Maiseman lumous

Aloin viikonlopun touhujen jälkeen kirjoittaa uutta blogia. Valitsin taas aiheeksi rentoutumiskeinoni, sukututkimuksen. Kirjoittaminen on silloin kovin hidasta, koska lähden välillä tutkimaan lisää, tarkentamaan aikaisempia tutkimuksia ja lisäämällä merkintöihini lähdeviitteitä. Sitten kirjoitan taas pikku pätkän blogiini, kunnes taas olen jossakin ja jonkun suvun syövereissä.  Kirjoituksen valmistuminen viivästyy, mutta samalla tulee paljon työtä tehtyä. Toisin sanoen tämä ei ole vielä se kirjoitus. 

28.5.2011 Se taulu näkyy taustalla.

Viikonloppuna haimme Perniöstä pikkuserkkuni ja ystäväni Helmin suuren taulun maisemasta, joka on syöpynyt minunkin sieluni silmiin ja rakkaiden muistojeni joukkoon. Helmi ja hänen miehensä ovat myyneet ison talon (entinen meijeri), jossa he ovat asuneet jo 50 vuotta. He muuttavat kerrostaloon Saloon. Talon yläkerrassa oli Helmin ateljee, neljä huonetta täynnä taidetta ja maalaamiseen liittyviä tarvikkeita. Siellä on myös jokunen keskeneräinen työ. Tauluista on päästävä eroon, koska kaikki eivät mahdu tulevaan asuntoon. 

7.1.2006 Helmin näyttelyssä Perniön Pyynpivossa pikkuserkkujen kanssa.

Yltiöpäisesti ja innostuneesti sanoin, että voisin haluta juuri sen maalauksen. Se on varmaan yksi Helmin suurimmista töistä. Siksi suoriuduimme pyhäinpäivänä matkalle hakemaan maalausta. Se oli sitten viimeinen käynti siinä talossa, jossa kävin ensimmäisen kerran tammikuussa 2006. 

Yhteinen aikamme on ollut minulle tärkeä. Minulla ei ole enää tapana kyynelehtiä menneen ja katoavan maailman edessä. Tiedän kovin hyvin, että oma maailmani hiipuu myös koko ajan. Tämä hetki on vain elettävä rohkeasti ja eteenpäin mennen. On täysin turha jäädä itkemään ja suremaan sitä, mitä meillä on ollut. Siihen ei ole edes aikaa. Sen sijaan on aikaa ajatella ja muistella. Samalla voin olla kiitollinen kaikesta, mitä olen saanut kokea.  Rakkaat ystävät eivät myöskään koskaan katoa rinnaltamme, kun meillä on muistot.

Helmin ateljeessa täyttämässä vieraskirjaa 7.1.2006

Muistojamme ei ota meiltä kukaan muu kuin ehkä joskus jokin sairaus. Yritän ylläpitää niitä kirjoittamalla. Se on minun tapani surra sen menneen maailman muistojen seurassa. 

Suuri taulu näkymästä vuorten rinteeltä alas kohti etelä-Kreetan rannikkoa kohti kylää ja satamaa nimeltä Kali Limenes seisoo nyt kirjahyllyäni vasten ollen enemmän kuin puolet hyllyn korkeudesta. Onhan taulun korkeus 160 cm. Leveys on 90 cm.  Taulun ja valokuvien kautta voin milloin tahansa palata siihen päivään ja hetkeen, kun Kali Limenesistä pois ajaessamme pysähdyimme luomaan katseen taaksepäin. Oli 16.4.2007. Helmi täytti sinä päivänä 75 vuotta. 

Meillä oli lyhyt yhteinen historia, mutta olimme alusta alkaen kuin sisaruksia. Taide, valokuvaus ja luonto  ystävien lisäksi olivat ne asiat, jotka pelastivat minut tulevaisuudelle niinä vaikeina vuosina ennen eläkkeelle lähtöäni. Ne kannattavat edelleen, vaikka paljon onkin muuttunut. Ne ovat kirkas valon ja energian lähde. Edelleen. Kiitos Helmi!

Niistä Kreetan muistoista olen kirjoittanut muutaman kerran blogeissani. Tässä linkkejä niihin: Kreetan muistoja 6.8.2012, Aikamatkalla 28.12.2012, Oma koti kullan kallis 15.12.2013. On lisäksi useita, joissa olen kertomuksen lomassa jakanut valokuvia.

14.10.2009 Onhan minulla muitakin Helmin maalauksia.

Tänä aamuna pitkästä aikaa joku lapsenlapsistani tarvitsi apuani. Artulla oli ongelmia moponsa kanssa. Hän käy ammattikoulua Keravalla. Herättyäni kauhistelin parhaillaan Amerikan tapahtumia, kun hän soitti ja pyysi kyytiä koululle. Iltapäivällä kun hain hänet koulusta ja vein asioille, keli oli entistä kehnompi. Lunta tuli sakeasti entisen päälle ja tiet olivat äärimmäisen liukkaita.

Tässä välillä monta vanhaa blogikirjoitusta on tullut Facebookin kautta tarjolle, kun olen niitä siellä aikoinaan jakanut. Lisäänkin tähän yhden, joka on odottanut jo tovin. Se on kuuden vuoden takaa, kun toinen luminen talvi oli juuri alkamassa. Se on ihan oikeastikin niitä naiivin naisen kirjoituksia.

Helmin ateljeessa 15.10.2009

 ” 2.11.2010

Maan tuoksu ennen talven tuloa

Tänä aamuna tunsin, että minulla olisi ollut ylimääräinen tunti. Tunne haihtui kuitenkin pian sen jälkeen, kun olin saanut sen tunnin täytettyä postikorttien kirjoittamisella, niiden skannaamisella ja kuvien siirtämisellä palveluun. Moni tätä lukeva ehkä päivittelee mielessään minun tyhmiä touhujani. Voisinhan sen sijaan mennä keräämään ne lehtikasat ja haravoida loput uusiin kasoihin. Se olikin mielessäni, kun aamun pimeydessä nousin postilaatikolta aamulehdet. Voisin jopa leipoa lisää omenapiirakkaa tai sitä suklaaherkkua, jonka resepti oli äskettäin siskoni minulle tilaamassa Hämeen Sanomissa.  Niin olen ajatellut tekeväni jo viikon verran.  Siinä saisin omani, muinaisen perheenäidin lähes unohdetut ”tarpeeni”  täytettyä.  Jos vaikka joku poikkeaa kahville, niin on tarjottavaa. Täytyy myöntää, että ystävän poikkeaminen saa todellakin auringon paistamaan hetkiseksi. 

Kreetalla Elian kylässä, itselaukaistu 19.4.2007

Maailma on niin tavattoman hiljainen tällaisina marraskuun päivinä. Ystäväni sanoikin eilen poiketessaan, ettei tarvitse todellakaan lähteä Lappiin etsimään hiljaisuutta. Kun sitten myöhemmin saatoin häntä kotiinsa saadakseni päivän kävelylenkin, totesin itse saman. Varhaisena iltapäivänä emme nähneet sitten ihmisen ihmistä. Hiljaisuuden lisäksi voimme lumoutua marraskuun uskomattomasta päivän hämäryydestä, upeista jo haalistuneista syksyn väreistä, hetkestä ennen talven saapumista. Ohittamani, villiintynyt rujo omenapuu levitti ympärilleen erikoista tuoksua. Siitä tuli mieleeni, että vielä ennen lumen tuloa pitää ehtiä enemmän haistelemaan näitä jo maanläheisiä syksyn tuoksuja. Kiire, se todellinen tai aina osittain kyllä itse kehittämämme vie meidät aina kauemmaksi luonnosta. Ja meillä sentään on sitä luontoa vielä aivan riittämiin. Ehkä voisin tänään maata hetkisen noissa lehti- ja männynneulaskasoissa?  Mitäköhän kaikenlaista uutta sieltä keksinkään.

Elia

Viime vuonna ensi lumi satoi näillä main 10.11. Teinkin tässä eräänä päivänä sen päivän valokuvista nelikuvaisen ( kuvia oli tosin kymmeniä) kollaasin. Tänä vuonna voimme ehkä odottaa lunta pitempään. Ystäväni Elisa on viettänyt aikaa Levillä. Siellä on jo täysin talvi. Elisa lähetti sieltä minulle muutaman valokuvan sähköpostilla. Enpä sitten tänäkään syksynä ehtinyt käydä pohjoisessa. Omassa lähiympäristössä on tällaiselle puoliksi kylähullulle aivan riittävästi tutkittavaa.

Nyt tosin alkaa tiukempi rupeama opiskeluissa. Laskin, että marraskuussa kuljen Helsinkiin vähintään yli kymmenenä päivänä. Se tarkoittaa, että minun kannattaa lähteä ostamaan Tuusula-kortti, jolla saan reissata sinne ja takaisin mielin määrin 99 eurolla.  Poikkean samalla kirjastoon hakemaan tilaamani kirjat. Huomenna on edessä käynti Valokuvataiteen museossa, jossa olevaan näyttelyyn liittyy seuraava Suomen taidehistorian praktikumin paritehtävä. Yritän karistaa laiskuuden nyt pois itsestäni, sillä tulevalle päivälle on kasaantunut paljon tehtävää. Kun vielä on haisteltava sitä marraskuista maatakin. Leipomista varmaan siirrän eteenpäin.”

Kreetalla huhtikuu 2007. Kuva Heljä Laitinen.

Kreetan muistoja

Kuvablogin puolelle olen keräillyt omiin kansioihinsa runsaanlaisesti kuvia matkoilta eri paikkoihin.  Nyt kun pääsy sinne on edelleen estynyt, en halua enkä voi viitata linkillä sinne. Parin viime päivän aikana olen erityisesti kaivannut Kreetalle kuten varmaan osa Facebook-kavereistani on huomannut. En siksi voi olla kirjoittamatta eräästä matkoihini kiinteästi liittyvästä aiheesta, matkapäiväkirjan pitämisestä. Samalla saan tuoda joitakin kuvia tännekin. Niitähän kun riittää. Materiaalia sekä kuvallista että kirjallista on niin paljon, että voin milloin tahansa palata aiheeseen milloin mistäkin näkökulmasta.

Kun luin Kreeta.infon sivuilta Omaloksen tasangosta, kaivoin esiin valokuvat ja matkapäiväkirjan ja jopa matkalla mukana olevat opaskirjat tarkistaakseni siellä käyntini ajankohdan ja mitä olin kirjoittanut. Mutta matkapäiväkirjan teksti ja kuvatkin loppuivat ennen tasangolle saapumistamme. Tasanko levisi silmieni edessä kiehtovana ja mielenkiintoisena, mutta väsymys oli jo iskenyt. Yritin silloin taas kerran paikallistaa jotakin luolaa lähistöllä, mutta.... Muistot alkavat palata jo siitä vähästä, että kohdistaa näkökulman johonkin hetkeen. Tuoksut, äänet ja sää ovat paikalla.

Skootterilla ajo korkeilla paikoilla ja usein pieniä teitä pitkin alkaa iltapäivällä jo uuvuttaa, vaikka olisi kuinka kiinnostunut. Silloin pitää myös tarkoin tietää, milloin on aika lähteä paluumatkalle, ettei joudu ajamaan pimeässä. Syyskuun lopussa ja lokakuun alussa voi myös vesisade yllättää kuten meille muutaman kerran kävi. Onneksi syksyisin sade on lämmintä, mutta sen vuolaus teillä ja kaduilla oli pelottavaa. Autolla ajaessa saattaa olla muita ongelmia, kuten kevään 2007 matkalla koimme.

Myöhään iltapäivällä jälkeen olimme Kali Limeneksen rannalla. Näkymät eivät ole mitenkään mieltäkohottavia.

Osuin Kreeta.infon sivuilla videoon, jossa ajetaan kohti Kali Limenesiä. Se löytyy täältä monien muiden Kreetan videoiden joukossa.  Kali Limenes (Hyvät satamat) on menneinä aikoina ollut siis hyvä satama matkalla Välimerellä, jossa säät erityisesti syksy/talviaikaan ovat pakottaneet etsimään rantautumispaikkaa myrskyn yllättäessä. Näin kävi myös aikoinaan, kun apostoli Paavalia kuljetettiin Roomaan vankeuteen joskus vuosien 59-61 välillä. Lähistöltä löytyy luolia, joissa paikallisen perinnetiedon mukaan häntä pidettiin vangittuna. Paavalin myötä kristinusko rantautui Kreetalle.

Kreetan matkalta Helmi sai inspiraatioita maalauksiinsa.

Kreetan saaren historiallisten raunioiden kaivelu vaatisi suoraan sanoen pitempää oleskelua saarella. Pienelläkin alueella yksi päivä ei tunnu miltään, kun minussa asuva tutkimusmatkailija herää eloon. Meitä on monenlaisia turisteja, saamme ilon hetkiä niin erilaisista asioista. Olen huomannut sen monta kertaa matkoillani kautta elämän. En jaksa kiinnostua ruoasta, juomasta ja huvituksista sen enempää kuin tyydyttääkseni nälkäni ja janoni. Keskustelen mielelläni ihmisten kanssa saadakseni vastauksia kysymyksiini ja täydentääkseni tietojani, mutten jaksa small talkia.

Olen silti ollut pakotettu menemään kaikenlaisiin possujuhliin ja juominkeihin, koska matkaseurani on sitä halunnut. Niiden jälkimainingeista riittää myös muistoja erityisesti Kreetalta. Eräänkin kerran, saattoi olla jopa sama matka, josta liitän tähän juttuun pienen palan, palasimme mahdottoman juopuneina jostakin matkatoimiston tilaisuudesta ja eksyimme hautausmaalle. Hukkasin piilolinssini ja olisi pitänyt ottaa matkakumppanista kuva haudassa tai jotakin vastaavaa. Alkoholi laittaa myös mielikuvituksen liikkeelle, mitä piristettä, ärsykettä tai lisuketta en ole itse koskaan tarvinnut hauskaa pitääkseni. Mutta olin nuorempana helpommin vietävissä.  En välitä tilapäisistä vaikeuksista, joita ympäristö aiheuttaa. Matkakumppanini ovat varmaan sen huomanneet ja voi olla, etten saa heitä välttämättä enää seurakseni. Yksinkään ei ole aina kiva matkustaa.

Palaan niihin matkapäiväkirjoihin, joita on olemassa lähes kaikilta matkoiltani.

1.10.1996 kirjoitin Kreetalla seuraavaa:

"Heräsimme kello 8:n aikoihin. Söimme ja leikimme kissojen kanssa, joita loppujen lopuksi oli viisi pentua. Niistä erityisesti yksi kiintyi meihin, kun syötimme sille juustoa, makkaraa ja maitoa. Aurinko yritti kovasti tunkea pilvien välistä esiin, joita (pilviä siis) tuntui olevan paljon. Muutimmekin matkasuunnitelmaa päättäen Omaloksen sijaan lähteä Rodoposin niemimaalle,

Matkaan lähtiessämme aurinko paistoi. Plataniaksessa (hotellimme oli Agia Marinassa) huomasin kameran jääneen. Jäin hoitamaan edellisenä päivänä hoitamatta jääneitä postiasioita (myöhästyimme edellisenä päivänä, kun posti meni kiinni kello 14.00) ja L lähti hakemaan kameraa. Nyt kirjoittaessani kello on 12.30 ja istumme kahvilassa Kolombarin kylässä. Juomme jääkahvia ja syömme leipää ja niin edelleen. Ja tomaattia.

Kolombarin jälkeen pidimme sadetta hetken tien varrella johannekseleipäpuun alla. Vieressä oli tynnyri, jossa koira oli kettingillä kiinnitettynä. Otin paikasta pari kuvaa.

Tässä kuva kun olen sen johanneksenleipäpuun alla pitämässä sadetta. Koiratynnyri on oikealla.

Kello 14 olemme risteyksessä Aspra Nera takana, Rodoposiin 2 km oikealle ja Ravdouhaan 2 km suoraan. Menemme ensin Rodopokseen. Ajoimme 100 metriä ja käännyimme pilvien pelottamina . Päätimme vilkaista Ravdouhan rannan. Matkalla alas oli vanha pyykinpesupaikka ja kappeli plataanin varjossa oliviipuiden ympäröimänä. Tutkimme paikan kunnolla ja jatkoimme alas rannalle.

Kello 15. Kaikki tavernat kiinni. Kissamos oli jo peittynyt paksuihin pilviin. Pienen tauon aikana, alkoi nimittäin sataa, seurasimme kuinka kylän miehet kokoontuivat veneiden luokse. Päätimme palata  ylös. Kello 15.30 olimme taas kappelin luona pesualtaiden äärellä sadetta pitelemässä.

On todella kummallista, että muutaman kilometrin matkalla juuttuu jonnekin eikä tahdo millään päästä pois. Mies aasin ja kahden lampaan kanssa kulki ohitse ja tervehti. Katsotaan, mitä seuraa.

Olimme takaisin hotellilla noin kello 16.45. Läpimärkinä."

Kali Limenes

Kali Limenesin reitin kirjoitin 16.4.2007 tarkkaan muistiin, mutta paikan kuvaus on lyhyt. Autoa ajaessa ja reittejä valitessa ja karttoja välillä tutkiessa ei ehdi paneutua kirjoittamiseen. Onneksi nykyään runsas kuvaaminen auttaa selvittämään omia polkuja jälkikäteen,

" 15.45. Kali Limenes. Vihdoinkin. Aika rähjäinen viimeisen rannan kylä. Söimme pienessä kuppila/kaupassa kreikkalaisen salaatin ja joimme päälle kreikkalaisen kahvin."

Helmi etsii muistoja tärkeän paikan rannasta.

Palattuamme kävimme syömässä Chani Kokkinissa (Kokkini Hani), joka oli rantapaikka Iraklionista itään ja muutaman kilometrin päästä sisemmälle sijaitsevasta Elian kylästä, jossa asuimme. Istuessamme syömässä koimme oudon hetken, kun maa alkoi täristä. Se oli maanjäristys Kreikan länsirannikolla, joka tuntui siis Kreetalla saakka. Ei mikään ihme, että maa järkkyi sinä päivänä,  sillä toinen matkakumppanini Helmi, pikkuserkkuni, täytti ko. päivänä 75 vuotta, jonka toivomuksesta vierailimme sinä päivänä Kali Limeneksessä Paavalin ja mahdollisesti jopa Jeesuksen jalanjäljillä. Tästä päivästä olen kirjoittanut pitemmän tarinan kuvablogissa 16.4.2008, jota lukemaan ei tätä kautta pääse.

Nyt kun en ole aikoihin päässyt matkustelemaan, voin nautiskella vanhoista matkoista mielin määrin erittäin runsaiden kuvasaaliiden kera. Oikeastaan onkin hyvä palata niihin myöhemmin, ne kirkastuvat mielessä aivan uudella tavalla. Ja on hyvä, että on noita matkapäiväkirjoja.  Vaikka on muutakin tekemistä, mutta tarviiko aina tehdä jotakin?