Kutittelen muistiani

Istahtaessani läppärini ääreen minulla oli mielessä kaksi juttua: aloitanko oman seuraavan blogipostaukseni tai aloittamattoman tekstin sukukirjaa varten. Ratkaisu tuli eteeni niin kuin aina yleensä sattumalta. Pieni talitiainen tuli koputtamaan edessäni olevaan ikkunaan, neljänteen kerrokseen. Oman rakkaan äitini ”alter ego” tai vain nälkäinen pikkulintu. Minullehan talitiainen on aina symboloinut äitiäni.

Siinä nuoruuden päiväkirjoja (kuva 27.1.2023)

Aamulla herättyäni ajattelin tulevan päivän tekemisiäni, lähinnä kirjoitussuunnitelmiani. Edellisen blogipostaukseni jälkeen minua ovat alkaneet kaivertaa monet asiat menneisyydestäni, jotka olen haudannut syvälle tietoisuuteeni. En ole unohtanut asioita, mutta en ole halunnut ajatella niitä. Niissä on aika paljon käsiteltävää. Luonnollisesti olen aiemmin valinnut itselleni helpoimmat asiat tai ne ovat syystä tai toisesta tulleet ajankohtaisiksi. Loogista on jatkaa lapsuudesta, sillä sieltä löydän paljon muistoja, joita olisi kiva katsella eri suunnilta. Itse asiassa juuri ne ovatkin olleet nyt pyrkimässä etualalle eli kaukaisimmat lapsuuden muistot.  Toisaalta rinnalla ovat edelleen vanhempieni kokemukset ja niiden tarkastelu suhteessa heidän lapsiensa elämään. 

Kävin hakemassa omenia ystävättäreni omenapuusta, jonne jäi minun jälkeeni mielettömästi omenia. Pihan ainoan omenapuun oksista osat roikkuvat omenista raskaina maahan saakka. Kyseiset omenat ovat myöhäistä lajiketta ja ne säilyvät pitkälle syksyyn. Juodessamme kahvia, kerroin myös hänelle, että oma historiani tunkee esille hyvin voimakkaasti odottaen, että käsittelen sitä kirjoittamalla. Hänestä ajatus on kauhea, mutta hän myönsi, että ehkä se voi olla jollekin toiselle hyväksi. 

 

Tutkiessani itseäni, ajattelen siis samalla myös kaikkia ennen minua eläneitä ja perheeni jäseniä. Ihmisten kohtalot kietoutuvat toisiinsa, mutta tunnen vain oman historiani. Vanhempieni osalta joudun ohittamaan paljon asioita, koska en tullut aikoinaan kysyneeksi. Jos olisin tiennyt, että tulen aikanaan kirjoittamaan juuri näistä asioista, olisin kysellyt. Kokemukseni on, että olemme hyvin varovaisia haastatellessamme ihmisiä heidän elämästään ja ajatuksistaan, ettemme edes rohkene kysyä kaikesta. Kaikki eivät edes vastaisi kysymyksiimme. Ihmisten häpeätaakka on suuri. He ovat koko elämänsä keränneet taakkaa ja saattavat pitää kysymyksiä yksityisyyteen kajoamisena, vaikkei kukaan ole julkistamassa heidän elämäänsä.

Kaltaiseni sukututkija, joka on tutkinut jo omia sukujaan ristiin rastiin ja aika paljon muidenkin sukuja, on astunut toiselle askelmalle. Kunnioitan kaikkia ihmisiä katsomatta syntyperään ja heidän tekemisiinsä. Katselen ihmisiä sekä eläviä että kuolleita suurella hellyydellä ja yritän päästä lähemmäksi. Teen näin erityisesti jo meitä edeltävien ihmisten osalta. Onhan siinä vaikeutensa. Arkiston asiakirjat kertovat vain kylmät faktat, joiden taakse haluan kaivautua.  Vaikkapa jos löytyy oikeuden pöytäkirjoja, niistäkin voin rivien välistä lukea muiden talteen kirjoittamaa, mutta loppu on kerättävä ja kuviteltava. Osittain sama koskee myös itseäni, kun ajattelen muiden itseeni tekemää vaikutusta. Pinnan alle jää paljon.

Myöhempiä päiväkirjoja osa tässä. (kuva 27.1.2023)

Varhaislapsuudestani minulla on vain joitakin hajanaisia välähdyksiä. Muistan, kuinka olin parina kesänä mummoni eli äidinäitini luona, hänen, jonka äidin salaisuuden olen nyt selvittänyt. Kuten oma äitini on myöhemmin kertonut, mummo ei ollut mitenkään lapsirakas, vaikka hänelle oli syntynyt 13 lasta ja vaikka hän piti lasten pyhäkouluja juuri ainakin niihin aikoihin, kun olin hänen ja papan luona Anjalassa. Kävinkin niissä hänen kanssaan, mutta en muista muuta kuin, että juoksin perässä, kun hän viiletti tietä pitkin taloon, jossa pyhäkoulua pidettiin.

Oleskellessani isovanhempieni luona ehkä viikon pari kahtena kesänä, olin ehkä 7–8-vuotias.  Nukuin yöni yksin keittiön vieressä olevassa huoneessa ja tein varmasti kaikenlaista askaretta, mitä pyydettiin. Muistan, että en pystynyt syömään mummoni kirnuamaa voita. Sitä säilytettiin keittiön lattian alla olevassa kellarissa. Juoksentelin heidän mökkinsä ankeassa ympäristössä peläten käärmeitä. Ympäristö oli pelkkiä ruohoa kasvavia peltoja, joiden takana oli vaikeakulkuista metsää. Kaipasin mielettömästi kotiin ja sen vehmaaseen, ympäristöön viljapeltojen ja metsän äärelle.  Koinko silloin ensimmäiset yksinäisyyden ja yksin olon tunteet, tunteen, että minun on selvittävä omin voimin? En olisi edes uskaltanut pyytää apua mummolta. Isovanhempani olivat Karjalan evakoita, mummoni oli syntynyt 1892 ja pappa 1887 eli mummoni oli tuolloin noin 55-vuotias, tyttäreni ikäinen.

Samalla aukealla kuin isovanhempieni mökki oli, ei ollut muita taloja, oli vain vaikeakulkuista maastoa. Sieltä oli useita kilometrejä matkaa Anjalan keskustaan, jossa jouduin eräänä kesänä käymään pyöräillen hammaslääkärillä. Koska osasin silloin ajaa pyörällä, olen ollut siellä ainakin koulun 1 ja 2 luokan välissä. Koulua aloittaessani syksyllä 1954 en osannut ajaa vielä pyörällä. Siihen aikaan lapset opettelivat ajamisen aikuisten pyörällä. Mieleeni on jäänyt jännitys ja pelko ajaessani metsätietä, yrittäen muistaa, että kääntyisin oikeaan suuntaan eräästä risteyksestä.

Lapset pakotettiin 1950-luvulla hyvin aikaisin itsenäisiksi. Jäin miettimään, miten se vaikutti meidän luonteeseemme. Olinhan ollut pikkulapsesta saakka itsepäinen ja halunnut tehdä kaikki asiat itse. Mutta lapsi on lapsi. Kuuluiko sen ajan vanhempien kasvattaa lapsesta varhain mahdollisimman itsenäinen. Olinhan jo pienestä pitäen saanut käydä kaupassa yksin, pimeässäkin taskulamppu kädessä. Mutta sainko vanhemman läsnäoloa ja hellyyttä? Meitä lapsia oli tuossa vaiheessa jo neljä tyttöä ja kaikilla oli omat tarpeensa.

Tämän kuvan ajankohdan pystyin varmentamaan ensimmäisestä päiväkirjastani. Sen isäni on ottanut 12.5.1957. Mummolla on ollut syntymäpäivä ja oli äitienpäivä. Hän istuu keskellä ja minä hänen edessään. 

Äitini kertoi aikoinaan minulle, että minut lähetettiin tarkoituksella lyhyiksi ajoiksi pois kotoa. Äitini mukaan tarvitsin lomaa. Hoidin nuorempia sisaruksiani liian innokkaasti, opetin ja hoivasin heitä. En itse muista siitä mitään. Jälkikäteen olen ajatellut sen olleen vain opettavaista. Siitä varmaan syntyi itselleni myös myöhemmin ajatus, etten halua itselleni koskaan lapsia. Aikoinaan vanhemmat sisarukset hoisivat nuorempia. Olihan äitini joutunut lapsena samalla tavalla ja paljon enemmän hoivaamaan lukuisia sisaruksiaan ja myöhemmin piikana hoitamaan muiden lapsia ja kotielämiä. Se sai hänet kaipaamaan itsenäisen naisen elämää, minkä hän oli saanutkin aloittaa ennen sotaa. Hän lienee kokenut varhaisen lastenhoidon omille lapsilleen ei-toivottavaksi elämäksi. Tiedä häntä.

Joka tapauksessa äitini kaipasi aina myöhemmin itsenäisen naisen elämää, mitä hän ei perheen perustamisen jälkeen enää koskaan kokenut. 1950-luvulla hän koki itsensä lapsentekokoneeksi ja häpesi itseään hänet tunteneiden edessä. Olin siitä tietoinen jo kovin nuorena ja se jätti minuunkin omat jälkensä. Koin äitini tyytymättömyyden ja vaikeudet ja olin myöhemmin neuvomassa häntä eroamaan. Eihän siitä olisi mitään tullut.

Ensimmäiset muistoni ovat ajalta ennen koulun alkua. Yksi muistoista on kaivellut minua ennenkin. Olen ollut oletettavasti vanhempieni mukana matkalla jonnekin linja-autolla. Kesken matkan auto syttyi palamaan ja väki joutui ulos autosta. Muistan, että paikka oli korkealla mäellä ja alhaalla vilkkui järvi. Olimme ehkä matkalla jonkun sukulaisen juhliin. Mutta missä ja milloin? Muistaakseni kysyin sitä kerran äidiltä. Hän taisi vastata, että kysymys oli joistakin juhlista, muttei muistanut tarkemmin. Olen itse päätellyt, että vierailupaikkakunta oli joko Askainen, Säkylä tai Mietoinen. Ajankohta 1950–1951. Vanhemman sukupolven sukulaisia oli vielä elossa? Heihin pidettiin yhteyttä. Tiedän, että yhtäkään ihmistä, joka muistaisi, ei ole enää elossa. Hurja ajatus.

Aloitin kansakoulun 1.9.1954. Siitä jatkan myöhemmin tai en, jollen ehdi. Sitä edeltävältä ajalta on olemassa jo paljon muistoja, joiden kaikkien ajankohtaa en pysty ehkä koskaan tarkentamaan. Ajattelen, että ehkä on paras ottaa niitä esille, kun ne nousevat pakolla esiin.

Olen kirjoittanut paljon blogipostauksia vuosien mittaan enkä aio nytkään lopettaa. Monissa blogeissani olen jo käsitellyt lapsuuttani. Tämä kirjoitus on eräänlaista herättelyä, josko löytäisin uuden erilaisen näkökulman, josta edetä. On ehkä aika alkaa kaivaa vanhimmat paperit ym. esille ja ehkä lopulta ne käsiteltyäni hävittää ne. Hurjaa, sillä oikeasti minulla ei ole nyt aikaa siihen muuten, kuin pala kerrallaan. Samoin on ollut aiemmin, mikä tulee esille blogeistani.

Nähtäväksi jää, miten käy.  Arkiset päivittäiset askareet haukkaavat aina ison osan päivästä, tulee väsymys, on levättävä. Lopetellessani tätä, äitini ” alter ego” ilmestyi taas parvekkeen reunalle. Lähdin sulkemaan pientä aukkoa parvekelasissa ja huomasin, että talitiainen olikin päässyt jo sisälle. Avasin lasit selälleen ja yritin hätistää lintua pois. Yhtäkkiä sisällä nukkumassa ollut Minni-kissa ryntäsi parvekkeelle ja lähes tarttui lintuun. Sain petokissa Minnistä otteen ja vein mustan pantterin sisälle, mutta hän pysytteli kiihkoa täynnä naukuen ovella. Tapahtuman jälkeen lintu tippui parvekkeen reunan kuiluun ja on nyt siellä. Ikkunat ovat auki. Kissa juoksee sisällä ympäriinsä ja minä odotan, että tiainen pääsisi omin voimin pois.

Myöhemmin. Ei päässyt. Jouduin auttamaan pitkällä kepillä ja nostamaan rääkyvän linnun vaivalloisesti ylös ja vapauteen. Loppu hyvin, kaikki hyvin. 

Mummon päänsäryt

Tosikkohämäläisenä perusihmisenä ja puolikarjalaisena olen huomannut, etten oikein aina ymmärrä ihmisiä, joitakin heistä.  Se saattaa myös johtua ikääntymisestä. Ei enää jaksa kaikenlaisia turhanpäiväisiä juttuja. En odota kyllä muidenkaan kestävän minun tylsiä tarinoitani sukututkimuksista, historiasta tai vaikkapa talokaupoista, puutarhanhoidosta, omasta  historiastani tai jonkun ammoin kuolleen tuntemattoman historiasta.  Facebook  on sellainen paikka, jossa juuri kevyet ja tyhjänpäiväiset jutut rehottavat. Huonot ja epätarkat valokuvat kaikesta liikkuvasta ja omasta itsestä ovat siellä kova sana. Kaverit kehuvat ja kiittävät. Siellähän minäkin riekun omia juttujani, niitä lyhyitä, koska aikani ei riitä pitkiin blogeihin, joita rakastan. Toki nekin voivat olla lyhyitä, mutta kun pääsen alkuun, ei loppua näy. Ihminen saattaa muuttua vanhetessaan joka tapauksessa pitkästyttäväksi. Meitä on monenlaisia.  Ja sovimme silti kaikki tähän maailmaan.

Olin torstaina kuuntelemassa mielenkiintoista sotahistoriaan ja puhujan omaan henkilökohtaiseen historiaan liittyvää tarinaa.  Kysymyksessä oli  Suomen sodissa merkittävän K. L. Oeschin elämäntarina, josta hänen pojanpoikansa Klaus Oesch oli kertomassa.  Tarina on juuri nyt taas erityisen ajankohtainen, koska parisen viikkoa sitten ilmestyi Vesa Määtän kokoama ja kirjoittama valtavaan lähdeaineistoon perustuva elämänkerta. Ostin sen jopa itselleni Kirjamessuilta Gummeruksen osastolta. Sisareni kävi luonani tällä viikolla ja muisteli äitimme aikoinaan puhuneen Oeschistä. Ei ole mikään ihme, sillä niin merkittävä hän on Karjalan komentajana ollut. Kirja pyrkii puhdistamaan Oeschin maineen ja kunnian, mikä onkin ihan aiheellista. 

Tapani mukaan vedin siinä kuunnellessani ajatuksissani  taas yhteyksiä omaan historiaani ja kokemuksiini. En kai osaa enää olla muutenkaan. Siis vain kuunnella ja sitten unohtaa.  Pitkä elämä takanapäin tekee mahdolliseksi löytää runsaasti yhtymäkohtia toisten ihmisten elämien kanssa. Kun 1960-luvulla asuin toisen sotapäällikön Erik Heinrichsin (1890-1965) kodissa Kulosaaressa alivuokralaisena, olisin voinut hyvin haastatella vuokraemäntääni, sotapäällikön leskeä Maria Heinrichsiä hänen elämästään sodan aikana. Mutta mitä minä työnheitukka silloin olisin osannut? Hän olisi varmaan ollut mielissään, jos olisin ollut kiinnostunut.

Tässä iässä tuntuu siis mahdottomalta olla enää "puhdas paperi", kun historiaa on jo niin paljon takanapäin. Auttamatta ajautuu muistelemaan, yhdistelemään ja ajattelemaan, entä jos.... Kannustan jälleen kerran muitakin paneutumaan muiden historian lisäksi omaan historiaansa. Kukaan muukaan ei meidän tuntemattomien ihmisten osalta tee sitä. Kun poistumme  tästä maailmasta, historiamme valuu meistä maahan ja jäljelle jää tyhjä kuori. Ikään kuin emme olisi koskaan tehneet yhtään mitään. Ikään kuin meille ei ole koskaan tapahtunut mitään. Niin on käynyt vanhemmilleni. Jollemme me lapset tuo heidän elämäänsä näkyville, he kuolevat lopullisesti. Jollemme tee omaa elämäämme näkyväksi, meistäkään ei jää jäljelle mitään.

Mummoni

Pidän tiukasti kiinni oman mummoni hameenhelmasta ja kipitän hänen riuskojen askeltensa jäljessä pitkin soratietä kohti keltaista (se saattoi olla valkoinenkin) taloa metsän takana. Hän pitää siellä pyhäkoulua kylän lapsille. Voin kuvitella näin tapahtuneen, mutta en muista sitä. En muista mummoni tuoksua, vaikka muistan, että hän tuoksui jollekin. Hän oli rauhallinen ja lempeä.  Äitini muisti hänet toisenlaisena.  Hän ei koskaan pitänyt lapsiaan sylissään. He joutuivat pienestä pitäen ahertamaan, hoitamaan myös pienempiään. En muista mummostani muuta kuin, että hän oli pyöreähkö ja lempeä. Hän kirnusi voita, jota en pystynyt syömään. Se oli hapanta. En kyllä muista, että hän olisi pitänyt minua silloin 7-vuotiasta sylissään.

Vaikka kuinka pinnistelen, en muista mitään sen enempää. En muista edes hautajaisia ollessani 12-vuotias. Muistan vain sen kauhun, jonka vallassa elin vuosikaudet, unet, joita näin. Minun olisi pitänyt mennä katsomaan häntä avatussa arkussa, niin tekivät serkkuni ja siskoni. Uneksin vuosikaudet siitä tilanteesta. Kaukana oli arkku, jonka lähelle en uskaltanut mennä, en edes katsoa siihen suuntaan. Sitten näin haudan, josta törrötti jalka.

Muistan ehkä sen, kun riehuimme kotona hänen ollessaan vierailulla ja lapsenvahtina. Hän huusi meille silloin ”Menkää siitä kartanolle.” Me nauroimme, koska emme tienneet, mitä hän tarkoitti. Kun hän täytti 65 vuotta, oli isot juhlat. Kakuissa oli voikreemiä täytteenä ja kuorrutuksena. Olivatko ne siellä kellarissa keittiön lattian alla vai missä?  Joka tapauksessa kävimme sormellamme vetämässä makupaloja kakkujen kuorrutuksesta. Ketkä me? Varmaan sisareni ja serkkuni?

Miksi en muista enempää.  Uskon, että vanhemmat ja nuoremmat serkkuni  ja sisareni muistavat paljon enemmän. Mutta kirjoittavatko he siitä, jakavatko he tietonsa tuleville polville? Pitäisikö minun alkaa haastatella heitäkin ja kirjoittaa heidän muistamansa asiat  ylös.  Heistä moni vietti kuitenkin paljon enemmän aikaa mummomme kanssa.

Mummo olisi voinut kertoa jotakin äidistään, josta oma äitini sanoi vain pari asiaa. Hän olisi tiennyt oikean isänsä, vaikka kirkonkirjojen mukaan hän syntyi äpäränä.  Mutta olisiko hän kertonut minulle mitään, jos olisin osannut kysellä?

Miten olisin silloin edes osannut kysyä mitään? Minulla ei ollut yhtään elämänkokemusta.  Olen usein ihmetellyt lukiessani, kun joillakin ihmisillä tuntuu olevan sekin puoli hallussaan pienestä pitäen. Mutta voiko siihen luottaa? Monet ovat todella hyviä tarinan kertojia, väliin voi sepittää omiaan.

Päänsärky

Minun ikäisenäni mummoani ei enää ollut. Olen usein ennenkin muistellut näitä samoja asioita ikään kuin yrittäen irrottaa aivosoluistani jotakin lisää pääsemättä pidemmälle.  Päätäni alkaa särkeä. Sitä särkeekin aika usein nykyään. Hermojen jännitys ja stressi eivät ole mukavia seuralaisia. Elämä voisi olla aivan toisenlaista ilman niitä.

Joillekin ihmisille on ehkä todella vaikeaa muistaa, edes haluta muistaa, koska muistot tuovat mieleen ikäviä asioita. Niiden mieleen virtaamista voi estää monella tapaa.  Vaikkapa juomalla.  Vanhojen ihmisten alkoholinkäyttö on lisääntynyt suuresti.  Siitä puhutaan sittenkin todella harvoin. Harvat ovat kuitenkaan suoranaisia alkoholisteja, mutta suurkäyttäjiä. En tiedä aiheesta yhtään mitään muuta kuin vähän paheksun alkoholin kunniapaikalla pitämistä.  En käytä itse alkoholia.  Mieleeni tuli tässä kuitenkin, että se voi monelle ihmiselle olla keino välttää surullisia ajatuksia, syyllisyyden tunteita, ikävää ja yksinäisyyttä. Joitakin se auttaa olemaan hauska ja iloinen. Edes hetkeksi. Elämä saattaa olla aika ankeata ilman viinaa.

  

Jos minä alkaisin juoda kestääkseni paremmin, saisin vielä kauheamman päänsäryn. Ihan oikeasti. Olen tuntenut ihmisiä, jotka eivät tiedä, mitä päänsärky on. Se on muuten sitä, että päätä koskee ihan oikeasti, oksettaa ja on paha olla.  Suurin osa päänsäryistäni tulee sään vaihtumisista, ilmanpaineen pienet heilaukset tuntuvat päässäni, joskus jopa pari päivää aiemmin.  Niin on ollut koko elämäni. Niihin päänsärkyihin eivät auta pillerit kuin vain lyhyeksi hetkeksi. On vain kestettävä. Tieteellisesti  tai tutkimuksissa ei ole oikein pystytty tällaisia asioita todentamaan. Tässä olisi yksi koekaniini.

Päänsärky siis kiusasi taas tällä viikolla.  Ehkä se onkin vain keino hiljentää minut olemaan tekemättä mitään.  Sääli, että se rajoittaa kirjoittamista.  Eikä se ollut mummojen ja muistojen aiheuttamaa.  Pitää olla itselleen armollinen.