maanantai 28. lokakuuta 2019

Valittajamummi, lukumummo...


Huomaan usein selatessani juttujen aloituksia, joita olen kätkenyt jonnekin läppärini alahakemistoon pois työpöydältä tai jopa paperikasoihini, että ne tulevat myöhemmin eteeni tavalla tai toisella. Ikään kuin ne vaatisivat, että kirjoittaisin ne valmiiksi, jatkaisin, muokkaisin ja kehittäisin niitä. Kirjoitusaihiot elävät melkein kuin omaa elämäänsä, vaikka ne ovat vain sanoja peräkkäin. Usein niissä on kuitenkin aiheena jotkut kauan sitten kuolleet ihmiset. Henkien maailma pysyy ulottumattomissamme. Voimme silti kunnioittaa kaikkia niitä ihmisiä, jotka ovat ammoin kuolleet, muistelemalla heitä kirjoittaen.

Tämän blogin kuvat ovat sitten yhtä sekamelskaa, vain sattumanvaraisesti väliin liitettyjä...

Ongelma on se, ettemme tiedä heistä mitään sen enempää. Kirjailijat kirjoittavat hienoja romaaneja löytäen arkistotietoja täydentämään kaiken mielikuvituksestaan. He käsittelevät usein henkilöitä, jotka ovat tunnetumpia tai kuuluisia. Minä en ole kirjailija ja kirjoitan vain moderniin elämään kuuluvia blogeja (jotka kyllä pitäisi tallentaa jonnekin muuallekin kuin verkkoon) aivan tavallisista ihmisistä, heistä, joista ei ole jäänyt tallelle paljon mitään. Ehkä löydämme joitakin asiakirjoja, mutta niitäkin kovin vähän, kun menemme kauas taaksepäin. Vanhimmat valokuvat ovat usein viime vuosisadalta. 

Olin juuri viime viikolla aloittanut kirjoittaa juttua seuraavaan Markkulan Viestiin. Tänään sattumalta osuin kirjoituksen alkuun marraskuulta 2016, jossa kirjoitin samasta aiheesta, mutta eri lähtökohdasta. Oli tavallaan onnekas sattuma, että löysin sen juuri nyt.

...eri ajoilta ja eri paikoista

Jaoin tänään uudelleen Facebookiin 26.10.2016 kirjoittamani blogin ”Sukellus kirjekasaan.” Toisaalta se muistutti, että pitäisi taas sukeltaa sinne ja moneen muuhunkin asiaan. Toisaalta käsittelin siinä asioita, joita voisin tutkia lisää. Sota-aika oli vanhempieni historiassa niin merkittävä aika, sen jälkimainingit tulivat hiukan näkyviin kirjeissä. Niissä mainittiin joskus tärkeitäkin henkilöitä, joita he olivat rintamalla ollessaan tavanneet. Sodan aikana rakentuneet yhteydet taisivat kovin usein katketa sen jälkeen. Paluu arkeen oli hieno asia, mutta myös raskas. Työtä oli paljon, uusi elämä oli edessä. Nuoruus oli menetetty sodassa eikä varmaan enää jaksettu pitää yllä kaikkia yhteyksiä. Ehkä he tapasivat joitakin sodanaikaisia ystäviä, mutta siitä ei ole jäänyt tietoja.

... kun välillä tuntuu raskaalta katsoa monia kuvia viime vuosilta

Useimmiten olen kirjoittanut paljon vanhemmista asioista. Tiedän, että ne eivät ole ehkä useimpien mielestä kovin kiinnostavia. Kirjoittaessani kokoan ajatuksiani. Elämme häkellyttävän sekavaa aikaa, tietoa tulvii monesta suuntaa. Osa tiedosta on valheellista ja väritettyä tarkoituksena vaikuttaa poliittisesti. Menen entisiin aikoihin kotini hiljaisuudessa, lukiessani ja kirjoittaessani. Rentoudun. Ikääntyessämme tarvitsemme entistä enemmän hiljaisuutta ja rauhaa. Toki kaiken ikäisille se on tärkeätä. Ajatukset selkenevät.

... joskus taas ne tuottavat iloa

Vietin viime viikolla yhden iltapäivän Helsingin kirjamessuilla. Oikeastaan en henkisesti edes ollut siellä. Väenpaljoudet, kulku ruuhkassa, meteli, valot, kaikki tuntuvat joskus olevan liikaa. En jaksa seurustella, en ole koskaan pitänyt small talkista. Koko ajan keskustelimme seurassani olleen ystävättären kanssa melkein sisäänpäin kääntyneinä. Tapaamme harvoin, ehkä kerran vuodessa. Keskustelemme aina kaikesta mahdollisesta. Eräässä yhteydessä hän käytti sanaa priorisointi. ”Karvani” nousivat taas pystyyn. Priorisointihan tarkoittaa minkä tahansa tekemisten asettamista tärkeysjärjestykseen.

Nyt tätä kirjoittaessani muistan, että kun aikoinaan kymmenisen vuotta sitten tapasimme useammin asuessamme lähekkäin, keskustelimme usein myös sanoista. Jo silloin tapahtui niin, että inhosin joitakin sanoja. En muista enää niitä kaikkia, mutta väittelimme niistä silloin.  Priorisointi-sanaa käytetään nykyään usein puhuttaessa mm. terveyden- eli sairaudenhoidosta. 

... kaikki päivät ovat erilaisia

Työelämäni aikana esimieheni käyttivät tuota sanaa paljon. Minulle sanottiin joskus, että minun pitäisi enemmän priorisoida hoitamiani asioita. Olisiko niin, että esimiehet pitivät alaisiaan tyhmempinä kuin olimme. Olihan aina itsestään selvää, että osasin itsekin asettaa tekemäni työt tärkeys- tai kiireellisyysjärjestykseen. Inhoni sanaa kohtaan tulee varmaan jo työelämän ajoista. En itse käytä sitä koskaan. Olen silti taitava asettamaan omia nykyisiä työtehtäviäni siihen järjestykseen, mikä niille kuuluu. En ehkä saisi kutsua niitä työtehtäviksi, koska ne ovat vapaaehtoisia enkä saa niistä mitään korvausta kuin tekemisen ilon. Niitä ei voi ehkä kutsua edes harrastuksiksi tai olen huomannut, että niitä ei mielletä samanarvoisiksi esim. liikunnan, käsitöiden, lukemisen, valokuvauksen ynnä muiden harrastusten kanssa.

... lokakuun lopussa on valmis käymään talviunille herätäkseen keväällä

Siksi nämä nk. työtehtävät lomittelevat omien harrastuksiksi luettavien ja perheeseen liittyvien asioiden kanssa. Joitakin asioita tippuu aina pois jo pelkästään jaksamisen takia. Monia työtehtäviin liittyviä asioita on pahasti kesken ja jääkin kesken. Niitä tippuu sieltä varastosta vähitellen eteeni. Tavalla tai toisella.

Mielekäs elämän sisältö on ihana asia. Meistä jokaisella se on erilainen.

Sain sentään tämän blogini otsikkoon erään asian, josta en edes aio kirjoittaa sen syvällisemmin kuin mitä nyt seuraavaksi kirjoitan. Lapsenlapseni sanoi tässä äskettäin, että hänen äitinsä sanoo minua valittajaksi. Siitä tuli nimitys ”valittajamummi”. No on hän myöhemmin sanonut äitiäänkin valittajaksi että tasoissa ollaan.

...lasten elämää on tullut seurattua

Asia on niin, että läheisemme ja ystävämme eivät usein näe meitä kokonaisuutena vaan tarttuvat johonkin asiaan, kun ”valitamme” heille vointiamme ja sitä, ettemme ehdi ottaa lapsenlasta juuri tarpeen vaatiessa hoitoon. 

Minulla on silloin tällöin hyviä tutkimus- ja kirjoitushetkiä ja muita menoja liittyen ”työharrastuksiini” enkä aina mielelläni keskeytä tai jätä niitä väliin. Pitkään jatkuneet nilkkaongelmani väsyttivät ja ovat pitkään raastaneet minua ja jaksamiseni oli niin ja näin. 

Olen aina ollut kaikkivoipainen ja apuni on ollut käytettävissä. En ole itse oikeastaan koskaan saanut apua keneltäkään (paitsi joissakin harvoissa tilanteissa) enkä edes odota saavani sitä edes tulevaisuudessa. Autan jatkossakin kaikkia apuani tarvitsevia oman kapasiteettini puitteissa. Tässäkö pitäisi sitten harrastaa sitä inhottavaa priorisointia? 



Samat kysymykset saattavat pohdituttaa muitakin lukijoitani.  Meillä jokaisella on omanlaisemme elämäntaival, joka saattaa sisältää tärkeäksi kokemiamme tehtäviä.  Kukaan toinen ei saisi asettaa toisen taivalta kyseenalaiseksi ja tuomita sitä. Yritetään vain ymmärtää toistemme elämän vaikeita kohtia arvostelematta niitä sen enempää.

... on asioita, joita on jo melkein unohtanut

”Lukumummo” olisi kiva ja kovin tärkeä tehtävä, jos siihen olisi aikaa niiltä muilta tehtäviltä. Lapsenlapseni kertoi nimittäin, että heillä on koulussa lukeva mummo. Sen tarkemmin hän ei ole yksilöinyt sitä edes pyytäessäni. Tuli vaan taas mieleen, kun aikoinaan äskettäin eläkkeelle jäätyäni tarjoudun töihin, nyt armeijapalvelusta suorittavan lapsenlapseni kouluun. Kerran hain hänet koulusta hänen pyörryttyään rokotuksen saatuaan. En ollut vielä aloittanut moniakaan nyt aikaani vievistä vapaa-ajan työharrastuksista, joten minua kiinnosti silloin kovasti sen ajan kouluelämä. Kyselin, että olisiko työskentely koulussa mahdollista. Jätin yhteystietoni. Pari vuotta myöhemmin lapsenlapseni tuli sanomaan, että nyt minua oli kysytty, mutta yhteystietoni eivät olleet enää tallessa. Liian myöhään, minulla oli jo niin paljon muita tehtäviä. Tänä syksynä asia on palannut useastakin syystä mieleeni, kun seuraava lapsenlapseni on aloittanut koulun.

... toisinaan on jo päässyt yli, mutta sitten taas ei

Lukevan mummon tehtävä olisi tosi hauska. Sittemmin olen kyllä lukenut lapsenlapsilleni, jos he sitä ovat halunneet. Valittavan mummon rooli ei minuun oikein istu. Mutta lapset ovat tulevaisuus. Ymmärrän hyvin, että elämäntehtäväni ei kiinnosta heitä nyt yhtään. Joku päivä se saattaa kiinnostaa. Silloin en enää ole sitä kokemassa.

Aihe eli nuorempien mukaantulo jatkamaan puhututtaa usein, erityisesti karjalaiseen yhteisöön liittyvissä tapahtumissa. Eilen istuimme Pääkaupunkiseudun uusikirkkolaisten tapaamisessa. He olivat kutsuneet sinne meitä kuolemajärvisiä, muolaalaisia ja kivennapalaisia kertomaan toiminnastamme. Sielläkin se tuli esiin. Samoin sukuseurassamme olemme välillä huolissamme, miten käy, kun me aktiiviset emme enää jaksa jatkaa. Moni seuraavien polvien henkilö kokee yhteyden Karjalaan niin ohueksi, ettei se enää aja toimintaan. Nimittäin toiminta ja tekeminen on se, mikä on tärkeätä. On äärimmäisen hienoa, että evakkojen sukupolvi, kirjoitti talteen historiat ja kaiken kehyksen menneille ajoille. Siitä on kenen tahansa parempi jatkaa ja löytää lisää.


Kaikenlaisia mummoja ja pappoja (minun perheeni nimitykset) tarvitaan myös tulevaisuudessa. Nytkin voisin lisätä tuohon vielä ”itkumummon”. Minun selitykseni sille on ihminen, joka vain itkee mennyttä aikaa uskaltamatta edes katsoa tosiasioita. Kahdeksankymmentä vuotta sitten tähän aikaan elettiin kohtalokkaita aikoja ennen talvisodan syttymistä. Itkettävä aika oli edessä. Kotieläimetkin itkivät. Siitä varmaan lisää myöhemmin, jos ehdin niiltä töiltä…

Ja esteistä ja omasta tilasta kertominen ei ole valittamista vaan suoraa puhetta!






sunnuntai 20. lokakuuta 2019

Kymmenen päivää kului...


Tämän blogini sisään jätän melkein kymmenen päivää sitten kirjoittamani blogin, josta ei siis koskaan tullut valmista. Sen jälkeen ei ole ulkoisesti tapahtunut paljon mitään erikoista. Mutta sisälläni, ajatuksissani ja mielessäni on ollut paljon elämää. Se on hyvä asia, se osoittaa, että tapahtuu kehitystä. Koska voin entistä paremmin, minun on mahdollista keskittyä kirjoituksiini. Vanhan ihmisen elinvoima ja jaksaminen ovat kuitenkin aina vähäisempiä kuin nuoren. Samoin tällainen henkilö, joka menee aina täysillä lähes kaikkeen ja tuhlaa energiaansa aivan liikaa, tarvitsee vastapainoksi runsaasti vain olemista ja pilviin tuijottamista.

Maisemaa makuuhuoneen ikkunasta

Muutaman päivän ajan pääsin keskittymään lapsuuteni kotikylän 1800-lukuun. Täytyy silti sanoa, että rippikirjojen kautta on mahdollista kurkistaa vain vähän verhon takaa. Elämän virstanpylväistä syntymisistä, avioitumisista, kuolemista pystyn vain tekemään päätelmiä, jotka ovat vähän sinne päin. Joka tapauksessa ne vahvistavat niitä tuntemuksiani, jotka koin nuorena istuessani vanhan aitan rappusilla, kotini ympäristön kivillä ja missä milloinkin ja ajatellessani mielikuvitustarinoita. 

Nimittäin tässä kohtaa mieleeni pyrkii juuri tämä mielikuva itsestäni. Se selittää suuntautumistani.  

Tuusulanjärvi Fjällbon rannassa (kuva Alex Dumanski)


Olen joskus aiemmin väittänyt, että kuljetamme geeneissämme salaista tietoa, jota emme aina ymmärrä. Voimme tuntea voimakkaasti asioita, joita emme itse ole kokeneet vaan se kaikki on tapahtunut ennen, ehkä esivanhemmillemme. Tämä saattaa vaikuttaa meissä monella eri tavalla. Yksi tapa on valjastaa se käyttöön lähtemällä tutkimaan mennyttä. Tavat kuvaavat kunkin yksilön omaa ajatusmaailmaa. Minun osaltani kaiken taustalla on voimakkaasti oman elämän haltuunotto.  Kaikki ei koskaan mene niin kuin haluaisimme, niin kuin unelmoimme ja toivomme vaan olemme kytköksissä muihin ihmisiin ympärillämme. Voimme silti rakentaa siitä juuri meille itsellemme hyvän elämän, vaikkei se aina vastaakaan ihanne-elämää.  Ihminen kantaa itsessään uskomatonta voimaa. Tätä on vaikea selittää toiselle, se pitää jokaisen itsessään ymmärtää.

Fjällbon laituri

Kyläkirjaan aikomani juttu etenee hitaasti. Melkein vuoden tauko kirjoittamisessa oli hurjan pitkä. Aika pitkän pätkän sain silloin jo kirjoitettua. Pääsin melkein 1800-luvulle. Kirjoittaessa jouduin tietysti koko ajan lukemaan paljon ja paneutumaan tutkimuksiin pystyäkseni sisäistämään entisaikojen ihmisten elämää. 

Olen blogeissani hyvin usein jo aiemmin kirjoittanut aiheeseen liittyvistä asioista ja ihmisistä. Kirjoitukseni ovat olleet enemmän haltioitumista, innostusta ja ehkä pinnallisempaa. Ihmiset ovat kuin paperinukkeja, hahmoja maisemissa, jotka tunnen. Nyt minun on ollut pakko tarkentaa katsettani sen ajan ympäristöön ja olosuhteisiin.  Minun on ollut vaikea ymmärtää hitauttani ja välillä eteeni on tullut melkein vastenmielisyys koko aihetta kohtaan. Olen kaarrellut aiheen ympärillä, kartellen. Olen myös uskomattoman yksin tämän asian kanssa. 


Sain heinäkuun alussa vanhasta kodista käsiini erään kansion täynnä vanhoja alkuperäisiä asiakirjoja. En uskaltanut aikoihin avata sitä. Mutta kun vihdoin avasin, olin kiitollinen siitä. Viime kevät ja kesä oli ollut minulle eräänlainen tuskien taival. Ei pelkästään sairauteni aktivoitumisen takia vaan johtuen myös muista raskaista ja mieltä mullistavista tapahtumista. Elämiseni oli pitkään pelkkää eteenpäin selviytymistä. Siihen ei sitten mahdu paljon muuta, ei ainakaan luovaa työtä.

Asiakirjakansio sisältää papereita, jotka tuovat selvyyttä pappien rippikirjoihin tekemiin töherryksiin. Niiden kautta pääsen tutustumaan myös henkilöihin, jotka ovat olleet tunnetumpia ja kirjoittamassa papereita, sillä talonpojilla ei yleensä vielä 1800-luvulla ollut kirjoitustaitoa. Jotkut heistä löytyvät historiateoksista, kun taas esivanhempiani siellä harvemmin esiintyy. Joskus talonpojat pääsivät kirkon tehtäviin kuten kirkkoisännäksi ilman kirjoitustaitoa. Papit ja lukkarit toimivat silloin kirjureina. 

Tämä kuva on kyllä vuosien takaa Tuusulan Lahelasta. Latoa ei ole enää olemassa. Ladot häviävät maisemista.

Vaikkapa kirkonkokousten pöytäkirjoista selviää monta asiaa. Ongelmallisena koen sen, että opittavia ja omaksuttavia asioita on niin paljon. Mihin vedän rajan? Kokouksissa pohditaan ruotujen maksuja ja kuinka paljon viljaa kunkin talon on annettava ruotuvaivaisten hoitoon. Siellä määritellään ihmisten istumapaikat kirkossa. 

Rippikirjojen, erilaisten pöytäkirjojen, oikeuden asiakirjojen ja kaiken muun lisäksi aihetta ympäröivää materiaalia on ylenpalttisesti, olen liian vaativa, haluan päästä aina syvemmälle, ymmärtää.

Olemme tulleet niistä ajoista kovin pitkälle. Lähes kaikki oppivat lukemaan ja kirjoittamaan, vaikka nykyään pohditaan taitojen vähentymistä. Terveydenhoito on kehittynyt huippuunsa, vaikka parannettavaa löytyy. Vanhusten tulevaisuus on parempi kuin 1800-luvulla, vaikka sitäkin nykyään haukutaan. Lapset saavat erityisen hyvää hoivaa. Sairaat hoidetaan. 1800-luvulla Suomessa oli vain muutama sairaala. Jos ihminen sairastui tai tuli vain vanhaksi, häntä tuskin vietiin sairaalahoitoon muuta kuin poikkeustapauksessa. Kirkonkokouksessa käsiteltiin näitäkin asioita joskus ja asiasta mainittiin myös rippikirjassa. Ihmisten elämä oli 1800-luvulla hyvin voimakkaasti säädeltyä. Kirkko saneli ja valvoi.

Rengon kirkko kesäkuu 2009

Aivan syystäkin olen mennyt kovin pitkälle. Yritän samalla hahmottaa ja jäsentää ajatuksiani. Ne liikkuvat välillä entisissä ajoissa ja sitten palaan taas tähän päivään. Olen ajatellut aihetta monesta näkökulmasta. Eräs hyvä ystäväni on joutunut pohtimaan vanhoilla päivillään, jäädäkö hoitokotiin vai palatako kotiin. Hänen lapsensa halusivat hänet hoitokotiin, jota hän halusi myös kokeilla. Sitten hän kuitenkin sukkuloi molempien vaihtoehtojen välillä puolin ja toisin. Nyt hän on lopulta päättänyt palata kotiin, koska hän saa kotona aivan samat palvelut kuin hoidossa. Minusta on ollut kauheaa seurata tätä siksi, että vanhenevalta ihmiseltä yritetään muiden toimesta viedä oma päätösvalta. Tapahtumaketju on herättänyt mielessäni liittymiä moneen muuhun elämäni varrella seuraamaani asiaan. Ystäväni on pitänyt minua ajan tasalla, sillä taidan olla niitä ainoita ihmisiä, jolle hän voi tästä puhua. Olen kiitollinen.

Aleksis Kiven kuolinmäkki ja mökin sauna.

Samoja asioita olen pähkäillyt viime aikoina 1800-luvun ihmisten osalta.  Olen myös yllättynyt ja ihmeissäni siitä, että kovin harvat ihmiset meidän aikanamme ajattelevat asiaa näin pitkälti. Ajatusketjuun on pakko ottaa koko ihmisen elämänkaari syntymästä kuolemaan. Kun omalla kohdalla tapahtuu asioita, niin silloin ehkä vain ajatellaan. Mutta kun ongelmat ovat ohi, palataan taas entiseen. 

On myös mahdottoman vaikeaa asettautua toisen ihmisen nahan alle, kuunnella syvällisesti. Olen tehnyt saman virheen usein itsekin, ohitan asioita liian nopeasti ja oletan niiden hoituvan itsestään. Yhteiskuntamme on ottanut paljon asioita hoidettavaksi, mutta jokaisen pitää itse tai muiden puolesta tuoda ne esille ja pyytää auttamaan. Itseni kanssa olen kokenut tämän kaiken karvaasti jo pitkään. Erityisesti tänä vuonna olen kerrannut kaikkea kokemaani. Olen oppinut suhtautumaan kokemuksiini oikealla tavalla ja kiihkottomasti. Mutta kukaan muu ei hoida niitä eteenpäin kuin minä itse.

1800-luvulla meillä ei ollut aina apua emmekä voineet auttaa edes itseämme, jos sairastuimme. Olen usein Rengon vanhalla hautausmaalla pysähtynyt kotini lähimmän naapurin Eskolan talon haudoille ajattelematta niihin haudattuja ihmisiä sen enempää. Pikkuhiljaa silmäni aukenevat.

1800-luvun alussa rakennettua aittaa.

Erik Johan Erkinpoika Eskola (1793 -1853) kuoli 1853 koleraan 60-vuotiaana Hämeenlinnassa lasaretissa ja tietojen mukaan haudattiin myös sinne. 1800-luvulla oli maailmassa useita koleraepidemioita. Miljoonia ihmisiä kuoli. Arno Forsiuksen sivuilta tämän linkin takaa, voit käydä lukemassa, millainen sairaus kolera on. Juuri noihin aikoihin, kun Eskolan vanha isäntä kuoli, tutkijat löysivät sairauden aiheuttavan bakteerin. Onneksi siihen on sittemmin löydetty apu lääkkeistä ja asianmukaisesta hoidosta. 

Erik Johan Erkinpoika Eskolan vaimo Susanna Juhontytär (1797 – 1758) oli tullut emännäksi Eskolaan Lopen Ourajoen Eskolasta 1819. Lapsia syntyi ainakin kahdeksan. Susannan kohtalo oli myös karu. Hänet löydettiin muutamaan vuotta myöhemmin 21.2.1858 kuoliaaksi jäätyneenä talvitieltä Valajan (Kaloinen/Asemi) ja Ilopakan (Vehmainen) väliltä. Jostakin syystä kuolintiedoissa ei mainita hautauspäivää. Hänkin oli kuollessaan 60-vuotias. Sen verran tunnen metsäistä seutua, että voin hyvin kuvitella.

Tarina jatkuu. Tarinan voimme tehdä vain me, jälkipolvet, kun paneudumme asioihin.  Edellisten vanhin poika myös Erik Johan Erkinpoika Eskola (1825 – 1858), tilan seuraava isäntä kuoli samana vuonna 1858 kuin äitinsä Susanna. Hän sairasti keuhkotautia eli keuhkotuberkuloosia, johon sairastui 1800- luvulla tuhansia ihmisiä. Kaikkien siihen kuolleiden kuolinsyyksi ei varmaan ole edes kirjattu keuhkotautia. Tuberkuloosibakteeri löydettiin vasta 1880-luvulla ja silloin Suomessakin alettiin pohtia sen hoitoon tarkoitettujen parantoloiden perustamista. Meidän jokaisen esivanhempia on kuollut tuohon sairauteen.

Eskolan navetta. Oikealla meidän odotuskivemme lapsuudessa.

Isänsä kaima Erik Johan Eskola kuoli 2.12.1858 ollessaan vain 33-vuotias. Hänellä oli vaimonsa Hedda Sofia Abrahamintytär Seppälän (1823 – 1883) kanssa ainakin kuusi lasta. Nuorin oli isänsä kuollessa vain vuoden ikäinen. Hedda Sofia oli kotoisin Lammin Syrjäntaan kylästä ja avioliitto solmittiin 1848. Hedda oli sairastunut myös keuhkotautiin ja kuoli siihen 2.11.1863 vain 40-vuoden iässä. Vanhin lapsista Heta (tai Hedda) Loviisa oli syntynyt 1849 ja oli tuolloin vasta 15-vuotias. Hänestä oli tuleva yksi esiäideistäni, sillä hän avioitui 1872 Siukolan talon silloisen isännän Henric Johan Nålbergin pojan Karl kanssa.

Eskolan tila vuokrasi sitten alun perin tilan rengiksi Marttilan talosta tullut Johan Fredrik tai Fredrik Johan Juhonpoika s. 1839 toimien arrendaattorina, osa pelloista oli vuokrattu muille. Asiakirjojen joukossa löytyy tarkka selvitys tai tilitys, joka heinäkuussa 1874 on laadittu Siukolaan emännäksi tulleelle Heta Loviisalle ”siitä hoitovirasta, jonka allekirjoitettu hoitaja on toimittanut talon tyttärelle Hedda Loviisa Erikintyttärelle Eskolan talosta Vehmaisten kylässä Rengon kappelissa." Asiakirjan on holhooja Isak Eliaanpoika Walajan puolesta kirjoittanut Alex Hellgren.


Onko asiasta käyty riitaa, se on mahdollista, sillä paperien joukossa on vuodelta 1879 kihlakunnanoikeuden pöytäkirja, jossa Heta Loviisan mies Karl Gustaf Siukola on esittänyt ko. selvityksen ja siinä viitataan myös perukirjaan. Ehkä asiat eivät ole enää tärkeitä selvittää ja papereita voi myös puuttua. Tutkimiseni on siltä osin kesken. Tuohon aikaan asiakirjoja kirjoitettiin joko suomeksi tai ruotsiksi. Em. selvitys on kirjoitettu suomeksi ja oikeuden pöytäkirjat ruotsiksi. 

Viimeiseen sukupolveen Eskolan tilallisena kuului myös isännän sisar Hilja, joka asui jossakin vaiheessa tuossa talossa kyläraitin varrella ennen joutumistaan kunnalliskotiin.


Tutkimisiani häiritsee muiden keskeytysten lisäksi se, että tutkin samalla ihmisten sukulaisuussuhteet. Isak Eliaanpoika Valaja on Heta Loviisan isän Erik Johan Erkinpojan kolmas serkku. Karl Siukolan kanssa ei ole näillä näkymin sukulaisuussuhdetta. Isak Valajan jälkipolvissa on sitten mm. Vehmaisten Kukkolan tilan tulevia isäntiä. Ja emäntä Hetan kautta myös Siukolan myöhempien polvien kautta on olemassa kaukainen sukulaisuussuhde. 

Tässä halusin vain tuoda esiin asioita, joita joudun pohtimaan. Jokainen asiakirja on minulle aarre. Ne auttavat ymmärtämään sen aikakauden asioita ja vähän myös sitä, mitä ihmisten mielissä liikkui. Taival on silti uskomattoman hidas. On kiva välillä kirjoittaa jostakin pienestä pätkästä jo pelkästään siksi, että se selventää ajatuksia. Ehkä.

Eskolan vanha talo vähän ennen purkamista. Olisiko ollut 1980-luku.

Tämän pohdinnan jatkeeksi jo aiemmin kirjoittamaani. Aloitin 9.10. vanhimman lapsenlapseni Annan syntymäpäivänä.

Aurinko kirkastaa syksyn värit täyteen loistoonsa. Keltaiset ja punaiset puiden ja pensaiden lehdet tuovat tämän syksyn loistavan ruskan näyttävästi esiin. On tyynen tyyntä. On aamupäivä. Istahdan läppärini viereen ja alan kirjoittaa. Kovin usein kirjoittaminen jää vain ajatuskuplaksi muiden asioiden voittaessa ja täyttäessäni päiväni. Kun sitten jaksaisin paneutua oikeisiin kirjoitustöihini, en teekään sitä vaan ajattelen taas kerran: Huomenna.

Monen monta ajatuksen alkua on häipynyt mielessäni tuhlatessani päiväkausia lepäämiseen, nukkumiseen ja pakollisiin arkisiin askareihin. Mihin aikani menee? Miksi muovi- ja pahviroskia kertyy niin paljon? Miksi en saa yhtäkään korin tyhjennystä vietyä loppuun? Miksi sen ehdi enkä jaksa lähteä lenkille? Miksi minua ei huvita välillä mikään? Miksi en jaksa edes lukea?

Lähistöllä.

Tänä aamuna vointini oli ihmeellistä kyllä oikein hyvä, jos vertaan sitä eiliseen päivään. Eilen palelin koko ajan, torkuin, en jaksanut mitään. Lopulta oli pakko ryhdistäytyä, pukea päälleen, hakea lapsenlapsi koulusta ja viettää iltapäivä hänen kanssaan. Kun hän lähti kotiin, romahdin uudelleen. Menin vieläpä aikaisin nukkumaan ja päivän nukkumisista huolimatta, nukuin yön oikein hyvin.

Millaista tuskaa monet sairaat ihmiset kokevat? Minun vaivani ovat pieniä, mutta nekin tuntuvat joskus sietämättömiltä. Juuri sitä olen tänä vuonna ajatellut entistä enemmän. Jätän sen asian nyt tähän, koska haluan kirjoittaa jotakin muuta. Mitähän syntyy?

Tänään vanhin lapsenlapseni täyttää 25 vuotta.  Ajattelin taas kerran sukututkimusasioita. Sehän ei ole mitään uutta. Tasan vuosi sitten kirjoitin Anna Oreniasta, josta juuret tulevat molempien hämäläisten isovanhempieni sukuihin. Jätin tutkimukseni silloin siihen. Myöhemmin olen hiukan jatkanut, kun ymmärsin, että Oreniuksen sukujuuret, jotka lähtivät hänen isästään Christer Christerinpoika Oreniuksesta (kuoli 29.6.1732 Hattulassa) ja jopa tämän isästä Christer Matinpoika Oreniuksesta (kuoli 1691 Lopella), ovat levinneet todella pitkälle, ympäri Suomen maata.   Tässä heistä ”virallisempaa” tietoa. Christer Matinpoika Oreniuksen juuret saattavat alunperinkin olla Lopella. 
 
 
Anna Orenius syntyi noin 1713. Hänellä oli vanhempia sisaruksia, jotka lienevät saaneet paremmat lähtökohdat elämälleen.  Hänen syntymänsä aikaan elettiin todella vaikeata aikaa.

Äiti Elisabet Henrikintytär kuoli 1723 Hattulassa Annan ollessa 10-vuotias. Isä meni toisiin naimisiin Sofia Katariina Ahlmanin kanssa s. noin 1673. Sofia Ahlman oli ollut aiemmin jo kaksi kertaa avioliitossa. Isä Christer toimi Hattulassa apupappina vuosina 1724 – 1732. Molemmat sekä Christer ja Sofia kuolivat vuonna 1732 Hattulassa. Hattulan kuolleiden luettelosta selviää lisää tietoja tästä kolmannesta vaimosta. 

Annan äiti Elisabet saattaa olla ollut Janakkalasta lähtöisin tai sitten ei. Koska kysymyksessä oli pappissuku, niin molempien Christerin jälkeläisten kautta syntyy yhteyksiä moniin Suomen pappissukuihin.

Minun sukututkimuksessani on vasta pieni osa sukua kuten Annan kolme vanhempaa sisarusta: Christer s. 1703, Ingeborg s. 1705/1707, Johan s. 1711 ja Anna s. 1713. Aiemmassa blogissani kirjoitin vaikeudesta paikallistaa Annaa, mutta löysin hänet hyvin ja joissakin paikoin oli näkyvissä myös hänen isänsä sukunimi. Muista sisaruksista löytyy paremmin tietoa muualta syystä, että he ovat olleet merkittävissä asemissa.

Erik Oreniuksesta tuli Kiskon Suomusjärven kappalainen 1702, jossa virassa hän pysyi koko isovihan ajan. Hän kuoli Suomusjärvellä 9.12.1739. Hänen puolisonsa oli Anna Maria von Lindelöf, joka kuoli 1747.

Johan Orenius s. 1711 avioitui 1745 Elisabeth Hoffrenin kanssa. Enpä ole sitäkään haaraa vielä tutkinut.

Näistä kaikista löytänenkin netin kautta muiden kokeneiden sukututkijoiden tutkimuksia. Vuosi sitten kirjoittaessani blogia Annasta ja samalla tutkien, olin niin innoissani, että pitäydyin vain omissa tutkimuksissani enkä katsellut valmiita tutkimuksia. Tässä linkki ko. kirjoitukseen.
 
Edellä mainitsemieni henkilöiden sukujuuret ovat levinneet ympäri Suomen. Minulla on nyt noin 7500 kaukoserkkua DNA-tutkimuksessani ympäri Suomea ja koko maailmaa.

Tämän kirjoituksen kanssa kävi taas kuten melkein aina käy. Nyt jatkaessani, olemme jo seuraavassa päivässä eli Aleksis Kiven syntymäpäivässä. Eilen lapsenlapseni poika tuli hetkeksi hoitoon ja sitten vietin hänen ja äitinsä kanssa iltapäivää. Lopuksi vielä muukin perhe poikkesi illansuussa. Ja siinähän se päivä taas oli. Nukuin viime yön loistavasti nähden mielenkiintoisia unia, joiden tarkoitusta aamulla mietin. En enää edes muista unia.  Niiden tarkoituskin jäi hämärän peittoon siksi, koska en herätessäni muistanut unen alkujuurta, jolle jo unessa yritin keksiä selitystä. Nyt odotan terveyskeskuslääkärin soittoa liittyen viimeviikkoiseen käyntiini. Nilkka on nyt toistaiseksi kunnossa, mutta joitakin asioita on vielä kesken. Kirjoitan terveysasioistani toiseen blogiini päivityksen kunhan ehdin.

Kunpa osaisin olla stressaamatta läheisteni asioista, koska huomaan niiden vaikutuksen. Joskus yksinkertaisesti haluaisin vain sulkea kaikki linkit ulkomaailmaan, jotta voisin paremmin ja pystyisin keskittymään tekemättömiin töihini ja kirjoituksiini. Huomaan allergiani kaikkea vähänkään ahdistavaa kohtaan vain pahenevan iän myötä. Minun on aina ollut vaikea pysytellä ulkopuolella, mutta nyt joskus tuntuu, että oma terveyteni vaatii sitä. En kestä konflikteja enkä ylimääräisiä vaatimuksia.  Alan ymmärtää sitä, että jotkut menettävät muistinsa. Osasyy voi olla myös se, ettei ihminen siis jaksa enää vastata ympäristön paineisiin. Nehän ovat ennen kokemattoman suuria verrattuna entisiin aikoihin.

Alex 7 v otti tämän kuvan kamerallani ja teki myös pienen videon

Nyt

Jatkan vielä. Vaikka elämä on muuten ehkä helpottunut? Viimeisimmässä Anna-lehdessä (nro 42/17.10.) suosittu historian tutkija ja tietokirjailija Teemu Keskisarja mainitsi viihtyvänsä paremmin kuolleiden kuin elävien seurassa. Hänhän säväyttää aina haastatteluissa. Lehden kuvissa hän työntää lastenvaunuja puistossa prinssessakuvioidun ”käsilaukun” roikkuessa kaulassa. Laukussa on vauvalenkeillä sanelin ja muistilehtiö. Samalla tulee hoidettua myös koiran ulkoilutus. Teemun viimeisin kirja ”Murhanenkeli” odottaa lukemistani. Se vie Suuren Pohjansodan ihmisten historiaan. Sinne kauas kauas, jonne aina halajan.

Kymmenen päivää siis kului tämän blogin synnyttämisessä. Ei ole sitten mikään ihme, että kirjoitukset kirjaan syntyvät paljon hitaammin!   

Kuriositeetti, mihin kuluu aikaa ja millä ei ole suurta merkitystä monen mielestä, voisi olla vaikka se, että Heta Loviisan hautakiveen on kaiverrettu väärä syntymäaika 21.1.1849. Oikeasti se on 21.4.1849. Missä vaiheessa virhe on tullut? Kuolinilmoitus antoi viitteen, että kyllä se oli aikanaan oikea. Samalla kun tutkii jotakin pientä asiaa, tulee esiin monta muuta.