Erilainen joulu?

Jos en saa mitään järkevää aikaiseksi tehtyäni ensin tylsiä kotitöitä, luettuani päivän lehdet, laitettuani pyykit kuivumaan ja todettuani, että uloskaan ei huvita mennä, niin arvatkaa, mitä alan tehdä? Talven harmaa ruskeus ja tihkusade eivät nekään houkuttele ulos.  Oikeastaan välillä ihmettelen, miten kummasti eräs harrastus vieläkin innostaa. Sen parissa unohdan ympäristöni ja itseni tuntikausiksi. Joskus unohdan syömisen ja tietenkin kaikki muu tekeminen jää taakse. Kaiken lisäksi en saa tekemisestä mitään tulosta tai tuotosta aikaiseksi. Seuraavan kerran, kun jatkan sen parissa, olen jo unohtanut aiemmat tekemiseni.

Manu jouluna 2007

 

Kunnes jonakin päivänä jotakin muuta kirjatessani palaan aiempiin tietoihin ja huomaan, että on kannattanut sitkeästi kirjata tietoja. Joskus ajattelen, että minua ohjaa jokin vaisto, salainen sisäänrakennettu tieto. Se saa minut tutkimaan juuri sitä sattumanvaraista kohtaa, josta olen lähtenyt liikkeelle.

Varmaan arvasit jo, että tarkoitan sukututkimusta. Ajattelen, että työni on apuna myöhemmin kirjoittaessani juuri siitä kohdasta. Muutama kirjoitusidea muhii nyt ajatuksissani, mutta olen niistäkin huolimatta aina valmis aloittamaan jostakin aivan uudesta. Kovalevyni pullistelevat tietoa, joista voisin aloittaa. Tarinan kirjoittamisen aloittaminen vaatii aina lisää inspiraatiota. 

Arttu jouluna 2008

 

Äskettäin jätin sattumanvaraisesti valitsemani tarinan lepäämään, vaikka se sai erään ystävän ottamaan yhteyttä hänen huomatessaan, että olin käsitellyt osaa hänen sukujuuristaan. Toisaalla lepäävät esi-isäni, räätälimestarin kisällit kotikyläni naapurikylässä odottaen lähtöään maailmalle. Kaikkien näiden poluissa on vielä paljon tutkittavaa. Jotakin juttua olen suunnitellut ensi kevään Markkulan Viestiin. Myös Kuolemajärven suvuissa on paljon keskeneräisiä ideoita odottamassa.  Jopa aiempia tarinoiden aloituksia on odottamassa.

Kylähistoriikin tekstit ovat lähes valmiit, mutta niidenkin viimeistely vaatii inspiraation, jota joudun välillä odottamaan viikonkin.  Kun aloitan, en aina malta lopettaa ennen kuin keskiyöllä, mutta se aloittaminen on vaikeinta.

Tässä eräänä päivänä aloitin kirjoittaa ennen kaivautumista sukututkimukseen. Joulua ennen on aiemmin ollut myös oudon tyhjiä hetkiä. Ne ovat aivan yhtä tärkeitä kuin täyteläiset, työntäyteiset hetket. Olen aina ollut oma innostajani sen sijaan, että innostuisin muiden ideoista ja ajatuksista. Jos olen kiinnostunut jostakin asiasta, kehitän siitä lähes aina oman versioni.

 

Kun en muutakaan keksinyt, ajattelin nyt käydä pitkästä aikaa läpi ennen joulua 2009 aloittamani ideakirjaa. Muistaakseni olen jo aiemmin käsitellyt sitä. Joitakin ideoita olen toteuttanut, jotkut odottavat. Alkuvaiheen tekstit liittyvät auttamatta taidehistoriaan, jota olin silloin opiskelemassa.  Ne ja niihin liittyvät asiat yleensä kiinnostavat minua edelleen, vaikka niihin on nykyään todella vähän aikaa. Silloin aikoinaan kirjoitin blogeja sarjassani ”Polulle kauas” ja teksti ”kirjoita löytämisestä” viittaa siihen blogiini. En jaksa nyt kaivaa tulostamiani kirjoituksia esille, joten jatkan…

Jouluna 2009 kotona

 

Ehkä kirjoitin silloin aiheesta, jossa mainitsin Michel-Eugène Chevreulin väriteorian 1800-luvun puolivälistä.  Se vaikutti impressionisteihin erityisesti. Viittaan myös Eugène Delacroixiin, romantiikan ajan taidemaalariin ja hänen päiväkirjoihinsa. Hän on myös vaikuttanut impressionismiin. Delacroix kirjoitti päiväkirjassaan, että luonto on kaiken heijastus. Sillä tavalla hän johdatti maalaustaidetta uusiin ulottuvuuksiin.  Taiteilijoilla oli tapana kuljettaa mukanaan niitä Moleskine-muistikirjojen kaltaisia kirjasia, joita minäkin olen käyttänyt, ja kirjata niihin asioita, piirtää kirjasen sivuille kuvia jopa vesiväreillä varsinaisia teoksiaan varten. Charles Monet ja kaikki muutkin impressionistit olivat kiehtoneet minua ja monia muita, vaikka kuinka kauan. Käynti hänen Givernyn puutarhassaan 2004 oli erityisen innostava.

Silloin ja myöhemmin olen aina kaivannut aikaa paneutua moneen edellä mainitsemaani asiaan syvällisesti. Se lienee turha toivo, mutta voin silti aina haaveilla kirjoittamalla asioista pienen pätkän. Delacroixin suurikokoinen maalaus ”Vapaus johtaa kansaa” vuodelta 1830, herättää minussa aina lämpimiä tunteita. Se kuvaa heinäkuun 1830 vallankumousta. Siihen hän on mahdollisesti kuvannut myös itsensä silinterihattu päässään Vapauden vasemmalla (katsojasta päin) puolella. Nuori poika oikealla saattaisi olla ollut esikuva Victor Hugon 1862 ilmestyneen romaanin ”Les Miserables” (Kurjat) Gavrochelle.  Sukuun liittyen Delacroixin isän oletetaan olevan toinen henkilö eli kuuluisa, Napoleonin aikainen valtiomies ja diplomaatti Talleygrand, mutta sekään kuten muutkaan arvelut eivät ole ehkä totta.

Naapuriin tuli joulupukki 2009.

 

Ranskan ihailuni on ollut lapsesta saakka pohjatonta, mutta koska en ole koskaan oppinut kieltä, siihen on vaikeata päästä sisälle.  Yritin opetella sitä joskus 2000-luvun puolivälissä. Rakkauteni Ranskaan pulpahtelee aina silloin tällöin esiin. Minulla on aika paljon Ranskan historiaan liittyvää kirjallisuutta. En tiedä, olenko blogeissani kirjoittanut siitä, että olen lapsesta saakka tuntenut jonkun entisen elämäni liittyneen Ranskaan. Siksi olikin aikoinaan outoa kuljeskella niissä paikoissa, joihin historiani mahdollisesti liittyi. Pont Neufin silta oli erityisesti aikoinaan mielessäni. Olen kirjoittanut siitä ainakin täällä. Siellä on myös kuva edellä mainitsemastani Delacroixin maalauksesta ja minusta.

2010-luvun alkupuolella teetin myös paljon kortteja valokuvistani. Lähetin niitä Postcrossingissa ympäri maailmaa. Niitä on vieläkin aika paljon jäljellä.

Eläimiä, jotka olivat aikoinaan ilojamme.

 

Myös sanonta ”Luovuus tarvitsee tilaa” oli minulle silloin erityisen tärkeä. Se on vieläkin, kun olen ahtautunut kerrostaloasuntoon kirjojeni, valokuvieni, papereiden ja mappien kanssa. Usein pähkäilen sitä, mitä hävitän seuraavaksi. Lehtileikkeet ovat viimeksi olleet menossa.

Mistähän otin lauseen ”kirjoittaminen on tavallaan itsensä häpäisemistä”? En ainakaan enää koe niin. 

 

Alexin 1. joulu 2012

 

Sitten seurasi hämmentävä hetki, joka johdatti minut taas paheeni pariin. Olin kirjannut kirjaani erään, 101-vuotiaaksi eläneen naisen. Olin silloin osunut Suomen Sukututkimusseuran sivulla 16.2.2009 olleeseen ”Juhan suku-uutisten” kirjoitukseen eräästä vanhaksi eläneestä naisesta. Tämä Johanna Erkintytär oli syntynyt 28.8.1793 Rengon Ahoisten Ollilan puustellissa. Siihen aikaan en ollut vielä perehtynyt sukututkimukseen, mutta sittemmin paikansin hänet hyvin, sillä hänen sukujuurensa olivat äidin Eeva Juhontytär Anttilan (1767–1838) puolelta myös Markkulan suvussa. Johannan äidinäiti eli isoäiti oli Maria Matintytär Markkula (1744–1781), joka avioitui Rengon Muurilan Anttilaan Juho Erkinpoika Anttilan (1735–1802) ensimmäiseksi puolisoksi 1764.  Sittemmin aihe tuli esille myös toisessa blogissa eli 2018 ”Sukututkijan loppuvuosi”-nimisessä blogissa. Täältä voit lukea Johannan tarinan.

Johannan elämä on sukututkimuksen osalta minulla jo sittemmin lähes loppuun katsottu. Miehensä porilaisen porvarin, leski Daniel Tortbergin kanssa hän meni naimisiin 1835 ollessaan 42-vuotias. Danielin 1. puoliso oli kuollut jo 10 vuotta aiemmin. Danielilla oli ainakin kaksi poikaa, joista nuorempikin oli tuolloin jo lähellä aikuisikää. Johanna oli lähtenyt aikoinaan Rengosta Hämeenlinnaan 16-vuotiaana rouva Rosendahlin talouteen. Rippikirjojen mukaan hän oli tullut Poriin 1834 ja oli parissa paikassa piikomassa ennen Tortbergille tuloaan.  Miehensä kuoleman jälkeen hän jäi tämän pojan 1818 syntyneen Danielin talouteen. Tämäkin kuoli 1860.  Sen jälkeen hän jatkoi elämäänsä tämän ensin lesken taloudessa ja esiintyy rippikirjoissa porvarisleski Johanna Tortberginä. Täältä voit käydä lukemassa hänen kuolemastaan marraskuussa 1894.

Tarkistin vielä Johannan kummit Rengossa. Hänet kastettiin 28.8.1793 Rengon kappalainen David Cavanderin toimesta arvovaltaisen kummijoukon läsnä ollessa: kersantti Nils Hake, Anna Sofia Biur, Maria Charlotta Hake ja Hedvig Jaakontytär.  Nils Kristian Hake oleskeli vuoroin Janakkalan Irjalassa appiukkonsa Elias Biurin taloudessa ja myöhemmin isäntänä. Virkatalona hänellä Rengon Ahoisten Ollilan puustelli, jonka maita yhtenä lampuotina viljeli mm. Johannan isoisä oli muuten Juho Juhonpoika (1725–1801).

Muru mummilla jouluna 2011. Mitähän Murulle nykyään kuuluu?

 

Niin sitten taas kävi. Vaivuin sukujen suohon. Postilaatikosta kolahti viimeisin Markkulan Viesti, johon kirjoitin myös pari juttua. Kumma kyllä kirjoituksissani samat henkilöt eli Haket esiintyivät sielläkin, mutta nyt Janakkalan puolella. Näkökulma oli aivan toinen.  On aika lopettaa tältä osin ja jatkaa muilla asioilla. Pari alkuviikon päivää minulla menee joka tapauksessa aina erityisen rauhallisissa merkeissä. Aina en avaa edes läppäriäni.  Tämäkin juttu olisi saanut jäädä kirjoittamatta.

Nyt on jo keskiviikko. Olisi aika julkaista tämä. Välillä tämä pandemia-aika rajoituksineen vaikuttaa minuun passivoiden entisestään, välillä innostun hetkellisesti. Kun on lähdettävä kylille, lykkään menoa viimeiseen asti, koska lähteminen on erityisen ahdistavaa. Loppujen lopuksi, piristyn lähtemisestä hetkellisesti. En oikein ymmärrä, miksi kirjastojen toimintaa piti rajoittaa erityisen paljon. Palautin pari kirjaa, jotka olivat olleet lainassa jo keväästä saakka, viisi kautta. Uusin niitä aina netissä ja olisin voinut varmaan nyt viimeisen kerran koittaessa suorittaa uusimisen puhelimitse. Kirjastosta voisi kyllä palautuksen lisäksi hakea tilattuja kirjoja. Sekin oli minulla mielessä, mutta sitten loin katseeni täpötäysiin kirjahyllyihini ja kirjakasoihin lattialla ja pöydillä.

Ensimmäinen joulu 2012

 

Jotta en herättäisi missään mitään huomiota, käytän nykyään maskia sisätiloihin mennessäni. Kuulin äskettäin kuparimaskista ja asioidessani viime viikolla Lifessä, näin sellaisia tiskillä. Ostin sen, vaikka hinta olikin kallis. Maskia voi käyttää niin kauan, kun se on ehjä. Se puhdistaa itse itsensä. Googlaamalla siitä löytää tietoa. Ulkoisesti sen on aivan samannäköinen kuin muutkin, vaaleanpunainen väri oli plussa.

Saattaa myös olla, että tämä joulunalusaika ahdistaa. Onhan sillä oma historiansa, josta olen kyllä päässyt eroon omalta osaltani, mutta muilla saattaa olla vielä samanlaisia paineita, joita minullakin oli. Ne tulevat somessa läpi. Aloin taas ajatella, miten erityisen raskasta se on vanhoille ihmisille. Molemmat vanhempani sairastuivat viimeisen kerran vähän ennen joulua. Äitini ei koskaan päässyt eroon joulusta ja sen valmisteluista, vaikka viimeinen joulu oli tulossa. Siihen aikaan 2002, minäkin olin vielä jouluinnostuksen vallassa. Olin kutsunut äidin jouluksi luokseni. Se saattoi olla hänelle liikaa. Stressi nousi kattoon.

 

Tämä joulu on lähiperheessäni erilainen. Olemme jo pitempään pysytelleen erossa toisistamme, koska osa perheestä käy töissä, lapset ovat päiväkodissa ja koulussa. Olen jopa pyytänyt tytärtäni ostamaan lasten joululahjat puolestani. Huolimatta rajoituksista, kaupat ovat tupaten täynnä ihmisiä ja uskon vilinän vain kiihtyvän ennen joulua. Vaikka en pelkää saavani koronaa perheeni kautta, he haluavat suojella minua kaiken varalta.  Asia stressaa minua silti. Tässä tulen siihen kohtaan, että vanhemmat ihmiset stressaantuvat auttamatta helpommin, siis minäkin.  Tosin muut väittävät aina muuta. Siihen en puutu.

Joulu herättää ihmisissä aina suuria tunteita.

Taitavat joulukortitkin jäädä lähettämättä. Muutakin pitäisi vielä tehdä. Koska blogien kirjoittaminen on juuri nyt vaivalloista, en ehkä kirjoita seuraavaa ennen joulua. Kaiken varalta toivotankin jo nyt:

Rauhallista joulua kaikille lukijoilleni!

 

 

 

 

 

Hidasta ja nopeaa

Nyt, eilen, tänään ja vielä huomenna, on valtavasti tekemistä, että en ehdi kirjoittamaan hitaita blogejani. Monta kertaa siivotessani milloin mitäkin tavarakasaa ajatusteni harhaillessa menneessä, tässä nyt ja tulevissa päivissä, muutossa ja muutoksessa, istahtaisin mieluummin kirjoittamaan. Iltapäivä väsymyksineen tulee aivan liian nopeasti. Pienet torkut piristävät kummasti. Illalla jaksaa taas tehdä jotakin eikä sitten malta mennä edes nukkumaan, vaikka on kuinka väsynyt. Yöllä heräilen vähän väliä. Jotenkin vaan ihminen kestää kaikenlaista painetta. Senhän tekin kaikki tiedätte, mitä siitä kirjoittelemaan.

Jotakin tuttua tässä kuvassa...

Jos nyt kirjoittaisin hitaan blogin, niin palaisin viime viikonlopun tunnelmiin, kun olin Seivästö-säätiön matkalla Viipurissa ja Kuolemajärvellä. Matkan aikana pulpahti pinnalle monta ajatusta, joista kirjoittaisin matkan jälkeen. Se oli iloinen ja jännittävä matka. Molemmat, sekä ilo että pieni jännitys osaavat hyvin kiihottaa mielikuvitusta. Kun siihen lisää vielä pätkän historiaa, mennyttä aikaa ja ihmisiä, jotka ovat aiemmin ja nyt olleet mukana, mukava ja kiinnostava kertomus on syntymäisillään. No, ehkä vain minun mielestäni, mutta eihän sitä koskaan tiedä….

tässäkin

Tänään on vuorossa nopea blogi, jossa käytän vanhaa tekstiäni pohjana. Se on siis ajalta, kun kirjoittelin ”Polulle kauas” (2008 -2012).  Jatkuuko pian se polku? Lähdin sille tielle toivoa täynnä, pää täynnä haaveita ja unelmia, joista monet jouduin hylkäämään, kun elämä näytti ikävät puolensa. Tyhjä tila silti aina täyttyy kuten olemme nähneet. Nyt näen sen purkaessani taloa palasiinsa ennen muuttoa.

Aika näyttää, mitä askel tuntemattomaan tuo mukanaan. Aina välillä minusta tuntuu, etten edes uskalla ajatella eteenpäin. Nyt kyllä liioittelen. Ei minun tarvitse ajatella vaan vain mennä taapertaa. Kaikki menee kuin on tarkoitettu.  Hoidan vain kaikki käytännön asiat kunnolla loppuun. Katson vasta sitten, missä mennään. 

Näistä lisää sitten joskus myöhemmin

 

Seitsemän vuotta sitten lähes päivälleen kirjoitin seuraavasti:

”15.7.2010

Sateen ropistessa ajattelin

Kerran 1950-luvulla juuri tähän aikaan kesästä, heinäkuun puolivälissä, istuin sisarusteni kanssa kotimme rappusilla. Odotimme maailmanloppua. Muuta en muista, mutta tieto sen saapumisesta perustui johonkin lehtijuttuun. Kodissani kun luettiin paljon lehtiä. Näin jälkikäteen ajatellen, muistan, että oma uskoni maailmanlopun tulemiseen ei ollut kovin vahva. 

Seitsemän vuotta sitten... Tännekään ei enää pääse.

Muistan myös, että joskus 1950-luvulla loppukesällä iltataivaalla, lähellä taivaanrantaa roikkui keltainen iso pyrstötähti. Jossakin paperieni kätköissä on lehtileike, joka vahvistaa näkemiseni todeksi. Tähän hätään en sitä löytänyt, mikä taas muistuttaa, että arkistoni vaativat järjestämistä. Kun pitää etsiä vanhoja asioita, ei Internetistä enää välttämättä löydä tietoa. Internetin historia on paljon lyhyempi.  Onkohan historiaa pian enää ollenkaan? 

Maailmanloput ja taivaan erikoiset, vaikkakin nykyään selitettävissä olevat ilmiöt on usein yhdistetty toisiinsa. Niillä on peloteltu ihmisiä, jopa sotajoukkoja. Niitä on käytetty apuna uskontojen värittämisessä. Kun aikoinaan näin unia maailmanlopuista, niihin liittyi liikkuvien maiden ja vesien lisäksi ihmeellisen väriset taivaat ja oudot, isot taivaankappaleet. En tiedä, perustuivatko uneni ikiaikaiseen perimääni menneistä ajoista vai lapsena aikanaan kokemiini suuriin selittämättömiin tapahtumiin, jotka tulivat todeksi oman elämän suurten kokemusten ollessa ajankohtaisia. Saatan vieläkin nähdä sellaisia unia, joissa siirryn aina takaisin lapsuuteni asuinsijoille, tuttuihin ja rakkaisiin maisemiin.

Seitsemän vuotta sitten vietimme näyttelyn avajaisia Salo Perniön Tuohitussa. Viimeinen näyttely minun osaltani. 

Viime päivinä olen sattuneista syistä miettinyt paljon asioita, jotka liittyvät meille yleensä vieraisiin ja tuntemattomiin voimiin ja energioihin. Minua on koko elämäni johdateltu niiden lähelle ja olen aina ollut niille avoin. Tunnen ihania ihmisiä, jotka ovat näissä asioissa edelläkävijöitä. Itse olen aina pyristellyt eteenpäin ”opi kantapään kautta”-menetelmällä. Ehkä se on vain minun tieni, polkuni kauas. Meillä jokaisella on oma tehtävämme. Mielestäni edelleenkin ihminen on oman onnensa seppä. Tässä ajassa on kuitenkin jotakin äärimmäisen jähmeää ja ikävää, joka jumittaa asioiden toteutumista. Se pistää minut ajattelemaan ja etsimään lisää tietoa. Tuntuu, että kaikilla tuntemillani ihmisillä on juuri nyt elämässään vaikeaa. Miksi omat voimat ja kyvyt ja hyvä tahtokaan eivät riitä niiden ongelmien hoitamiseen?  Onko niin, että meidän on ensin käytävä jokin vaihe läpi, joka kasvattaa meitä ensin henkisesti. Vaikeudet ja ongelmat ovat herättäjiä, joilla koetellaan kestävyyttämme. Joskus vain tuntuu, että niitä (vaikeuksia) on kerätty yhden ihmisen kohdalle liikaa. 

Helmi taiteen keskellä.

Osaan kirjoittaa vain omasta sielunelämästäni ja tiestäni. Olen toki huomannut, että reaalielämässä eli siinä mitä joka päivä vietämme, se ei voi vähempää ketään kiinnostaa. Kukaan ei varsinkaan enää jaksa kuunnella toista ihmistä. Siinä olisi meillä jokaisella paljon opittavaa! Mutta aina voin kirjoittaa niistä asioista, jotka pulpahtavat mieleeni. Yritän jatkossa aina muistaa, varsinkin kun alan monipolvisesti kertoa jotakin, että antaa kertomukseni olla. Varsinkin kun huomaan, ettei se kiinnosta. Ja toisaalta on turha peittää puhumattomuutta puhumisella, antaa jatkossa hiljaisuuden puhua tai sitten kuunnella muita. Välillä se vain tahtoo unohtua. 

Näyttely oli Tuohitun vanhassa koulussa.

  

Facebook on vähän kuin naistenlehden julkkishaastattelut. Sinne kirjoittaessa tulee tunne, että minulla on hengästyttävästi ohjelmaa, matkoja ja kaikkea muuta menossa. Itse asiassa se onkin ollut totta, olen jopa yrittänyt olla kirjoittamatta sinne (=facebookiin) liikaa. Tänne blogiin kirjoittaessani huomaan, että moni ihana kokemus jää todella vain instant-jutuksi. En aina ehdi palata lupaamiini juttuihin. Mutta sekin sopii tähän aikaan, ketä kiinnostaa!  

Parasta on tällainen arki-ilta pihakiveyksen puhdistamisen ja matonpesuun jälkeen, kun ulkona vihdoin sade on ropissut. Tämä on suurinta onnea.”

Niinhän se on, suurin onni on yksinkertaisissa asioissa.

Kotiin palattuani puhdistin pihakiveystä. Tänä kesänä jää tekemättä.

Yritin selata nettiä, josko nyt löytäisin jotakin siitä 1950-luvun komeetasta. Tällä kertaa onnistuin. Komeetta on kaiken todennäköisyyden mukaan ollut nimeltä C/1957 P1 (Mrkos), josta löytyy saksankielellä Wikipediassa tietoa täällä.  Vuosi on ollut 1957 ja elokuussa se on ollut parhaiten nähtävissä ilta-aikaan. Edellisenä vuonna ja keväällä 1957 on taivaalla kieppunut toinen komeetta C/1956 R1 (Arend-Roland), mutta vuodenaika ei sovi muistojeni kanssa yhteen. Täällä on lisää tietoja näistä ja muistakin komeetoista kuvien kera. Eipä ole ihme, jos sinä kesänä on puhuttu maailmanlopusta, kun isot pyrstötähdet ovat olleet iltataivaalla nähtävissä.

Olin kymmenen vuotias ja olimme naapurikylässä Ahoisten Nikkilässä suurissa juhlissa. Olen aina ajatellut, että ne olivat häät, mutta kun tarkistan asioita, niin se ei ehkä ole mahdollista, sillä yksikään perheen lapsista ei avioitunut tuona kesänä. Tulevan isännän häitä juhlittiin vasta kaksi vuotta myöhemmin. Talon silloinen emäntä oli isäni serkku, sillä tämän isä,  Juho Eemil Nikkilä (s.1877) ja isoäitini Lempi Maria Siukola (1891 – 1941) olivat sisaruksia. Olisiko sittenkin vietetty tämän vanhan isännän 80-vuotispäiviä? Hänhän oli syntynyt 15.8. tasan 80 vuotta aikaisemmin.

Meiltä kotoa kulki metsän kautta Leveämäen kupeeta pitkin tie Vehmaisista Ahoisiin. Kun nyt katson kartalta, tie on aluksi nimetön, mutta muuttuu sitten Marbackantieksi. Kun Kaartjoki oli ylitetty Marbackan sillan kohdalla, se jatkuu Pyntiöntienä, joka tulee Kaloisten kylästä Ahoisiin. Aivan kohta sillan jälkeen tien varrella oli vasemmalla Nikkilän suuri maalaistalo. Kulkiessa vähän eteenpäin kohti Ahoisten läpi kulkevaa Topenontietä, siinä oli Ahoisten Tuomenojan koulu. En ole aikoihin ajanut tuota metsätietä pitkin, vaan aina Kaloisten kautta Pyntiöntietä pitkin. Lapsuudessa kuljimme usein metsän poikki joko marjaan tai Ahoisiin uimakouluun.

Nikkilän talo oli lapsen silmin valtavan iso ja pitkä talo. Sen etupuolella oli iso avoin, talon sisäinen terassi. En edes tiedä, onko vanhaa taloa enää olemassa. Tuskin. Väkeä juhlissa oli paljon. Muistan sen ihanan kotona tehdyn jäätelön, jota me lapset saimme. Elokuun illan pimetessä, tuijotimme taivaalle. Muistan, että vanha isäntä eli omassa talossaan, jonne osa miehistä kulki myöhemmin viinaryypyille.  Muistot noilta ajoilta ovat pieniä hetkiä ja tunnelmia. 

Isälläni oli vielä yhteydet Nikkilän/Valajan perheeseen. Jossakin vaiheessa nuoruudessa yritimme hetken kaveerata oman ikäistemme pikkuserkkujen kanssa, mutta ne yhteydet katkesivat lähtiessämme kukin omalle tiellemme.

Muisteleminen on hidasta, vaikka aluksi valitsin nopean tien.  

Merja 10 vuotta 1957