Elämä elokuvaksi

Jospa taas ja vihdoin aloittaisin uuden blogipostauksen kirjoittamisen, vaikka olisi niitä tekemättömiä ”töitä” jonossa. Kun lähdin työelämästä noin 14 vuotta sitten, palkkatyö jäi taakse. Kaikki työ on sen jälkeen ollut palkatonta. Lomaakaan ei ole sittemmin ollut, jollen anna itselleni lomaa rentoutumiseen. En taida edes oikein tietää, mitä rentoutuminen lomana on. Elämä eläkkeellä on jotakin aivan muuta kuin työelämä. Kaiken lisäksi se on meistä jokaiselle erilaista. Olemme vapaita tekemään siitä oman näköistämme.

 

Edellisessä blogissani viivähdin hetken työelämän ruuhkaisissa vuosissa, joista olisi pitänyt ehkä pitää päiväkirjaa. En vain ehtinyt, koska kaikki tapahtui niin vauhdilla enkä ollut yksin ohjaksissa, vaikka usein kuvittelin. Minulla oli työnantaja toisella puolellani ja toisella olivat asiakkaat. Siinä välissä olivat kaikki tehtävien ympärillä olevat sovellukset, työtoverit, suunnittelijat, avustajat. Se välialue oli itse asiassa koko maailma. Joskus eteeni on tullut sellainen ”mind map”, joita piirtelin itselleni tehdäkseni työtäni ja sen ympäristöä konkreettiseksi itselleni. Työni ei 1980-luvulta lähtien ollut enää koskaan yksiselitteistä. Se ei ollut pankkityötä, jollaista ihmiset ajattelivat, kun kerroin olevani pankissa töissä. Se käsitys piti sisällään sen, että oli pankki, asiakas ja pankkitoimihenkilö, jota saatettiin kutsua täysin virheellisesti myös pankkivirkailijaksi. Se nimitys johtui kyllä tästä asetelmasta eli virkailija tiskin takana, joka useista tehtävistä hävisi tultaessa 1980-luvulle.

Kävin tyttäreni kanssa Vantaan Ruskeasannan hautausmaalla pikku kesäretkellä

 

Vanhempani ajattelivat, että istun tiskillä pankin konttorissa ja palvelen asiakkaita, kun he tulevat konttoriin raha-asioissa, nostavat ja tallettavat rahaa, ottavat lainaa ja allekirjoittavat asiakirjoja. Hoidan heidän paperiasiansa ja naputtelen tietoja koneelle ja järjestelmään. Oli vaikea selittää, että se olen minä, joka menee asiakkaan luo myymään palveluja tai nämä tulevat luokseni esittelyihin. Sitten menen asentamaan heille pankkijärjestelmiä ja linkkaamaan niitä yhteen heidän järjestelmiensä kanssa. Osallistun kehittämiseen antamalla ideoita eteenpäin. No, lista on todella pitkä. Oli usein myös vaikea tehdä sisäisiä toimenkuvauksia, joita tarvittiin henkilöhallinnossa. Sanamuodot olivat tärkeitä, koska ne vaikuttivat palkkaryhmään. Palkka-asiat olivat välillä riidanalaisia. Niistäkin löydän muistoja paperien joukosta. 

Hautausmaan vieressä on tällainen erikoinen lampi, josta en muistanut edes koskaan kuulleeni. Siellä oli poikia hyppimässä kallioilta veteen. Täältä löytyy lisää tietoa

 

Uuden ajan pankkilaiset astuivat näyttämölle 1980-luvulla. Täytyy kyllä myöntää, että jo aiemmassa tehtävässäni pankissa laki- ja notariaattiasioiden parissa,  olin uudessa ajassa, joten siirtyminen oli helppo ja luonteva. Olisi varmaan pitänyt aloittaa kirjoittaa pankkielämääni liittyviä muistelmia jo aikoja sitten. Kun katson nyt asiaa, kun se tuli mieleeni, ymmärrän taas uudelleen, kuinka suuri osa työ on ollut meidän persoonallisuuttamme. Kun se sitten oli ohi eläkkeelle lähdettäessä, sen vain karisti päältään ja meni siihen maailmaan, jota oli odottanut.

Tai johon oli oikeastaan alun perin tarkoitettukin! Sielläkään kaikki ei ollut yksinkertaista eikä toteutunut niin, kuin oli ajatellut, suunnitellut ja toivonut.

 

Kun kirjoitan tätä postausta, ajattelen omia vaihtoehto- tai rinnakkaiselämiäni, joista toiseen minun aikani ei loppujen lopuksi riittänyt koskaan tarpeeksi. Työelämä oli esteenä. Se oli pakollinen elämä, josta osasin kehittää mielekkään, niin mielekkään, että viihdyin siellä. Joskus jotkut kyllä ehkä tajusivat varomattomista lauseistani, että se ei ollut se elämä, mitä olisin halunnut elää. Työelämässähän pyritään etenemään ja ylenemään. Näin jälkikäteen ajateltuna, toteutin koko työelämäni ajan myös sitä rinnakkaiselämää, mikä sai minut viihtymään siinä niin hyvin.

Tekstini saattaa kuulostaa skitsolta ja sitähän se onkin. Olisi kiva tietää, onko muilla tällaisia ajatuksia. Jos olet pidempään lukenut blogejani, niin ehkä ymmärrät, koska niiden sisällä on koko ajan kulkenut punainen lanka. Myönnän kyllä, että toisten voi olla vaikea huomata sitä, mutta itse tiedän sen. Olen joskus kauan sitten kokenut välillä kadottaneeni sen.  Huolimatta kaikista eläkeaikani vaikeuksista, punainen lanka on koko ajan kulkenut kanssani. Kaikki kokemukset ovat olleet tärkeitä.

 

Vihdoin ukkonen jyrisee täällä meillä päin. Koko aamupäivän päätäni on kivistänyt ja nyt vihdoin ukkosilma on lähempänä kuin koskaan tänä kesänä. Silti aurinko porottaa äskeisen pikkusateen jälkeen.

Ranskan kansallispäivä 14.7. Nuoruudesta saakka minulle tärkeä päivä.

Menen takaisin asiaan, koska se on jo viikon ajan vaivannut minua. Nimittäin olen koko elämäni ajan ohjannut elokuvaa omasta elämästäni. Jos muistatte, minusta piti tulla kirjailija ja elokuvaohjaaja. Koska minusta ei tullut, niin aloin ohjata omaa elokuvaa, joka jatkuu edelleen. En vain ole aiemmin ymmärtänyt, että niin on ollut koko ajan. Kun välillä olen kadottanut otteen, olen pudonnut pois suoralta linjalta. Olen palannut ja ne väliajatkin kuuluvat nyt siihen elokuvaan. Kaikki blogini ovat myös sitä elokuvaa. Ne ja valokuvani ovat elämänkertani, jolle olen miettinyt ilmenemismuotoa. Sehän on tässä, silmieni edessä. Se on ollut kanssani koko ajan.

Olisi ihan kivoja uusia kuvia perheestäkin, mutta paras olla laittamatta niitä tänne.

 

Silloin tällöin mietin, miten saisin sen kaiken koottua kirjaksi. Olen muutaman kerran aloittanut, mutta aina lopettanut niiden muiden ”töiden” takia. En voi mitenkään saada kunnon elokuvaa tehtyä blogeistani. En edes osaa enkä jaksa keksittyä opettelemiseen, koska on olemassa mielekkäämpi ”käyttöliittymä” eli kirjoittaminen.  Instagramiin olen postannut koko ajan muistoja menneiltä vuosilta ja kuluvalta päivältä, nekin ovat elokuvani kohtauksia. Jo aikoinaan jossakin blogissani kirjoitin, kuinka me kaikki olemme nykyään toimittajia, oman elämämme toimittajia. Olemme siinä parempia kuin kukaan muu, kun vain paneudumme siihen. Jos on aikaa ja sitähän ei nykyään yhdelläkään ihmisellä ole tarpeeksi. On usein aika viiltävää selvitä pelkästään tästä hullunkurisesta maailmasta.

Olen aikanaan kuumeisesti tehnyt valokuva-albumeita. Muutama valokuvakirjakin syntyi jo silloin, kun palveluntarjoajia ei ollut. Myöhemmin olen kokenut valokuvakirjat liian suppeaksi ja alkeellisiksi tavoiksi tehdä kirjoja. Myönnän kyllä, että se on monelle tärkeä tapa olla oma toimittajansa.

Tämä postaus kuulostaa minustakin jotenkin idioottimaiselta, mutta siinä on totuuden ydin. Oli pakko saada tämä kirjoitettua, jotta voin jatkaa.

Muutamia päiviä on tämän postauksen aloituksesta kulunut. Jatkan nyt pienen hetken tätä päässäni elämäni aikana kehittynyttä ajatusta. Nyt vain jatkamaan sitä. Helposti sanottu ja kirjoitettu.  Hyvä, että kirjoitin muistiin, sillä myönnän ajatuksen jo pitkään muhineen päässäni. 

 

Töissä 16.8.2004 sattumanvaraisesti valittu tähän kuten muutama muukin...

Ymmärrän hyvin, että ihmiset ovat sairastuneet somesta, siis Instasta ja Facebookista ynnä muista toiminnoista. Monen pää on seonnut ja puhelin on pidettävä koko ajan kädessä ja yritettävä pysytellä ajan tasalla. On informoitava ainakin kavereita, mitä on tullut tehtyä, missä käytyä, mitä syötyä ja ketä tavattua. Ladattava sinne kaikki ottamansa kuvat. No, siellä ne säilyvät ehkä paremmin, koska pilveenkin voi kertyä liikaa kuvia tai liian paljon turhia kuvia kuten minulle kävi. Lakot voivat olla tarpeen, vaikka itse en halua harrastaa lakkoja. Mielen lujuus on parempi vaihtoehto. Samalla voi miettiä, mihin tähtää.

Vanhukset kuten minä, me voimme vapaasti miettiä vaihtoehtojamme, sillä saamme olla aika rauhassa. Ketään ei kiinnosta, mitä me puuhaamme tai mitä suunnittelemme.  Nuoret ihmiset ovat todella vaaravyöhykkeessä. Tänään sunnuntaina Helsingin Sanomissa oli Oskari Onnisen artikkeli nuoresta lääkäristä otsikolla ”Päivystys suljettu”. Tämä sai tarpeekseen sosiaalisesta mediasta ja ylihuolestuneiden ihmisten viesteistä. Hän ehti olla näkyvillä omalla Instagram-tilillään kolme vuotta ja uupui yksityisviestien määrästä. Hän oli niitä, joka rahasti myös tilillään. Nyt hän on luopunut systeemistä, jota hän kutsuu ”addiktiokoneeksi”. Hänen sanomansa on ”Poistu netistä ja elä.” Artikkeli on vain tilaajille, joten en linkkaa sitä tähän.

Harva kuitenkaan jaksaa edes lukea yhtäkään artikkelia kokonaan. Se on myös yksi sosiaalisessa mediassa esille tuleva asia. Helsingin Sanomissa on loistavia, toimittajien kirjoittamia artikkeleita, joita kuitenkin kommentoidaan valeinformaationa, koska niitä ei oikeasti lueta. Se on myös leviävä riesa. En lähde tässä sen syvemmin analysoimaan sitä. Olkoon se muiden tehtävä, mutta tuskin se menee mitään kautta perille.

Sateinen päivä antoi minulle aikaa päättää tämä postaus. En silti päätä omana vaihtoehtoisen rinnakkaiselämäni tallentamisen ja siihen liittyvien asioiden pohtimista. 

Olisinko tuossa vielä murrosikäinen 1960-luvulla? Salaperäinen kuva!

 

 

Rasittavia tehtäviä?

Helle pysyy vielä asunnossa sisällä, vaikka ulkona on jo siedettävää. Ilmasto kiusaa meitä talvet ja kesät. Sen voi välillä jättää huomiotta, mutta sitten jonakin yönä tai päivänä elimistö reagoi. Täytyy kyllä sanoa, että nuorempana nämä asiat jäävät katveeseen, kunnes vanhempana ne tuntuvat riesalta. Luonnon tuhoutumisen seuraukset ovat myös ihmisten kiusana ympäri maapalloa. Pystyvätkö erilaiset toimenpiteet palauttamaan ihanan maailmamme ennalleen vai saammeko jatkossa aina kovempia muistutuksia…

3.7.2022

Silmiini on eri lähteistä osunut teksti, että Suomi oli hiilineutraali vielä 1950-luvun lopulla. Kun lapsuuteni oli loppumassa, elimme siis vielä melkein paratiisissa! Pyrkimys on nyt, että Suomi olisi hiilineutraali 2035. Onnistuuko se? Se jää nähtäväksi. Vanha mummo on skeptinen, vaikka kannatan kaikkia pyrkimyksiä.

Minun ei pitänyt kirjoittaa tästä aiheesta.  Näin käy aina. Valvoin äskettäin pidempään eräänä aamuyönä, heräilin, nukahdin ja heräilin. Sisällä on edelleen aivan liian lämmintä. 

Nämä muutamat kuvat menneiltä ajoilta tulivat kuvakasasta sattumanvaraisesti eteeni. Olimme Senaatintorin piiristä kesäretkellä Turussa ja Naantalissa. Se oli joskus 1980-luvun alkupuolella. Lisään päivämäärän tänne kunhan löydän matkan esitteen, joka on tallella.

Selasin hetken Facebookia ja tutkin Kukka-Maaria Nummen kesän alussa perustamaa yksityistä Syppiläiset-ryhmää. Olen toki liittynyt siihen, mutta en ole vielä osallistunut millään tavalla. Ryhmään on liittynyt jo lähes 700 henkilöä ympäri Suomea. Mietin, miten voisin osallistua. Minulla on nimittäin pilvin pimein materiaalia, olinhan joka paikassa ottamassa valokuvia aina 1970-luvulta eläkkeelle jäämiseeni, tallentamassa papereita, esitteitä ja vaikka mitä.  Tällainen toiminta on puolet tai ¾ minusta. Jo työssä ollessani keskustelimme siitä, mitä kaiken jälkeen. Pitäisikö kirjoittaa ”muistelmia” aiheista vai maksuliikenteen historia. 1980–2000-luvuilla tapahtui valtavan paljon. Suuri muutos useilla tasoilla oli meneillään. 

Kamerani filmille tallentuivat mm. nämä kaksi kuvaa Kultarannassa, jolloin minä pääsin myös ylempään kuvaan.

Tarkkaavainen lukija on ehkä huomannut, että olen ollut monessa muussakin mukana, työelämän aikana ja erityisesti sen jälkeen. Kotini on täynnä aarteita. No, ehkä ne ovat aarteita vain minulle, mutteivat muille. Ne menevät roskiin, kun aika jättää minusta, kaikki laatikot, valokuva-albumit ja mapit. Muistojen murusia ja valokuvia on kiva jakaa ihmisille, jotka arvostavat niitä. Kaikki eivät kuitenkaan koe eivätkä näe esimerkiksi edes valokuvia samalla tavalla kuin minä.  Olen arka jakamaan niitä edes ihmisille itselleen, koska he voivat pahastua siitä, että eivät ole onnistuneet riittävän hyvin kuvassa. Sen olen kokenut. Usein kuvani kertovat tarinoita juuri ihmisten kautta. Ajatukseni oli aikoinaan dokumentoida asioita, ei ottaa potretteja. Kuvista näkee joka kerta erilaisia tarinoita. Siksi niitä nousee esille vähän kerrallaan.

Kerran otettiin joulukorttikuvia Senaatintorin toisessa kerroksessa, jossa oli muistaakseni silloin työhuoneemme. Taisi olla jo vuosi 1996 ja pankin nimi oli Merita Pankki. Tässä yksi kuvista. Teimme yrityspankissa tai yritysosastolla tiimityötä. Sen ajan materiaalia on minulle säilynyt vähän, kuvia kyllä. Kuva lienee ottanut Kimmo Jokiniemi, joka oli pankin valokuvauskerhossa kuten minäkin.

Itse asiassa olen käsitellyt pankissa oloaikaani blogeissani harvinaisen vähän. Muistot ovat osittain haalistuneita, mutta kuten te kaikki tiedätte, valokuvat nostavat ne taas eläviksi. Tiedän, että minun on aloitettava jostakin.

Olin syppiläinen henkeen ja vereen. Alku 1967 kangerteli ja lähdin silloisesta Pohjoismaiden Yhdyspankista sen vuoden syyskuussa paiskaten oven perässäni. Eräässä blogipostauksessani kirjoitin 10.1.2014 seuraavaa:

”Kun kahden kuukauden pesti tavaratalossa loppui, pääsin melko pian sen jälkeen Pohjoismaiden Yhdyspankkiin sen organisaatio-osastolle sihteerin apulaiseksi ja tuuraajaksi.  Eli olin pankissa, joka tuntui maalaistytöstä hirveän ruotsalaiselta, vieraalta ja kaavoihin kangistuneelta. Kun hyvästelin työtoverini syksyllä 1967 lähtiessäni yliopistoon opiskelemaan, en kuvitellut, että myöhemmin vuodesta 1975 alkaen aina eläkkeelle lähtööni saakka työskentelisin tuossa samaisessa pankissa. Pankin nimi vaihtui jo 1975 Suomen Yhdyspankiksi ollen useiden fuusioiden jälkeen eläkkeelle jäädessäni suuri pohjoismainen pankki Nordea.”

Tämä on historiallinen kuva. Olen siirtynyt Vero-osastolta noin 1976 lakiasiainosastolle, joka sijaitsi samassa kerroksessa, pankin Fabianinkadun puolella 6. kerroksessa. Tiimi on koossa, kun kollegoiksi tulivat Terttu ja Leena. Työpöytäni oli toimiston päädyssä, jonne käteni osoittaa.

Niinpä. Olen yleensä maininnut työpaikkani sivujuonteena muista asioista kirjoittaessani. Muut asiat ovat siitä joskus muistuttaneet. En vain ole oikein tiennyt enkä tiedä vieläkään, miten tarttuisin aiheeseen. Oikeastaan minulla ei ole edes aikaa. Ja kiinnostaisiko ketään? Kaiken lisäksi aika paljon olen jo unohtanut ja kaikki merkinnät ovat sattumanvaraisia. Ne vuodet olivat ylenpalttisen kiireisiä.

Tällaisia asioita mietin yöllä selatessani syppiläisten päivityksiä. Kauhean monet jakoivat kuvia pankin mainoslahjoista. Minullakin saattaa olla jotakin tallella, se oli iso asia, mutta minusta aihe ei ole ollenkaan kiinnostava. Valokuvat olisivat. Ja kaikki muu. Tähän postaukseen voisin ripotella joitakin työelämän aikaisia kuvia, vanhoja ja uudempia. Toisaalta ne kaikki ovat jo vanhoja, sillä olen ollut jo iät ja ajat eläkkeellä. 

Olen maininnut aina välillä, että harva ihminen kommentoi blogejani. Onko se vaikeata vai onko siihen jokin muu syy? Virheitäkin niistä löytyy, kirjoitusvirheitä ym. Yleensä suomalaiset ainakin kommentoivat virheistä. Olisikin kiva tietää, miksi blogejani kommentoidaan niin vähän. Sähköpostiakin voi lähettää.  Näinä päivinä tuli hyvin mielenkiintoinen kommentti, joka ehkä jatkuu vielä. Jopa tyttäreni innostui aiheesta. Kerron siitä ehkä myöhemmin, jos on aihetta. Ilahduttavaa oli, että se liittyi talojen, kylien ja sukujen historiaan.

Elämä palaa hiljalleen. On tapaamisia ja keskusteluja ihmisten kanssa. Ehkä joku päivä uskallan lähteä ajamaan kauemmas. Eilen kävin Tikkurilassa eräässä taidenäyttelyssä, jota minulle ehdotti Tuusulanjoen pusikoissa jo parikin kertaa kotiin lähtiessäni tapaamani nainen, jonka kanssa ystävystyin. 

Aiemmin helteillä juhannuksen jälkeen tapasin erään pariskunnan elämäni ensimmäistä kertaa. Vaikka valitinkin kommenttien puutteesta, niin mies on kommentoinut blogejani ja niiden aiheita vuosikausia sähköposteilla ym. Hän osaa itsekin kirjoittaa erinomaisen hyvin ja minulle on kertynyt hänen kirjoituksiaan. Hän ei rohkene julkaista niitä missään. Tapasimme Lottamuseolla. Sen jälkeen kärvistelin helteillä (kissan kanssa) erityisen voimallisesti. Nyt olen vähitellen voinut taas herätä ja keksiä jotakin kivaa tekemistä. Ja sitähän riittäisi.

Tapasin äskettäin myös kaupassa vuosien tauon jälkeen vanhimpien lastenlasteni mummipuolen. Olimme molemmat erityisen mielissämme tapaamisesta ja poikkesin jo hänen luonaan, jossa tapasin myös hänen juuri ennen korona-aikaa kuolleen miehensä Ruotsista kylään tulleen sisaren. Huvittavaa oli, että sekin vierailu venyi tuntien mittaiseksi. Niin me vanhat iloitsemme vähän vapaammasta ajasta. Kävimme myös yhdessä hakemassa terveyskeskuksesta 4. rokotuksen. No, vaikka se ei taida edes auttaa, jos tartunnan saa. 

Olen silti edelleen pelokas. Kauhistelin kuvia Helsingin Pride-kulkueesta ja täpötäydestä Senaatintorista. Useimmat kauhistelevat muusta syystä kuin minä, sillä en uskaltaisi mennä ihmisjoukkoihin, voisin kaatua ja tallaantua. Ajattele, että olimme, Alex ja minä seuraamassa vastaavaa kulkuetta 29.6.2019. Silloin, jos oikein muistan, lähdin kaupunkiin sen enempää harkitsematta enkä edes tiennyt, että siellä oli Pride-kulkue. Kuvasimme molemmat innokkaasti.

Niin, nyt jokaista lähtöä edeltää harkintaa ja kuvittelua. Joinakin päivinä elän kuin hidastetussa filmissä. Siinä on muuten aihe, josta on ehkä kehittymässä blogipostaus.

Pitkitän koko ajan tämän postauksen valmistumista, koska en muilta puuhiltani jaksa keskittyä.  Kaiken lisäksi keksin koko ajan uutta tekemistä. Iso kasa valokuvia ja filmiä (osa 1960-luvulta) odottaa skannaamistani. Irtokuvia työelämän ajoilta, osa ilman päiväystä on valtavan paljon. Aluksi valikoin joukosta joitakin skannattavaksi, myöhemmin lisää. Huh, huh. Siitä kaikesta lisää sitten joskus tai sitten ei.