Onnellisuus on sisäänrakennettu ominaisuus.

Hiljainen aamupäivä. Ajattelin aloittaa uuden blogikirjoituksen, jota en tietenkään saa valmiiksi tänään. Tämä tulee jälleen olemaan sekavaa tarinaa tavallisesta elämästäni, arkipäivästäni. Kirjoitin eilen valmiiksi erään lehtikirjoitukseni ja pian vuorossa ovat toivottavasti artikkelini sukukirjaan. 

enemmän kuin teksti niin kuvien takana on onnellisuutta

Viime sunnuntaina maa oli jälleen peittynyt lumeen, eikä pakkasilma ole edesauttanut lumen sulamista pois. Talon parkkipaikalla oleva autoni on edelleen lumen peitossa. Ehkä minun on kuitenkin käytävä puhdistamassa se, koska viimeistään torstaina on menoa. Sää tuskin ehtii lämmetä niin paljon, että lumet sulaisivat.

Olen ehkä maininnut ranteeni kipeytymisestä, niveltulehduksesta ym. Viikko sitten maanantaina vihdoin soitin terveyskeskukseen pyytääkseni lääkärin tapaamista. Soittopyyntööni vastattiin lauantaina ja luvattiin palata seuraavalla viikolla, kunhan ensin olisi keskusteltu lääkärin kanssa. Eilen soitettiin takaisin ja todettiin, että lääkärikäynti olisi tarpeen viikon sisällä.

Odotan nyt soittoa terveyskeskuksesta, jossa kerrottaisiin minulle lääkäriaika. Itse asiassa minulle on yritetty soittaa jo eilen, mutta en vastannut, koska en tajunnut, että se on terveyskeskuksesta. Olisikohan minun pitänyt soittaa takaisin siihen vastaamattomaan numeroon? Viimeksi kävin oikealla lääkärillä syksyllä 2019, sen jälkeen on tapahtunut paljon muutoksia.

mutta en selittele sen enempää

Selviän päivän tällä hetkellä ottamalla aamuvarhain yhden särkylääkkeen (Burana). Olin huolestunut, koska aloin seuraavana yönä herätä vasemman ranteen ikävään jomotukseen ja olisi ollut pakko ottaa jälleen lääke. Siitähän huoleni alkoi. Viime yönä herätessäni, ajattelin asiaa perinpohjaisesti. Tajusin, että olin tehnyt oikein halutessani lääkärin palvelusta. Minusta tuntui lähes samalta kuin aikoinaan 2011–2012 sairastuttuani. Ranteet, käsivarret, jalat ja polvetkin olivat kipeät. Jos olen paikallani, en tunne muuta kipua kuin sen ranteen. Särky jäsenissäni on vierasta. Minun on osattava kertoa lääkärille, että särkylääkkeen avulla pystyn liikkumaan normaalisti. Hänhän saattaa ihmetellä, miksi en vaikuta kärsivältä sairaalta.

Sanotaan, että liike on lääkettä. Minulle liike on lääkettä useimmiten vain hyötyliikunnan kautta. Muistin nimittäin sairastumisen alkuajan, kuinka vedin jalkoja perässäni toteuttaessani runsasta liikkumista. Seuraavan päivän lojuin sohvalla väsyneenä ja jalat kipeinä.

Naiivi nainen kirjoittaa tällaiset asiat blogiin kaikkien luettavaksi. Siis vaikkei se kiinnostaisikaan ketään. Blogipostauksiani luetaan ihme kyllä harvinaisen paljon. En tosin tiedä lukijoista mitään, paitsi joistakin harvoista. Se ei ole edes oleellista, koska kirjoitan lähinnä itselleni. Somessa jossakin kommentissa joku kirjoitti, että blogit ovat vanhanaikainen juttu, kukaan ei niitä enää lue, kaiken pitää olla podcasteja ja lyhyitä videoita tai muita päivityksiä.

Minä olen itse asiassa usein raivona (ehkä liian voimakas sana), kun näen Instagramissa tai Facebookissa näitä videoita tai päivityksiä, jotka katkeavat kesken ja ovat epämääräisiä. Kukaan ei jaksa tai osaa enää lukea eikä keskittyä tai olla ylipäänsä kiinnostunut muiden jutuista.

Kukaan ei myöskään lue enää asioiden taustoja, ei ole perillä tosiasioista, ei halua edes tietää niistä vaan suoltaa eteenpäin suoranaisia valheita.

Tämä Suomen hallituksen ja työelämän välinen kiista on herättänyt myös minussa todella voimakkaita tunteita. Olen alkanut rajoittaa omaa sekaantumistani aiheeseen vähän kerrallaan, koska kaikki kommentit ja keskustelut ovat lähinnä herättäneet minussa liian paljon ajatuksia. En kuitenkaan voi tehdä mitään.

Eräänä päivänä äskettäin kirjasin paperille omia muistojani ammattiyhdistyselämästäni ynnä muusta. Ihmettelin, kuinka harva uskaltaa/haluaa puolustaa työntekijöiden oikeuksia tässä nykytilanteessa. En tiedä, mutta asia on ollut minulla jo alusta alkaen veressäsi, en tiedä, mistä olen sen napannut. Heti oman työelämäni alusta lähtien, jopa ollessani Saksassa kaksi kuukautta töissä kaupassa kesällä 1971. Aloitin pankkialalla Suomessa jo 1970 ja jatkoin kevääseen 1971, jolloin lähdimme takaisin Saksaan. Kun palasin tyttäreni kanssa Suomeen 1972 keväällä, menin taas kesäksi töihin pankkiin. Syksyllä aloitin kauppaopiston. Kesän 1973 jatkoin pankkityöllä. Edellisiin kausiin sisältyi jotakin lakkotouhuja, mutten muista tarkemmin.

Kun alkukesästä 1975 muutin pääkaupunkiseudulle, aloitin taas pankissa. Aina vaihtaessani pankkia ja työpaikkaa pidin tärkeänä, että palkkani olisi edellistä parempi. Helsinkiin tullessa, kieltäydyin hyvästä paikasta syystä, että pankki ei suostunut palkkatoivomukseeni.

Kesästä 1975 alkaen tehtäväni työssä alkoivat olla asiantuntijan tehtäviä. Silloin oli jo ilmiselvää, ettei palkkani koskaan riittänyt yksinhuoltajalle. Minusta tuli taistelija, ensin sellaisenaan ja myöhemmin luottamusmiehenä. Yleensä yritimme sopia palkoista ja toimenkuvista. Turbulenssia riitti. Talvella 1990 oli todella pitkä lakko alkaen 19.1.1990 ja päättyen 4.3.1990. Asuin silloin Tuusulassa ja kuljeskelin metsissä koiran kanssa. Mutta en muistanut, että se oli noin pitkä. Saimme muistaakseni palkkoihin silloin hyvän lisän.

Olin myöhemminkin erilaisissa kärhämissä puolustamassa työntekijöitä koskivat ne sitten palkkoja, lisiä, työoloja tai muutoksia. Loppuun saakka.

Tämän hetken tilanne onkin minusta vaikea ymmärtää. Työntekijöitä syyllistetään siitä. Hallitus teki itsestään työnantajan. Saa nähdä, miten käy.

20.3.2024

Käy siis, miten käy. Terveystilanteeni ei ole kovin innostava juuri nyt. Puhelua ei ole kuulunut. Kantaan oli merkitty, etten ole vastannut puheluun, lupasivat yrittää joku päivä myöhemmin.  Ärsyttää, kun pitää puhelinta koko ajan vieressä.

Jaan blogeissani julkaisemiani kuvia myös Instagramissa, josta ne siirtyvät myös Facebookiin. Siellä kerron enemmän kuvien ajankohdista.

Suomi on taas valittu maailman onnellisimmaksi maaksi. Mikä on se, joka tekee minut onnelliseksi. Kun ajattelen niitä harvoja käyntejä muissa maissa, tiedän, mikä. Se jokin on minussa sisäänrakennettu ominaisuus, joka on kulkenut mukanani syntymästäni saakka. Sen kautta olen kasvanut tähän maahan ja vaikken hyväksy kaikkea kuten en nykyajan polarisaatioita, ihmisten turhaa valitusta, vaikkapa siitä, että väestö vanhenee ja kaikkeen kommentointia ja historiatietämättömyyttä, liiallista nopeutta/hätäisyyttä, niin olen onnellinen vaatimattomaan elämääni.

Minäkin olen valittanut tässä postauksessani, koska olen tuntenut oloni aika ajoin kurjaksi enkä tiedä, saanko riittävän avun. Olen silti aina loppujen lopuksi saanut. Huomaan, että olisin voinut valittaa paljon useammin. Se ei vain ole ominaisuuteni, kuuluu siihen sisäänrakennettuun, syntymässä saamaani. Nyt ihmettelen sitä, miksi tavallisten ihmisten pitää taistella niin kovasti, että saavat paremmat olosuhteet, miksi maallinen rikkaus kiertää meidät. Silti tyydymme olotilaamme.

Kuten jo esivanhempamme sanoivat, mitään emme saa mukaamme lopullisesti poistuessamme.

Olikohan tämä tässä tällä kertaa. Seuraavat ideat kolkuttelevat.

 

Omaan napaan tuijottamista

En enää halua katsoa itseäni peilistä. Monet ikätoverini eivät kuulemma sitä teekään. Ollenkaanko? En oikein usko missään asiassa ihmisten erinomaisuuteen ja paremmuuteen verrattuna toisiin. Minä ainakin seison peilin ääressä varsinkin, kun olen lähdössä jonnekin. Silloin meikkaan itseni, kokeilen vaatteitani, joista useimmat ovat jo 15 vuoden takaa. Peilit vääristävät, hoikentavat ja joskus lihottavat. Kilojen jämähtäminen keskivartalolle ja ylemmäskin on vaikea asia korjata. Vaatteillakaan niitä ei saa piiloon. Oma persoona on silloin ainoa keino unohtaa ne kaikki. Mennä ja olla reippaasti. Enhän minäkään katso enkä tutki muiden ulkonäköä, en heidän ikäänsä, kokoansa enkä vaatteitaan. Katson ihmisen sisimpään. Sen kohtaa parhaiten tapaamalla ihmisiä oikeasti eikä vain netin kautta.

 

Kaikki valokuvat tässä blogipostauksessa ovat heinä-elokuulta. Osa eiliseltä.

Jos useimmilla muilla ikäisilläni ei ole tällaista ”ulkoisen minän ongelmaa”, niin miksi minulla on?  Viime vuosina olen erityisesti saanut paljon ryppyjä lisää kasvoihini. Valokuvissa ne näkyvät erityisen hyvin. Olen myös lihonut parin vuoden aikana, vaikka en niin paljon, etten voisi pitää joustavia vanhoja vaatteitani.  Mutta kyllä niin paljon, että sitä on vaikea peittää edes millään vaatteella.

Mistä on lähtöisin alemmuuden- ja huonommuudentunteeni? Onkohan tämä vain naisten ongelma? Vaikuttavatko lapsuuden ja nuoruuden kokemukset siihen, koska onhan sama tuntemus noussut pinnalle ennenkin.

Vanha kaivo Sibeliusten Ainolassa 11.8.2020

 

Ehkä minun on hyväksyttävä, että itseäni alistavat tuntemukset ovat vain ominaisuuteni, yksi muiden joukossa. Usein se alkaa siitä, kun muistan, mitä olen jossakin tilanteessa sanonut. Täytettyäni 70 vuotta, se on tuonut mukanaan uudenlaisia tuntemuksia. Mistähän keksin tuon ikärajan?  Niihin tunteisiin sekoittuu usein häpeä ja tarve piiloutua muilta ihmisiltä. On asioita, jotka lisäävät kiusaavia tunteita ja on asioita, jotka vähentävät niitä. Parasta on, kun ajattelen kaikkia ihania suunnitelmiani ja tulevaisuutta. Toisaalta voin erityisen hyvin, kun tutkin mennyttä aikaa.  Sitten putoan nopeasti mielessä velloviin tunteisiin omasta huonommuudesta, sanomisista, suulaudesta, ulkonäöstä, rypyistä ja iästäni yleensä. Ehkä eläminen yksin vielä edesauttaa.  Se johtaa eristäytymiseen, joka on omaehtoista. Useimmiten menen ihmisten pariin vain harrastusteni takia. 

 

Aiemmin jäin helposti keskustelemaan muiden kanssa. Se olisi vieläkin mahdollista, monet ehkä haluaisivat, mutta olen alkanut välttää keskusteluja.

Olen silti onnellinen. Onnellisuus.  Onni on hetkiä, joita kohtaamme erityisesti tehdessämme niitä asioita, joista pidämme.  Jos niin voi sanoa. Elämäni on siltä osin mallillaan. Paitsi, etten pidä siitä, että olen vanha ja ruma. Siksi en koe olevani kiinnostava ihminen kenellekään. Saattaisi olla jopa kiusallista, jos tunkeudun nuorempien seuraan laukomaan ajatuksiani. ”Laukomaan” ei ole kyllä minun tapani. Ajatuksiani saatetaan pitää toisen ajan maailman ajatuksina. Oliko 70 vuotta sittenkin eräänlainen rajapyykki? Syntyikö kriisini siitä? Siihen ajankohtaan osui aivan liian paljon asioita, joita piti käsitellä. Monet aiempien vuosien asiat olivat jääneet roikkumaan, koska minulla ei ollut aikaa käsitellä niitä.

Mutta blogini tosin osoittavat, että olen kyllä ahkerasti ennenkin tutkinut itseäni ja ympäristöäni. Voi olla, että kaikista asioista ei ole edes helppo kirjoittaa...

Tuolla oli Jean Sibeliuksen lempipaikka.

Jouduin luopumaan rakkaasta kodistani pitkällisten vaikeuksien jälkeen. Vaikeudet ja sairauteni aaltoilivat vuosikausia. Kauniit ja ihanat asiat ympärilläni auttoivat niiden yli.  Olin ollut ylpeä, että selvisin kaikista vaiheista lähes yksin ilman muiden tukea. Sitten olin mummi tylsässä kerrostaloasunnossa. Poikkean silti aiemmista mummoista siinä, että en koe olevani koskaan yksin. Ilahdun muiden yhteydenotoista, mutta haluan päättää itse, mihin lähden mukaan.

Aloitin kirjoittaa tätä postausta luettuani viimeisintä Yhteishyvä-lehteä ja sen artikkelia ”Onni tulee eläen”. Suomalaisille onni tulee läheisistä ihmisistä, omasta kodista, luonnosta ja pienistä asioista. Se on aivan totta. Olen aivan samaa mieltä. Timo Airaksisen, omaa ikäluokkaani, filosofian emeritusprofessorin mielestä mielenrauha on hyvä tapa ajatella onnellisuutta. Hän on valmistelemassa syksyllä ilmestyvää uutta kirjaa, joka käsittelee ikääntyneiden hoidon etiikkaa ja sisältää myös esityksen hänen onnellisuusajattelustaan.

 

Airaksisen mukaan ”vanhan ihmisen onnellisuus on kuin iso hiiri tai torakka. Se ei kiinnosta ketään, kun samaan aikaan on olemassa pieniä elefantteja eli nuorten ihmisten onnea”. Hänen mielestään olennaista on se, kenen onnesta puhutaan.

Aloinkin miettiä tarkemmin omaa onnellisuuttani ja mikä on aiheuttanut siinä muutoksen, jota kuvasin aiemmin. Ehkä se on juuri siinä, että koen olevani mennyttä aikaa eikä minun onnellani tai onnettomuudellani ole enää väliä, koska olen vanha ja mielenkiinnoton.

Lempikukkiani, salkoruusuja Ainolan pihalla 11.8.2020

 

Toisaalta ihailen hiukan niitä vanhoja ihmisiä, jotka osaavat ottaa sen tilan, jota minä en osaa ottaa. Usein he ovat ilkeitä, häikäilemättömiä eivätkä anna muille, nuoremmille tilaa vaan jyräävät kaiken alleen omalla olettamallaan erinomaisuudellaan.  Samalla inhoan heitä yli kaiken.  Toiset vanhat haluavat mennä piiloon, olla äärimmäisen vaatimattomia ja olla herättämättä yhtään huomiota.  Yleistä on kuitenkin, että kaikki väittävät olevansa välittämättä siitä, mitä ovat.  He ovat onnellisia ollessaan juuri sellaisia kuin ovat. Enhän minäkään halua muuttua. Paitsi joskus haluaisin syntyä uudelleen tähän nykyiseen maailmaan ja tulla vaikuttajaksi ja tekijäksi. Saisin silloin aikaa toteuttaa haaveeni.

 

Yleensä kauhistelemme nykyaikaa, minäkään en halua erottautua joukosta. Onkin paljon asioita, joista en pidä vaikkapa luonnon ja kasvien hävittäminen, korkeat kerrostalot, ahdas rakentaminen, pihojen asfaltointi, hirveä meteli.  Uuden ajan maailman mahdollisuudet, joita ei aiemmin ollut, hieno tekniikka., etätyö, elämän helppous, voisin luetella sellaisia asioita, vaikka kuinka paljon. Minähän ehdotin työpaikallani itselleni etätyötä jo 1980-luvun lopulla. Senkaltaiseen uuteen maailmaan hyppäisin helposti. Siltä osin saatan olla kummajainen muiden vanhojen keskellä.

 

Olen ennenkin kirjoittanut, että minua häiritsee erityisesti se, että kaikki vanhat ihmiset välillä 65–100 laitetaan samaan kasaan ja heistä kirjoitetaan hyvin epämääräisesti, he eivät ole enää yksilöitä. Ristiriitaa synnyttää myös se, että suuri osa heistä, erityisesti aina 80-vuotiaksi asti pitää itseään nuorina tai vähintään keski-ikäisinä ja katsoo, että he eivät kuulu joukkoon. Asiasta voi tuskin edes keskustella, jos ajattelee eri tavalla!

Me olemme yksilöitä, ajattelemme ja koemme lähes kaikki eri tavalla kuten myös kaikki nuoremmat ikäluokat. Ikä ei ole vain numero eli toisin kuin toitotetaan, vaan ikä on yksi ominaisuus lisää. Kunpa se sisältäisi myös viisauden!

Ikä tuo mukanaan hyvin monenlaisia asioita, jotka ovat paljolti samanlaisia kuin nuoremmilla. Vaikka ulkoisesti rapistumme, hiuksemme harmaantuvat, saamme ryppyjä, hidastumme, niin monella alueella loistamme. Olemme viisaampia, kokeneempia ja rauhallisempia.

Tein taas pahan virheen, kun aloin yleistää. Tarkoitukseni oli kuitenkin kirjoittaa meistä yksilöinä. Samat asiat kuin nuorena, saattavat herätä uudelleen meissä. Tunnemme taas olevamme epävarmoja, rumia, liian ujoja, vaikka käytämme niistä nyt erilaisia sanoja. Palaan näin ollen kirjoitukseni alkuun, ne samat asiat kuin nuorena nousevat taas pintaan. Ne häiritsevät ehkä vain minua, mutta jälleen on koittanut aika, että minun hypättävä niiden yli. Tavalla tai toisella, minun on otettava ne haltuun. Olen edelleen yksilö siitäkin huolimatta, että kukaan muu ei oikeastaan enää tarvitse minua. Paitsi lapsenlapseni.

Kysyn myös, olisiko tämä poikkeuksellinen vuosi nostanut minun pintaani asioita, joita aion blogissani jatkossakin käsitellä. Minkä filosofin maailma on minussa menettänytkään!

 

 

Ajanvietteen vastakohta

Aika kuluu aivan liian nopeasti myös eristyksessä. Tutkin ja hävitän ja kirjoitan. Sen, mitä jaksan. Päivät kuluvat silti liian nopeasti. Korona tuli jo uniini. Jos lukee ihmisten kommentteja eri asioihin Facebookissa, joutuu ikävään pahoinvointiin. Miten ihmiset voivat olla niin riidanhaluisia, yksisilmäisiä, ilkeitä. Tiedän, tiedän, niitä ei pitäisi lukea. Joskus pahoinvointini heijastuu uniini. Älkää ihmiset lukeko ilkeiden ihmisten kommentteja! Ne satuttavat, vaikka ne eivät kohdistu meihin vaan johonkin toiseen onnettomaan, joka on mennyt esittämään oman mielipiteensä, millaisen tahansa.

Kaikki kuvat yhtä lukuunottamatta ovat syyskuulta 2011.

Joka päivä hävitän pienen kasan papereita. Tehtävä on hidasta, koska säilytän edelleen osan vaikkapa vanhoista lehtileikkeistä. Olen haukannut liian ison palan. Sen hallitseminen vaikeutuu koko ajan. Yksi paperinpala, jonka siirrän sivuun sisältää aina ison osan maailmaa. Aikanaan on ollut syy, jota en edes muista, miksi tallensin se. Ymmärrän hyvin, jos se koski kirjallisuutta, taidetta tai arkkitehtuuria kuten useimmiten. Vaikken niitäkään kaikkia. Suurin osa saa mennä menojaan.

Hämeen Sanomat julkaisi 29.9.2011 Tapio Lahtisen kirjoittaman kirja-arvostelun Richard Powersin (s. 1957 ) samana vuonna suomeksi Gummeruksella ilmestyneestä kirjasta ”Suopeus". Lukiessani artikkelia, mieleeni välähti, että olen myöhemminkin intoutunut samasta kirjailijasta. Se olikin viime vuonna, kun Helsingin Sanomissa kirjoitettiin hänen uusimman kirjansa kääntämisestä. Mutta ensin tähän vanhempaan romaaniin, joka ilmestyi 2009  Yhdysvalloissa nimellä ”Generosity: An Enhancement"

Mielenkiintoinen valinta kirjan nimeksi, koska se viittaa geeneihin. Jos muistatte, minullakin yksi geeneihin liittyvä blogi odottaa vielä viime silausta ennen julkaisua. En kuvaa tässä tarkkaan em. romaanin juonta. Sen voi kuka tahansa googlata. Joka tapauksessa kirjassa on nuori nainen, jonka geeneistä löytyy onnellisuuden salaisuus. Se on tietenkin kirjailijan mielen luoma asia, joka johtaa myös ajatukseen tulevaisuudessa häälyvästä geenimanipulaatiosta. Silloin onnellisuusgeeniä voisi vaikka ostaa.

Artikkelissa mainitaan, että kirjailija Richard Powers on yksi ensimmäisistä ihmisistä, joiden koko geeniperimä on selvitetty. Nykyään kymmenen vuotta myöhemmin tämä on jo yleisempää. Onnellisuusgeeni on siis mielenkuvituksen tuotetta. Richard Powers on mm. Pulizerilla palkittu kirjailija (The Overstory 2019). Hänen mainitaan olevan myös ”paras elävä kirjailija, josta et ole koskaan kuullut”. Ehkä siis joskus Nobel-kirjailija. Hän on kirjoittanut tähän mennessä 12 erityisen laajaa, monisataasivuista romaania. 

Powersin  geeniperimästä löytyi 248 geneettistä muunnosta, jotka lisäävät hänen riskiään sairastua noin 80 tautiin. Häneltä löydettiin myös kromosomista 11 erityinen versio geenistä DRD4, joka vahvistaa taipumusta etsiä uusia kokemuksia läpi elämän. Näin artikkeli kertoo. Googlaamalla tuostakin geenistä löytyy vaikka kuinka paljon tietoa.

Meillä suomalaisilla on ehkä se kuvitteellinen onnellisuuden geeni, koska olemme jatkuvasti maailman onnellisin kansakunta. Raskaan historian ja menneisyyden painon kokenut kansa on noussut tässä asiassa koko maailman valokeulaan. 

Mutta mitä se onnellisuus on?  Nämä ovat minun pohdintojani. Ehkä onnemme on demokraattisessa yhteiskunnassa, jossa on edistetty ihmisten hyvinvointia.  Kaikki eivät toki koskaan koe olevansa onnellisia vaan kadehtivat muiden rikkauksia ja iloa vaikkapa yksinkertaisesta elämästä ja pelkästä taipumuksesta olla onnellinen. 

En siis ole lukenut yhtäkään Richard Powersin romaania. Ne kaikki kuulostavat mielenkiintoisilta kuten vaikkapa ”Muistin kaiku"(The Echo Maker. 2006) Mutta ensi syksynä ilmestyvän ” The Overstoryn" ehkä tulen lukemaan. Kirja käsittelee puita ja ihmisiä. Mikä voisikaan olla kiintoisampi aihe!  Hänen vanhempia suomennettuja romaaneitaan löytyy vain antikvariaateista ja kierrätyskeskuksista.

 

En lähde vielä hankkimaan yhtäkään uutta kirjaa. On vähitellen päästävä eroon osasta kirjoja. Ei hävittämällä, vaan jollakin toisella tapaa. 

11.4.2019

Samana päivänä eli 29.9.2011, kun Hämeen Sanomat kirjoitti Richard Powersin uusimmasta suomennetusta kirjasta, Helsingin Sanomat julkaisi artikkelin  otsikolla ”Keskustakirjaston paikaksi varmistui Töölönlahti". Kaupungilla oli silloin ”selvät sävelet” keskustakirjastosta. Oli päätetty järjestää arkkitehtuurikilpailu. 2013 valtuusto päättäisi rakentamisesta. Tarkoitus oli, että kirjasto valmistuisi Suomen itsenäisyyden 100-vuotisjuhlaan. Apulaiskaupunginjohtajana tuolloin ollut Tuula Haatainen maalaili artikkelissa ”tiikerin harppausta" uudenlaiseen luovaan ja teknologian kehityksessä mukana olevaan kirjastoon.

Mitä minä tein syyskuussa 2011?

Itseasiassa olen käsitellyt tuota vuotta usein blogeissani, milloin mistäkin näkökulmasta. Niitähän riittää, vaikka niissä kovin usein ovat samat elementit eri asennoissa kuten koti, puutarha, opiskelu, perhe, ystävät.

Kuolemajärven Sirkiät sukuseuralla oli juuri ennen tuota päivämäärää ollut ensimmäinen varsinainen sukukokous sitten perustamisen. Me hallituksen jäsenet olimme kokemattomia. Olin kotimatkalla Raisiosta hermostunut nimenomaan siitä syystä, että emme onnistuneet kovin hyvin. Rutiinit luodaan vähitellen. Ihmiset eivät tunne toisiaan kovin hyvin, mielipiteitä on useita. Työ on vapaaehtoistyötä eikä kukaan voi vaatia hallitukselta mahdottomia. Jäsenillä voi olla erikoisia odotuksia, mikä on tullut vuosien mittaan selväksi. Kaikki eivät edes ymmärrä, että suku voi olla suurempi kuin perusperhe. Siihen kuuluu serkkujen lisäksi pikkuserkkuja kaukaa.

Sukututkimus on se, joka saattaa herättää ihmisessä mielenkiinnon. Niin kävi minun osaltani jo varhaisessa vaiheessa. Tuolloin 2011 olin antautumassa sille kokonaan. Olin aloittanut alkeiskurssit Kansalaisopistossa. Hallinnossa mukana oleminen on se välttämätön lisäjuttu, mutta se tuo mukanaan muuta mielenkiintoista.

Syksy 2011 oli hengästyttävää aikaa. Ei ollut mikään ihme, että juuri sen syksyn mittaan aloin oireilla, mikä sitten seuraavana keväänä johti sairastumisen.  Nyt mietin sitä, mitä oikein yritin todistaa tuolloin itselleni ja koko maailmalle tai ainakin lähiympäristölleni.

Epäonnistumisen kierre saattaa johtaa näyttämisen tarpeeseen. Sitä tein siitä lähtien, kun jäin eläkkeelle. Sisään kerääntyneet luomistarpeet alkoivat samalla purkaantua. Keräsin itselleni aina lisää tehtäviä.  Juuri syyskuun loppupuolella kävin terveyskeskuksessa hakemassa apua korvakäytävän tulehdukseen, joka saattoi olla myös vakava oire ja johtamassa tulevaan sairastumiseen.  Kävin vielä lokakuussa viimeisen kerran elämässäni luovuttamassa verta. Olin "kehäraakki".

Silti uskottelin itselleni muuta. Opiskelin avoimessa yliopistossa. Olimme keskellä taidehistorian aineopintoja. Valmistelimme kukin proseminaaritöitämme. Oikeudenkäynti liittyen talon omistukseen ja eroon oli edelleen vireillä. Kesällä oli ollut käräjäoikeuden käsittely, joka sitten johti seuraavana vuonna hovioikeuteen. 

Kävin seurakunnan terapeutilla ehkä viiimeisen kerran. Tapasin ahkerasti ystäviäni. Kuljimme ympäristössä. Riehuin puutarhassa rakentaen uutta kukkapenkkiä ja välillä talon katolla putsaten rännejä. Halusin auttaa perhettäni ja suututin silloin pian 17-vuotiaan tyttärentyttäreni syystä, jota en ymmärtänyt.

Häpesin edelleen epäonnistumistani omassa suhteessani. Kukaan ei halunnut keskustella siitä. Ehkä heitä suututti se, että he menivät aikanaan samalla tavalla lankaan kuin minä. Sen myöntäminen oli vaikeaa. Joku ystävistäni väitti usein minun etääntyneen. No, ei mikään ihme.

Väitin kyllä päiväkirjalleni syyskuussa, että minulla ei ollut enää tarvetta puolustella itseäni, mutta ruumiin muisti toimi edelleen. Se toimi, kunnes se katkesi ja minun oli pakko alkaa pysähtyä. Se aika syyskuussa oli sitä ”multitaskingia” kovimmillaan. Selasin nyt kuviani ja muutaman sivun päiväkirjaani ja olin todella ällistynyt.

Siinä ajassa on vielä paljon sellaista, mitä voisin pohtia. Mutta ehkä en tee sitä. Kiihkeän elämäni jälkiä raivatessa ja papereita hävittäessäni, joudun silloin tällöin ajattelemaan ihmisen elämää monelta kantilta. Sen kummempaa merkitystä sillä tuskin enää on. Se on pelkkää materiaalia.

Eikä tämä ole pelkkää ajanvietettä. Yritän rimpuilla eroon jostakin. Ehkä.