24.8. maanantai. Kylmää. Lauantaina ja eilenkin satoi paljon. Minni viihtyy parvekkeella. Minä palelen sisällä, koska Minnin vuoksi on pidettävä parvekkeen ovea auki. Palelu hoituu pukemalla päälle lisää vaatteita. Vanha ihminen palelee herkästi. Vedän usein päälleni kaulahuivin, koska paleleminen tuntuu kaulassa – ja jaloissa herkimmin. Kun menen kurkistamaan, missä Minni on, hän hetken perästä on jo vieressäni naukumassa ja valittamassa, vaikka ruokaakin on vielä jäljellä kupissa. Hän katsoo myös tarkkaan, mitä minä laitan suuhuni. Uudella annoksella sain hänet nyt hiljaiseksi ja on pidemmän päivälevon aika. Hän osaa myös hyvin näyttää, jos ruoka ei miellytäkään häntä. Ajatelkaa, kuinka pieni kissa on eleillä ja äänellä oppinut kertomaan paljon.
Vanha kuva 15.7.2020 suurien kuusien juurista ennen kuin takimmainen puu kaadettiin
Itse asiassa minunkin pitäisi rötköttää väsyneenä sohvalla, koska on maanantai ja Metoject-piikin vaikutus osuu yleensä piikittämispäivän seuraaville päiville. Taisi vaikutus tuntua nyt eniten eilen sunnuntaina. Eipä ajatella sitä nyt. Olen mielestäni nykyään organisoinut kaikki kotitehtäväni hyvin. Tälle päivälle osui pyykin ja hiusten pesu. Toivoin ehtiväni kirjoittamaan edes alun seuraavaan blogipostaukseeni.
Viime viikolla jatkoin 1962 päiväkirjojeni lukemista. Syksyllä aloitin oppikoulun 5. luokan. Olin keväällä täyttänyt 15 vuotta. Mieleeni palaa koko ajan kirkkaita muistoja myös edeltävästä ajasta. Olen maininnut, että väliltä puuttuu päiväkirjoja enkä ehkä ole niitä kirjoittanut. Ehkä eteeni tulee vielä joku vihko. Olenhan aina välillä kirjoittanut erillisille papereille. 1958–1960. Lisäksi ovat kaikki muisto- ja leikevihot. Suuren osan tulen ilman muuta hävittämään, kunhan olen kartoittanut kaikki tarpeelliset asiat.
Erikoista oli myös valtava kiinnostukseni kaikkea kohtaan. Se vei aikaa, samoin kirjojen kahlaaminen, joka vain karttui iän mukana. Olin jo melkein unohtanut laajan kirjeenvaihtoni sekä ulkomaille että kotimaahan. Meillä ei silloin ollut vielä muita yhteydenpitovälineitä. Ensimmäinen ulkomainen kirjeenvaihtokaverini oli Harald Ruotsista paikkakunnalta Agnhammar, Grums. Aloitimme kirjoittaa joko 1961 lopussa tai 1962 alussa. Osa kirjeistä ja kuvista on tallessa. Kirjoitimme ruotsiksi. Muistaakseni hänen vanhempansa olivat muuttaneet Ruotsiin Pohjanmaalta.
Aion ehtiessäni käydä muutaman kirjeenvaihtokaverin kirjeitä läpi, koska en muista niistä paljon mitään. En ole kirjoittanut kirjeenvaihdoistani paljon edes päiväkirjoissa. Joidenkin kanssa olin kirjeenvaihdossa aina siihen saakka, kun hävisin Pohjois-Saksaan enkä koskaan päässyt lähes sopimiini tapaamisiin Pariisissa. Sellaista kuin kirjeenvaihto kirjeillä ei taida enää paljon olla. Sillä paikattiin myös sitä, ettemme pystyneet soittamaan. Paperiviesti tai kirje meni aina perille ja saatoimme siinä sopia asioista. Minulla oli vilkasta kirjeenvaihtoa 2000-2010-luvuilla. Se on jäänyt meiltä kaikilta historiaan ja siitä kerrotaan jatkossa vain tietokirjoissa ja elokuvissa.
Helmikuun 15 päivänä 1961 oli osittainen auringonpimennys, mutta etelä-Euroopassa se näkyi täydellisenä. Kuvailen koulun pihalla auringonpimennystä katselleita ja kerron, miten sitä voi katsella. Meillä oli mustavalkokuvien negatiiveja, joiden läpi katsoimme pimennystä. Tämä kommentti vihkon sivulta liittyy siihen innostukseen, mitä taivaankappaleet, oikeat ja keinotekoiset toivat elämääni. Ne esiintyät kaikissa päiväkirjoissani.
24.10.1962 kirjoitin pitkän pätkän uhkaavasta maailman tilanteesta juuri silloin. Sota oli lähempänä kuin moneen vuoteen. Neuvostoliitto oli lähettänyt aluksia Kuubaan ja Yhdysvallat oli luvannut painaa pohjaan jokaisen, joka tuo aseita. Sinä päivänä ei paljon muuta puhuttu kuin sodan uhkasta. Presidentti Kekkonen lähti silloin Ranskaan viralliselle valtiovierailulle tapaamaan Charles de Gaullea. Politiikka ja kaikki maailman asiat kiinnostivat meitä sen ajan koululaisia. Kotiini tuli useita sanomalehtiä, joita me kaikki luimme.
Hämeenlinnassa oli Tarina-niminen elokuvateatteri, jossa kävimme joskus katsomassa elokuvia. 27.10.1962 kävimme koko koulu katsomassa elokuvan ”Kuningasten kuningas”, jonka kuvasin tarkoin. Olin ensin käynyt kirjastossa sisareni Päivikin kanssa ja sitten menimme yhdessä elokuviin. Tapani mukaan kuvailin elokuvan tarkkaan päiväkirjassani.
Mielessäni ja kirjattuna on monta muutakin juttua, joita jaan näissä blogeissani tipoittain. Ne ovat osa isompia kokonaisuuksia, mutten ole vielä täysin sisäistänyt, miten käytän niitä tekstissäni, johon tähtään.
Minulla on ollut jo pitkään eräänlainen rauhoitusaika. Ruokatauko on paikallaan. Jääkaappi on taas tyhjä, mutta siellä on yksi pizza, josta saa nopeasti ruoan ja sitten voin palata tämän päivän muuhun teemaan eli lepäämiseen ja filmien katsomiseen. Lukemistakin riittää.
25.8. Rauhoitusajalla tarkoitin itse määräämäni rauhoitusaikaa, joka on välttämätön jaksaakseni oman projektini kanssa. Välillä hermostus alkaa yllättäen nousta, mutta sitten rauhoitan itseni muistuttamalla, että ei ole mitään kiirettä, kaikki valinnat ovat omiasi, voit aina pysähtyä ja jatkaa, kun itse haluat. Siis olen edelleen vaarassa.
Olen siis lukenut päiväkirjojani ja samalla kerännyt eri laatikoissa olevia aineistoja yhteen samalla miettien, miten saisin niistä järkevän ”paketin”, josta aina löytäisin helposti tarvitsemani päiväkirjan tai muun vastaavan. Tänään huomasin, että yksi kalenteri (1965 ja päiväkirja syksyltä 1964 jne.) ovat kadoksissa eli jossakin muualla, missä muut. Muistin käsitelleeni niitä jossakin vaiheessa. Eipä muuta kuin menin Unikkopellossa-blogiini ja laitoin hakutekijäksi 1964. Se toikin kattavan kokoonpanon blogipostauksiani, joissa olin maininnut ko. vuoden. Olin julkaissut tekstin ” Kirpeitä nuoruuden päiviä” 8.4.2026, jolloin olin käyttänyt em. lähteitä, joten ne ovat jossakin.
Vaikka löydänkin etsimäni, niin olen huono järjestämään kaikkea yhteen kokonaisuuteen. Hankalinta on siis hallita hirveän laajaa lähdeaineistoa. Samalla pitää välillä tehdä päätöksiä, mitä ja milloin tuhoan osan aineistoa. Blogivarastoni on loppujen lopuksi valtavan hieno lähde. Sen setvimisessä voin jatkossa käyttää tekoälyä. Olen sitä jo aiemmin kysynyt ja saanut vastauksia. Minulla on ensin paljon muutakin mietittävää kaiken tekemäni järkevyydestä.
Tulevan oman esitykseni muoto kehittyy mielessäni vähitellen. Haluan sen olevan jotakin, mikä yhdistää tarinan minuun ja siihen, miten ajattelen ja olen aina ajatellut. Ja että olisin siinä samanaikaisesti nyt ja silloin, kun olen kaiken kokenut. Itse asiassa se on ollutkin aina ituna tai pohjavireenä tai tajunnanvirtana jo kaikissa blogeissani.
Selailin myös vanhoja ”Polulle kauas ” blogikirjoituksiani. Aloitin sen kirjoittamisen keväällä 2008 ja kirjoitin usean vuoden ajan, kunnes 2012 blogialusta lopetti. Olin onneksi kopioinut alkuperäiset tekstit ja myös printannut blogissa ilmestyneet talteen. Joitakin toin myöhemmin Unikkopeltoon. Olen myös vuosien myötä useaan otteeseen ajatellut kerääväni blogini kirjaksi ja jopa aloittanut niiden keräämisen, mutta muuta työmaata oli liian paljon, että kaikki jäi aina kesken. En ole koskaan ollut niin viisas, että olisin osannut valita oikein. Jo lapsena minulla oli useita romaanien aloituksia, joita kirjoittelin vihkoihin.
Työtä on paljon. Samanaikaisesti monta muuta laatikkoa ja mappia odottaa tuhoamista. Lisäksi on asennoiduttava niin, että en ehdi kaikkea ja jollen ehdi, se saa jäädä.
(Tätäkin kautta voit myös selata ja lukea blogejani unikkopellossa.blogspot.fi)
27.8. torstai. Kesä alkaa olla lopussa. Päivät ovat viileitä. Jos lähtee jonnekin ulos, on paras varautua. Vanhat ihmiset palelevat herkemmin. Nuoret kulkevat edelleen lähes puolialasti. Ikkunasta katselemalla en voi valita pukeutumistani. Eilen ehdin jo palella ulkonakin.
Istuin jälleen ystävän kanssa kahvilassa pitkään enkä ollut pukenut päälleni riittävästi. Rupatteluhetkemme venyvät usein jopa kolme tuntia pitkiksi. Ihmisillä on uskomattoman paljon samankaltaisia kokemuksia, varsinkin kun perspektiivi on pitkä. On ollut ilo huomata, että on myös muita itseni kaltaisia ihmisiä. Olen tuntenut paljon sellaisia ihmisiä, jotka eivät ole ollenkaan ymmärtäneet minua tai jotka olivat halunneet työntää minut johonkin muottiin ja olemaan sellainen, mikä sopii heidän ahtaaseen maailmankuvaansa. Ihmisen pitää saada aina olla omanlaisensa. Tässä iässä ei enää jaksa olla ylettömän aktiivinen ja yrittää kaikkien suhteen.
Vielä kerran kuusien juuret ja Alex 14.8.2015. (olen vähän epätoivoinen valtavan valokuva-arkistoni kanssa eli sama ongelma kaikilla osa-alueilla)
Viime lauantaina tapasin jälleen myös ystäväni Keravalta, edellisestä tapaamisestamme oli jo melkein kaksi kuukautta. Käymme syömässä Järvenpäässä, poikkeamme joissakin kaupoissa ja tulemme sitten keittiööni kahville ja juttelemaan. Siinä menee koko päivä iltaan saakka. Olemme molemmat erittäin kiinnostuneita kaikesta. Lopuksi vien hänet kotiinsa Keravalle. Joka kerta meiltä jää paljon asioita käsittelemättä. Ehdin nyt alkaa siirtää hänen DNA-tuloksiaan ja sukupuutaan koneeltani hänelle. Joka kerta pitäisi oikeastaan valmistella, mitä asioita käsittelemme kaiken muun runsaan keskustelun lisäksi. Meillä on tosi pitkä historia kaiken kaikkiaan. Siihen liittyy myös muisti ja tapahtumat ja tallennetut tapahtumat, historia, ihmiset, kaikki.
On siis oikeastaan hyvä, että näitä tapaamisia on sopivasti. Olen vuosia joutunut tekemään niin paljon töitä, etten ole ehtinyt hoitaa kunnolla kaikkia kohtaamisia ja tapahtumia. Nyt muistan asian joka päivä ja muistutan itseäni, että nyt on aika… Nyt on myös pohdittava joitakin muita asioita, joita olen siirtämässä muiden haltuun. En halua alkaa stressata niitä. Olotilani on nyt sen verran hyvä, että minulla ei ole varaa ahdistukseen, joka voi putkahtaa eteeni yllättävästä suunnasta.
Iloinen uutinen eilen oli, että Mökä (vauvanimi joko Tiuhti tai Viuhti) eli perheemme kissa, joka on ollut jo useamman vuoden sijoitettuna laajennettuun perheeseen kuuluvan mummon luokse, on löytynyt. Mökä on toinen Minnin kesällä 2018 syntyneistä pennuista. Hän on ollut sisäkissa koko elämänsä ajan, mutta pääsi nyt vahingossa ulos. Hän on ollut syntymästään saakka ”kehitysvammainen", jos niin voi sanoa ja oli epätodennäköistä, että hän selviäisi ulkona ja tulisi suoraan ovelle kolkuttamaan . Hän on mahdottoman arka ja säikky ja pysyttelisi koko ajan piilossa. Hänelle oli asetettu loukku pihalle ja lopuksi parin viikon jälkeen Mökä sattui menemään siihen.
Minni ja minä 13.4.2024
28.8. perjantai, aamupäivä. Minni, äitikissa kiipeää syliini ja kerjää hellyyttä. Kirjoittaminen on silloin vaikeata, kunnes hän tajuaa tilanteen ja asettuu pitkälleen läppärin näytön taakse.
En ole saanut tällä viikolla asioitani etenemään. Välillä olen ollut mahdottoman väsynyt ja nukkunut jopa päivällä ja sitten olen heräillyt yöllä. Eräs sähköposti toi velvollisuudet mieleeni, en ole vielä vastannut siihen, koska en oikein tiedä, mitä vastaisin. Samanaikaisesti pelkään reaktiotani ja sen vaikutusta mielentilaani ja terveyteeni, siihen kaikkeen, jota yritän nyt vaalia. Toisin sanoen, miten pääsen kunniallisesti irtautumaan joistakin aiemmista tehtävistäni.
Aamiaisen jälkeen ja Minnin asiointien jälkeen päätin pestä kissan veskin. Toimenpide laajeni sitten koko kylpyhuoneen lattian pesemiseen. Minnikin tuli loppuvaiheissa jo katsomaan, mitä olen oikein tekemässä. Kissakin on huolissaan omasta vessastaan kuten myös kaikesta muusta omassa kodissaan. Varmaan minustakin, koska hän seuraa minua koko ajan, on sitten, missä lieneekään.
Ennen kuin pääsin avaamaan läppärin ja kirjoittamaan, luin muutaman kirjeen. Nimittäin etsin edelleen aiemmin mainitsemaan 1964 päiväkirjan osaa ja 1965 kalenteria. Tosin aikani ei riitä kaiken penkomiseen, sillä eteeni tulee koko ajan jotakin uutta tallentamaani. Arkistoni on hirveän suuri ja suurimmaksi osaksi sekaisin. Kirjeitä on useissa paikoissa enkä ole niitä edes sittemmin lukenut, uudempi aika on vienyt kaiken energiani. Muiden saamat kirjeet ovat olleet kiintoisampia. Olen myös aikanaan tutkinut vanhempieni kirjeitä 1940-luvulla, jotka viisaasti otin talteen 1999. Niiden avulla olen selvittänyt historiaa ennen minua. Niiden osalta kirjeenvaihto oli myös puutteellinen. Äitini kirjeenvaihto koski lähinnä aikaa sodan jälkeen, koska todennäköisesti hyvinkin vilkas kirjeenvaihto paloi talvi- ja jatkosodan aikana. Saatoin kyllä tehdä paljon oikeita oletuksia tutkiessani niiden sisältöä ja olen käyttänyt niitä blogeissani monella eri tapaa.
Luin nyt siis muutaman 1960-luvulla saamani kirjeen ja myös pari lähettämääni kirjettä, joissa oli ihania yksityiskohtia. Eihän juuri sellaisia muista, jollei niitä ole kirjannut minnekään. Eräässä äitini minulle osoittamassa kirjeessä 1960-luvulta, oli mielenkiintoista avautumista ja suruja, jotka olen voinut jo aiemmin kuvitella.
9.8.1962 kirjoitin rippikoululeiriltä Päiväkummusta perheelleni tilannekatsauksen ja ohjeita ripillepääsytilaisuudesta, jossa vieraat eivät pääsisi kirkkoon sisälle vaan joutuisivat kurkkimaan pienistä ikkunoista ja odottamaan meitä pihalla. Mutta kirjoitin kirjeeseen myös em. riihikirkossa olevista kesyistä hiiristä, jotka olimme nimenneet Matildaksi ja Nestoriksi. Hiiret kiipesivät syliin, osoittivat olevansa nälkäisiä, juoksentelivat ympäriinsä. Kuvailen niitä ulkonäköä myöten. Pelkäsin, että ne varmasti tallotaan konfirmaatiotilaisuudessa.
Länsi-Saksan Schönberg Strandilta Hotelli Seelustin takapihalta kirjoitin 28.7.1968 pitkän kirjeen kotiin, jossa kuvailin ihanasti tunnelmia ja mitä olemme vapaa-aikoinamme tehneet. Asuimme äärimmäisen ankeassa mökissä, maan tasalla, hotellin takana. Illalla ja yöllä siellä oli kolkkoa. Huone oli kylmä. Lähellä oleva hotellin kaatopaikka alkoi lemuta. Kuvailen erästä iltaa, kun ikkuna oli auki ja ulkoa kuului kolkko tuulen kohina puissa ja kissojen maukumista tunkion tienoilta. Kirjoitin, että kissoja on tuhansia, kaikki ovat villejä ja ne metelöivät öisin.
Kissateemani nousee tässä jälleen pinnalle. Olen itselleni luvannut, että se vaatii oman lukunsa, jonka omistan elämäni kissoille ja kaikille niihin liittyviin asioihin. Karmani vaatii sitä.
Vanhoja kuvia, Muru rakas nuorena kuvasin 24.7.2012
Tämän aamun kasassa oli kirjeitä useammalta läheiseltä, siis äidiltäni, sisariltani, ystävättäreltä, pettyneeltä poikaystävältä ja muutama minulta äidilleni ja sisarelleni. Kirjeet kertovat yllättävän paljon muutamasta vuodesta välillä 1964–1968, kun joissakin viitataan myös minun kirjeisiini. Ystävättäreni oli jonkin aikaa aupairina Ruotsissa 1964 ja hän pyysi minua lähettämään kirjoittamani novellin hänelle. Se kertoi pojasta, jolla oli sammaleenvihreät silmät. Me kaikki ulkomailta kirjeen lähettäneet kaipasimme kipeästi Suomeen takaisin.
Tartun seuraavaan pinkkaan papereita. Eteneminen on hidasta. En koskaan aiemmin osannut täysin ennakoida, että elämäni jo pelkästään oman itseni osalta olisi niin mahdottoman rikasta. Silti voin löytää kaiken sisältä uusia ulottuvuuksia, jotka ehkä auttavat nykyistä minua (joka on se sama) eteenpäin tässä omassa projektissani.
Ajattelin jälleen kerran otsikkoa. Mieleeni tuli ensimmäisenä Ovi menneisyyteen. Riittää, että astun ovesta sisään ja olen siellä. Muistin myös otsikon Kadonnutta aikaa etsimässä, jota Marcel Proust on käyttänyt. Ovi menneisyyteen tuntuu tässä tapauksessa oikeammalta. En ole etsimässä menneisyyttä vaan olen siellä samanaikaisesti kuin tässä kirjoituspöytäni ääressä nyt.
Sainhan kerran käydä Marcel Proustin haudalla 27.8.2004
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti