Äitini ja ikätoverit

Palaan kauan sitten aloittamaani tekstiin.  Aloitin sen nimittäin joulukuun lopussa 2021, mutta syystä tai toisesta en saanut sitä aiemmin valmiiksi ja julkaistua. Tänä vuonna 2023 maaliskuun lopussa tulee 20 vuotta äitini kuolemasta.  Kun muistan sen nyt, niin melkein hätkähdän. Voiko siitä olla jo niin kauan? 

Kun vanhempamme kuolevat meistä tulee orpoja, tapahtuma on vaikuttava, ikimuistettava. Olen kirjoittanut äitini kuolemasta silloin tällöin, mutta ehkä enemmän hänen elämästään. En muista, olenko kirjoittanut hänen syntymästään, josta on 21.3.2023 kulunut 108 vuotta. Äidilleni hänen lastensa syntymäpäivät olivat aina tärkeitä. Niin myös meidän lasten omien lasten syntymäpäivät ovat nyt tärkeitä.

En ehtinyt julkaista tätä kirjoitustani 21.3. kuten oli tarkoitus. Sairastin helmikuussa flunssan, josta toivuin parissa viikossa, mutta jostakin syystä sain sen uudelleen, ehkä vähän lievempänä enkä ole jaksanut tehdä paljon mitään. Tänään torstaina oli pakko lähteä liikkeelle, käydä kaupassa ja samalla äänestämässä.

Olen vähän ihmetellyt, miksi ihmeessä kaikki päivämäärät ja vuosiluvut ovat tulleet minulle erityisen tärkeiksi. Ihmiset eivät yleensä välitä niistä ollenkaan. Tässäkin postauksessa on paljon päivämääriä. Virheitäkin voi olla, mutta en jaksa enää tarkistaa.  Monikerroksellisuus ja toisto voi myös häiritä; milloin aloitin, milloin kirjoitin, kaikki muut syntymäpäivät, mitä tein silloin… 

29.12.2021 kirjoitin

Olin ajatellut meneväni kameran kanssa kävelylle Tuusulanjärven jäälle. Olin nähnyt hienoja valokuvia leveästä auratusta väylästä, johon mahtuisi myös kävelijöitä. Kaiken lisäksi kuvissa ei yleensä edes näkynyt ihmisiä. Sopisin minäkin sinne jalkaisin kulkemaan. Sitten alkoi tupruttaa lunta ja maisema muuttui harmaaksi, vaikka lämpötila olisi ollut ulkoiluun sopiva.  Sittemmin säät ovat vaihdelleet luvattoman paljon, mutta se on jo toinen juttu.

Sen sijaan, aloin tutkia huvikseni Kuolemajärvellä äitini syntymäkuukautena, maaliskuussa 1915 syntyneitä lapsia, heidän vanhempiaan, sisaruksiaan ja kummeja. Nyt kun vanha Suomen alue Karjalassa on lähes saavuttamattomissa meille, on entistä tärkeämpi muistaa näitä vanhoja asioita. On jopa anteeksiantamatonta, että kun jotakin esitetään Suomesta, vaikkapa tilastoja tai muuta vastaavaa, ennen sotia 1944, niin melkein aina Karjalan alue jätetään pois.

Päätin julkaista blogin vasta äitini syntymäpäivänä 21.3. Lapsuudenperheeni syntymäpäivät alkoivat aina äitimme syntymäpäivästä, kevättalvella. Seuraavana oli sisareni Päivikki 23.3. Minä olin sitten seuraava ja kesäkuun puoleenväliin mennessä kaikkien seitsemän synttärit oli vietetty. Päivikki, kolmas sisarussarjasta kuoli tammikuussa 2011 ennen kun ehti edes täyttää 60 vuotta.

Nyt, kun vanhempieni jälkipolvet ovat kasvaneet, niin syntymäpäivät asettuvat kaikkiin kuukausiin ja vuodenaikoihin. Äkkiä katsottuna vanhemmillani on yhteensä 20 jälkeläistä neljässä sukupolvessa. (myös 2022 syntynyt tyttö on otettu huomioon). Tämän postauksen kirjoittaja sattuu olemaan koko suvun vanhin elossa oleva. Sillähän ei taida enää nykypäivänä olla mitään merkitystä. Sukumme ei pääsääntöisesti ole koskaan edes juhlinut mitään. Kaikki juhlat ovat olleet poikkeus säännöstä.

 

Lähden siis Kuolemajärvelle maaliskuussa 1915. Koko Suomi, Karjalankannas ja siellä sijaitseva Kuolemajärven pitäjä kuuluivat silloin vielä Venäjän alaisuuteen Suomen Suuriruhtinaskuntana. Lähteenäni on ollut mainitsemani Kuolemajärven syntyneiden ja kastettujen luettelo aikaväliltä 1907–1920. Pääset tarkastelemaan luetteloa digitaaliarkistosta. Luettelo alkaa tilastolla, jonka pappi on laatinut. Sen mukaan 1915 syntyi 81 poikaa ja 81 tyttöä. Maaliskuussa syntyneitä oli 5 poikaa ja 4 tyttöä.

Koska halusin täydentää tietoja, tarvitsin myös siltä ajalta olevaa lastenkirjaa ja myös rippikirjaa ja useita muitakin lähteitä. Samanaikaisesti tutkin sukututkimustietojani, joita ylläpidän ainoastaan SukuJutut-ohjelmassa, jota käytän omalla tietokoneellani. Arkistoissa olevat vuotta 1920 olevat vanhemmat tiedot ovat kenen tahansa tutkittavissa. Tätä linkkiä seuraten pääset tarkistamaan keräämiäni pappien kirjaamia tietoja maaliskuussa 1915 syntyneistä. Olen kirjannut lapset tähän siinä järjestyksessä, kun ne ovat syntyneiden luettelossa.  Lähes jokaisen syntyneen lapsen osalta olen lisännyt tutkimiani tietoja vähän enemmän vanhempien, kummien ja tulevan ajan osalta sen mukaan, mitä olen löytänyt. Selvyyden vuoksi, kirkonkirjat ovat auki vuoteen 1920 saakka ja vapaasti kenen tahansa tutkittavissa.

Maaliskuussa 1915 syntyneet:

1) Wilho Toivonen

2.2.1915 syntyi 3.2.1915 kasteessa Wilho-nimen saanut poika, jonka vanhemmat olivat Herman Toivonen ja Heleena Nikkanen kotoisin Hatelahden talosta N:o 5. Kummeina olivat Kustaa Jääskeläinen, Anna Mari Loukonen ja Nikolai Toivonen. Kastajana oli K. A. Wikman.

Lisätietoja:

Isä Herman Mikonpoika Toivonen oli syntynyt 17.7.1890 Kuolemajärven Hatjalahdessa Mikkel (Mikko) Mikonpoika Toivosen ja Maria Tahvontytär Rangin poikana. 

Isovanhemmat Mikko Mikonpoika Toivonen oli syntynyt Uudenkirkon Toivolan kylässä ja muuttanut avioiduttuaan Kuolemajärven Hatjalahden kylästä olevan Maria Tahvontytär Rangin kanssa Hatjalahteen, jossa perheen lapset olivat syntyneet.Isoäidinisä Tahvo Sakarinpoika Ranki oli alun perin Seivästön kylästä ja tullut Hatjalahteen mentyään naimisiin Helena Paulintytär Kirjosen kanssa.

Äiti Helena Benjaminintytär Nikkanen oli syntynyt 15.3.1894 Muolaan Taaperniemessä, josta hän muutti 13.4.1914 Kuolemajärvelle. Hermanin ja Helenan avioliitto solmittiin 13.4.1914

Koska olen tutkinut Kirjosen sukua, niin Herman Toivosen vanhempien suvut olivat kirjattuina. Molempiin sukuihin löytyy sukuyhteys äitini isän suvun kautta. Tässä yhteydessä oli hyvä täydentää tietoja. Perheeseen syntyy toinenkin poika Arvo Taito 1916. Perhe muutti 2.4.1921 Valkealaan, joten heidän tiensä tutkijan osalta päättyy siihen.

Kummit: Kustaa Mikonpoika Jääskeläinen oli tullut Kuolemajärven Hatjalahteen avioiduttuaan Anna Maria Abrahamintytär Loukosen kanssa 1905. Hänen isänsä Mikko Heikinpoika oli toisen vaimonsa kanssa tullut 1800-luvun lopulla Uudenkirkon Talpolasta Kuolemajärvelle Hatjalahti 10:een. He olivat tosin kuolleet jo vuosisadan alussa. Toisena kummina olikin Kustaan vaimo Anna Maria. Nikolai Toivonen oli isä Hermanin 1892 syntynyt veli, joka kuoli pari vuotta myöhemmin 10.8.1917 keuhkotautiin.

Kastajana toiminut pappi oli Karl Adolf Wikman, myöhemmin Wiika, joka ilmeisesti tuurasi seurakunnassa ennen nimitystään 1918 kappalaiseksi.  Karl Adolf Wiika toimi sittemmin vuodesta 1929 lähtien seurakunnan lopetukseen saakka 1950 Viipurin läänin Pyhäjärven pitäjän kirkkoherrana.

Aino Laura Merisalo

12.3.1915 syntyi ja 28.3.1915 kastettiin Aino Laura Merisalo. Vanhemmat olivat kaupanhoitaja August Merisalo (rippikirjassa Anton August Kristianinpoika) ja Aino Valtonen (rippikirjassa Aino Pekantytär Valtonen) Kuolemajärven Karjalaisten kylästä. August oli syntynyt 2.3.1888 Virolahdella ja Aino 23.4.1892 Ruokolahdella. He olivat muuttaneet kotipaikoiltaan samana vuonna 1915 Kuolemajärvelle. Perhe muutti jo kesällä 1917 Viipurin maalaiskuntaan.

Kummina olivat Hilda ja Anton Junnola ja Hilma ja Artur Markkula. Pappi oli sama kuin edellisessä kasteessa. Anton Junnola oli tullut Viipurin maaseurakunnasta 1912 Kuolemajärven Karjalaisten kylään kansakoulunopettajaksi.  Hilda oli todennäköisesti Anton Junnolan sisar.  Varma en ole paitsi, että hänellä oli Hilda Maria-niminen sisar, joka oli syntynyt 1882. Anton Pekanpoika Junnola oli syntynyt 31.10.1884 eikä hänellä näytä olleen Kuolemajärvelle tullessa vaimoa. Tässä yhteydessä selvisi myös, että Hatjalahdelle 1920 kansakoulunopettajaksi tullut Antti Junnola oli Anton Junnolan pikkuveli, joka oli syntynyt 1886.

Hautahaut ovat erinomaisia lähteitä tutkia ihmisiä.  Löysin sen kautta näiden Merisalojen haudan Helsingin Hietaniemen hautausmaalta.  Anton August ja puoliso Aino ovat molemmat haudattu sinne. Anton August kuoli 1954 ja Aino 1971. Kaiken lisäksi 1915 syntynyt tytär Aino Laura myöhempi sukunimi Sundqvist on samassa haudassa, hän kuoli 1999.

Taimi Ida Kukko

7.3.1915 syntyi ja 28.3.1915 kastettiin Taimi Iida Kukko. Vanhemmat olivat Manuel Joosepinpoika Kukko (1875-1951) ja Iida Maria Joosepintytär Kurki, myöhemmin Kukko (1883 -) Iida Maria oli tullut Koiviston Humaljoelta lyhyen avioliiton jälkeen leskeksi jääneen Manuel Kukon vaimoksi. Pariskunta sai yhteensä 10 lasta, joista Taimi Ida oli kahdeksas.  Hän ja usea hänen sisaruksistaan on elänyt pitkän elämän.

Kummeina olivat Loviisa Sirkiä, Varpu Vartiala ja Niklaus Kukko.

Oletan, että Loviisa Sirkiä oli Taimi Idan isän sisko, alun perin Loviisa Joosepintytär Kukko (1871–1921), jonka aviomies oli Salomon Samuelinpoika Sirkiä. Toisaalta tuohon aikaan, naiset kulkivat vielä pääasiassa omilla sukunimillään, niin toinenkin Loviisa on mahdollinen eli Loviisa Villentytär Sirkiä (1883–1964), jolla oli myöhemmin miehensä sukunimi Rumpunen. Hänen perheensä muutti 1923 Uudellekirkolle. Molemmat Loviisat olivat montaa eri kautta sukulaisia.

Varpu Vartialaa en löydä mistään. Niklaus Kukko (1864–1924) oli lapsen isän vanhin veli. Pappi oli sama kuin edellä.

Taimi Iida Kukon isä oli äidilleni Helville lähintä kautta kolmas serkku, koska Emanuelin isoisän isä Gabriel Paavonpoika Kukko ja äitini isoisän äiti Helena Paavontytär Kukko olivat sisaruksia. Tietojeni mukaan Taimi Kukko kuoli vuonna 2000.

Armas Veikko Lerkki

16.3. 1915 syntyi ja 21.3.1915 kastettiin Armas Weikko Lerkki. Vanhemmat olivat talollinen Kaapriel (Joosepinpoika) Lerkki (1870- ) ja Matilda (Paavontytär) Rastas (1884- ). Inkilän kylässä asuvat vanhemmat olivat avioituneet vuonna 1900. Heille oli jo aiemmin syntynyt kolme lasta.

Vastasyntyneen perhe, Lerkit oli vanhaa kuolemajärvistä sukua, joka oli kautta aikain asunut Inkilän kylässä. Suvussa oli myös paljon Inkisiä, toista vanhaa sukua samasta kylästä. Sukuyhteys omaan äitini isän sukuun Sirkiöihin löytyy Kukkojen kautta, sillä Kaapriel Lerkin isänpuoleinen isoäiti oli Vappu (Valborg) Tahvontytär Kukko (1795–1863). Äiti Matilda Rastaan suku on pääosin lähtöisin Johanneksen pitäjästä, vaikkakin isän perhe oli jo pitkään asunut Kuolemajärven Taatilan kylässä.

Kummeina olivat Taavetti Hovi, Karoliina Lerkki, Nikolai Rastas ja Loviisa Savolainen.

Karoliina Lerkki lienee ollut Karoliina Joosepintytär Lerkki (1853–1923), joka oli lapsen isän vanhin sisar. Tämä oli ollut aviossa Herman Olavinpoika Akkasen (1852–1914) kanssa ja heillä oli ainakin kolme lasta, jotka kaikki olivat jo tuossa vaiheessa avioituneet.

Taavetti Hovi oli Risto Joosepinpoika Hovin 1896 syntynyt, naimaton poika, joka asui naapurissa. Nikolai Rastas oli äiti Matildan isoveli, joka oli syntynyt 1882 ja Loviisa Savolainen (s. 1886) oli Nikolain puoliso.

Kastajana edelleen sama pappi kuin edellä

Helvi Tyyne Sirkiä

21.3.1915 syntyi ja 28.3.1915 kastettiin Helvi Tyyne Sirkiä. Hänestä tuli 1947 äitini. Olen aiemmin äitini kertomukseen viitaten kirjoittanut, että Helvi syntyi maaliskuun 21. päivänä 1915 Suomen suuriruhtinaanmaahan tai kuten sitä myöhemmin kutsuttiin Suomen suuriruhtinaskuntaan. 22-vuotias Aino-äiti oli toisen lapsensa synnytyksen alkaessa navettahommissa. Talvi ei ollut vielä hellittänyt vaan pakkanen oli kova. Pari vuotta aiemmin syntynyt Lempi sai pikkusiskon. Isä oli Abraham Abrahaminpoika Sirkiä s.1887.

Juuri syntynyt lapsi sai 28.3.1915 kasteessa nimen Helvi Tyyne.  Kastajana toimi K.A. Wikman, myöhemmin Kaarle Adolf Viika, jonka mainittiin toimineen Kuolemajärvellä ylimääräisenä virallisena apulaisena 1918–1926.  Kuolemajärvi oli juuri silloin vailla kirkkoherraa, kun edellinen Heikki Hukkanen oli kuollut 1914.  Tämän tytär oli Viikan puoliso. Kaarle Adolf Viika vaikutti sittemmin 1929 alkaen Pyhäjärvi Vpl:n kirkkoherrana aina seurakunnan lopettamiseen saakka.

Helvin kummeina olivat läheiset naapurit Anna Kristiina Riski, jota kutsuttiin Anna Stinaksi ja tämän puoliso Aleksanteri Riski.  Kolmantena kummina oli Taavetti Montonen. Kirkolle oli matkattu hevoskyydillä. Helvi kertoi myöhemmin, että mieskummi oli oikeasti nimenomaan Taavetti Montonen.

Anna Stina Riski s. 1877 kuului Akkasen sukuun. Hänen isänsä oli Niclaus Samuelinpoika Akkanen ja äitinsä Beata Jaakontytär Laasonen. Annastinalla oli vanhempi sisar Anna Leena, joka oli naimisissa Taavetti Nikodemuksenpoika Montosen kanssa. Tämä oli Kuolemajärven kirkolla suntiona. Rippikirjoista näen, että Annastinan ja Aleksanterin vanhimmat tyttäret Loviisa ja Olga Maria olivat ”ottotyttärinä” Taavetti Montosen perheessä. Itseasiassa he olivat ehkä Kuolemajärven entisen suntion Niklaus Samuelinpoika Akkasen taloudessa, joka oli heidän isoisänsä eli Annastina Riskin isä.  Tyttäret olivat syntyneet 1899 ja 1901 ja heidän apuaan ehkä tarvittiin vanhan pariskunnan perheessä rippikoulun jälkeen. Lienee ollut suuri järkytys perheelle ja lähisuvulle se, että punaiset murhasivat Taavetti Montosen kolme vuotta myöhemmin Pentikkälän kankaalla 26.3.1918 vain kilometrin päässä Kuolemajärven asemalta.

Luin äskettäin jostakin, että nimet Helvi ja Tyyne eivät ole vielä kokeneet uutta tulemistaan eivätkä ole haluttujen lastennimien listalla. Minun toinen nimeni on Helvi ja kolmas Tellervo.

Anna Leena Bergström

23.3.1915 syntyi ja 12.4.1915 kastettiin Anna Leena Bergström. Vanhemmat olivat renki Kaarlo Kaarlonpoika Bergström (1872–1918) ja Helena Heikintytär Tikka (1877–1916). Kummit Anna Mari Tikka ja Ville Ilonen. Anna Mari oli Helenan sisar ja Ville Ilonen tämän puoliso. Vastasyntyneellä oli useita vanhempia sisaruksia, mutta miten hänen ja sisarusten kävi, kun äiti hukkui seuraavana vuonna ja isä kuoli pari vuotta myöhemmin?

Kaarlo Bergströmin vanhempien sukua oli tullut aikanaan Viipurista Kuolemajärvelle ja sinne heitä myös myöhemmin siirtyi. Viipurin kirjoja on vain niin paljon hävinnyt. Nimiäkin saatettiin muuttaa.

Eero Reinhold Reiman

17.3.1915 syntyi ja 7.4.1915 kastettiin Eero Reinhold Reiman Huumolan kylästä. Vanhemmat olivat Filemon Reiman ja Hilda Maria Wirenius. He olivat avioituneet 1910. Eero Reinhold oli toinen lapsi.

Filemon Reiman oli Nikodemus Joosepinpoika Reimanin ja Maria Taavetintytär Valtosen 1889 syntynyt poika. Reimanin suku oli alun perin Johannekseksesta, josta Nikodemuksen isä Jooseppi Jaakonpoika Reiman s. 1801 tuli Kuolemajärvelle ja meni 1828 naimisiin Huumolasta olevan tosi nuoren eli 15-vuotiaan Anna Tuomaantytär Iivosen kanssa, joka kuoli 1831 synnyttäessään lasta. Sitten Jooseppi avioitui Maria Matintytär Iivosen s. 1814 kanssa ja he saivat neljä lasta, joista ilmeisesti kaikki kuolivat vauvoina tai pikkulapsina ja ainoastaan nuorin lapsista 1845 syntynyt Nikodemus jäi jatkamaan sukua.

Filemon Nikodemuksenpoika Reimanin vaimon Hilda Maria Wireniuksen suku oli lähtöisin Viipurin maalaiskunnan Yläsommeesta, josta hänen isänsä Joonas Juhonpoika Wirenius s. 1847 oli tullut Huumolaan avioiduttuaan 1867 Loviisa Jaakontytär Hörkön kanssa. Tämän isä oli tullut Johanneksesta vävyksi mentyään naimisiin Maria Abrahamintytär Iivosen kanssa 1840.

Kummeina olivat kansakoulun opettaja Elias Enok Tiera ja tämän rouva Sylvia. Rippikirjassa Elias on syntynyt 1887 Heinjoella ja vaimo on Signe Silvia Johanneksentytär Lind on syntynyt 1890 Valkjärvellä. Muita kummeja ovat neiti Anna Koolgren ja talonpoika Johannes Hörkkö. Vauva hätäkastettiin laillisesti Joonas Wireniuksen toimesta. Joonas oli lapsen äidin veli. Amalia, joka toimi todistajana lienee ollut äidin sisar 1870 syntynyt Amalia. Kasteen vahvistajana toimi Jooseppi Mustakallio.

Eero Reinhold Reiman ehti ennen sotia naimisiin, mutta hän kaatui talvisodan aikana kuolemajärveläisistä kootun vahvistetun erikoispataljoona 7:n joukoissa Viipurin maalaiskunnassa Sommeen kylässä 22.2.1940 alle 25 vuoden iässä. Hänet haudattiin sittemmin Koijärvelle.

 

Huuko Johannes Törne

24.3.1915 syntyi ja 8.4.1915 kastettiin Huuko Johannes Törne. Vanhemmat olivat mökkiläinen Johan Evert Törne s. 21.8.1881 ja tämän puoliso Loviisa Ristontytär Ranki s. 13.1895 Seivästön nro 2:sta. Kummeina olivat Jooseppi Tykki, Taavetti Ranki, Hanna Kääriäinen ja Eeva Ranki.

En tiedä, miksi Törnin suvussa käytettiin sukunimenä sekä Törneä ja Törniä. Suvun juuret, ne, jotka minäkin pystyn selvittämään ovat Antrean Noskuan sahalla, josta osa suvusta lähti Johanneksen Koskijärven sahalle; Rokkalaan ja paikallisille tehtaille ja osa taas Viipurin Yläsäiniöön, suurin osa sahahommiin ja joku myös mylläriksi tai tilanhoitajaksi.  Suvussa oli Mikko-nimi erityisen pidetty. Suoraa linjaa Antrean Mikko Mikonpojasta oli myös kuuluisa sotilas Lauri Törni, jolle tämä 1915 syntynyt Huuko oli kaukainen serkku.

Rangin suku puolestaan on ikivanhaa sukua Seivästöllä.

Tapio Kullervo Marttila

19.3.1915 syntyi ja huhtikuussa (päivämäärä epäselvä) kastettiin Tapio Kullervo Marttila. Vanhemmat olivat työmies Juho (Juho Kustaa Juhonpoika) Marttila ja Anna (Anna Sofia Kaaprielintytät) Pulkanen Huumolasta. He olivat tulleet muualta Kuolemajärvelle. Juho Marttila oli syntynyt Lapualla ja Anna Pulkanen tai Putkonen Viipurissa. Putkonen on Katihan mukaan oikea sukunimi.  Heidät oli vihitty Viipurin maaseurakunnassa 5.7.1914. He muuttivatkin 1922 Viipurin maaseurakuntaan.

Kummeina olivat Taavetti ja Vilhelmiina Akkanen, Henrik Pulkanen (Putkonen), neiti Anna Ikävalko ja Saimi Marttila

Kastaja oli Lauri Laitinen, joka oli ollut Uudellakirkolla vt. kirkkoherra 1911-1913.

 

 

Talvisodan alkamisen muistolle

Tammikuun puolessavälissä 1940 Karjalan kannaksella elettiin hurjia aikoja talvisodan riehuessa. Talvisota oli syttynyt 30.11.1939. Muistelemme nyt jälleen sitä aikaa kuten aina täysien vuosien täyttyessä, nyt siitä on 80 vuotta. Aika siirtyy aina kauemmaksi, mutta osa meistä ei koskaan unohda noita aikoja. Tosin lapsena enkä nuorena osannut vielä ajatella, että sotien ajasta kehkeytyisi minulle erityisen tärkeä. Kirjahyllyni ovat täynnä sekä talvi- että jatkosotaan liittyvää kirjallisuutta. En tule päästämään siitä koskaan irti, vaikken itse olekaan kokenut niitä aikoja. Se on vanhemmiltani ja aiemmilta sukupolvilta saamaani perintöä. Voi olla, että lapseni, lapsenlapseni ja lapsenlapsenlapseni ovat jo päästäneet siitä irti?

Olikin vaikea etsiä kuvia tänne. Muutama kuva on isäni albumeista enkä tiedä, miltä ajalta ne ovat. Talvisodan aikana hän oli varusmieskoulutuksessa Viipurin suunnalla.

 

Edellä oleva kuulostaa ehkä huvittavalta. Kun kävin koulua 1960-luvulla, historiassa ei käsitelty sotiamme juuri ollenkaan. Vaikka olisi käsitelty, aihe ei olisi mitenkään saanut minua kiinnostumaan.. Varhaislapsuudesta muistan, kuinka vanhempani usein kävivät keskenään ja läheisten ystävien kanssa sota-ajan kokemuksiaan läpi. Emme olleet edes sen vertaa kiinnostuneita, että olisimme istuneet hiljaa pöydän alla kuuntelemassa. Sen sijaan vanha historia, jopa muiden maiden sodat, herätti minut. Mieluiten sen historian tuli siis koskea maailmanhistoriaa vaikkapa Ranskan vallankumousta ja sitä edeltäviä tapahtumia.  Suomen historia jäi eräänlaiseksi kysymysmerkiksi, vaikka joskus toki yritin tutustua siihenkin. 

Miksi muuten aloittaessani mainitsin tammikuun puolen välin? Sota tulisi päättymään vasta maaliskuussa.  Vasta tai jo?  Sota kesti tasan 105 päivää, mutta ehkä paljon pitemmän ajan, jos mukaan otetaan siihen valmistautuminen.

Osa kuvista on SA-kuvia kuten tämä. Kuolemajärven kirkko räjäytettiin joulukuussa 1939.  Kuva 30.8.1941, kun Karjalaa oltiin valloittamassa takaisin.

 

Talvisota kosketti erityisesti äitini kotiseutua Kuolemajärvellä, sillä nk. Mannerheim-linja, kulki juuri niillä main Suomenlahdesta alkaen Karjalaisten kylän Lautarantaan juoksevan pienen Ahvijoen (Ahvenjoki, Ahvenoja) vartta pitkin halki Kuolemajärven kylien (Karjalainen, Inkilä, Kuolemajärvi, Hatjalahti, Summa) jatkuen aina Laatokalle saakka.  

  
 

No, eri lähteissä linjan kulkua määritellään ehkä toisellakin tapaa. Minun tapani liittyy paikallistuntemukseen. Usein Mannerheim-linjan mainitaan lähteneen Kyrönniemestä, joka oli tunnettu maamerkki, koska siellä katsottiin olevan kuulun Mikael Agricolan kuolinpaikka. Yhtä kaikki molemmat paikat olivat Kuolemajärven pitäjää, josta tuli sodan aikana erityisen kuuluisa. Kuolemajärvi jätetään myös usein mainitsematta ja puhutaan vain kylistä. Harvoin kuitenkin Kuolemajärven Karjalaisten kylästä ja sen ranta-alueesta Lautarannasta. (Kylä on äitini isänpuoleisen suvun vuosisatainen pesä.) Olen tarkoituksella pitkäpiimäisen tarkka. Viereisessä Muurilan kylässä sijaitseva Kyrönniemi näkyy Lautarannan hiekalle. Kartalta katsottuna Muurilan hiekat (Hiidenpään lentohiekat) Kyrönniemen lahden rannalla ennen Kyrönniemeä ovat vain pienen niemekkeen takana. Paikalla käyneellä välimatkat tuntuvat paljon pidemmiltä. Tähän kohtaan tulen laittamaan lisätietoja myöhemmin saatuani vahvistuksen.

Tämäkin isäni kuva voisi olla jostakin harjoituksesta.

 Tammikuu tuli mieleeni lukiessani taas ohimennen joitakin sotapäiväkirjoja (Vahvistettu erillispataljoona 7). Sotapäiväkirjoissa mainitaan usein lämpötila. Kun joukot olivat jossakin Hatjalahden lohkon pohjoispuolella olevalla Marjamäen tienoilla Työppölän lohkolla (kaikki paikat myös Kuolemajärveä) edeten Hanhiojan suon tienoille, lämpötila oli laskenut muutamassa päivässä aina -31 asteeseen C (15.1.1940). Lämpötila vain laski ollen jo 17.1. yli - 40 ° C. Se olikin huippu, sillä seuraavana aamuna mitattiin – 31 °C ja 19.1. -22 °C.  Joillakin sotaan liittyvillä alueilla on ilmoitettu olleen lähes – 50 ° C.

Oheislukemistona minulla on mm. Eino Pohjamon ”Verinen tanner”, jonka olen maininnut blogeissani ennenkin. Koska kyseisessä pataljoonassa oli oman pitäjän poikia, se on erityisen mielenkiintoinen teos. Kirjassa on myös kuvauksia, jotka auttavat lukijaa asettautumaan paikkaan. Pataljoona täydensi alueella JR 11:n ja JR 10:n toimintaa.

”Tätä maa-alaa kutsuttiin Työppölän lohkoksi. Maastollisesti sen selvin piirre on Työppölänjoki, mikä reilun puolen peninkulman matkan mutkaisena purkaa Hatjalahden järven vesiä. Alajuoksullaan Työppölänjoen vesi yhtyy pohjoisesta vastaan virtaavaan Summajoen vesimassaan, mikä on nielaissut voimansa Kaukjärvestä, matkaten pohjoiseen kuusi kilometriä, muuttaen sitten Summan kylän länsipuolella kulkunsa täysin vastaiseksi kohti Työppölänjoen juoksua. Siitä vedet pyrkivät mereen, nyt Rokkalanjokena, minkä äyräillä tänäkin päivänä jauhaa sellua entinen Hackmanin tehdaslaitos nykyisin Viipurin tehtaan nimisenä.”

Kuvaus jatkuu kertoen, että Työppölänjoki olisi kesäiseen aikaan paikoitellen jopa 40 metriä leveänä muodostanut tehokkaan panssaritorjuntaesteen. Talvisissa olosuhteissa puolustajan kannalta se antoi vain lohkolle nimen. Samoin kuvataan alueen tietä. Kirjan saattaa löytää kirjastosta tai ostaa antikvariaateista.

Johonkin sotaan tässä ollaan lähdössä. Isäni ja kuva ilman selityksiä.

Summa ei ollut kaukana ja vihollinenkin oli aivan vieressä. Moni mukana olleista sotilaista haavoittui tai kaatui myöhemmin helmi- maaliskuussa puolustaessaan omaa kotiseutuaan tai omaa maataan. Löysin Iltasanomien artikkelista pitäjäkohtaisen tilaston talvisodassa kuolleista ja osuudesta koko pitäjän väestöön. Kuolemajärveläisiä kuoli talvisodassa 72 henkilöä, joka oli 1,2 % väestöstä. En nyt löydä enää netistä löytämääni artikkelia, jotta voisin laittaa sinne linkin.

Sotapäiväkirjojen avulla voi joukkojen etenemistä seurata. Se on työlästä ja hidasta. Sotamme ovat täynnä yksityiskohtia ja asioita, joista voisi kirjoittaa vielä lisää kirjoja, tietokirjoja ja jopa romaaneja. Monet nuoret miehet kuolivat ennen kuin olivat edes ehtineet elää. Mitä sanoisi Teemu Keskisarja? Hänen mielestäänhän Kuolemajärvi oli erityisen merkittävä paikka.

Samaan aikaan otettu poseerauskuva? Eivätköhän vielä tienneet, minne joutuvat? Isäni vasemmalla.

Talvisodan aikana ei vielä tiedetty tai tiedettiinkö, että sotaa kutsuttaisiin talvisodaksi? Jatkosota alkoi kesällä 1941. Nämä sodat ovat koskettaneet monia ihmisiä, minua myös monelta taholta. Mutta meitä on myös monia, jotka eivät halua puhuttavan sodista ollenkaan. Niin tai näin Suomen viime sodat tulevat tavalla tai toisella elämään meidän ja jälkipolviemme muistissa. 

Sodan valmistelut alkoivat täydellä teholla Suomessa lokakuussa 1939, vaikka oikeastaan ne olivat alkaneet jo paljon aiemmin.  Koko 1930-luku on mielenkiintoista aikaa. Sitä ei minun aikoinani edes käsitelty koulussa, mutta nyt siitä ajasta tulee koko ajan esille uusia asioita. Oma historiamme tulee meitä entistä lähemmäksi, kun sitä tutkitaan lisää. Se on hieno asia. Olin syntyessäni niin lähellä sotaa, että haluan ottaa kaiken tiedon vielä syvällisemmin vastaan. Alan tapani mukaan yhdistellä kuulemiani asioita kaikkeen lukemaani ja myös tutkimuksiin. Sota on tavallaan mennyt aikanaan ihoni alle, vaikken sitä silloin ymmärtänyt. Pieni ihminen kuljettaa mukanaan paljon itseään laajempaa ja syvempää muistiketjua. 

Olen kirjoittanut ja käsitellyt tuntemieni ihmisten muistoja. Koska en riittävästi kuunnellut vanhempiani, omia sotaveteraanejani, olen sittemmin kuunnellut niitä ihmisiä, jotka olivat lapsia sodan syttyessä. 

SA-kuva Viipuri, maaliskuu 1940

Ajattelen usein sitä, mitä kunakin sodan päivänä tai sitä ennen kirjoitettiin. Mitä kirjoitettiin vaikkapa 16.11.1939, kun eräs tuntemani nainen täytti 10 vuotta? Kuolemajärven suojeluskunnan sotapäiväkirjassa kirjoitettiin lyhyesti, että ”16.11.39 kello 8.00 säätila sateista, lämpötila +3 astetta. 

Eila täytti nyt täydet 90 vuotta. Soitin hänelle ja kysyin, mitä hän muistaa 10-vuotispäivästään.  Siitä hän ei muistanut paljoakaan, koska siihen aikaan ei syntymäpäiviä ei sen kummemmin vietetty, ei jaettu lahjoja. Ajattelin sisarusteni ja minun syntymäpäiviämme 1950-luvulla. Ne olivat merkkipäiviä, jolloin karjalainen äitini näki suuren vaivan hankkiessaan meille lahjat ja teki yöllä sängyn viereen lahjapöydän.

Mutta Eila muisti tarkalleen kaksi viikkoa myöhemmin alkaneet evakkomatkan ja sen vaiheet. Samoin hän muisti, että tupa oli täynnä ensin linnoitusjoukkoja ja sitten sotilaita. Sirkiän kamarissa Karjalaisten kylässä asui mm. eräs kapteeni Räsänen ja tämän lähettipoika. Linnoitusjoukot tulivat alueelle jo kesäkuun alussa (tarkistan vielä)  ja kun ylimääräisten kertausharjoitusten (YH) aika lokakuun alussa alkoi, sinne saapui sotilaita jatkamaan töitä. Alueella oli myös paljon hevosia.

Isän kuvista, hän hevosen kanssa.

Perheen omat kaksi hevosta joutuivat myös sotaan eivätkä koskaan palanneet. Samoin kuusi lehmää lähtivät muiden lehmien joukossa evakkomatkalle, mutta eivät koskaan tavanneet perhettä uudelleen. Karjan ja viljan evakuointi jatkui paljon pitemmän ajan kuin ihmisten evakuointi.

Asukkaita evakuoitiin 1.12.1939 alkaen kylittäin.  Eilan mukaan Karjalaisten kyläläiset olivat kokoontuneet Tähkäpään talolle kylän alkuun kirkolta päin katsottuna. Sieltä heidät vietiin kuorma-autolla ensin Johannekseen Kaislahteen ja Uuraaseen, josta proomulla Viipurin lahden yli Säkkijärvelle. Viipuria pommitettiin ja sen taivas loisti punaisena. Sotapäiväkirjan mukaan evakuointipäivä oli 1.12. Päivä oli heti aamulla aurinkoinen, mutta lämpötilaa ei mainittu. Viikonpäivää ei mainittu, mutta se oli perjantai. Viipuria mainitaan toisaalla pommitetun 1. ja 2.12.

SA-kuva. Tältä näytti Summan kylässä lokakuussa 1941

Karjaa ja viljaa oli alettu eri kylistä evakuoida ja se jatkui vielä lauantaina 2.12. Pohjoisempana olevia kyliä kuten Hatjalahtea, Pinnoniemeä, Taatilaa ja Näykkiä evakuoitiin samoin 2.12.  Pommejakin tuli asemalle. Seivästön kyläläisten evakuointi oli aloitettu jo 1.12. ja sitäkin jatkettiin vielä lauantaina. Muiden kylien kuten esim. Huumolan ja Summan asukkaat kerättiin 3.12. Summan nuorisoseuran talon luokse, jossa oli kymmenen linja-autoa odottamassa vientiä Johannekseen.

Kirjoitin aikoinaan tarinaa äitini talvisodan aikaisista kokemuksista blogiini ”Viestejä menneisyydestä”, johon pääset tästä.  Kuolemajärven suojeluskunnan sotapäiväkirjassa mainitaan sunnuntaina 3.12.1939 kello 11.30 ”JR 12:n käsky asemakylän polttamisen valmisteluista. Seivästö ja Karjalainen palavat omien joukkojen toimesta.”

SA-kuva. Summassa kävi sittemmin asemasodan aikana 1941 - 1944 paljon ulkomaisia tutustumassa talvisosan alueeseen. Asukkaat olivat muuttaneet takaisin keväästä 1942 alkaen ja osa oli jo saanut rakennettua talonkin. Maaliskuu 1943.

Olisiko äitini sittenkin ehtinyt vielä Tammikkoon hakemaan jotakin kotoaan vaikkapa kuvansa ja kirjeensä, kun hän oli polkupyörällä matkalla kotiin lauantaina 2.12?  Kääntyikö hän sotilaita tiellä tavatessaan saman tien ajamaan takaisin Koivistolle, kuten hän varmaan teki? Siihen aikaan ei ollut yleisesti puhelimia, joten kotiväki Tammikossa ei ollut ehtinyt ilmoittaa Koivistolla olleelle äidilleni evakuoinnista.  Vaikka kunnissa oli suojeluskunnan ym. toimesta tehty suunnitelmat sodan syttymisen varalta, tuskin niistä oltiin yleisesti tietoisia. Kaikki toimenpiteet tehtiin niin nopeasti, että kaikille tiedottamiseen ei ollut aikaa.

Maailman tilanne ja sodan uhka olivat varmasti aiheuttaneet aikamoista kuhinaa. Myöhemmin yleensä keskitytään kohokohtiin, merkittäviin tapahtumiin, ei pienen ihmisen tuntemuksiin ja ajatuksiin. Tuskin moni olisi niitä sen kummemmin enää myöhemmin tarkkaan muistanut, kun väliin syöksähtivät sodan kauheudet ja karuus. Ihmiset kirjoittivat silloin paljon kirjeitä. Jos niitä on säästynyt, ne voivat vielä jälkikäteen antaa kuvaa ihmisten ajatuksista. Tai sitten ei, jollei rivien välistä. Se on oma huomioni kirjeistä ja päiväkirjoista, omistakin. Siksi aina myöhemmin olen yrittänyt kysellä juuri niistä asioista. Miltä sinusta tuntui, mitä ajattelit? 

Niitä samoja ajatuksia kerään myös sotakirjoista. Yleensähän niissä kuvataan sotajoukkojen toimintaa ja niihin liittyviä toimenpiteitä, taisteluja. Harvoin tulee esiin tavallisen ihmisen näkökulma. Toki niitäkin on kerätty paljon sotien jälkeen, mutta aina riittää kaiveltavaa, milloin mistäkin näkökulmasta. Bair Irincheev kuvasi kirjassa ”Talvisota venäläisin silmin” hetken, miltä näytti Kuolemajärven Summan kylässä joulukuussa.

SA-kuva. Summa maaliskuussa 1943.

 

Kirjan mukaan JR 15:n toinen pataljoona oli kapteeni Frans-Julius Janssonin johdolla asemissa Summankylässä ja aloittanut linnoitustyöt. Pataljoona rakensi panssarintorjuntaesteitä, konekiväärien vaihtoasemaa, syvensi pääpuolustuslinjan taisteluhautaa ja yhdyshautoja. Kylän teini-ikäiset nuoret avustivat. Heitä oli jäänyt kylään evakuoinnin jälkeen huolehtimaan karjasta ja muusta omaisuudesta. 

Joulukuun 1. päivänä on Summassa otettu yksi talvisodan ikoninen valokuva, jossa kolme sotilasta seisoo juoksuhaudassa tähystämässä. Voit katsoa kuvan täältä Wikipedian artikkelista, jossa kerrotaan silloisesta tilanteesta. Alueella oli muitakin pataljoonia.

JR 15:n sotapäiväkirjasta saa tarkemman kuvan tilanteista myös Summan osalta. Kuten kaikkialle muuallekin Kuolemajärvelle oli yleisen liikekannallepanon alettua (YH) lokakuun alussa 1939 kerääntynyt joukkoja. Summaan tuli miehiä etelä-Hämeestä. Heistä muodostettiin sittemmin JR 15. Joukkoja alkoi saapua junalla Leipäsuon asemalle (Muolaa), josta marssittiin kylään ennen lokakuun puoltaväliä. Miehet asettautuivat telttoihin, esikunta kylän koululle.  Silloin todettiin, että varustelutyöt eivät millään riittäisi täysipainoiseen puolustukseen.

Aivan erinomaisen kuvan tilanteesta ja sen kehityksestä antaa Jalkaväkirykmentti 15:n esikunnan sotapäiväkirja 1939 – 1940, joka alkaa sen perustamisvaiheesta ja kuvailee erittäin hyvin, millaista toimintaa Summassa harjoitettiin. (Sotapäiväkirjat (kokoelma) > Sotapäiväkirjat-kokoelma > Talvisodan sotapäiväkirjat > Jalkaväkirykmentti 15 1939-1940 (SPK 1074). Täältä pääset suoraan ensin Summan karttaan ja sitten tekstiin.

Mainitsemani sotapäiväkirja jatkuu sodan karvaaseen loppuun saakka. Sen sivulla 23 kerrotaan sotilaskoti- ja lottatoiminnasta. Summan nuorisoseurantalosta oli tehty sotilaskoti, jota paikalliset lotat hoitivat. Sotilaskodin johtajana toimi neiti Kukko apunaan kaksi sisartaan, jotka ”yhdessä väsymättömän uutterasti hoitivat aina sodan puhkeamiseen saakka suosittua ”sotapesää.” Heitä avusti puolenkymmentä muuta Kannaksen lottaa. Marraskuussa perustettiin kylään toinenkin lottakanttiini, joka sai paikakseen tilavan talon valtamaantien varrelta. Siinä perustajana oli Hämeenlinnan sotilaskoti johtajana rouva Uotila.

Isäni valokuvia.

 

Suomen itsenäisyyspäivänä 6.12.1939 valmistauduttiin polttamaan Summan, Kaukjärven ja muut lähikylät. Se mainitaan myös Bair Irincheevin kirjassa, jossa kerrotaan, että paikalla oli vielä paikallisia nuoria kuten Vilho Turta, joka yhdessä Karjalaisten kylästä olevan Mikko Liimataisen kanssa joutui seuraamaan asioita, joita moni jo evakkoon lähtenyt ei nähnyt.  He näkivät, kun Vilhon syntymäkoti paloi muiden kylän talojen tavoin. Molempien kotikylät olivat siis palaneet. Se oli ollut traaginen näky. Pojat olivat olleet yhtä aikaa rippikoulussa. Äitikin mainitsi tunteneensa Vilho Turran. Jos he olivat äitini ikäisiä, he olivat silloin jo sotilasiässä. En tiedä, joutuivatko he myös sotaan. Toisaalta samannimisiä ihmisiä on paljon.

Seuraavaksi hajanaisia löytöjä sotapäiväkirjoista. Erillisen pataljoona 7:n II komppanian sotapäiväkirja kertoo sen perustamisesta Viipurin Nuoraankylässä. Eino Pohjamon ”Verinen tanner” kertoo perustamisesta 6.10.1939 värikkäämmin. Joka tapauksessa jo seuraavana aamuna tämä komppania lähetettiin junalla Kuolemajärven asemalle ja se majoittui Pentikkälän kylään. Täydennystä saapui seuraavina päivinä. Lokakuun 10 päivänä komppania marssi Ylä-Kirjolan kylään majoittuen sinne. Samana päivänä komppanian hevonen nro 2601 kuoli odottamatta rehumyrkytykseen. Sen tilalle saatiin seuraavana päivänä hevonen nro 2040.

Sitten aloitettiinkin kenttätyöt eri kohteissa. Pääpuolustuslinjalla riitti erilaisia tehtäviä. Välillä käytiin jumalanpalveluksessa Pentikkälän koululla. Aamu alkoi kello 6.00 herätyksellä, 6.15 oli aamutee, 7-8 varushuoltoa, 8-11 kenttätöitä, 11-12 ruokailu maastossa, 12-16 kenttätöitä, 16-17 huoltoa tai harjoitusta, 17 päiväkäsky, 17.15 ruokailu majoituspaikoilla, 20.45 iltahartaus tuvissa, 21.15 hiljaisuus. Sunnuntaisin ohjelma oli kevyempi sisältäen vain joitakin harjoituksia.

Isojoki, jota komppanian toimesta mm. padottiin, on pitkä joki, joka aluksi Juvajärvestä lähteneenä virtaa Juvanruukin ja Mersillan ohitse muuttuen Isojoeksi ja virtaa Pentikkälän läpi Kuolemajärveen. 

29.10. majoituspaikkaa vaihdettiin Karjalaisten kylän taloihin. Komppanian toimisto ja päällikön asunto tuli Tatu Muurisen tyhjään taloon. Yksikkö otti vastuun hoitaa uutta puolustuslohkoa välillä Tervajärvi-Mudanniityn välinen kannas. Alue sijaitsee Karjalaisten ja Inkilän välissä. 

Marraskuun puolivälissä oli sateisia päiviä, jolloin työt jätettiin vähemmälle. Silti suoritettiin aseiden käsittelyä, kaasunaamarien tiivistystä ja muuta tarvikkeiden huoltoa, tupien kunnostamista. 11.11. komppanianpäällikkö ja kolmen joukon johtajat majoittuivat Tuomas Kukon taloon. Syynä muuttoon oli pataljoonan muuttaminen Kuolemajärven asemalta Karjalaisten kylään. 

Eilan syntymäpäivänä 16.11.1939, jonka takia soitin hänelle, tehtiin kenttätöitä tavalliseen tapaan. Divisioonan eläinlääkäri tuli paikalle illalla paikalle tarkastamaan hevoset, jolloin komppaniasta vaihdettiin kolme hevosta. Seuraavana päivänä, 17.11. oli jälleen huono sää, mikä silloin esti kenttätyön. Mutta kun huono sää jatkui vielä lauantaina 18.11. töihin mentiin, mutta sieltä palattiin jo kello 15.

Sunnuntaina ammuttiin kivääreillä Ahvenjoelle (Ahvijoki) heti aamusta alkaen kolmisen tuntia, jonka jälkeen marssittiin takaisin majoituspaikoille. 20.11. mainitaan Eilan mainitsema kapteeni Räsänen, siinä kerrotaan eri joukkueiden uudesta työjärjestelmästä. Vainiemen suolla asetettiin piikkilankaesteitä.

23.11. käsittelemäni komppania siirtyi telttamajoitukseen omalle puolustuslohkolleen. Tehtiin töitä kuten ennenkin, mutta edessä oli suurempia urakkatöitä. 40-miehinen työryhmä veti neljä isoa lankakerää veistosryhmälle, jossa kuusi veistosmiestä ja neljä sahamiestä oli tekemässä 300 paalua. Lauantain puoleenpäivään saakka urakoitiin ja sitten palattiin kylän taloihin majoitukseen. Yksi joukkue oli ollut tekemässä komentokorsuja.

Sunnuntaina 26.11.1939 pidettiin Karjalaisten koulun pihalla koko pataljoonan yhteinen

kenttäjumalanpalvelus.

Ja sitten alkoikin sota. Jätän tämän kertomuksen tällä kertaa tähän.  Saatan myöhemmin täydentää  jonkin verran.

Isän kuvia.