Lukemisen anatomiaa

Oppisinko ottamaan asiat rauhallisen hitaasti? Siis vielä hitaammin kuin nyt. Vanhemmiten olen jo kuitenkin hidastanut. Minun ei ole pakko tehdä mitään. Ei tarvitse hätäillä ja piiskata itseään. Kukaan ei odota minulta mitään. Voin olla omissa oloissani maailman tappiin asti. Tällaisia ajatuksia purkautui eteeni uuden vuoden ensimmäisenä arkipäivänä. Aluksi. Sitähän opettelin koko koronapandemian ajan, mutta en aivan oppinut, nyt voisin opetella jotakin muuta.

Ihmisillä on tapana tehdä uuden vuoden lupauksia. En ole tehnyt koskaan, en ainakaan muista. 

 

Vuoden aluksi aloin jälleen kerran skannailla negatiiveja, koska en halunnut ajatella mitään.  Skannaaminen kun on melko yksinkertainen toimenpide, konemainen eikä vaadi paljon ajattelua. Paitsi sitten, kun löytyy jotakin sellaista, mitä ei ole aiemmin nähnyt.  Jotakin sentään löytyi. Olisin kaivannut sitä tietoa, kun kirjoitin tekstiäni kyläkirjaan.

Tekemisestä kirjoittaminen tuntuu myös typerältä. Voin sanoa, että oikeastaan kirjoittaminen on lähes ainoa asia, mitä enää haluan tehdä. Kaikki sen esteet, joita on tullun mainittua vuosien mittaan, ovat edelleen olemassa. Kun voin vapaasti paneutua kirjoittamaan, niin olen onnellisin. Usein kirjoitan jostakin aiheesta jännittyneenä, silloin tekstin tuottaminen on vaikeata. (Sekä vaikeata että vaikeaa ovat oikein taivutettuja adjektiivin vaikea partitiivi.) Huomaan eron vapaan ja puolipakollisen välillä oikein hyvin.

Sieneen tai marjaan menossa 1965

Olen kirjoittanut niin kauan, että tiedän varmasti, mistä on kysymys. Monina päivinä viikossa tulee jotakin puolipakollista tai pakollista menoa, usein jopa silloin, kun olen ajatellut, että saan olla rauhassa ja alkaa kirjoittaa. Kaiken lisäksi katkaisen suunnitelmani aina ilolla, varsinkin kun saan auttaa jotakin toista. Eilen kävin tyttärelleni kaupassa, koska hän yrittää parantua vilustumisesta kotona. Kun lähdin hänen pihaltaan, auto alkoi kirskua, pitää hirveätä ääntä. Ajoin kuitenkin ensin bensa-asemalle ostamaan tankin täyteen ja sitten suuntaisin autohuoltamoon, jossa olin juuri edellisellä viikolla käynyt korjauttamassa autoa ja teettävässä vuosihuollon.  Hirveään hintaan. Molemmat sekä bensa-asema että autonhuolto olivat sopivasti matkan varrella. Kirskunta aiheutui etupyörään menneestä sepelistä. Auto otettiin heti sisään, rengas irti ja kivi pois. Se olisi ehkä lähtenyt pois ajamalla, mutta on vaikea kuunnella sellaista meteliä. Ei edes maksanut mitään.

1965 eteenpäin, takana Rengon Käräjämäki

Elämä on useimmiten täynnä tapahtumia. En voi niitä välttää, vaikka kuinka yrittäisin. Joskus jopa houkuttelen niitä eteeni, kun en halua paneutua mihinkään pakolliseen, joka joskus sattuu olemaan myös kirjoittaminen tai sen suunnittelu, mutta useimmiten se on siivoaminen tai muut pakolliset kodin työt.

Kävin viikolla myös kirjastossa ja lainasin aiemmin tekemäni pitkän listan mukaan ison kasan kirjoja, pääosin tietokirjoja ja elämänkertoja. Pöydät muutenkin pursuavat luettavaa. Aloin äskettäin lukea ajatuksella edellisellä lainauskerralla aiemmin syksyllä, lainaamaani Peter Englundin teosta Pultava. Se on ensimmäisen kerran julkaistu jo 1989, mutta sitä on päivitetty 2018-2020. 

Olen vähän koukussa sotakirjoihin ja nimenomaan 1700-lukuun. Vähän aiemmin luin Teemu Keskisarjan Hattujen sodan, joka käsitteli myöhempää aikaa kuin tämä Pultava. Hattujen sota käytiin nimittäin Ruotsin ja Venäjän keisarikunnan välillä vuosina 1741–1743. Sen seurauksena Venäjä valtasi lisää Suomen alueita pyrkien Ruotsiin ja sitä seuraavassa rauhassa nk. Vanhan Suomen alue kasvoi rajan siirtyessä Ahvenkoskelle. Sitä oli edeltänyt isovihan aika.

Joka tapauksessa olen jo pitkään ollut juuttuneena aikaan 1600-luvun loppu ja sitä seuraava 1700-luku. Kirjoitin jopa artikkelin aihetta sivuten 1700-luvun eräisiin janakkalaisiin esivanhempiini liittyen, joka oli tarkoitus julkaista Markkulan Viestissä joulukuussa. Jostakin syystä sukuseuran lehteä ei sitten edes julkaistu, syynä ehkä artikkelien vähyys ja taittajan kiireet.  Lehti julkaistaneen vasta keväällä. Tekstini ei vanhene ja voin hengähtää, sillä minun oli tarkoitus jatkaa toisen henkilön jälkipolvilla. Nyt voi siirtää sen syksyyn.

Ukraina on koko ajan esillä uutisissa. Kirjoitin keväällä pariin otteeseen Ukrainaan liittyen, koska isäni paras ystävä oli siellä SS-joukkojen mukana Saksan tunkeutuessa sinne 1941. Mariupolin tilanne tämän hetken sodassa herätti silloin mielikuvitukseni risteilemään todellisuuden kanssa. Linkki siihen kirjoitukseen löytyy täältä. Mutta olen usein aiemminkin kirjoittanut sota-aiheista kuten täällä 18.2.2019  otsikolla ”Vuosisatojen takaa”. Mainitsen vain muutaman esimerkin vanhempieni sodista puhumattakaan, sillä kirjoitukseni pursuavat näitä aiheita.

Kummasti historia myös toistaa koko ajan itseään.

Denis Martens nuorempi: Pultava. 1726, public domain

Koska ruotsalainen Peter Englund kirjoittaa niin lumoavasti (kääntäjä on Seppo Hyrkäs), huomasin heti ensimmäiset luvut luettuani, että kappas vain, taidan todella olla koukussa sotakirjallisuuteen. Kaivoin jo esiin aiemmin 2019 ilmestyneen ja lukemani Teemu Keskisarjan ”Murhaenkelin”, joka kuuluu samaan sotien ryppääseen. Ruotsalaisessa Wikipediassa mainitaan Peter Englundin kuvauksen Pultavasta olevan aina ilmestymisestään asti suosituin kuvaus taistelusta.

Tiedän, että jotkut ystäväni saattavat paheksua ”sotainnostustani”, mutta omapa on elämäni. Pultavassa oli ennen kesällä 1709 käytyä suurta suurvaltojen kamppailua, taisteltu jo 310 vuotta aiemmin eli 1399, kun Liettuan suuriruhtinas Vytautas Suuri ja Timur Lenkin mongoolit ottivat yhteen idän voittaessa.

Helsinki Vartiokylä syksy 1966

 

En tiedä, saako blogiin ottaa otteen kirjasta. Valitsin alun luvusta 6 Taistelukentän anatomia

” Näyttämön itäisenä laitana oli joki. Vorskla etsiytyi empien etelään Dnepriä kohti. Joen uoma ei ollut täysin suora: se kiemurteli, haarautui ja muodosti silmukoita ja sivujokia. Kosteaan suoperäiseen joenpainanteeseen laski lukemattomia pikkujokia ja puroja, joista Vorskla imi uutta voimaa, ja painanne itse muodosti pienehkön laakson, jonka leveys vaihteli kilometristä kahteen. Joen leveys vaihteli maastosta riippuen, mutta leveimmillään se oli satakunta metriä. Joen rantaa reunustivat milloin sinivihreään vedenpintaan asti laskeutuvat varjoisat metsät, milloin vetiset avoimet niityt ja milloin jyrkästi viettävät rantatörmät. Joki kiemurteli laaksossaan pitkän ja koukeroisen nimikirjoituksen tavoin ja sen pinnasta nousi länteen Ukrainan aro suurena laakeana tasankona.”

Taitelukenttää kuvaillaan sivusta 59 aina sivuun 72. Kirjailija on myös päättänyt jättää tieteelliset lähdeviitteet pois, koska hän ei kirjoita perinteistä akateemista historiaa. Kaikkea siihen liittyvää hän kutsuu ”telineiksi”, mutta tekstissä hän tuo julki ainoastaan omat päätelmänsä ja näkemyksensä ja esittelee ”rakennuksen” kertomatta, miten hän sen rakensi. Lähdekirjallisuus ym. on toki mainittu kirjan lopussa. Kaiken lisäksi siellä on Jälkisanat, jossa kirjailija kertoo tunteineen kaikkineen, miten hän kirjoitti Pultavan.

Tulevina öinä saatan siis kuljeskella edellisen tekstin maastossa. Olenkin jo pitkään taas haaveillut kesästä ja paljain jaloin kuljeskelusta.  Jätän sen enempää kertomatta kammottavista sotatapahtumista, joita Pultavassa ja koko sotaretkellä tapahtui. Sotaretkien ja sotien kuvaus on mahdottoman monimutkaista. Se vaatii paljon suurempaa mielenkiintoa ja paneutumista kuin minulla on.

Olen myös äärimmäisen pahoillani siitä, että ihmiset ja maailma eivät ole tähän päivään mennessä oppineet, että sotiminen ei kannata. Ruotsin valtakunta ja Kaarle XII saivat loppujen lopuksi nenilleen näissä 1700-luvun alkupuolen sodissa. Pultavassa hävittiin 28.6.1709. Se oli sitten lopun alkua Ruotsin suurvallalle. 

Kodin ikkunasta 1965 -1966 Renko

Olen kiinnostunut juuri näistä ajoista myös siksi, että karjalainen esi-isäni Simo Pentinpoika Sirkiä, joka syntyi noin 1671 on mahdollisesti osallistunut värvättynä ratsumiehenä 1600-1700-luvun vaihteen sotiin karoliinien sotilaana. Pidän Liivinmaata hänen mahdollisena kotimaanaan. Toistaiseksi. Ruotsin armeijan joukoissa taisteli hyvin monia kansallisuuksia.  On vaikea tietää tarkkaa päivää, milloin hän asettui Karjalaisten kylän ruotutaloon ja nai talon tyttären Valpurin. Tuntemamme lapset syntyivät aikavälillä 1706 -1719. Isäntä itse kuoli noin 1730.

Edellisen kirjoitettuani sukelsin perin pohjin Pultavan maailmaan. On hämmentävää, että kirjoittaja sai kokoon niin elävän kuvauksen yhden päivän ajan kestäneestä varsinaisesta, epäonnisesta, epäonnistuneesta taistelusta. Hän on lukenut kaikki mahdolliset teokset arkistoista ja osannut koota palasista kaiken niin hyvin, että välillä tuntui, että hän on ollut mukana Pultavassa vieden myös lukijan sinne mukanaan. Tekijän laatimat kartat selventävät alueen tarkempaa anatomiaa ja sotajoukkojen kulloista sijaintia taistelujen eri vaiheissa  ja auttavat ymmärtämään kuvausta. Teksti koskien aluetta ja sotapäälliköiden ja muiden henkilöiden luonnetta, käyttäytymistä ja jopa ulkonäköä myöten on uskomattoman elävää.

Ruotsin armeijan tämä vaihe sotaretkestä oli alkanut vuoden 1707 viimeisinä päivinä, kun joukot ylittivät Veikselin matkalla itään kohtaamaan vetäytyvää Venäjän armeijaa ja keisari Pietari Suurta. Kaiken kaikkiaan sotaretki tuli merkitsemään Ruotsin mahtavan armeijan loppua. Talvella 1708-1709 oltiin jo Ukrainassa helvetillisen matkan aikana. Oli niin kylmää, että ratsumiehet hevosineen paleltuivat ohjakset käsissään. Sinä talvena kylmää oli koko Euroopassa, Itämeri, jopa Rhone-joki ja Venetsian kanaalit jäätyivät. Viidesosa armeijasta oli mennyttä. Kesäkuussa venäläiset pysähtyivät Pultavaan, minne myös Ruotsin armeija tuli. 17.6.1709 kuningas Kaarle XII sai luodin jalkaansa, joten sen jälkeen häntä kuljetettiin paareilla eri paikkoihin, välillä kiinnitettynä hevosten väliin. Oli kova helle.

Yöllä 28.6.1709 alkoi Ruotsin armeijan yllätyshyökkäys, joka kuitenkin epäonnistui täydellisesti. Eloonjääneet joukot pakenivat eli perääntyivät saman päivän illalla etelään, mutta pari päivää myöhemmin Dnepr-joen ylitys oli lähes ylivoimaista. Kuningas ja pieni osa joukoista (noin 3000 henkeä) onnistui ylittämään joen. Loput (noin 20.000) antautui pakon edessä venäläisille ja vietiin sotavankeuteen, jossa monet kohtasivat kuoleman. Edellisenä kesänä sotajoukkoa oli ollut lähes 50.000 sotilasta. Noihin aikoihin mukana sodissa kulki myös suuri joukko perheenjäseniä.

 

Lukija voi ihmetellä, miksi kirjaan tänne lukuja. Teen sen, koska haluan sisäistää, mistä oli oikeasti kysymys. Mihin katosi Ruotsin valtakunnan aiemmin voitokas armeija, mitä oli sen tulevan historian taustalla. Edessä oli uusia sotia, mutta niitä ei tainnut enää olla mahdollisuutta voittaa. Edessä oli pelkkää tuhoa ja häviämistä. Seuraavaksi Suomen alue joutui menetettäväksi. Pultavan taisteluun osallistui myös suomalaisia sotilaita, lähinnä ruotsalaisissa rykmenteissä, ainakin noin 2000, kirjassa on joitakin mainintoja.

Rajamaiden väestöt joutuvat usein hirveän tuskan kohteeksi kuten nyt Ukraina jälleen kerran.

Koska tutkin lukiessani myös kirjassa mainittujen henkilöiden historiaa googlaamalla, aikaa meni. Mutta tässä oli esimerkki siitä, että on olemassa kirjoja, jotka vievät mukanaan. Tekemisen lisäksi lukemista riittää.

Kuvat eivät oikeastaan liity blogiini, harvoin. Viimeksi skannatessani löysin tämän isäni negatiiveistä. Koska samassa taskussa oli myös muita negatiiveja alkukesältä 1990, päättelin, että Eskolan talo purettiin vasta silloin eikä 1970-luvulla, mitä epäilin aiemmin.

 

Minun oli lähdettävä

Olen mennyt eteenpäin muistojen kahlauksessa ja niiden vaikutuksia miettiessä, kun ne tulevat eteeni. En käsittele asioita loogisesti tai siinä järjestyksessä, kun esimerkiksi luen jotakin päiväkirjaani. Käyttämäni menetelmä on vähän samanlainen kuin aiemmin kirjojen putoaminen kirjahyllystä antaen minulle hiljaisen muistutuksen kirjoittaa juuri kirjan aiheeseen liittyen.

Syksy 1966 tie vie Tähtitorninmäelle

 

Eräänä päivänä aivan syyskuun lopussa, aloin etsiä kadonnutta taskulamppua ja osuin skannattavaksi merkittyyn mustavalkoisia valokuvia sisältävään negatiivipakkaukseen, jossa luki päällä: ”Uusi vuosi 1966 eli 31.12.1966”. 

Negatiivit vaikuttivat vaurioituneilta ja kastuneilta. Olin pelastanut ne 1999, kun lapsuuden kotipiirissä poltettiin vanha nk. ”kanalanvintin” rakennus.  Koska valokuvaus oli silloin hyvin kallista, kuvani jäivät usein negatiivivaiheeseen. Usein en edes ottanyt valokuvia.

 

Muutettuani lokakuussa 1966 Helsinkiin minulla oli voimakas tahto ja halu tulla valokuvaajaksi. Kävin kursseilla ja opettelin valokuvien kehittämistä. Tilaisuuksia kehittämiseen oli harvassa, joten monet mustavalkoiset kuvani jäivät negatiiveiksi ja hävisivät. Aihekin saattoi olla sellainen, etten edes myöhemmin halunnut niitä kuviksi. Niin oli näissäkin kuvissa, jossa olin poikaystäväni ja hänen kaveriensa kanssa viettämässä uuden vuoden aattoa jossakin mökillä kotipaikkakunnallani.

 

Sen ajan päiväkirjani ovat täynnä tajunnan virtaa, runoutta, kertomuksia ja viitteitä lukemaani kirjallisuuteen. Sieltä ei irtoa yksityiskohtia. Onneksi minulla on tallella, samoin 1999 pelastamani kalenterit.  Olen huoletta jättänyt ne jälkeeni lähtiessäni maailmalle. Äiti on myöhemmin jossakin vaiheessa kerännyt sisarusteni ja omia muistojani pahvilaatikoihin. Nyt iloitsen siitä. Kiitos äiti! Valitettavasti en ehtinyt silloin haalia aivan kaikkea mustiin jätesäkkeihin.

Kalenterissani 19-vuotias nuori nainen kertoo, mitä on kunakin päivänä tehnyt. Muistot vyöryvät pilven tavoin ylleni. Muistan kylmän ja lumisen Helsingin ja osoitteessa Runeberginkatu 65 A sijaitsevan asunnon, jonne olin muuttanut koulukaverieni luokse jossakin vaiheessa lokakuuta Vartiokylästä. Kun tulkitsen kalenterini merkintöjä, huomaan, että myöhemmin kovin pitkiltä tuntuneet ajanjaksot ovat vain pari viikkoa.

Maritan ja Urhon häät Vartiokylän Ahdekaunokinkadulla joskus 1950-luvun alkupuolella. Äitini seisoo aivan keskellä Maritan äidin rva Löfmanin vierellä.

 

Olin lokakuussa tullut Vartiokylään vanhempieni hyvien ystävien Urhon ja Maritan kanssa. He kuuluivat tiiviisti lapsuuteni ja vierailivat kotonani usein. Olin jo lapsena, 10-vuotiaana ollut heidän luonaan. Tässä linkki erääseen postaukseeni, jossa kerron heistä tarkemmin. Olen käsitellyt heitä usein muulloinkin kuten myös useita tähänkin postaukseeni liittyviä yksityiskohtia. Nyt yksityiskohdat menevät tunteiden tasolle, syvemmälle, kuoren alle, ne saattavat johdattaa pidemmälle, ne eivät ole enää pelkkää faktaa.

Nuoren naisen maailma on täynnä haaveita, unelmia, rakkautta, tunteita, kaipausta, ikävää, surua. Toisaalta niitä muistoja on ihana käsitellä, tutkia ja kirjoittaa. Silti aika, jonka varaan niitä varten jää aina kovin lyhyeksi. Joku ulkopuolinen voisi todellakin saada niistä paljon paremman kertomuksen, vaikkei se olisikaan niin todenmukaista kuin omani. Muistan niin paljon enemmän, kuin mitä kalenteri ja valokuvat kertovat. Sen ajan päiväkirja on kuten olen maininnut, hyvin kryptinen, mutta se antaa silti kuvan tunnetiloistani.

Innostuin skannaamaan samalla muitakin negatiiveja. Valitettavasti negatiivit ovat melkein aina kärsineet. Ne ovat pölyisiä ja niissä on muitakin vaurioita. 

Tässä Manu-koira. Vanhasta rouvastakin on jossakin kätkössä hänestä ottamani yksittäinen valokuva, mutta en sitä ole juuri nyt löytänyt

Tuo 1960-luku tuntuu nyt niin kiehtovalta, että jatkan siitä. Kun olin päässyt Helsinkiin, kalenterini mukaan vasta sunnuntaina 9.10., aloin etsiä töitä. Kalenteriani tutkiessani olen erityisen yllättynyt siitä, että asuin Lehtosten luona Vartiokylässä vain parisen viikkoa. Jouduin ulkoiluttamaan Manu-nimistä isoa koiraa, joka hyppäsi isäntäväen lähdettyä aina sänkyyni herättäen minut. Alakerrassa asui Maritan vanha ruotsinkielinen äiti, joka halusi seurustella. (Tätä kirjoittaessani kaikki materiaali rinnallani tajusin, että hänen etunimensä oli Elsa, löysin hautahauista jopa hänen hautapaikkansa.) En ehtinyt lähteä kaupungille kuin vasta iltapäivällä. Isäntäväki rakasti tekemiäni unelmakääretorttuja, niitäkin piti ehtiä välillä leipomaan. Ei mennyt kuin pari viikkoa, kun koulukaverini Hämeenlinnasta löysivät minut. He istuivat odottamassa minua, joka olin viettänyt aikaa erään Kaisun kanssa, johon tutustuin 18.10. aloittamallani valokuvakurssilla Annankadulla. Kaisun kanssa tapasimme usein muutenkin ja kävimme yhdessä mm. elokuvissa.

Tässä ottamani kuva kouluajoilta näistä kolmesta ystävästäni. Surullista on, että heistä kaksi on jo kuollut.

Sain sentään työpaikan, sillä marras-joulukuun 1966 olin joulumyyjäapulaisena Stockmannilla. Minulla oli hurja ikävä poikaystävääni, jonka kanssa olin seurustellut noin vuoden päivät. Hän oli minua kaksi vuotta nuorempi naapurinpoika, joka halusi välillä viettää aikaa omien kavereidensa kanssa. Näin jälkikäteen ajatellen, olin varmaan tuskaisen riippuvainen hänen rakkaudestaan. Kuten myöhemmistä elämänvaiheistani huomaan, minulla oli kiihkeä tarve saada rakkautta. Ehkä se ei kuitenkaan näkynyt aina päällepäin, koska olin aina hyvin aktiivinen muissakin asioissa. Tai sitten näkyi ja tuntui. Lopun alku suhteessamme saattoi alkaa jo tuolloin tai aiemmin kuten päiväkirjassani ounastelin.  Näin kaukaa katsottuna, olisin voinut olla niissä muissa asioissa paljon johdonmukaisempi ja tavoitteellisempi. Se olisi nyt ohjeeni nuorelle itselleni.

Tämä kuva saattaa olla seuraavasta asunnostamme Munkkiniemessä?

 

1960-luvulla kaikki oli kovin vaikeaa verrattuna tämän päivän nuorten elämään. Opiskelu- ja työpaikat olivat tiukassa, rahaa oli vähän käytettävissä. Jossakin piti asuakin, yleensä asuttiin alivuokralaisena ja nähtiin nälkää. Rahapula oli ikuinen seuralainen. Jos sai työpaikan, se helpotti asioita, mutta palkka ei riittänyt koko kuukaudeksi.

Mutta muistan vieläkin, kuinka joulukuussa nautin työstäni Stockmannin paperiosastolla. Olin synnynnäinen työntekijä, samanlaisia ovat olleet tyttäreni ja hänen tyttärensä. Paperitavara on aina ollut minulle tärkeää ja nyt olin elementissä myydessäni sitä. Paperiosasto sijaitsi silloin keskeisellä paikalla Stockmannin ensimmäistä kerrosta, siinä missä joskus myöhemmin oli huiveja, laukkuja ja muuta vastaavaa. Päivät olivat pitkiä, lauantai oli tietysti myös työpäivä. Marraskuun alussa oli sentään Pyhäinpäivä 5.11., joka sattui lauantaille. Pyhät olivat vapaita. Lähdin heti perjantaina Hämeenlinnaan, jossa poikakaverini oli vastassa. Seuraavana aamuna kävin herättämässä hänet. Illalla olimme jossakin häissä Rengon seurahuoneella, josta palasimme vasta yöllä. Sen olen kokonaan unohtanut enkä mainitse edes nimiä almanakassani. 

Tämä kuvan olin ilmeisesti ottanut samaan aikaan kuin ne uuden vuoden kuvat. Sisareni Päivikki (kuoli 2011) leipomassa vanhempieni keittiössä

Sunnuntaina ehdimme vielä kävelylle, mutta minun oli töiden takia palattava Helsinkiin. Tulin kipeäksi ja olin sillä viikolla yhden päivän poissa töistä.  Kun kirjoitan tulleeni kipeäksi, olin hienotunteinen, koska en voinut kirjoittaa, että minulla alkoivat kuukautiset.  Koko nuoruuteni kärsin vaikeista kuukautisista. Yksi päivä meni joka kuukausi hukkaan, en voinut tehdä mitään. Niin kävi jo kouluaikoina, kun minun oli pakko päästä pois luokasta. Työt kuitenkin jatkuivat. Kävin edelleen valokuvien kehityskurssia, joka oli itse asiassa yksityinen valokuvalaboranttikurssi.  Perjantaina tehtiin töitä kello kuuteen saakka, mutta sen jälkeen vielä menin ystäväni Leenan kanssa elokuviin katsomaan elokuvaa ”Käpy selän alla”.  Kirjoitin poikaystävälle kirjeitä. Viikonlopun vietin Helsingissä ja pelasin Sinin ja Sadun ja jonkun Ollin kanssa korttia lähes koko yön. Leena oli lähtenyt Hämeenlinnaan.

Sain ensimmäisen palkan 14.12. Se oli toki vain puolen kuun palkka. Olen kirjoittanut sille päivälle summan 129,20. Jos se tarkoittaa käteeni (käteisenä kirjekuoressa muuten) saamaani rahaa, se on nykyarvon mukaan 244,40 euroa. Maksoin siitä samalla viikolla kurssimaksun värifilmin kehittämisestä 65 markkaa. Lokakuussa olin jo maksanut toiset 65 mk. Enkä yhtään muista, että äitini serkku Aino Käpylästä ja Marita Vartiokylästä kävivät minua katsomassa.

Siihen aikaan yleensä kirjoitettiin kirjeitä tai soitettiin. Mutta kuka otti vastaan soiton, jos taloudessa tai asunnossa oli puhelin. Usein ei edes ollut. Edellä mainitsemani Aino oli soittanut äidilleni ja ihmetellyt, kun en ole pistäytynyt (erikoinen sana äidin mielestä). Äitini kirjoitti minulle siitä 11.11.1966 päivätyssä kirjeessään, joka on säilynyt.

Mutta kuka oli salaisen ihastukseni kohde marraskuussa 1966? Se kesti runsaan viikon päivät, kitkin sen itsestäni. En missään kerro nimeä enkä mitään muutakaan, josta voisin tunnistaa henkilön. Todennäköisesti se oli työpaikalla joku henkilökuntaan kuuluva. Äkkinäisiä mielikuvia työntyy tajuntaani, en saa niistä kiinni, jotta voisin tunnistaa henkilön. Olin tulta ja tappuraa, mutta hillitsin itseni.  Se joku miellytti minua kovasti, mutten koskaan ilmeisesti tutustunut häneen sen paremmin. Taistelin tunteitani vastaan. Ja voitin.

Runeberginkadun keittiössä Sadun kanssa juomassa teetä. Melkein muistan kuvanottohetken! Kalenterini mukaan kuvia on otettu enemmänkin?

 

Asumiseni Runeberginkadulla kesti vain pari kuukautta, vaikka mielessäni se tuntuu pidemmältä. Asuin siellä samassa huoneessa kolmen kouluaikaisen ystäväni kanssa. Nukkumispaikkani oli patjalla lattialla. Jo marraskuussa kävimme Leenan kanssa katsomassa alivuokralaisasuntoa Munkkiniemessä. Muutimme uuteen paikkaan Laajalahdentielle helmikuun 1 päivänä 1967.  

Stockalla ollessani tutustuin myös muihin ihmisiin, mutta mitään pysyvää ystävyyttä ei syntynyt.

Leena aloitti myös työt Stokkalla lauantaina 10.12.1966. Silloin vasta asuinkumppanini tajusivat, miksi olin aina iltaisin niin väsynyt ja saatoin nukkua sikeää unta patjallani muiden juhliessa. 

Asuintalo Rengon keskustassa, jossa vanhempani asuivat 1966 (toisen kerroksen ikkunat). Vieressä oikealla keskustalo, jossa oli kunnanvirasto, Osuuspankki ja Rengon Sähkö, joka oli ensimmäinen työpaikkani kevät-kesä 1966. Talot on purettu 2010-luvullaja tilalla aivan muuta.

 

Viikonloppuina eli lauantaisin töiden päätyttyä riensin aina kotiin Renkoon. Kuljin bussilla Hämeenlinnaan ja sieltä toisella bussilla Renkoon. Muistan vain, että raahasin aina isossa laukussa (ruskea säkkimallinen) tavaroita mukana. Poikaystäväni tuli sunnuntaina 4.12. mukanani Helsinkiin, koska sillä viikolla oli itsenäisyyspäivä tiistaina ja saisimme olla kahden asunnossa muiden ollessa poissa. Hän lähti takaisin itsenäisyyspäivän iltana, jolloin vuodatin jo ikävääni päiväkirjaani.  Seuraavan kerran hän tuli joulun alla. Silloin loppuivat työni.

Mieleeni on erityisesti jäänyt itsenäisyydenpäivän aikainen yhdessäolomme, jossa varmaan yhdistyy myös se toinen käynti myöhemmin, kun vietimme aikaamme kuljeskelemalla kaupungilla, käymällä elokuvissa mm. katsomassa Clauden Lelouchin Mies ja nainen ja nukkumalla.  Kuvasin myöhemmin eloamme lumoavana. Aina paljon myöhemmin, ehkä vieläkin Runeberginkadun talon ohi kulkiessani osasin katsoa sitä ylimmän kerroksen sivuseinää, johon lumi tuprutti ja jonka takana me nuoret olimme silloin. Olisiko myöhemmin käynyt niin, että viime vuosina  viereistä taloa on korotettu niin, että seinä peittyi. Ruuhkavuosina 1970-luvun lopulla asuin siinä lähellä Ruusulankadulla eikä minulla silloin vielä ollut aikaa muistella nuoruuden hurmaavia hetkiä.

Ja sitten oli se uuden vuoden 1967 vastaanotto poikaystäväni vanhempien mökillä. Oletan niin, koska olimme käyneet edellisenä iltana siellä lämmittämässä. Aika kilttiä meidän juhlinta oli, vaikka kotiin tulimme vasta aamulla 7:n aikaan. Skannaamiani negatiiveja en kuitenkaan liitä tähän. Ehkä joskus myöhemmin (lisäys 4.12.2022).

Tammikuussa hain sitten töitä PYP:ssä ja pääsin aloittamaan lähes välittömästi. Marita Lehtonen oli kertonut minusta eräälle ruotsinkieliselle ystävälleen, jonka voisin mainita suosittelevan minua. Hän tiesi, että minulla oli erinomaisen hyvä käsiala? Se ei nyt edes pitänyt paikkaansa,

Haettuani maanantaina 9.1.1967 työtodistuksen Stokkalta, menin Pohjoismaiden Yhdyspankin työhönottoon Aleksanterinkatu 30:een, jossa minun piti kysyä kamreeri Gustafssonia. Kamreeri suhtautui minuun tietenkin aika nuivasti, mutta tarkasteltuaan asiaa, otti muistaakseni puhelimitse yhteyttä jo samana tai seuraavana iltana ja pyysi minua tulemaan töihin keskiviikoksi 11.1. Olin juuri niihin aikoihin vielä erityisen kiireinen valokuvakurssin kanssa, joten hän on saattanut yrittää tavoittaa minua aiemmin. Kukaan ei välttämättä ollut kotona vastaamassa puhelimeen. Suosittelija taisi olla tärkeä henkilö!

Asuimme silloin vielä suuressa Runeberginkadun asunnossa, neljä tyttöä samassa huoneessa. Päävuokralaiset, kaksi noin 30 vuoden ikäistä naista, olivat nk. ikuisia opiskelijoita, meistä he vaikuttivat jo vanhoilta.

Tässä kuva vanhemmistani. Kuva lienee huhtikuulta 1968, kun isäni täytti 50 vuotta.

 

Otsikko tälle postaukselle syntyi siitä, että syyskuun puolivälissä 1966 olin kirjoittanut kalenteriini "Minun on lähdettävä". Oli aika jättää lapsuuden ja nuoruuden koti lopullisesti. Ilmapiiri alkoi olla painostava ja stressaava. Olin päässyt keväällä ylioppilaaksi, olin ollut kesäkuussa kaksi viikkoa pyrkimässä Ateneumiin elokuvaohjaaja-linjalle pääsemättä, olin osan aikaa kesästä töissä enkä sitten syksyyn mennessä ollut yrityksistäni huolimatta onnistunut saamaan töitä. Vanhempani katsoivat minua jo pitkään. Syntyi myös riitoja. Olin pistänyt kaiken yhden kortin varaan. Muut koulutoverini olivat olleet paljon viisaampia ja hakeneet yliopistoon ja päässeet aloittamaan opiskelunsa. Kapinallisuus ei auta.

Edellisen vaiheen jälkeen alkoi taas uusi vaihe, mutta siihen saatan palata joskus myöhemmin, kun on sen aika. Nyt minusta tuntuu, että tuosta edellisestä ajasta on vielä paljon kaivettavaa...