Elämää koronaviikolla

17.3.2020

Tänään on merkittävä päivä Suomen historiassa. Kun herään yöllä hetkeksi tai aamulla kokonaan, niin vasta hetken päästä tajuan, missä tilanteessa elämme. Eilen ajattelin jo, että siivoan tänään koko asunnon putipuhtaaksi ja teen kaikki sellaiset asiat, joita olen lykännyt vaikka kuinka pitkään. Tutkiminen, lukeminen ja kirjoittaminen menevät yleensä kaiken muun edelle. Siksi jätän kotitöitä rästiin, kunnes sitten suitsait yhtäkkiä siivoan tai teen muut työt pois alta. En tietenkään vielä tajua, mitä kaikkea on edessä. 

Perheeni ei pääse enää tapaamaan minua, pikkupojat eivät pääse jäätelölle mummin luo. En pääse enää tapaamaan vastasyntynyttä lapsenlapsenlastani. Alex varmaan kaipaa eniten mummin luona käyntejä. Hän ehti viettää viime lauantai-iltapäivän kanssani.

Kaikki yli 70-vuotiaat ovat ainakin kuukauden eräänlaisessa karanteenissa. Syy on toinen kuin niillä oikeasti karanteeniin kuuluneilla, virusta mahdollisesti kantavilla ulkomailta (Italia, Itävalta) palanneilta. Nämähän eivät  siitä välittäneet vaan menivät suoraan töihin ja altistivat suuren joukon virukselle.  Meitä ikäihmisiä halutaan suojella sairastumiselta. Luin vielä puoleksi unessa aamulla jostakin, että Ranskassa poliisi tarkistaa syyn ulkona olemiseen ja saattaa määrätä sakkoja. Se lienee meilläkin edessä, kun valmiuslaki tulee voimaan, koska laki mahdollistaa tarvittaessa erittäin suurien toimenpiteiden ottamisen käytäntöön. Melkein koko Suomi pistettiin ja pistetään nyt kiinni.  Myöhemmin tulemme kokemaan, mitä kaikkea muuta vielä tulee.

Jo tällä hetkellä kaikki sosiaalinen yhdessäolo tänä keväänä on peruttu. Minun osaltani se tarkoittaa kerhojen ja sukuseuratoiminnan perumista kokousten osalta. Toki voimme jatkaa toimintaa verkossa. Digitaalisuus ja mahdollisuus kommunikointiin sitä kautta on nyt suuressa arvossa. Kaikki tämä valuu hitaasti tajuntaani. Vähän kerrallaan, samoin kuin mitä aamulla herätessäni ymmärrän.

Hiljaisuus vallitsee kotiani ympäröivillä kaduilla. Miten se hiljeneekään vielä myöhemmin? Useat ihmiset ovat viime viikosta lähtien varautuneet ostamaan kauppoja tyhjiksi. Kävin eilen maanantaina lauantain tavoin kaupassa, mutta en taaskaan saanut kaikkea tarvitsemaani. Kaupathan tyhjennettiin paniikissa jo viime viikolla eikä kaikkia hyllyjä ole vielä saatu täytettyä.  Täytin myös auton bensatankin kaiken varalta.

Minulla ei ole nk. valmiusvarastoa. Olen muutenkin tarkoituksella viime vuosina ostanut vain kaiken tarpeellisen, jotta mitään ei tarvitse heittää pois. Kaupassa käydessäni olen myös kerralla ostanut aina vain sen verran, minkä jaksan kantaa autolta sisälle. Usein olen hakenut autottoman ystävättäreni mukaan kaupparetkelle. Niin tein eilenkin, koska hän ei ollut saanutkaan netin kautta saamiaan tavaroita suuren ruuhkan takia. Ostin samalla myös tarvittavaa tyttärelleni, joka oli kotona vatsatautia potevan poikansa takia.  Me vanhemmat jäämme hamstraamisessa muiden jalkoihin. Jos tilanne tästä vaikeutuu, niin tyttäreni ja tyttärentyttäreni tuovat kyllä ovelleni ruokaa.

Tänään tai huomenna käyn vielä kaupassa, ehkä on jo saatu täydennystä hyllyihin.

Suoraan sanoen, kirjoitin tästä tilanteesta nyt aivan liikaa. Anteeksi. Näitä on vaan jännä lukea sitten joskus vuosien päästä, kun tämän hetken asiat on jo ammoin unohdettu. Toivottavasti. 

Elämme nyt siis päivän kerrallaan. Ehdin jo siivota kylpyhuoneen samassa yhteydessä, kun värjäsin tukkani. Harmaa juurikasvu alkoi taas olla suoraan sanoen häiritsevä enkä ole edes käynyt sitten joulukuun leikkauttamassa hiuksiani.  Valoisat kevätpäivät ovat kaiken paljastajia. 

Ehdimme sentään hätäisesti tapaamaan vastasyntyneen 11.3.  Alex otti kuvan neljästä sukupolvesta.

En saa tätä blogia  valmiiksi tänään, kun mielessä pyörii niin paljon asioita.

Perheemme lähetteli tänään Whatsupissa onnentoivotuksia Saksaan Karinille, jolla on nyt syntymäpäivä. Karin on tyttäreni perheen saksalainen Oma ja Uroma (isoäiti ja iso-mummo), tyttäreni isän vaimo. Hän on meille hyvin tärkeä henkilö, koska hän aikanaan loi katkenneet yhteydet uudelleen perheiden välille. Nyt hän muistaa kaikkien lastenlasten synttärit ja muut merkkipäivät ja joulun. Monta pakettia kulkee joka vuosi Saksasta Suomeen. He olivat tulossa kesäkuun alussa Suomeen, mökki on jo varattu.  Se matka on nyt kyllä vaarassa peruuntua.

Samana päivänä kuin Karinin syntymäpäivä oli aikoineen myös hänen miehensä Fredin ja minun hääpäivä. Mutta kuten olen joskus maininnut, niin en silloin enkä myöhemmin arvostanut hääpäiviä. Ehkä olisi pitänyt. Meillä 1960-luvun nuorilla oli kiire elämässä. Samoin on osalla tämän päivän keski-ikäisiä. Olisi hyvä vähän pysähtyä miettimään, mikä on tärkeätä. Nyt siihen on aikaa.

13.9.2015 Heimo Rumpunen ja Erkki Kipinoinen. Haimme Erkin matkalla Turkuun Kuolemajärvi-juhlille.

Minun piti saada myös aamulla kirjoittamani adressi postiin. Lauantaina 21.3. siunataan eräs helmikuussa kuollut kuolemajärveläinen mies, Erkki Kipinoinen. Laskin, että olemme yli kymmenen kertaisesti kaukaista sukua keskenämme molempien äitini vanhempien suvuissa. Hänet myös äitini tunsi. Hänet siunataan äitini syntymän 105-vuotispäivänä. Aion kirjoittaa Juuret Kuolemajärvellä-ryhmään pienen tarinan hänestä ja siitä, miten tapasimme ja mitä merkitystä sillä kaikella oli. 

keskiviikko 18.3.2020

Pääsimme ystävättäreni kanssa tänään jo aiemmin kauppakäynnille. Nyt sain ostettua kaiken tarvitsemani. Sanoinkin, että olen nyt valmis karanteeniin eli pysyttelen jatkossa kotona paitsi käyn silloin tällöin lenkillä.

Liikkeellä ennen puoltapäivää oli lähinnä vanhempia ihmisiä. Siihen aikaan on yleensä vielä melko hiljaista.

Kuulun myös sairauteni (nivelreuma) kautta riskiryhmiin. Olen nyt pitkästä aikaa suhteellisen hyvässä kunnossa, kun lääkityksen lisäämisellä (Trexan)sain tulehdusarvon (CRP) normaaliksi. Lähes koko viime vuosi oli ongelmallinen. En ole koskaan sairastanut influenssaa. Joskus harvoin, nykyään en edes joka vuosi, olen saanut nuhan. Äänen menetys pariksi viikoksi tammikuun lopulla johtui ehkä myös jostakin viruksesta. Olen vieläkin käheä, ääneni ei ole niin kirkas kuin se oli. Johtuuko se siitä, etten päiväkausiin puhu kenenkään kanssa enkä nykyään enää itsekseni vai ikääntymisestä? Reumaa ei varsinaisesti ole mainittu riskiryhmien sairautena.

torstai 19.3.2020

En jaksanut eilen kirjoittaa sen enempää. Kauppakäynnit rasittavat minua aina niin paljon, että usein kaikki energiani on sen jälkeen lopussa. Kun nuorempana meillä on ylenpalttisesti energiaa, niin vanhetessa on pakko tottua sen vähenemiseen. Osa päivästä kuluu levätessä. Tämä saattaa olla nuoremmille vaikea ymmärtää.

Tämä aamu valkeni kauniina ja aurinkoisena. Yöllä oli satanut. Nyt olisi ihana lähteä kävelylle. Ehkä lähdenkin. On vielä aikaista eikä ihmisiä ole liikkeellä. Raitis ilma tekee aina hyvää.

Taisi jäädä melkein viimeiseksi yhteiseksi tapaamiseksi pitkästä aikaa. Alexin synttärit minun luonani helmikuussa.

Tyttäreni tekee kotona etätöitä ja pitää kotikoulua pojalleen. Välillä pojille pitää tehdä ruokaa. Tyttärentytär hoitaa kohta kaksiviikkoista tytärtään ja kolmevuotiasta poikaansa. Isäkin lienee vielä isyyslomalla. Intissä oleva tyttärenpoika on ollut metsäharjoituksissa ja päässee nyt lomalle. Ja mummo on karanteenissa.

Tästä koronavirusepidemiasta on tullut mahdottoman paljon informaatiota kaikkia kanavia myöten. Olen kuunnellut osan TV1:n iltapäiväohjelmista ja ainakin yhdet uutiset. Aamuisin en koskaan avaa TV:tä. Ihmettelin eilen erikoislähetykseen tulleita tuhansia kysymyksiä. Eikö ihmisillä ole ollutkaan aikaa lukea tai kuunnella. Kaikki eivät ymmärrä edes tätä yli 70-vuotiaiden karanteenia. Muualla onkin jouduttu jo tarttumaan tiukempiin toimenpiteisiin.

Tänään HS kertoi Etelä-Korean tilanteesta. Siellä virus on nyt saatu hallintaan.  Yksi nainen, "potilas 31" asetti tuhannet ihmiset vaaraan ennen kuin hänet testattiin. Tämä potilas oli esimerkki siitä, miten tarttuva Covid-19 on. Sen jälkeen ryhdyttiin tiukkoihin toimepiteisiin ja testauksiin. Voit lukea artikkelin täältä. Kkaikki Helsingin Sanomien koronavirusta koskevat jutut ovat kaikille avoimia.

Tältä näytti aamulehtien hakumatkalla 18.3.2016

Keskustelin pari päivää sitten pitkään puhelimessa lapsuuden aikaisen ystävättäreni kanssa. Kirjoitin hänelle edellisellä viikolla syntymäpäiväkirjeen. Emme ole nyt pariin vuoteen tavanneet. Tosin olihan siinä välissä jopa vuosikymmenien tauko. Meillä on aina paljon käsiteltäviä asioita mielessä. Keskustelun aikana monet muistot lapsuudesta nousevat mieleen.

Muutenkin viime vuodet ovat nostaneet taas lapsuuden esille. Kyläkirjaprojektin toimikunnassa on muutama henkilö kansakouluajoilta. He ovat asuneet koko elämänsä niillä seuduilla. En voi muuta kuin ihailla heidän tietomääräänsä ja osaamistaan.

Maaliskuussa 2017 (21.3.) viimeinen kevät omakotitalossa.

Edellisellä tarkoitan sitä, että hyvät ihmiset, älkää koskaan vähätelkö meitä yli 70-vuotiaita. Emme ole missään nimessä porukkaa, jonka on aika poistua kuvioista. Meidän tietomäärämme on osaamisemme on suuri ja arvokas. Moni meistä on vielä töissä täysipainoisesti tai sitten osallistuu vapaaehtoisesti erilaisiin projekteihin. Osa hoitaa lapsenlapsiaan, vanhempiaan tai puolisoaan. Osa tuosta toiminnasta on nyt katkolla jonkin aikaa tämänhetkisen tilanteen takia. Mutta yhteydenpito ei ole. Voimme myös jatkaa artikkelien kirjoittamista ja pitää kokouksia verkossa.

Meitä onkin syytä suojella. Mennyt ja vielä nykyinen panoksemme yhteiskunnalle on erityisen mittava. Minunkin sydämeni vuotaa joskus verta, etten arvostanut aikanaan riittävästi omien vanhempieni valtavaa panostusta Suomen hyvinvointiin ja sodanaikaiseen puolustamiseen.

Tämä aika näyttää meille kaikille jotakin, mitä emme ole aiemmin ymmärtäneet.

Alexin kanssa käytiin Halosenniemssä 12.3.2019. Siis viime vuonna.

myöhemmin

On todella outoa, miten nopeasti päivä on illassa. Tänään en ole todellakaan käynyt ollenkaan ulkona. Väsäsin toisen sukuseuran papereita/asiakirjoja ensi maanantain sähköistä hallituksen kokousta varten. Kommunikoimme sähköpostin välityksellä. Huomenna jatkan.

Keskustelin tänään uudelleen lapsuuden ystäväni kanssa puhelimessa. Lupasin kirjoittaa hänelle.  Ihanaa keskustella. Tuli taas mieleen, että kunpa olisi aikaa kirjoittaa romaani.

Olen luvannut kaikenlaista muutakin tällä viikolla. Saa nähdä, milloin ehdin kaiken toteuttaa. Elämäni on muutenkin tällaistä, päivät täynnä asioita. Nyt sen vasta tajuan. Samalla palloilen kaikkien mahdollisten sovellusten välillä. Puhelin, Facebook, Messenger, tekstiviestit, Whatsup, Officen sovellukset, Google joitakin mainitakseni. Käytän välillä myös Instagramia jakaakseni kuvia. Siinä ei ehdi siivoamaan!

Maaliskuussa 2019 käytiin tutkimassa Kansallisarkistossa aineistoja.

Sisareni soitti ikäihmiselle ja naureskeli Krista Kiurun puhetta hallituksen tiedotustilaisuudessa. Todella, kyllä sitä yli 70-vuotisia ikäihmisiä nyt korostetaan. Minua se ei ole häirinnyt. Olen kyllä huomannut, että meitä ikäihmisiä on todella monenkirjava joukko. Siksi kai on hyvä tuoda asiat selkeästi esille, jotta myös ne joukosta pudonneet ymmärtävät. Anteeksi! Muistin siinä aiemman vanhojen ihmisten ja suurten ikäluokkien syyttelyn olemassaolostaan, kestävyysvajeesta ja ties mistä.  Josko meidät päästetään sitten myöhemmin alttiiksi tartunnalle, kun huippu on saavutettu. Jos tämäkin on salaliitto? Jos meistä oikeasti halutaankin päästä eroon, vaikka nyt "suojellaan". Huomaa toisto.


Vaikka minulla on varastossa satojatuhansia kuvia, keksin nyt, että alan kuvata eri tavalla täällä kotona. Laitan niitä tämän tylsän juttuni väliin. 

perjantai 20.3.2020

Jotta en unohtaisi, niin minulle on tällä viikolla tullut kovin usein sellaisia dejavu-kokemuksia. Ikäänkuin olisin jossakin kokenut tämän kaiken aiemmin. 

Heräsin yöllä ja valvoin siinä kolmen-neljän välissä kokonaisen tunnin. Ei pitäisi. Olisikohan lumisade herättänyt minut? Maa oli nimittäin valkoinen. Olen myös huomannut, että joskus niillä main talosta lähtee yksi vanhempi mies töihin. Nyt myös auto oli jo poissa. Hänen autopaikkansa on minun autoni vieressä. Hän palaa aikaisin iltapäivällä. En seuraa  ihmisten liikkumista enkä tunne montaakaan tästä talosta, viereisissä autopaikoissa olevat tiedän ja pari muutakin.

19.3.2018 olin kohtapuoliin lähdössä Viipuriin.

Join kaakaon ja luin päivän lehtiä. Kirjasin samalla ylös, mitä vielä lisään tähän. Huolestuttuvaa on nuorempien ihmisten jatkuva vähättely epidemian suhteen. Keinotekoinen 70-vuoden raja on jossakin muualla asetetttu 65 vuoteen (K-Uusimaan kolumni Serbiasta). Ulkonaliikkumiskiellot ovat voimassa jo monissa maissa ja poliisit valvomassa). Meillä valitetaan tiedon pimitystä, koska ei oltu annettu tarkkaa tehohoidossa olleiden määrää, hyvä, etteivät vaadi myös henkilöiden nimiä. Politikointi tulee vielä, vaikkei nyt (eilinen A-talk). Ihmisten pitäisi uskoa tiedotusta ja ottaa itse heti tiukempi kanta.

Ja mitä ne Lapin laskettelukeskukset, jotka toimivat vielä täydellä teholla? (Ylen uutisointi 19.3.)

Nyt on siis oikea asenne todella tärkeä. Viruksen huippu oletetaan meillä tämänhetkisen arvion mukaisesti olevan toukokuun puolivälissä. HS 20.3.  Italiassa on jo 10.000 henkeä kuollut.

Yöllä herätessä huolestuminen on yleistä. Oman perheen asiat nousevat myös mieleen. Nukahdin uudestaan ja nukuin pitempään nähden tosi kiihkeän unen. Poikkeuksellisesti kirjasin sen ylös miettiäkseni, mitä se kuvasi. Kamerani olivat unessa tärkeässä asemassa.

Hammashoitolasta myös soitettiin ja peruttiin ensi tiistain hammaslääkäriaika ja siirrettiin se toukokuun loppupuolelle. Olin kirjannut sen jo omalle kysymyslistalle. Suomi toimii myös kriisiaikana. 

Hyvää viikonloppua kaikille. Lopetan minun viikkoni tähän. Jatkossa kirjoitan taas muista aiheista.