdistä. Nyt annan lehtien jäädä ja maatua sinne. Omakotitalossa ja varsinkin tällaisessa ison puutarhan ympäröimässä on työntäyteistä, mutta joskus on laistettava. Eläkevuodet ovat tuoneet minulle runsaasti muita "harrastuksia", ettei aikani tahdo edes riittää kaikkeen siihen, mihin ennen repesin.

Viime vuonna olin katolla 2.10.2011 ja tietenkin sielläkin oli kamera mukana. Ja olihan se myös likaista puuhaa kuten kuvasta näkyy.

Katsoin myös talon katolle, jossa olisi ehdottomasti käytävä tyhjentämässä kaikki mäntyjen neulaset. Ne tukkivat rännit.  Kosteasta kesästä huolimatta männyt ovat tiputtaneet tänäkin kesänä runsaasti neulasia, ehkä entistä runsaammin. Valokuvista näin, että juuri näihin aikoihin viime vuonna tein tuon jokavuotisen toimenpiteen. Katsotaan nyt, miten jaksan ja ehdin sen tehdä tänä vuonna.

Tässä muutama kuva Kiasman retkeltämme, jossa parasta antia oli Osmo Rauhalan näyttely.

Viikolla rakas pikkuserkkuni ja ystäväni Helmi tuli Salosta Helsinkiin ehtiäkseen nähdä Helene Schjerfbeckin näyttelyn Ateneumissa. Kävimme näyttelyssä ja seuraavana päivänä tutustuimme myös Kiasman näyttelyihin ja Kampin uuteen kappeliin. Olimme molemmat aivan rättejä kahden päivän jälkeen, vaikka tällä kertaa emme edes käyneet missään muissa kaupoissa kuin museokaupoissa. Minulle ihan hyvä kokeilla rajojani ja liikunta ei ole koskaan pahitteeksi. Toivon kovasti, että Helmi ehtisi maalaamaan. Muistelen kaivaten monia yhteisiä näyttelyjämme.

On niin paljon. Elämä on niin rikasta ja inspiroivaa huolimatta niistä vaikeuksista, jotka roikkuvat mustien pilvien lailla jossakin horisontissa. Mutta se kaikki kuuluu ihmiselämään. On vaikea uskoa sitä, kuinka nopeasti elämä kulkee ohi. Viikko sitten Keski-Uusimaassa oli erään entisen työtoverini kuolinilmoitus. Hän oli juuri täyttänyt 61 vuotta. Muistin viimeisen tapaamisemme paikallisessa S-Marketissa, mutta en tapaamisemme ajankohtaa. Oliko se viime keväänä vai edellisenä syksynä? Muistan kuitenkin, että halasin häntä. Siitä tuli nyt lohdullinen ja hyvä mieli, vaikka en koskaan kuvitellut, että hänen lähtönsä olisi näin pian. En edes tiedä, sairastiko hän jotakin. Elämän ja kuoleman raja on uskomattoman ohut. Onnellista matkaa sinne toiselle puolelle sinulle Eva! En unohda sinua.

Hesperian puistoa 2.10.2012