Talvisodan alkamisen muistolle

Tammikuun puolessavälissä 1940 Karjalan kannaksella elettiin hurjia aikoja talvisodan riehuessa. Talvisota oli syttynyt 30.11.1939. Muistelemme nyt jälleen sitä aikaa kuten aina täysien vuosien täyttyessä, nyt siitä on 80 vuotta. Aika siirtyy aina kauemmaksi, mutta osa meistä ei koskaan unohda noita aikoja. Tosin lapsena enkä nuorena osannut vielä ajatella, että sotien ajasta kehkeytyisi minulle erityisen tärkeä. Kirjahyllyni ovat täynnä sekä talvi- että jatkosotaan liittyvää kirjallisuutta. En tule päästämään siitä koskaan irti, vaikken itse olekaan kokenut niitä aikoja. Se on vanhemmiltani ja aiemmilta sukupolvilta saamaani perintöä. Voi olla, että lapseni, lapsenlapseni ja lapsenlapsenlapseni ovat jo päästäneet siitä irti?

Olikin vaikea etsiä kuvia tänne. Muutama kuva on isäni albumeista enkä tiedä, miltä ajalta ne ovat. Talvisodan aikana hän oli varusmieskoulutuksessa Viipurin suunnalla.

 

Edellä oleva kuulostaa ehkä huvittavalta. Kun kävin koulua 1960-luvulla, historiassa ei käsitelty sotiamme juuri ollenkaan. Vaikka olisi käsitelty, aihe ei olisi mitenkään saanut minua kiinnostumaan.. Varhaislapsuudesta muistan, kuinka vanhempani usein kävivät keskenään ja läheisten ystävien kanssa sota-ajan kokemuksiaan läpi. Emme olleet edes sen vertaa kiinnostuneita, että olisimme istuneet hiljaa pöydän alla kuuntelemassa. Sen sijaan vanha historia, jopa muiden maiden sodat, herätti minut. Mieluiten sen historian tuli siis koskea maailmanhistoriaa vaikkapa Ranskan vallankumousta ja sitä edeltäviä tapahtumia.  Suomen historia jäi eräänlaiseksi kysymysmerkiksi, vaikka joskus toki yritin tutustua siihenkin. 

Miksi muuten aloittaessani mainitsin tammikuun puolen välin? Sota tulisi päättymään vasta maaliskuussa.  Vasta tai jo?  Sota kesti tasan 105 päivää, mutta ehkä paljon pitemmän ajan, jos mukaan otetaan siihen valmistautuminen.

Osa kuvista on SA-kuvia kuten tämä. Kuolemajärven kirkko räjäytettiin joulukuussa 1939.  Kuva 30.8.1941, kun Karjalaa oltiin valloittamassa takaisin.

 

Talvisota kosketti erityisesti äitini kotiseutua Kuolemajärvellä, sillä nk. Mannerheim-linja, kulki juuri niillä main Suomenlahdesta alkaen Karjalaisten kylän Lautarantaan juoksevan pienen Ahvijoen (Ahvenjoki, Ahvenoja) vartta pitkin halki Kuolemajärven kylien (Karjalainen, Inkilä, Kuolemajärvi, Hatjalahti, Summa) jatkuen aina Laatokalle saakka.  

  
 

No, eri lähteissä linjan kulkua määritellään ehkä toisellakin tapaa. Minun tapani liittyy paikallistuntemukseen. Usein Mannerheim-linjan mainitaan lähteneen Kyrönniemestä, joka oli tunnettu maamerkki, koska siellä katsottiin olevan kuulun Mikael Agricolan kuolinpaikka. Yhtä kaikki molemmat paikat olivat Kuolemajärven pitäjää, josta tuli sodan aikana erityisen kuuluisa. Kuolemajärvi jätetään myös usein mainitsematta ja puhutaan vain kylistä. Harvoin kuitenkin Kuolemajärven Karjalaisten kylästä ja sen ranta-alueesta Lautarannasta. (Kylä on äitini isänpuoleisen suvun vuosisatainen pesä.) Olen tarkoituksella pitkäpiimäisen tarkka. Viereisessä Muurilan kylässä sijaitseva Kyrönniemi näkyy Lautarannan hiekalle. Kartalta katsottuna Muurilan hiekat (Hiidenpään lentohiekat) Kyrönniemen lahden rannalla ennen Kyrönniemeä ovat vain pienen niemekkeen takana. Paikalla käyneellä välimatkat tuntuvat paljon pidemmiltä. Tähän kohtaan tulen laittamaan lisätietoja myöhemmin saatuani vahvistuksen.

Tämäkin isäni kuva voisi olla jostakin harjoituksesta.

 Tammikuu tuli mieleeni lukiessani taas ohimennen joitakin sotapäiväkirjoja (Vahvistettu erillispataljoona 7). Sotapäiväkirjoissa mainitaan usein lämpötila. Kun joukot olivat jossakin Hatjalahden lohkon pohjoispuolella olevalla Marjamäen tienoilla Työppölän lohkolla (kaikki paikat myös Kuolemajärveä) edeten Hanhiojan suon tienoille, lämpötila oli laskenut muutamassa päivässä aina -31 asteeseen C (15.1.1940). Lämpötila vain laski ollen jo 17.1. yli - 40 ° C. Se olikin huippu, sillä seuraavana aamuna mitattiin – 31 °C ja 19.1. -22 °C.  Joillakin sotaan liittyvillä alueilla on ilmoitettu olleen lähes – 50 ° C.

Oheislukemistona minulla on mm. Eino Pohjamon ”Verinen tanner”, jonka olen maininnut blogeissani ennenkin. Koska kyseisessä pataljoonassa oli oman pitäjän poikia, se on erityisen mielenkiintoinen teos. Kirjassa on myös kuvauksia, jotka auttavat lukijaa asettautumaan paikkaan. Pataljoona täydensi alueella JR 11:n ja JR 10:n toimintaa.

”Tätä maa-alaa kutsuttiin Työppölän lohkoksi. Maastollisesti sen selvin piirre on Työppölänjoki, mikä reilun puolen peninkulman matkan mutkaisena purkaa Hatjalahden järven vesiä. Alajuoksullaan Työppölänjoen vesi yhtyy pohjoisesta vastaan virtaavaan Summajoen vesimassaan, mikä on nielaissut voimansa Kaukjärvestä, matkaten pohjoiseen kuusi kilometriä, muuttaen sitten Summan kylän länsipuolella kulkunsa täysin vastaiseksi kohti Työppölänjoen juoksua. Siitä vedet pyrkivät mereen, nyt Rokkalanjokena, minkä äyräillä tänäkin päivänä jauhaa sellua entinen Hackmanin tehdaslaitos nykyisin Viipurin tehtaan nimisenä.”

Kuvaus jatkuu kertoen, että Työppölänjoki olisi kesäiseen aikaan paikoitellen jopa 40 metriä leveänä muodostanut tehokkaan panssaritorjuntaesteen. Talvisissa olosuhteissa puolustajan kannalta se antoi vain lohkolle nimen. Samoin kuvataan alueen tietä. Kirjan saattaa löytää kirjastosta tai ostaa antikvariaateista.

Johonkin sotaan tässä ollaan lähdössä. Isäni ja kuva ilman selityksiä.

Summa ei ollut kaukana ja vihollinenkin oli aivan vieressä. Moni mukana olleista sotilaista haavoittui tai kaatui myöhemmin helmi- maaliskuussa puolustaessaan omaa kotiseutuaan tai omaa maataan. Löysin Iltasanomien artikkelista pitäjäkohtaisen tilaston talvisodassa kuolleista ja osuudesta koko pitäjän väestöön. Kuolemajärveläisiä kuoli talvisodassa 72 henkilöä, joka oli 1,2 % väestöstä. En nyt löydä enää netistä löytämääni artikkelia, jotta voisin laittaa sinne linkin.

Sotapäiväkirjojen avulla voi joukkojen etenemistä seurata. Se on työlästä ja hidasta. Sotamme ovat täynnä yksityiskohtia ja asioita, joista voisi kirjoittaa vielä lisää kirjoja, tietokirjoja ja jopa romaaneja. Monet nuoret miehet kuolivat ennen kuin olivat edes ehtineet elää. Mitä sanoisi Teemu Keskisarja? Hänen mielestäänhän Kuolemajärvi oli erityisen merkittävä paikka.

Samaan aikaan otettu poseerauskuva? Eivätköhän vielä tienneet, minne joutuvat? Isäni vasemmalla.

Talvisodan aikana ei vielä tiedetty tai tiedettiinkö, että sotaa kutsuttaisiin talvisodaksi? Jatkosota alkoi kesällä 1941. Nämä sodat ovat koskettaneet monia ihmisiä, minua myös monelta taholta. Mutta meitä on myös monia, jotka eivät halua puhuttavan sodista ollenkaan. Niin tai näin Suomen viime sodat tulevat tavalla tai toisella elämään meidän ja jälkipolviemme muistissa. 

Sodan valmistelut alkoivat täydellä teholla Suomessa lokakuussa 1939, vaikka oikeastaan ne olivat alkaneet jo paljon aiemmin.  Koko 1930-luku on mielenkiintoista aikaa. Sitä ei minun aikoinani edes käsitelty koulussa, mutta nyt siitä ajasta tulee koko ajan esille uusia asioita. Oma historiamme tulee meitä entistä lähemmäksi, kun sitä tutkitaan lisää. Se on hieno asia. Olin syntyessäni niin lähellä sotaa, että haluan ottaa kaiken tiedon vielä syvällisemmin vastaan. Alan tapani mukaan yhdistellä kuulemiani asioita kaikkeen lukemaani ja myös tutkimuksiin. Sota on tavallaan mennyt aikanaan ihoni alle, vaikken sitä silloin ymmärtänyt. Pieni ihminen kuljettaa mukanaan paljon itseään laajempaa ja syvempää muistiketjua. 

Olen kirjoittanut ja käsitellyt tuntemieni ihmisten muistoja. Koska en riittävästi kuunnellut vanhempiani, omia sotaveteraanejani, olen sittemmin kuunnellut niitä ihmisiä, jotka olivat lapsia sodan syttyessä. 

SA-kuva Viipuri, maaliskuu 1940

Ajattelen usein sitä, mitä kunakin sodan päivänä tai sitä ennen kirjoitettiin. Mitä kirjoitettiin vaikkapa 16.11.1939, kun eräs tuntemani nainen täytti 10 vuotta? Kuolemajärven suojeluskunnan sotapäiväkirjassa kirjoitettiin lyhyesti, että ”16.11.39 kello 8.00 säätila sateista, lämpötila +3 astetta. 

Eila täytti nyt täydet 90 vuotta. Soitin hänelle ja kysyin, mitä hän muistaa 10-vuotispäivästään.  Siitä hän ei muistanut paljoakaan, koska siihen aikaan ei syntymäpäiviä ei sen kummemmin vietetty, ei jaettu lahjoja. Ajattelin sisarusteni ja minun syntymäpäiviämme 1950-luvulla. Ne olivat merkkipäiviä, jolloin karjalainen äitini näki suuren vaivan hankkiessaan meille lahjat ja teki yöllä sängyn viereen lahjapöydän.

Mutta Eila muisti tarkalleen kaksi viikkoa myöhemmin alkaneet evakkomatkan ja sen vaiheet. Samoin hän muisti, että tupa oli täynnä ensin linnoitusjoukkoja ja sitten sotilaita. Sirkiän kamarissa Karjalaisten kylässä asui mm. eräs kapteeni Räsänen ja tämän lähettipoika. Linnoitusjoukot tulivat alueelle jo kesäkuun alussa (tarkistan vielä)  ja kun ylimääräisten kertausharjoitusten (YH) aika lokakuun alussa alkoi, sinne saapui sotilaita jatkamaan töitä. Alueella oli myös paljon hevosia.

Isän kuvista, hän hevosen kanssa.

Perheen omat kaksi hevosta joutuivat myös sotaan eivätkä koskaan palanneet. Samoin kuusi lehmää lähtivät muiden lehmien joukossa evakkomatkalle, mutta eivät koskaan tavanneet perhettä uudelleen. Karjan ja viljan evakuointi jatkui paljon pitemmän ajan kuin ihmisten evakuointi.

Asukkaita evakuoitiin 1.12.1939 alkaen kylittäin.  Eilan mukaan Karjalaisten kyläläiset olivat kokoontuneet Tähkäpään talolle kylän alkuun kirkolta päin katsottuna. Sieltä heidät vietiin kuorma-autolla ensin Johannekseen Kaislahteen ja Uuraaseen, josta proomulla Viipurin lahden yli Säkkijärvelle. Viipuria pommitettiin ja sen taivas loisti punaisena. Sotapäiväkirjan mukaan evakuointipäivä oli 1.12. Päivä oli heti aamulla aurinkoinen, mutta lämpötilaa ei mainittu. Viikonpäivää ei mainittu, mutta se oli perjantai. Viipuria mainitaan toisaalla pommitetun 1. ja 2.12.

SA-kuva. Tältä näytti Summan kylässä lokakuussa 1941

Karjaa ja viljaa oli alettu eri kylistä evakuoida ja se jatkui vielä lauantaina 2.12. Pohjoisempana olevia kyliä kuten Hatjalahtea, Pinnoniemeä, Taatilaa ja Näykkiä evakuoitiin samoin 2.12.  Pommejakin tuli asemalle. Seivästön kyläläisten evakuointi oli aloitettu jo 1.12. ja sitäkin jatkettiin vielä lauantaina. Muiden kylien kuten esim. Huumolan ja Summan asukkaat kerättiin 3.12. Summan nuorisoseuran talon luokse, jossa oli kymmenen linja-autoa odottamassa vientiä Johannekseen.

Kirjoitin aikoinaan tarinaa äitini talvisodan aikaisista kokemuksista blogiini ”Viestejä menneisyydestä”, johon pääset tästä.  Kuolemajärven suojeluskunnan sotapäiväkirjassa mainitaan sunnuntaina 3.12.1939 kello 11.30 ”JR 12:n käsky asemakylän polttamisen valmisteluista. Seivästö ja Karjalainen palavat omien joukkojen toimesta.”

SA-kuva. Summassa kävi sittemmin asemasodan aikana 1941 - 1944 paljon ulkomaisia tutustumassa talvisosan alueeseen. Asukkaat olivat muuttaneet takaisin keväästä 1942 alkaen ja osa oli jo saanut rakennettua talonkin. Maaliskuu 1943.

Olisiko äitini sittenkin ehtinyt vielä Tammikkoon hakemaan jotakin kotoaan vaikkapa kuvansa ja kirjeensä, kun hän oli polkupyörällä matkalla kotiin lauantaina 2.12?  Kääntyikö hän sotilaita tiellä tavatessaan saman tien ajamaan takaisin Koivistolle, kuten hän varmaan teki? Siihen aikaan ei ollut yleisesti puhelimia, joten kotiväki Tammikossa ei ollut ehtinyt ilmoittaa Koivistolla olleelle äidilleni evakuoinnista.  Vaikka kunnissa oli suojeluskunnan ym. toimesta tehty suunnitelmat sodan syttymisen varalta, tuskin niistä oltiin yleisesti tietoisia. Kaikki toimenpiteet tehtiin niin nopeasti, että kaikille tiedottamiseen ei ollut aikaa.

Maailman tilanne ja sodan uhka olivat varmasti aiheuttaneet aikamoista kuhinaa. Myöhemmin yleensä keskitytään kohokohtiin, merkittäviin tapahtumiin, ei pienen ihmisen tuntemuksiin ja ajatuksiin. Tuskin moni olisi niitä sen kummemmin enää myöhemmin tarkkaan muistanut, kun väliin syöksähtivät sodan kauheudet ja karuus. Ihmiset kirjoittivat silloin paljon kirjeitä. Jos niitä on säästynyt, ne voivat vielä jälkikäteen antaa kuvaa ihmisten ajatuksista. Tai sitten ei, jollei rivien välistä. Se on oma huomioni kirjeistä ja päiväkirjoista, omistakin. Siksi aina myöhemmin olen yrittänyt kysellä juuri niistä asioista. Miltä sinusta tuntui, mitä ajattelit? 

Niitä samoja ajatuksia kerään myös sotakirjoista. Yleensähän niissä kuvataan sotajoukkojen toimintaa ja niihin liittyviä toimenpiteitä, taisteluja. Harvoin tulee esiin tavallisen ihmisen näkökulma. Toki niitäkin on kerätty paljon sotien jälkeen, mutta aina riittää kaiveltavaa, milloin mistäkin näkökulmasta. Bair Irincheev kuvasi kirjassa ”Talvisota venäläisin silmin” hetken, miltä näytti Kuolemajärven Summan kylässä joulukuussa.

SA-kuva. Summa maaliskuussa 1943.

 

Kirjan mukaan JR 15:n toinen pataljoona oli kapteeni Frans-Julius Janssonin johdolla asemissa Summankylässä ja aloittanut linnoitustyöt. Pataljoona rakensi panssarintorjuntaesteitä, konekiväärien vaihtoasemaa, syvensi pääpuolustuslinjan taisteluhautaa ja yhdyshautoja. Kylän teini-ikäiset nuoret avustivat. Heitä oli jäänyt kylään evakuoinnin jälkeen huolehtimaan karjasta ja muusta omaisuudesta. 

Joulukuun 1. päivänä on Summassa otettu yksi talvisodan ikoninen valokuva, jossa kolme sotilasta seisoo juoksuhaudassa tähystämässä. Voit katsoa kuvan täältä Wikipedian artikkelista, jossa kerrotaan silloisesta tilanteesta. Alueella oli muitakin pataljoonia.

JR 15:n sotapäiväkirjasta saa tarkemman kuvan tilanteista myös Summan osalta. Kuten kaikkialle muuallekin Kuolemajärvelle oli yleisen liikekannallepanon alettua (YH) lokakuun alussa 1939 kerääntynyt joukkoja. Summaan tuli miehiä etelä-Hämeestä. Heistä muodostettiin sittemmin JR 15. Joukkoja alkoi saapua junalla Leipäsuon asemalle (Muolaa), josta marssittiin kylään ennen lokakuun puoltaväliä. Miehet asettautuivat telttoihin, esikunta kylän koululle.  Silloin todettiin, että varustelutyöt eivät millään riittäisi täysipainoiseen puolustukseen.

Aivan erinomaisen kuvan tilanteesta ja sen kehityksestä antaa Jalkaväkirykmentti 15:n esikunnan sotapäiväkirja 1939 – 1940, joka alkaa sen perustamisvaiheesta ja kuvailee erittäin hyvin, millaista toimintaa Summassa harjoitettiin. (Sotapäiväkirjat (kokoelma) > Sotapäiväkirjat-kokoelma > Talvisodan sotapäiväkirjat > Jalkaväkirykmentti 15 1939-1940 (SPK 1074). Täältä pääset suoraan ensin Summan karttaan ja sitten tekstiin.

Mainitsemani sotapäiväkirja jatkuu sodan karvaaseen loppuun saakka. Sen sivulla 23 kerrotaan sotilaskoti- ja lottatoiminnasta. Summan nuorisoseurantalosta oli tehty sotilaskoti, jota paikalliset lotat hoitivat. Sotilaskodin johtajana toimi neiti Kukko apunaan kaksi sisartaan, jotka ”yhdessä väsymättömän uutterasti hoitivat aina sodan puhkeamiseen saakka suosittua ”sotapesää.” Heitä avusti puolenkymmentä muuta Kannaksen lottaa. Marraskuussa perustettiin kylään toinenkin lottakanttiini, joka sai paikakseen tilavan talon valtamaantien varrelta. Siinä perustajana oli Hämeenlinnan sotilaskoti johtajana rouva Uotila.

Isäni valokuvia.

 

Suomen itsenäisyyspäivänä 6.12.1939 valmistauduttiin polttamaan Summan, Kaukjärven ja muut lähikylät. Se mainitaan myös Bair Irincheevin kirjassa, jossa kerrotaan, että paikalla oli vielä paikallisia nuoria kuten Vilho Turta, joka yhdessä Karjalaisten kylästä olevan Mikko Liimataisen kanssa joutui seuraamaan asioita, joita moni jo evakkoon lähtenyt ei nähnyt.  He näkivät, kun Vilhon syntymäkoti paloi muiden kylän talojen tavoin. Molempien kotikylät olivat siis palaneet. Se oli ollut traaginen näky. Pojat olivat olleet yhtä aikaa rippikoulussa. Äitikin mainitsi tunteneensa Vilho Turran. Jos he olivat äitini ikäisiä, he olivat silloin jo sotilasiässä. En tiedä, joutuivatko he myös sotaan. Toisaalta samannimisiä ihmisiä on paljon.

Seuraavaksi hajanaisia löytöjä sotapäiväkirjoista. Erillisen pataljoona 7:n II komppanian sotapäiväkirja kertoo sen perustamisesta Viipurin Nuoraankylässä. Eino Pohjamon ”Verinen tanner” kertoo perustamisesta 6.10.1939 värikkäämmin. Joka tapauksessa jo seuraavana aamuna tämä komppania lähetettiin junalla Kuolemajärven asemalle ja se majoittui Pentikkälän kylään. Täydennystä saapui seuraavina päivinä. Lokakuun 10 päivänä komppania marssi Ylä-Kirjolan kylään majoittuen sinne. Samana päivänä komppanian hevonen nro 2601 kuoli odottamatta rehumyrkytykseen. Sen tilalle saatiin seuraavana päivänä hevonen nro 2040.

Sitten aloitettiinkin kenttätyöt eri kohteissa. Pääpuolustuslinjalla riitti erilaisia tehtäviä. Välillä käytiin jumalanpalveluksessa Pentikkälän koululla. Aamu alkoi kello 6.00 herätyksellä, 6.15 oli aamutee, 7-8 varushuoltoa, 8-11 kenttätöitä, 11-12 ruokailu maastossa, 12-16 kenttätöitä, 16-17 huoltoa tai harjoitusta, 17 päiväkäsky, 17.15 ruokailu majoituspaikoilla, 20.45 iltahartaus tuvissa, 21.15 hiljaisuus. Sunnuntaisin ohjelma oli kevyempi sisältäen vain joitakin harjoituksia.

Isojoki, jota komppanian toimesta mm. padottiin, on pitkä joki, joka aluksi Juvajärvestä lähteneenä virtaa Juvanruukin ja Mersillan ohitse muuttuen Isojoeksi ja virtaa Pentikkälän läpi Kuolemajärveen. 

29.10. majoituspaikkaa vaihdettiin Karjalaisten kylän taloihin. Komppanian toimisto ja päällikön asunto tuli Tatu Muurisen tyhjään taloon. Yksikkö otti vastuun hoitaa uutta puolustuslohkoa välillä Tervajärvi-Mudanniityn välinen kannas. Alue sijaitsee Karjalaisten ja Inkilän välissä. 

Marraskuun puolivälissä oli sateisia päiviä, jolloin työt jätettiin vähemmälle. Silti suoritettiin aseiden käsittelyä, kaasunaamarien tiivistystä ja muuta tarvikkeiden huoltoa, tupien kunnostamista. 11.11. komppanianpäällikkö ja kolmen joukon johtajat majoittuivat Tuomas Kukon taloon. Syynä muuttoon oli pataljoonan muuttaminen Kuolemajärven asemalta Karjalaisten kylään. 

Eilan syntymäpäivänä 16.11.1939, jonka takia soitin hänelle, tehtiin kenttätöitä tavalliseen tapaan. Divisioonan eläinlääkäri tuli paikalle illalla paikalle tarkastamaan hevoset, jolloin komppaniasta vaihdettiin kolme hevosta. Seuraavana päivänä, 17.11. oli jälleen huono sää, mikä silloin esti kenttätyön. Mutta kun huono sää jatkui vielä lauantaina 18.11. töihin mentiin, mutta sieltä palattiin jo kello 15.

Sunnuntaina ammuttiin kivääreillä Ahvenjoelle (Ahvijoki) heti aamusta alkaen kolmisen tuntia, jonka jälkeen marssittiin takaisin majoituspaikoille. 20.11. mainitaan Eilan mainitsema kapteeni Räsänen, siinä kerrotaan eri joukkueiden uudesta työjärjestelmästä. Vainiemen suolla asetettiin piikkilankaesteitä.

23.11. käsittelemäni komppania siirtyi telttamajoitukseen omalle puolustuslohkolleen. Tehtiin töitä kuten ennenkin, mutta edessä oli suurempia urakkatöitä. 40-miehinen työryhmä veti neljä isoa lankakerää veistosryhmälle, jossa kuusi veistosmiestä ja neljä sahamiestä oli tekemässä 300 paalua. Lauantain puoleenpäivään saakka urakoitiin ja sitten palattiin kylän taloihin majoitukseen. Yksi joukkue oli ollut tekemässä komentokorsuja.

Sunnuntaina 26.11.1939 pidettiin Karjalaisten koulun pihalla koko pataljoonan yhteinen

kenttäjumalanpalvelus.

Ja sitten alkoikin sota. Jätän tämän kertomuksen tällä kertaa tähän.  Saatan myöhemmin täydentää  jonkin verran.

Isän kuvia.

Kirjojen rakastaja

Kuten ehkä tarkkaavainen lukija on huomannut tai ymmärtänyt rivien välistä, olen tekemässä entistä syvällisemmälle luotaavaa puhdistusta elämässäni. Siihen sisältyy myös runsaasti tavaran vähentämistä, jota tosin olen yrittänyt tehdä jo muutaman vuoden.  Viime blogissani taisin mainita, että olisi ollut helpompaa lähteä kodista vain käsilaukku kädessä ja jättää mennyt elämä taakseen. Niinhän olin tehnyt pari kertaa aiemmin. Mutta eihän sekään ihan niin yksinkertaista ole ollut, ei ainakaan tavaran suhteen.

 

Ehkä joku siskoistani voisi haluta tämän kuluneen, osittain irtosivuisen ja värjätyn kirjan "Suomen kansan satuja". Se on julkaistu Osakeyhtö Valistuksen toimesta Helsingissä 1950. Sadut on nuorisolle kertonut K. Merikoski. Kuvituksen on tehnyt Erkki Tuomi ja somistuksen Heikki Paaer. Me olemme värittäneet kuvat. Alkuteksti viittaa, että teos on tehty jo 1947.

 

Tavarasta ei taida aina niin helpolla päästä eroon. Ne saattavat seurata perässä. Ensimmäisen eroni jälkeen tavaroita tuli myöhemmin muiden mukana Saksasta saakka. Toisen kerran jälkeen jouduin vuosia myöhemmin olemaan tyhjentämässä taloa, josta olin lähtenyt melkein kymmenen vuotta aiemmin. Entinen mieheni oli jättänyt sinne minulle kuuluneita esineitä, kirjoja ja papereita. Olin myös pariin otteeseen tyhjentämässä nuorimman sisareni koteja ja pelastin roskikseen menosta vuodevaatteita ja verhoja ja jopa huonekaluja itselleni.  Kun poikani muutti kotoa pois, minulle jäi hänen esineitään ja papereitaan.  Isäni kuoltua, kun seuraavana kesänä lapsuudenkodissani poltettiin vanha rakennus, keräsin sieltä talteen omat vanhat kirjeeni ja muuta siskojeni ja minun jättämää paperitavaraa jätesäkkeihin myöhemmin tutkittavaksi. Äitini kuoltua neljä vuotta myöhemmin tyhjensimme sisareni kanssa vanhempiemme asunnon. Olin kiinnostunut vain heidän säilyttämistään papereista, valokuvista ja joistakin kirjoista. Näistä paperitavaroista muodostuikin sitten joskus mainitsemani aarrelaatikko. No, niitä on kyllä aiheeseen liittyen useampi ja osa on siirtynyt mappeihin. Kun lähetin viimeisimmän elämänkumppanini pois yhteisestä kodistamme, mahdottoman paljon tavaraa lähti hänen mukanaan talosta sisältä ja pihalta. Kuukausikaupalla pakkasin sitä ensin laatikoihin ja lopulta laatikoiden loppuessa jätesäkkeihin. Vieläkin on tallella omieni joukosta keräämiä esineitä ja valokuvia, joita olen säilyttänyt häntä varten.

Vähän laihanlainen ja huonossa hoidossa ollut?

 

Jäin asumaan yksin ja osa kaikista noista tilanteista, omista tai muiden elämänmuutoksista kertynyttä tavaraa on edelleen tallella.  Nyt on aika tehdä päätöksiä.  Jäin miettimään sitä, miksi omista tavaroista on osittain kaikkein helpointa luopua. Monet kirjat pistävät pohtimaan.  Mitä muiden jättämät tavarat kantavat mukanaan, mitä erityistä on kirjoissa, joista koko maailma on pikkuhiljaa luopumassa. Miksi säästän kirjeitä ja lehtileikkeitä?

Vanhojen tavaroiden kanssa ei jaksa joka päivä touhuta. Aina silloin tällöin otan jonkun laatikon läpikäytäväksi ja saankin  sen usein tyhjennettyä. Tämän hetkinen tilanteeni odottaessani vesivuotovahingon seurauksia, tekee tilanteeni tosi hankalaksi, koska suurin osa ”omaisuudestani”  pitää ehkä tallentaa jonnekin varastoon. Tässähän minusta kehkeytyy ajan kanssa oikein asiantuntija?

Kasveistakin on aika päästä eroon. Onneksi olen niitä jo vuosien mittaan karsinut runsaasti. Eräs kasvi on levinnyt vuosien mittaan kahteen isoon altakasteluruukkuun. Kasvit ovat kasvaneet  pituutta toisen yltäessä lopulta ainakin tuonne 4 metriin sen ollessa sijoitettu olohuoneen korkeimpaan kohtaan. Olen tarjonnut pienempää noin 3 metristä muille, mutta eipä ole kelvannut.  Nyt tyttärentyttäreni Anna suostui sen ottamaan. Ryhdyimme eilen toimeen. Katkaisimme latvan  ja pistimme sen ruukkuun joskus aiemmin katkaisemani latvan viereen kasvamaan, koska nyt se oli joutumassa matalampaan huoneeseen. 

 

Tänään vein kasvin Annalle. Mutta mitä teen toiselle? Yritin selvittää kasvin nimeä ja se on jokin versio tuoksuvasta lohikäärmepuusta, tuoksutraakkipuusta (Dracaena fragrans), joka kasvaa luonnonvaraisena länsi-Afrikassa. Se on joka tapauksessa mahdottoman helppohoitoinen kasvi, ainoa ongelma on tuo julmettu pituuskasvu. Luonnonvaraisena kun se kasvaa kuusi metriäkin korkeaksi.  Jostakin työpaikalta SYP:n aikaan olen oksan aikanaan ottanut mukaani.

Itse asiassa aloitin kirjoittaa tätä, kun tarkastelin autotallin tiloja ja siirtelin osaa tavaroista syrjään saadakseni vietyä sinne lisää laatikoita. Kirpputorille menevien esineiden pitää olla jatkossa helposti saatavilla. Nappasin mukaani yhden kirjalaatikon, mutta juutuin heti ensimmäiseen sieltä nostamaani pehmeäkantiseen kirjaan.  ”Summan savut”. Mitä tähän nyt sanoisi? Vanhempani kulkevat vieläkin rinnallani.  Ja taitaa rinnalla nyt kulkea myös heidän sukujensa lisäksi vieläpä noiden kaukaisten kylien asukkaat ja sotilaatkin, jotka ovat puolustaneet maatamme.

Pehmeäkantinen pokkari  lienee kulkenut isäni mukana sotataipaleella.Kirjan on kirjoittanut K.A. Järventaus  , 1896 syntynyt, ollut Puolustusvoimien palveluksessa upseerina sodan aikana  ja myöhemmin toiminut pappina.  Hän oli mukana Kuolemajärven Summassa talvisodan aikana 1939-1940 ja kirjoittanut jo 1940 julkaistun muistelmaromaanin aiheesta ”omistaen sen Summan Suokannan lohkon ”Lylyn”, ”Kissan” ja ”Lukon” tukikohtien vielä elossa oleville sankareille ja etenkin niille, jotka nyt raajarikkoina vaeltavat elämänsä keskipäivän kirkkautta kohti kuin myöskin niille, joille talvisen taistelun tiimellyksessä aukeni isänmaan povi.” Alkulauseen, jossa hän viittaa ”omaan sisäisen äänensä pakkoon piirtämään jotakin näkyvää tuosta kohtalokkaasta ajasta – kauneimmasta tarusta isänmaan puolesta” Järventaus on allekirjoittanut Jaalan Rautkoskella kesäkuussa 1940.  Enhän ainakaan voi tuosta kirjasta aivan vielä luopua.

Ensimmäisen kerran pääsin käymään Summan suomalaisten pystyttämällä muistomerkillä ja siinä vieressä olevalla aidatulla  tuntemattomien sotilaiden hautausmaalla heinäkuussa 2008. Kuvassa sisareni Heljä ja pikkuserkkuni Hilkka tutkimassa aluetta.

Voitte uskoa, että karsintatehtävä on vaikea, mutta ei ihmiselle ainutlaatuinen.  Jos minulla on omaa tehtävää toteutettavana, niin entä ne kaikki sanomat, joita kirjat ja paperit kuljettavat minun eteeni ottaessani ne esille?  Onneksi on paljon  kirjoja ja esineitä, jotka eivät herätä tunteita. Tällaisia yksinkertaisia ajatuksia kiersi päässäni tänään.

Milo tänään.

Rinnastaa ja verrata

Mietin tässä, kirjoitanko tänään ostoslistastani 17.11.2007 kello 15:22 vai  marras-joulukuusta 1939 Kuolemajärven pääpuolustuslinjalla Karjalan kannaksella. Valinta näiden kahden aiheen välillä kuulostaa aika kornilta, joku voi pitää mauttomana rinnastaa hyvinvointia pursuavan ajan ostoslistaa ja talvisodan aikaa. Elän sen verran omituista aikaa, että sallin jonkinlaisen hulluuden itselleni. Se on kuin kävelisi tuntemattomassa maastossa ja etsisi vinkkiä löytääkseen kotiin tai johonkin ennalta tuttuun paikkaan. Eikä sitten kuitenkaan löydä.

Oma ensi kohtaamiseni Summan taistelupaikkojen kanssa tapahtui kesällä 2005 kun osallistuin sisareni Heljän kanssa Karjalaan suuntautuvalle matkalle, Mannerheimin jalanjäljillä Pietarissa. Matkanjohtajana oli evl Ilmari Hakala. Hänen vaimonsa Leena Hakala esitti lumipukuista runoa lausuvaa sotilasta. Tässä Summassa.

Kirjoittaminen on aina ollut minulle tapa selvittää asioita itselleni. Onhan sen muoto pikkuhiljaa muuttunut ja laajentunut ja olen nyt valmis aloittamaan seuraavan vaiheen. Suosittelen kirjoittamista kaikille muillekin. Aloitus voi olla vaikeata, jollei ole aiemmin harrastanut kirjoittamista. On hyvä aloittaa kirjoittamalla joka päivä jotakin, tajunnanvirtaa, päivän tapahtumia. Ensin voisi kirjoittaa itselleen.  Toisaalta voisi vaikka kirjoittaa blogia,jos vain malttaa opetella.  Facebook ei ole oikein sopiva kirjoitusalustaksi tai miksei? Olen joskus ajatellut oman sivun perustamista sinne, sellaisen, joita siellä on vaikka kuinka paljon, josta voi tykätä ja joihin ylläpitäjän laittamat kuvat ja tekstit sitten tulevat ja tavoittavat tykkääjän uutisvirran joukossa. Mutta mikä minä olen neuvomaan?

Kun sitten Kannaksen Mannerheim-linjan valitettavan lyhyen tutustumisen jälkeen jatkoimme Pietariin ja sieltä risteilylle Syvärille ja Valamoon, laivalla oli mahdollisuus palata Kannakselle, kun osallistujat saattoivat alkaa kirjoittaa  runoja professori Paavo Liskin järjestämään kilpailuun. Muiden yllytyksestä minäkin sutaisin yllä olevan runon ja sijoituin sijoille 4 - 8. Kilpailuun osallistui noin 200 runoa. Summan maan päältä kadonnut kylä oli tehnyt minuun vaikutuksen, joka ei ole vieläkään lakannut.

En ole ehtinyt paljon lukea muiden blogeja, vaikka haluaisin. Mieluummin sitten luen jotakin kirjaa. Hävitin tässä päivänä muutamana jo kymmenisen vuotta  kotityöpäiväkirjavihkoja ja jonkun välistä oli lattialle tippunut tuo ostoslista, jonka toiselle puolelle olin kirjoittanut kivennäisvesien hintoja. Miksiköhän?

Sota-ajan kirjoja on koko ajan lukulistallani. En syksyllä 2012 jostakin syystä pystynyt osallistumaan Helsingin Kuolemajärvikerhon mukana vierailuun Santahaminassa, jossa illan aiheena oli nk. Ässä-rykmentti. Tämä rykmentti perustettiin Helsingissä talvisodan alla muiden rykmenttien ja joukkojen ohella Jalkaväkirykmentti 11:n nimellä, mutta sitä kutsutaan yleisesti Ässä-rykmentiksi.  Nimi oli saanut alkunsa rykmentin peitenimeksi suunnitellusta S-kirjaimesta. Aivan tarkkaa tietoa ei ole siitä, mistä S-kirjain tulee. Rykmentin miehet yhdistivät S-kirjaimen korttipakan ässään. (Lähde: Harinen, Lindgren, Nordberg. Talvisodan Ässä-rykmentti. WSOY. 2010) Kaiken kaikkiaan joukot olivat pääosin stadilaisia miehiä, reserviläisiä, jotka Suomen Valkoinen Kaarti oli kouluttanut ennen vuotta 1939. Joukot kuljetettiin lokakuun puolenvälin jälkeen Viipurin kautta Kuolemajärven Hatjalahden kylään nk. Hatjalahden lohkolle, joka oli osa pääpuolustuslinjaa. He majoittuivat osin kyläläisten koteihin.

Emme päässet suomalaisten pystyttämälle Summan muistomerkille silloin 28.6.2005. Tosin myöhemmin siellä on muutaman kerran tullut käytyä.

Samanaikaisesti koko Kuolemajärvi oli täynnä sotilaita. Kuolemajärven historia (Kuolemajärvi-säätiö.1957) kertoo, että YH:n eli ylimääräisten kertausharjoitusten alkaessa lokakuun 6 päivänä, alkoivat talot täyttyä. Koulut otettiin sotilasviranomaisten käyttöön. Kaikki Mannerheimlinjan varrella olevat kylät ja talot olivat tupaten täynnä asepalvelukseen kutsuttuja sotilaita. Paikkakunnan lotat oli myös kutsuttu maanpuolustuksen palvelukseen ja kunnan alueella oli 21 kanttiinia.

Kuolemajärven historian sivulla 630 mainitaan sisäministeri Kekkosen puhuneen radiossa 10.10.1939. Ilmeisesti puhe vaikutti niin, että jotkut perheet lähtivät alueelta pois. Ässärykmentistä kertoma kirja kertoo, että Paasikiven Moskovan vierailun aikainen tilanne oli niin jännittynyt, että rajaseutujen asukkaille jaettiin ilmaiseksi matkalippuja, jotta he voisivat siirtyä lännemmäksi (s. 120). Viikkoa myöhemmin asukkaita jopa pakotettiin muuttamaan. Mutta kun tilanne junnasi paikoillaan, jo evakkoon lähteneet alkoivat palata takaisin. Valtioneuvosto ei halunnut lietsoa enempää sotahysteriaa vaan antoi näin tapahtua. Saan sen kuvan, että paikoitellen vallitsi täydellinen kaaos.

Tämä kuva palkintojen jakotilaisuudesta oli Karjala-lehdessä runojen  kera 18.8.2005.

Koska pääpuolustuslinja kulki halki Kuolemajärven, etsin lukemastani erityisesti sen kyliä koskevia mainintoja. Sotateknisiä kysymyksiä on käsitelty sodasta lähtien, mutta usein niissä ei kerrota paljon mitään ihmisistä, jotka asuivat sotatoimialueella. Yksittäisiä muistoja on myös kerätty ja tallennettu moniin paikkoihin, kirjoihin ja lehtiin. Usein ne ovat äärimmäisen tunteellisia eivätkä tarjoa paljoakaan tietoa.  Kun kirjoitan, yritän siis samanaikaisesti yhdistää tietoja eri lähteistä.  Koska en ole tekemässä mitään tutkimusta, en juutu lähteisiin muuten kuin teoskohtaisesti. Se voi olla virhe, jos haluan jatkossa kirjoittaa täsmällisemmin. Tällä hetkellä olen vasta muodostamassa kokonaiskuvaa tapahtuneesta. Yritän valita asioita, jotka koskettivat yksittäisiä ihmisiä, kaikkia niitä, jotka kohtasivat nämä asiat kukin omalla tavallaan.  Lopputulos on varmaan yllätys minulle itsellenikin. Jos sellaiseen onnistun pääsemään.

Isäni sodan aikaisten kuvien paikkojen ja ajan selvittäminen on vaikeata. Tämä kuva lienee juuri noilta talvisodan ajoilta. Koska hän vasta joulukuussa 1939 aloitti varusmieskoulutuksen, hän ei käsittääkseni osallistunut talvisodan taisteluihin. Isäni pelleilee ilmeellään vasemmalla.

Oman sukuni paikat olivat kaikki hyvin lähellä pääpuolustuslinjaa.  Edellä mainitsemassani Talvisodan Ässrykmentin historiaa kuvaavassa teoksessa tapaan sodan alussa aktiiviupseeri, kapteeni Wolf Halstin, joka toimi tuossa vaiheessa Summan suunnasta vastanneen 5.D:n huoltopäällikkönä. Summa oli suuri Kuolemajärven kylä, jonka talvisota hävitti kokonaan maan päältä.  Onneksi Halsti kirjoitti päiväkirjaa tuosta YH:n ajasta kylän liepeillä.  Päiväkirjat ovat saaneen julkaisuluvan vasta myöhemmin 1970-luvulla, koska ne ovat olleet liian avoimia ja kriittisiä.  Summan kylästäkin oli lähtenyt aiemmin osa väestöstä muualle, mutta Halstin kertomuksessa vilahtaa aiemmin poislähtenyttä noin 40 naista ja lasta, jotka palaavat juuri sodan puhjetessa. Lisää kaaosta. Ja minulle kirjastoreissu.

Pietari. Tsarskoje Selo. 29.6.2005. Pietarin  alueen vanha historia ennen Pietari Suurta vetää minua puoleensa.  Toki kaikki myöhemminkin tuleva. Mikä loisto ja rikkaus sittemmin köyhän Karjalan vieressä! On kiva kuvata muita valokuvaajia. Paheitani.

Kuolemajärven historia kertoo seuraavaa: Kuolemajärvellä väestön siirtomääräys annettiin Kuolemajärven itäisiin kyliin marraskuun 30 päivänä, puolustuslinjan länsipuolella oleviin kyliin joulukuun 1 päivänä ja Summalle, Huumolaan ja Kämärälle joulukuun 3 päivänä. Sen sisältö oli kaikille samanlainen. Mukaan sai ottaa kahden tai kolmen päivän muonan ja sellaisen paketin, jonka saattoi helposti käsissään kantaa. Valvojat olivat määräyksien valvomisessa hyvin tarkkoja, toinen paketti otettiin pois, jos sellaisen oli mukaansa ottanut. Pioneerit olivat jo 30 päivänä kierrelleet puolustuslinjan idänpuoleisissa kylissä talo talolta käskien asukkaiden varustaa talonsa ja muut rakennuksensa sytykkeillä ennen kuin lähtivät pakomatkalle.

Voimme vain kuvitella, miltä tämä kaikki tuntui eri perheenjäsenten mielessä. Kotieläimet jouduttiin suurelta osin jättämään.  Joulu oli tulossa ja sen kaikki karjalaiset joutuivat viettämään kuka missäkin muiden ihmisten armeliaisuuden varassa.

Terijoella vietimme yön ja siinä ehti iltakävelylle rannalle.

Summa, Hatjalahti, Karjalainen, Seivästö.  Olen ollut koukussa isäni historiaan, olen yrittänyt selvittää tuolloin Koivistolle muuttaneen äitini sodan aikaa. Nyt olen kaiken keskiössä, siihen, miksi ja miten äitini suuri suku joutui aloittamaan irtautumisensa vuosisataisesta isänmaastaan. Kirjoitukseeni pääsee vain pieni väläys pohtimistani asioista. Tästä lyhyestä tekstistä aukenee monta mielenkiintoista polkua, joita seurata. Ja niitähän tässä vuoden mittaan on löytynyt koko loppuelämäkseni.

Oma jouluni, vaikken sitä sen kummemmin juhlista, on edeltävään nähden aivan liian runsas, kun asetan sen rinnalle evakkoon lähteneiden, sotilaiden ja lottien joulun 1939.   Minun ostolistani marraskuussa 2007 sisälsi hedelmiä, jälkiuunileipää, kauraleipää, juustoa, maitoa, rasvaa, leivonnaisia, lakritsia ja maapähkinöitä lemmikeille sekä muuta tavaraa kuten miesten sukkia, printterin värikasetin, hammasharjan ja kasvovoiteen. Tuollakin tavaramäärällä olisi sen ajan perhe voinut hyvin viettää joulun lähes yltäkylläisyydessä. 

Jossakin Syvärin varrella 20.6.2005. Seuraavana päivänä olimme Valamossa, mutta se on jo toinen juttu.