Valoa kansalle

Tänä vuonna maaliskuussa minulla tulee täyteen kymmenen kokonaista vuotta siitä, kun aloitin kirjoittaa säännöllisesti blogeja. Kutsuin aika pian blogeissani itseäni naiiviksi naiseksi.  En tainnut silloin vielä käyttää etuliitettä ”vanha”, mutta kyllä se tuli nopeasti mukaan.

Joskus pitää tehdä kotitöitä, kasata niitä yhteen ja toisen lomassa tehdä toista. Kotityöt ovat oiva juttu sikäli, että siinä tulee ideoita ja ajatuksia yhtä runsaasti kuin lenkille lähtiessä. Usein ne tietenkin tulevat ja menevät tullakseen ehkä joskus uudelleen. Saatan alkaa kehitellä niistä blogikirjoitusta omaksi ilokseni ja rentoutuakseni. Jos kirjoittaminen on minulle hengittämistä, niin se on myös rentoutumista ja irtautumista tästä hektisestä maailmasta, siitä, joka hengittää koko ajan netissä taustalla. Hitaampi elämä sopii meille ihmisille, kaikkihan sen tietävät. Minä osallistun moneen pysyäkseni vauhdissa mukana, mutta valinnat ja ajoitukset ovat omiani. 

Kirjoitin aluksi usein siitä, mikä oli ajankohtaista ja mitä ajattelin. Sitä samaa teen edelleen. Historiaan liittyvät kertomukseni vaativat runsaasti aikaa ja tutkimista ja usein uuvun niistä ja jätän ne odottamaan jatkoa. 

Kuvat yhtä lukuunottamatta eivät liity tekstiin mitenkään, mutta jos ajatukset pulpahtavat milloin mistäkin, niin ehkä kuvien kautta voin minäkin pulpahtaa 2018 aikana minne milloinkin.

Uusi vuosi käynnistyi parin ystävän seurassa. Niinhän se on, meillä on harvoja läheisiä ystäviä, mutta tuttuja ihmisiä on paljon. Ystäviä usein tavataan vain verkossa eikä tapana ole enää pistäytyä kylässä ohimennen Tapaamisten järjestäminen on usein vaikeaa, kun kaikilla on niin kiire. Tätä maailmaa ei voi enää verrata aikaisempiin vuosikymmeniin. Jokainen tietää tämän jutun, etten käsittele sitä sen enempää. Internetin ansioista oma maailmani on kyllä laajentunut paljon jopa ihmisten osalta. Siitäkin olen kirjoittanut jo aiemmin.

Kun sitten olen tehnyt ne kotityöt, niin en enää muistakaan niitä hienoja ajatuksia, joista olisin halunnut kirjoittaa. Kaiken lisäksi alkaa väsyttää.  Mitä sitten tein? Pesin koneellisen tummaa pyykkiä. Laskin alushousuista ja sukista, että siinä oli kahden viikon vaatteet. Vaaleat vaatteet menevät koneeseen joskus myöhemmin, kunhan olen saanut tämän satsin kuivattua. Siihen voi mennä päiviäkin.  Samalla värjäsin tukkani, kun harmaa juurikasvu on alkanut häiritä. Edellisestä värjäyksestä on sentään jo kymmenen viikkoa. Ei liene mitenkään erikoista, että hiukset alkavat vähitellen harmaantua ainakin tässä iässä.  Värjäys vaikuttaa myös, että hiukset ovat helpommin käsiteltävät. 

Hiusten värjäämisestä pääsin taas ajattelemaan vanhentumista, aihetta, josta olen aika paljon kirjoittanut. Jollen suoraan niin ainakin rivien välissä. Luin jostakin, että on paljon ihmisiä, jotka eivät osaa lukea rivien välistä. En silti kirjoita heille ja tuskin sellaiset henkilöt tulevat lukemaan vanhan naiivin naisen kirjoituksia.

Olen päässyt pilvien yläpuolelle. Kuvani ovat vanhoja kuvia matkoilta, joita olen aiemmin jonkin verran skannannut.

Hiusten värillä, ikääntymisellä, rypyillä ja vanhentumisella ei todellakaan ole mitään merkitystä toiselle ihmiselle. Eipä niitä silloin edes ajattele, koska minä en ainakaan näe ystävissäni ja tuntemissani ihmisissä sitä, vaan heidän sielunsa, sisimpänsä ja ystävällisyytensä, sen, millaisia he ovat. Näillä asioilla voi olla merkitystä meille itsellemme. Värjään hiuksiani niin kauan kun se tuntuu minusta mielekkäältä. Hiukseni ovat harvenneet sairastumiseni ja lääkkeiden takia. Päivittelin asiaa viimeksi kampaajalla, joka sanoi, että kyllä niitä hiuksia vielä riittää. Kampaajalla olen eläessäni käynyt vain hiuksia leikkauttamassa. Lattiakaivosta löytyi taas tukko hiuksia. Voi pyhä Sylvi!

Vanhuuden kieltäminen kuuluu osana kulttuurimme. Me itse ruokimme sitä. Yleinen vanhuuskielteisyys yhteiskunnassamme syöttää meille sellaisia käsityksiä, ettemme ainakaan halua myöntää olevamme vanhoja. On suorastaan huvittavaa, kun joku vanha tunnettu henkilö alkaa puhua vanhoista ihmisistä ikään kuin se ei koskisi häntä itseään. 

Kirjoittelen tässä lyhyitä kommentteja, en lähde kovin syvälle mihinkään aiheeseen, koska en jaksa. Minua kiinnostavat edelleen asiat, jotka ovat kiinnostaneet myös nuorempana. Ehkä siinä se on se syy, että myös vanhoiksi tulleet ihmiset haluavat kieltää olevansa ikääntyneitä.

Kuolinilmoituksissa on paljon 1940- ja 1950-luvuilla syntyneitä. Kun teen sukututkimusta, pysähdyn aina hetkeksi, kun huomaan ihmisen kuolleen 60- tai 70-vuotiaana vanhuuteen. Pysähdyn myös, kun huomaan jonkun kuolleen ennen sisällissotaamme 1918 tai ennen joulukuuta 1939. Ajattelen, että he säästyivät paljolta tai että heillä oli jopa onnea, kun eivät joutuneet näkemään kaikkea pahaa tai vaeltamaan vanhoin jaloin pois rakkailta kotiseuduilta.  Entä jos joku kuoli juuri ennen, kun piti lähteä evakkoon tai matkalla. Otettiinko hänet mukaan ja haudattiin sitten, kun oltiin perillä?  Ikään kuin olisin kuullut joskus tällaisen tarinan.

Niin vain kävi taas, että edellä oleva kirjoitukseni jäi pari päivää sitten kesken. Tuntui jopa vastenmieliseltä jatkaa sitä, mutta nyt jatkan. Olen kokenut ennenkin talvisin sään seisoessa paikoillaan samanlaisia pysähtyneisyyden hetkiä. Haluan vain olla ja silti ehkä siksi inhoan itseäni. Energiaa ja kipinöitä purkautuu kovin vähän. Tällaista elämä oli varmaan aikoinaan maalla korvessa, metsän keskellä talvisin. Tehtiin vain ne pakolliset kotityöt. Kun tuli pimeää, oli joka tapauksessa vaikea tehdä enää mitään. Entä jos näkö oli huono, ei edes nähnyt. Sellainen elämä on jo geeneissäni satojen sukupolvien ajalta molempien vanhempieni kautta. Ei se ole sen kummempaa. 

Kansallisarkisto on lisännyt mahdollisuutta lukea digitaalisesti vanhoja sanomalehtiä aina 31.12.1929 asti. Voimme myös lukea paperilehden tilaajana myös Helsingin Sanomia aina 1997 saakka ja samoin Suomen Kuvalehteä koko ajalta. Tässä linkki sanomalehtien hakusivulle. On hienoa päästä historiassa entistä lähemmäs nykyaikaa. Suomen lait estävät tai niiden luullaan estävän monia asioita varsinkin koskien ihmisten henkilöllisyyttä/henkilötietoa. On olevinaan kaikenlaisia rajoituksia, koska lakien ja asetusten tulkinta on vaikeaa, mutta usein ne koskevat erityisesti yrityksiä, jotka pitävät rekistereitä.  Kannattaa tutustua Tietosuojalakiin.  Tässä linkki  arjen tietosuojasta videon myötä.  Tämä ei nyt koske aluksi mainitsemiani asioita. Eikä myöhemminkään käsittelemiäni asioita.

Valoa kansalle

Löysin eräästä ilmoituksesta tiedon, josta selviää, milloin isäni kotitaloon/maatalouteen tuli sähkö. Elokuussa 1925 K. Siukola ilmoitti Hämeen Sanomissa, että sähköön siirtymisen johdosta myynnissä oli vain vähän käytetty Vulcan-merkkinen locomobiili. Tässä linkki ilmoituksesta tekemääni leikkeeseen. Wikipedian mukaan ” Lokomobiili (myös höyrylokomobiilina tunnettu) on pääasiassa maatalouden voimakoneena käytetty yhdeksi kokonaisuudeksi rakennettu höyrykattila ja mäntähöyrykone teholtaan yleensä 5–10 kW, joka oli tavallisesti varustettu pyörillä niin, että sitä voitiin kuljettaa käyttöpaikalta toiselle hevosten vetämänä.” 

Vulcan-merkkisiä laitteita rakensi alun perin Turun Konepajan-nimellä perustettu firma. Tässä Wikipediasta kopioimani tieto, jossa ei kylläkään ole mainittu lähteitä:

 ” Vuonna 1898 perustettu Ab Vulcan oli saanut alkunsa 1874 Turun Konepaja-nimellä. Turun Konepajan tilalle tuli 1884 Korsmanin ns. Uusi Konepaja josta muodostettiin konkurssin jälkeen 1898 Aktiebolaget Vulcan. Vulcanilla oli vuodesta 1907 konepaja myös Pietarissa ja ennen ensimmäistä maailmansotaa yhtiö valmisti naftamoottoreita, lokomobiileja, erilaisia sotatarvikkeita, pumppuja ja höyrykoneita sekä laivoja omistamillaan kahdella telakalla. Vuonna 1911 Ab Vulcanin palveluksessa oli 300 työntekijää ja myynti oli 7,6 miljoonaa markkaa.”

Löydetty netistä

Rengon Sähkö Oy perustettiin 1920 ja fuusioitiin 1975 Hämeen Sähköön, joka sittemmin sulautui ruotsalaiseen Vattenfalliin. (Rengon Sähkössä oli muuten ensimmäinen työpaikkani)

Sähkön tulo maalaistaloon on ollut iso asia. Me nykyajan ihmiset voimme huonosti kuvitella, millaista oli ennen sitä.  Olen ajatellut asiaa paljonkin, koska en ole asentanut nykyiseen asuntooni kattovalaisia muuta kuin yhden keittiöön. Kylpyhuoneessa, vaatehuoneessa ja eteisessä on olemassa valaisimet vuokranantajan puolesta, mutta muissa huoneissa tulen toimeen muilla valaisimilla, jotka eivät aina iltaisin jossain tilanteissa riitä. 

Isäni perheessä oli tuolloin 1925 neljä nuorta lasta, 1915, 1918, 1920 ja 1922 syntyneinä. Palvelusväkeä lienee ollut myös, ehkä paljonkin.  Isoisäni Kalle oli jossakin vaiheessa sairastunut tuberkuloosiin, johon kuoli pian sähköistämisen jälkeen 13.12.1925.  

Siihen aikaan puhuttiin ”lentävästä keuhkotaudista”, jota termiä myös äitini käytti kertoessaan setänsä Taavetti Sirkiän nuoren vaimon Elinan sairaudesta ja kuolemasta 13.12.1918, joka lienee näin jälkikäteen tulkiten ollut äitini ensimmäisiä muistoja. Hän oli silloin kolme ja puolivuotias.

En koskaan kysellyt isältäni, mitä hän muistaa oman isänsä sairaudesta ja kuolemasta. Hän oli sentään jo seitsemän vuotias ja tapahtuma lienee ollut erityisen merkittävä. 

Tarkistin tässä yhteydessä myös, miten sähkö tuli äitini kotipaikalle Karjalan kannaksella. En löytänyt hänen muistelmastaan siitä merkintää. En ole vain älynnyt kysellä.  Mutta kun tutustun aiheeseen, huomaan sähkön tuloon kuluneen vähän pidemmän ajan, vaikka aloituksia tehtiinkin samaan aikaan kuin Hämeessä.

Kuolemajärven historia kertoo, että siellä aloitettiin kunnan sähköistämistä suunnitella jo heti itsenäistymisen jälkeen. On mielenkiintoista lukea alkuajan suunnitelmista, joissa oli muuten mukana myös isoisäni serkku ja kaima Abraham Sirkiä Karjalaisten kylästä.  Paikkakunnalla oli kärsitty valaistuksessa tarvittavan petroolin puutetta sota-ajan johdosta. Seivästön kansakoululla pohdittiin joukolla eri ratkaisuja.  Karjalaisten kylän pohjoispuolella oli Juvanruukin koski, jonka koskivoiman muuttaminen sähköksi löydettiin ratkaisuksi.  Kunnanvaltuustossa oli myös aiemmin käsitelty asiaa mielessä perustaa kunnallinen sähköyhtiö. Sielläkin tämä Juvanruukin hanke haluttiin ensin katsoa. 

Kuolemajärven historia kertoo todella hyvin tarkkaan, miten siinä tarinassa lopulta kävi. Yrityksen nimeksi tuli Koskenvoima Oy, jonka johtokuntaan valittiin opettaja K. Meripirtti puheenjohtajana, talousneuvos J. Hietanen, maanviljelijät Aapram Sirkiä (isoisäni serkku), Samuli Rumpunen (Heimo Rumpusen isoisä) ja Jalmari Pöyhönen. Osakekirjat painettiin ja myytiin. Johtokunta osti Juvanruukin kosken rannat Aabram Akkaselta. Sitten tulikin vaikeuksia, koska yhtiö ei omistanutkaan kosken voimaa sillä, että se omisti rannat. Koskivoima kuului Juvanruukin eli Yläkirjolan jakokunnalle. Asiasta riideltiin käräjillä ja koski saatiin vuokratuksi. Aikaa oli kulunut niin paljon, että Imatran suurvoimalaitos oli valmistunut ja voimalinjoja vedettiin jo Karjalan kannakselle. Hanke jäi siihen. Talousneuvos Hietanen ja Aapram Sirkiä ostivat kaikki osakkeet ja Juvanruukin rannat jäivät heidän omistukseensa. 

Miten sähkö lopulta sitten tuli Kuolemajärvelle ja henkilöt, jotka siihen osallistuivat, sen voi lukea Kuolemajärven historiateoksen ss. 443 – 446.  Lopputulos oli, että vasta marraskuun alussa 1930 olivat paikalliset linjatyöt tehty ja Kuolemajärven verkosto voitiin yhdistää Imatran sähkölinjaan. Eli 1.1.1930 oli aloituspäivä.  Tietenkin mukaan pääsemiseksi piti olla Kuolemajärven Sähkö Oy:n osakas.  Kämärä sai sähköt 1937. Käsittääkseni ja historiateoksen mukaan Muurila ja Juvanruukki olivat edelleen sähköistämättä talvisodan syttyessä. Talvisota tuhosi koko pitäjän linjaverkoston ja sitä uusittiin jälleenrakennuskautena 1941 – 1944.

Tästä tulikin sitten vähän pitempi juttu. Iltapäivä hämärtää. Suunnittelemani kävelylenkki jäi tekemättä, kun jouduin historian pyörteisiin. Onkin vaarallista lähteä tutkimaan noita arkistoja, kun ei koskaan tiedä, minne joutuu. Monta arkistoista löytämääni tarinaa on vielä odottamassa.

Olin jo antanut blogille nimen ”Valoa kansalle”, kun näin pöydällä olevan äskettäin selaamani ja lukemani samannimisen kirjan: Soili Tiimonen: Valoa kansalle, luterilainen kirkko ja kansanopetuksen kehittämispyrkimykset autonomisessa Suomessa 1809 – 1848 (Helsinki 2001. Suomen kirkkohistoriallinen seura), johon muuten varmaan viittaan jossakin muissa yhteyksissä.

”Mutta tätä kirjoittaminen tekee, jos se vie maailman ääriin, niin se vie myös aikojen taakse ja tuo sieltä mukanaan kultahippusia.” ote blogistani 28.3.2008

Ajan raskaus ja keveys

Olen tässä välilläkin naputellut näppäimistöltä näytölle tekstiä, mutta en ole saanut mitään julkaistua. Pieni hiljainen kauhu kulki ensin monta päivää perässäni ja valvotti minua öisin. Jotenkin vaan saan ne pienet pirut loppujen lopuksi karkotettua, vaikka ensin tuntuu, että ne vievät hengen. Kirjoittaminen sattuu olemaan mahdottoman hyvä väline, paras kaikista. Kotoinen puuhastelu, vaikken sen kummemmin joulua edes valmistele, toimii myös. Se on varmaan pelastanut monen naisen, minulla se ei kuitenkaan toimi kuin tilapäisesti. Nyt on vain niin, että oikeastaan haluan jo kirjoittaa ja tehdä aivan muuta kuin pohtia selviytymistäni. Mutta ehkä tämä vaihe on vain käytävä loppuun.

Joulua 1983 vietimme Vehmaisissa Rengossa. Kuvassa sisareni Päivikki, hänen poikansa Jussi ja minun poikani Henri.

Joulun alla olen ajatellut aiempia jouluja, joissa on ollut viime vuosina paljon samanlaisia piirteitä. Ikäänkuin kaikki pahat asiat ovat sattuneet kietomaan minua otteeseensa juuri loppusyksystä joulun alla. Yöllä suuri ongelma usein korvaantuu jollakin pienellä, joka sitten paisuu kohtuuttoman suureksi.

Tässä yhtenä yönä se ongelma liittyi makuuhuoneen ikkunaan, jota en ole saanut tiivistettyä, vaikka ostin tiivistysnauhaa jo pari vuotta sitten. Päivän valossa asia tuntui mahdottoman pieneltä. Oletan asian nousseen pinnalle lämmitysoljyn loputtua, jolloin jouduin miettimään kaiken muun lisäksi tekemisiäni sen suhteen. Viime syksynä samaisesta tiivistettävästä ikkunasta oli myrskyisinä öinä tulossa iso puoliksi kaatunut puu viereeni nukkumaan. Jostakin kumman syystä juuri silloin erityisen kovat tuulet pyörivät talon ympärillä. Puu kaatui osin lokakuussa ja toisen kerran joulun aikaan. Kun lokakuussa pilkoin ja raahasin sen oksia pois, olin vielä voiman tunnossa. Sitten saikin aikaa kulua, että ylipäänsä pystyin tekemään mitään. En viime kesän enkä edes syksyn aikana saanut vielä siirrettyä myöhemmin kaadetun puun pölkkyjä pois. Nyt ehkä pystyisin, mutta ne ovat lumen peitossa. No, tiivistys on nyt tehty. Asiat etenenevät.

Viime jouluaaton (2011) olin osittain kipeyteni takia yksin ja söin lipeäkalaa.

Yksin elävän ja asuvan ongelmilla on taipumus suurentua, koska hänellä ei ole rinnalla ketään, jonka kanssa voisi ne jakaa puhumalla asioista. Eipä minulla ole ollut sellaista läheistä ihmistä rinnalla enää vuosikausiin, ei silloinkaan, kun täällä asui toinen henkilö lisäkseni. Joulun alla on myös välteltävä tuota jouluhässäkkää, joka tulee joka puolella vastaan. Muistan kirjoittaneeni menneistä jouluista jokaikisen joulun alla ja pohtineeni samoja asioita aina vähän eri näkökulmista. En vaan missään nimessä halua jäädä niihin roikkumaan. Jokainen viettäköön omanlaisensa joulun ja rauha olkoon maassa. Suomalaisten suurin juhlahan se on. 

Vielä  2005 vietimme joulua minun luonani. Arttu sai pyjaman.

Anna tonttu pudotti suklaat ja oli hauskaa (joulu 2005)

Viikolla innostuin taas lukemaan vanhoja sanomalehtiä Kansalliskirjaston historiallisesta sanomalehtiarkistosta. Löysin taas monta asiaa, joita olisi mukava viedä eteenpäin ja joista voisin kirjoittaa. Kun käytin hakusanana Renkoa, lapsuuteni kotikuntaa, nykyisin Hämeenlinnan kaupunginosaa sain "älynväläyksen", joka tuskin pitää paikkansa. Joskus on vain mukava leikitellä tällaisilla ajatuksilla. Kun aikanaan kävin oppikoulua Hämeenlinnan yhteiskoulussa, olin varsinkin alaluokilla usein jonkinlaisen pilkan kohteena asuinpaikkani takia. " Ai, asut Rengossa, sinne menevät junanraiteet jänikset ovat syöneet." Oli kaikenlaista muutakin pientä pilkantekoa, mutta jostakin syystä annoin niiden valua yltäni kuin vesi hanhen selästä.

Joulua 2007 vietettiin Lahelassa. 

Jouluaattona 2007 ei ollut vielä yhtään lunta.

Mutta kun Renko on tullut esiin muutenkin hiukan erikoisissa yhteyksissä, niin olisiko kaiken taustalla jotakin ikiaikaista kaunaa. Rengon kielestä luin ensimmäisen kerran Eric Gustaf Ehrströmin matkapäiväkirjasta vuodelta 1811. "Minnen af en Resa från Åbo till Tavastland Junii och Julii Månader 1811" on julkaistu Svenska Litteratursällskapet i Finlandin toimesta vuonna 2007 ja samana vuonna myös Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimesta nimellä "Hämeen sydänmailla".

Ylioppilas Eric Gustaf Ehrström matkustaa juuri 20 vuotta täytettyään Turusta laamanni Fredrik Wilhelm Krogiuksen perheen mukana Hämeeseen. Hän toimi perheessä kotiopettajana ja perheen matka suuntautui lähinnä Hauholle ja sen ympäristöön kestäen kuusi viikkoa. Kohteena on hänen omien sanojensa mukaan Suomen romanttisin maakunta. Pari päivää matkustettuaan matkaseurue saapuu Rengon Kuittilan kestikievariin, jossa he eivät käsittääkseni yöpyneet. Hän kirjoittaa Rengosta seuraavasti:

"Renko on Vanajan alainen kappeli, mutta on ollut muinoin emokirkko ja kantaa pitäjän nimeä, Rengon kielelle on vanhastaan ominaista tapa puhua suomea sillä tavoin, että tavujen paikkaa vaihdetaan, sanotaan esim. nämi nonsa nes eikä minä sanon sen. Tämä vastaa suunnilleen ruotsin kielen sanontatapoja falber skalber gäller tai fadavag skadaval gådåvå sekä muita samantapaisia ; tapaa on ehkä sovellettu ensmmäiseksi Rengossa. On omituista, että suomen sanat saavat tuolloin kreikkalaisen äänneasun, esim. lauseesta Jumala on minua luonut tulee Lamalu no anumi nutluo. Tämä seikka esitetään myös erään Idmanin laatimassa väitöskirjassa, jossa pyritään osoittamaan kreikan ja suomen kielen yhteispiirteet. ja Idman arvelee Rengon kielen vastaavan kreikkalaisten (Stonggylois reemasi) -puhetapaa. - Rengon kirkko on kahdeksankulmainen ja sen keskellä on torni. Kirkko sijaitsee aivan pienen joen partaalla ja on ensimmäinen kaunis paikka, jonka olen Hämeessä nähnyt."

Tarina jatkuu vielä muilla kokemuksilla Kuittilan kestikievarissa. Historiallisesta sanomalehtiarkistosta löytyy useitakin linkkejä Rengon kieleen kuten tämä, jossa siitä kerrotaan Uuden Suomettaren n:ossa 293 joulukuun 17 päivänä 1886 otsikolla "Siansaksaa".

Tässä Henri tapasi ehkä ensimmäisen kerran joulupukin. Vietimme taloyhtiön joulujuhlaa joulukuussa 1981. Henri oli juuri täyttänyt 1 vuotta.

Rengon keinu oli kaikkien meilläpäin tuntema käsite, jolla tarkoitettiin hirttäytymistä. Historiallisissa lehdissä kerrottiin aikoinaan itsemurhista hyvinkin yksityiskohtaisesti, myös Rengossa tapahtuneista. En kuitenkaan usko, että se on ollut siellä sen yleisempää kuin muualla. En ole tietoinen käsitteen alkuperästä.

Kun sitten erään varkaan sanottiin mahdollisesti etsiytyneen piiloon Rengon Sydänmaille, tajusin, että ehkä Renkoa on aikoinaan yleisesti käytetty eräänlaisen verhotun pilkan kohteena. Vähän samalla tavalla kuin puhuttiin hölmöläisistä. Aikojen kuluessa asia on vain unohtunut, mutta rippeet menneestä ovat kulkeneet lähes unohtuneena perimätietona ihmisten kautta tulevaisuuteen. Mutta miksiköhän?

Tässä hauska kuva 1980-luvulta. Äitini on tekemässä karjalan piirakoita ja Jussi on selvästi osallistunut. Äitiä olenkin ajatellut kovasti näin ennen joulua. Leivoin itse eilen hänen ruisleivän juurestaan ruisleipiä. En oikein onnistunut, niistä tuli liian kovia. Raskasta hommaa se kyllä on, että enpä hevin aloita uutta koetta. Pitäisi kyllä, kun nyt muistaisi vielä ja pystyisi siksi oikaisemaan tekemiään virheitä.

Monta muutakin kirjoitettavaa ja tutkittavaa asiaa osui silmiini, mutta niistä toisella kertaa. Tyttäreni perheen joulukinkku kypsyi tänään valmiiksi uunissani, punakaalimuhennos on tekeillä. Vaikka kierränkin joulua kaukaa, niin koko ajan saan omassa rauhassani tehdä niitä naisten perinteisiä asioita, jotka muuten vievät yllättävän paljon aikaa, varsinkin jos ne tekee kunnolla. Tähän liitänkin joitakin kuvia menneiltä jouluilta. Joitakin kuvia olen julkaissut Facebookissa, jossa olen vieraillut nyt useammin, kun  en ole muuta jaksanut. Kuvia on vielä paljon, mutta jos innostun joulunpyhinä kirjoittamaan, käytän niitä sitten.

Juuri ennen joulua 2009 näytti tältä.