Saluti da Italia - eräs matka Euroopassa

Tarkoitukseni oli kirjoittaa tämä blogini kesäkuun alun Karjalan matkasta. Mutta  kuten on jo usein käynyt ilmi, minulle käy yllättävän usein niin, että eteeni putkahtaa kesken kaiken muita juttuja.

Tässä olemme jossakin Italian maaseudulla San Marinon ja San Leon retken tauolla. Tuonne olisi voinut jäädä.

Alex, syksyllä koulun aloittava lapsenlapseni, tuli ensin perjantaina yökylään. Ilta ja yö laajenivat lauantaina Helsinkiin menoon, kun olin ajatellut, että hänen on nähtävä erilainen kirjasto, Oodi. Sattui sitten vielä, että Helsingissä oli alkamassa Pride-viikon suuri kulkue. Kaiken lisäksi tapasimme erään pitkäaikaisen ystäväni, joka oli nähnyt Alexin viimeksi melkein vauvana, neljä vuotta sitten. Yhdessä suuntasimme Aleksanterinkadulle seuraamaan värikästä kulkuetta.

Tämä kuva on ollut joskus aiemmassa blogissani esillä. Olemme jäätelöllä Pyhän Markuksen aukiolla Venetsiassa

Kotona olin jo tovin suunnitellut makuuhuoneen ja tavarahuoneen vaihtamista keskenään. Mainitsin siitä Alexin kuullen.  Hän olisi ryhtynyt heti ajatuksesta toimeen. En ollut siihen vielä valmis. Sensijaan hän intoutui järjestelemään kirjojani, tyhjentämään vielä käsittelemättömiä, alakerran häkkivarastosta tuotuja banaanilaatikoita, niitä, jotka ovat täynnä ”aarteita”. Eiväthän ne niissä olevat kirjat mahdu minnekään. Alex alkoi täyttää kirjahyllyjen aukkoja keräämällä ensin kaikki vanhoilta näyttävät kirjat ja sitten vielä nappaamalla kirjoja muualta. Kirjojeni järjestys, jota nyt ei oikein enää muutamaan vuoteen ole ollutkaan, on taas sekava. Yhtä sekava kuin minäkin.

Pienestä pojasta on tullut aika määrätietoinen. Helsingistäkin piti tulla takaisin junalla bussin sijasta. Vaikka en enää ole liikkuessamme huolissani hänen liikkeistään, olen kuitenkin tuollaisen rupeaman jälkeen niin väsynyt, etten jaksa yleensä seuraavana päivänä lähteä minnekään. Sehän ei toki ole mitään uutta.

Pari kirjoitusta ja muuta tehtävää odottaa minua. Aloinkin etsiä toiseen materiaalia varastohuoneesta ja sorruin kesken kaiken tekemään jo etukäteisjärjestelyjä, nimeämään laatikoita ja hävittämään turhaa paperia. Valokuvia, valokuvia, niitä tuli taas eteeni. Työelämän aikana otin valtavan määrän valokuvia. Matkoilta olen ottanut myös runsaasti kuvia.

Ajatella, matkalle lähdön päätösilta on myös ikuistettu. Huomaa, Italian lippu erään naapurin olkapäillä. Olisikohan silloin jalkapallomatseja. Italia ei kuitenkaan 1986 voittanut maailmanmestaruutta.

Eräs matka halki Euroopan

Nytjuhannusaattona ystävysten istuessa iltaa, muistelimme välillä aikaisempia juhannuksia. Tulimme kesään 1986, kun vietimme silloisen perheeni kanssa ikimuistettavan ajan Italiassa yhdessä naapureittemme kanssa. Asuimme silloin siellä samalla alueella, missä nyt olimme juhannuksena ja aivan samalla tavalla istuimme eräänä kesäiltana kotipihalla. 33 vuotta sitten!  Naapurit olivat lähdössä Italiaan Riminille heinäkuussa.  Teimme saman tien spontaanin ja hullunrohkean päätöksen lähteä Italiaan omalla autolla voidaksemme viettää myös Italiassa aikaa heidän kanssaan.

Alppien ylitys oli kyllä tosi mahtava kokemus. Ainutlaatuinen elämässäni. Uskomaton.

Löysin vanhan kalenterin, joka sisälsi vain asiakastapaamisia. Olin sentään merkinnyt, että lomani alkoi 16.6.1986 mutta en ollut kirjoittanut sanaakaan matkasta. Se olikin niitä ruuhkavuosia ja toisaalta myös vaikeita vuosia, jotka ovat melkein painuneet unohdukseen. Jollei olisi valokuvia, elämäni jatkuvaa dokumenttia, muistojeni virtaa, ei olisi mitään jäljellä. Varsinkin jos ne muistot unohtuvat. Usein käy silti niin, että kun alkaa muistella, pala palalta muistot täydentyvät. Niin kävi tätäkin blogia kirjoittaessani.

Muistaakseni lähdimme joko juhannusaattona (se oli silloin 20.6.) tai juhannuspäivänä, kun tiesimme, että laivoilla ei ollut ruuhkaa. Kaiken todennäköisyyden mukaan ajoimme ensin Turkuun, josta laivalla Ruotsiin. Sieltä Helsingborgiin, josta laivalla Helsingöriin. En ole aivan varma reitistä, mutta muistan hämärästi, että minäkin pääsin ajamaan autoa Kööpenhaminan tienoilla. Yövyimme jossakin työkaverini suosittelemassa merenrantahotellissa Tanskassa.

Seuraavana aamuna saatoimme mennä lautalla Saksan puolelle Fehmarniin, josta jatkoimme Kieliin saksalaisten sukulaisteni luokse. Heidän luonaan olimme yhden yön ja jatkoimme sitten nopeutta 180-220 km/t halki Saksan Sveitsin Baseliin Riehen-nimiselle paikkakunnalle, jossa asui silloisen mieheni serkku perheineen.

Olihan ajomatka tuskaista, kun piti vain istua vieressä toisen ajaessa hurjaa vauhtia pitkin suoraa moottoritietä. Nalkutin tietenkin naisten tapaan, jotta edes kerran pari pysähtyisimme. Oli pakkokin välillä syödä ja käydä veskissä.

Riehen. Sveitsi

Baselissa viivyimme ehkä parikin yötä. Löysin lähettämäni postikortin tyttärelleni, jossa kerroin, että tulimme Sveitsiin 24.6. illalla.

Oli aikaa levätä ja tutustua paikkakuntaan Kävimme paikassa, metsän keskellä, jossa kolmen maan rajat kohtasivat. Siihen aikaan tarvittiin vielä passeja, vaikka harvoin suomalaisten autoilijoiden tarvitsi niitä rajoja ylittäessään näyttää. Tuolla rajalla oli jännittävä poiketa ilman passia Sveitsin puolelta Saksassa ja Ranskassa. 

Tuosta postikorttikuvasta näkee hyvin, mistä suunnilleen lähdimme kipuamaan St Berhhardin solaa kohti.

Muistojen syvyyksistä putkahti tähän väliin jännittävä, ikivanha puusilta jossakin Sveitsissä. Tiedän, että minulla on siitä jossakin kuvia, postikortteja. Oletan, että kävimme sillalla lähdettyämme jatkamaan matkaa, vaikka muistan toistaalta, että olisimme käyneet siellä Sveitsissä asuvan perheen kanssa.  Ajoimme siis ehkä Luzernin kautta. Google auttaa jälleen. Täällä voit käydä tutustumassa tuohon uskomattomaan siltaan, Euroopan vanhimpaan puusiltaan, joka on rakennettu 1365. Ajatella, silta on palanut elokuussa 1993, jolloin suuri osa sillan maalauksista tuhoutui. Se taisi olla niin uskomaton silta, että lienen ollut kuin puulla päähän lyöty käveltyäni sen koko pituudelta.

Jatkoimme Geneven järvelle. Sieltä lähetin tyttärelleni postikortin 25.6. Kuvieni joukossa on myös valokuva Chillonin linnasta, joka sijaitsee saarella, niin lähellä maantietä, Bernin Alppien ja Genevenjärven välissä, että lienen kuvannut sen auton ikkunasta. Linna lienee ollut minulle tuttu kirjoista, koska se oli inspiroinut romanttisen ajan kirjailijoita ja runoilijoita mm. Victor Hugoa, Alexandre Dumasia ja lordi Byronia. Wikipediassa kerrotaan lisää tästä ikivanhasta linnasta.

Chillonin linna.

Olimme olleet vanhemmilleni 28.6. lähettämän postikortin mukaan Adrianmeren rannalla Riminillä jo pari päivää. Luettelen kortissa reitin Basel-Vevey-Montreux-St.Bernhard-Torino-Savonia-Genova-Pisa-Forlia-Rimini. Olimme lähteneet matkaan niin nopeasti, etten ollut ehtinyt tutustua paikkoihin etukäteen. Kuitenkin kävimme siis Geneven järvellä ja pääsin ylittämään Alpit St.Berhardin solan kautta (ei tunnelin kautta).

Pisassa

En mainitse kortissa, että yövyimme Italiassa. Muistan sen silti. Paikkakunta lienee ollut Varazze Ligurinmeren rannalla.  Välimeren puoleinen rannikko on jyrkkää, pudotus mereen oli pitkä.  Hotelli oli pieni, italialaisen, tavallisen kansan käyttämä, alkeellinen hotelli, jonka tyynyliinat haisivat niin pahalle, että jouduin peittämään ne omilla pyyheliinoilla.

Olin etukäteen päättänyt, että Genovassa haluan vierailla Kolumbuksen syntymäkodissa. Olin merkinnyt sen karttaan. Matkassa taisi olla äskettäin laatikosta kaivamani karttakirja, "Euroopan tiekartta. Kartat ja reittiselostukset.Automatkailijan opas. WSOY.1985. Siihen aikaanhan ei ollut vielä mitään GPS-palvelua.

No, kirjan väristä löytyy esite Hotel Bristol Varazze. Dachaun museon esite ja "Was, Wann, Wie § Wo" Hamburg von A bis F.

Genovan suuruus yllätti. Ei ollut mitään mahdollisuutta siinä ruuhkassa löytää kadunristeystä. Suunnilleen niillä paikoin käännyimme kapealle kadulle ja jouduimme jonnekin vuorille vievälle tielle, joka jyrkkeni ja kapeni. Oli pakko etsiä kääntymispaikka ja tulla takaisin. Jätimme etsimisen siihen ja suuntasimme Genovan ruuhkista ja suuruudesta pienempään Pisan kaupunkiin. Se olikin rauhoittava ja levollinen kokemus, vaikkemme edes yrittäneet lähteä kiipeämään vinossa olevaan torniin. 

Tänä keväänä pääsin käymään Sevillan katedraalissa, jossa säilytetään Kolumbuksen luita. Silloin 1980-luvulla ei vielä lienee ollut kyseenalaista, että hän ei ehkä ollut olleenkaan italialainen.

Siinä meidän porukka paitsi kuvaaja puuttuu. Oltaisiinko 2.7.1986 Venetsiassa tai?

Jatkoimme kohti Firenzeä, jonka myös ohitimme. Ehkä minulla oli jotakin näkemisen arvoista mielessä, mutta meille suomalaisille liikenne oli niin hurjaa sielläkin, että oli paras suoriutua eteenpäin maaseudun rauhaan. Kadut olivat täynnä skoottereita, jalankulkijoita ja tietenkin autoja. Ajoimme siis läpi Firenzen. Ylitimme Apenniinit, joiden maisemat olivat ihanan loivia verrattuna Alppien jyrkkyyteen ja lumisuuteen.

Tämä oli niitä ihania ruokailuhetkiä meren rannalla Cattolican suunnalla.

Päivän päätteeksi saavuimme Riminille ja otimme vastaan meille kadulla tarjotun yöpymispaikan, jossa viivyimme aina siihen saakka, kun ystävämme Tuusulasta saapuivat.

Kun he saapuivat, olimme muistaakseni vastassa lentokentällä. Samana iltana tuli valtava ukkosmyrsky. Olimme yhdessä syömässä jossakin ja mieheni lähti viemään ystäviämme heidän hotelliinsa. Myrsky yllätti jo matkalla. Hän oli vähällä ajaa mereen. Huoneemme ikkuna hajosi . Kattoparvekkeella kuivattamani pyykit lensivät taivaan tuuliin ja isot kiviset kukka-altaat kaatuivat. 

Olen skannanut osan matkan kuvista ja perustan niille oman kansion, jotta ne säilyvät. Kuvia tuli otettua paljon kuten matkoilta yleensä. 1980-luvulla valokuvaus oli kallista. Negatiiveista voi löytyä lisäkuvia!

Pari päivää myöhemmin muutimme heitä lähempänä olevaan hotelliin aivan junaradan viereen. Siellä junat kolistelivat ja hotellihuone tärisi. Mutta emmehän me siellä viettäneet muuten aikaa kuin yöt. Kiertelimme ympäröivää aluetta, mutta vietimme aikaa myös rannalla. Poikani oli 6-vuotias ja ystäväpariskunnan mukana ollut tytär noin 13-14-vuotias.

  

Kävimme päivän matkalla Venetsiassa. Ylitimme ison Po-joen, jonka muistan aina, koska oikein odotin sen ylitystä. Joki on 652 kilometriä pitkä. Se lähtee Alpeilta ja laskee Adrianmeren pohjoisosaan. Itse asiassa olimme ylittäneet sen jo Torinossa tulomatkallamme.



 

San Marinossa.

Kiertelimme jalkaisin ympäri Venetsiaa. Ajoimme rannikkoa etelään, söimme ihania merenantimia yksinäisessä paikassa rannalla, vietimme päivän pienessä, viihtyisässä San Marinon tasavallassa, joka oli täynnä viinikauppoja. Samalla tutustuimme lähistöllä olevaan San Leon linnoitukseen. Jostakin syystä yhdistin linnan Casanovaan ja hänen vankeuteensa linnassa. Asia ei kuitenkaan ole niin, vaan Casanova tunsi kirjailija Alexandre Dumasin tunnetuksi tekemän kreivi Alessando Cagliostron, joka kuoli vankina linnassa elokuussa 1795.  No, silloin ei ollut Googlea!

Valokuvat olivat kaikki sinistyneet huomattavasti. Jouduin poistamaan sinistä väriä huomattavan paljon kuvankäsittelyssä. Yleensä en muulla tavoin koskenut kuviin.

Ihana Italian maaseutu. Siellä ei ollut ruuhkia.

San Leon ikkunasta.

Palasimme takaisin kotiin Gardajärven, Itävallan, Münchenin (yöpyminen)ja Hampurin (toinen yö) kautta. Kotimatkalla vaikuttavin vierailemamme paikka oli Münchenin lähellä sijaitseva Dachaun keskitysleiri.

Tätä kirjoittaessani muistiini palaa matkan varrelta monia muita pieniä asioita, hetkiä, vaikkei niistä kaikista edes ole valokuvia. Kannattaa välillä rassata muistia ja yllättyä.

Tuskin enää edes haluan tehdä pitkiä ulkomaanmatkoja. Ne ovat monessa mielessä liian rasittavia. Minulle riittävät muistot, kirjallisuus ja Google maps. Niiden avulla voin matkustaa missä vain ja milloin vain. Jo lapsena matkustin karttojen ja kirjojen avulla, sitten oikeasti ja nyt nykytekniikka tarjoaa mahtavia mahdollisuuksia matkustamiseen. Kotimaa on kaiken lisäksi vielä suurelta osin kartoittamatta.

P.S. Kun kuvia katselee älykännykällä, ne ovat yllättävän keltaisia ja vääränvärisiä. Läppärillä kuvat näyttävt paremmilta. En tiedä, millä tavalla saisin niistä luonnollisen näköisiä molempiin laitteisiin.

Tekemättömiä töitä, levottomuutta ja huonoja yöunia

Viime yönä valvoin poikkeuksellisesti monta tuntia. Siihen ei ollut oikeastaan mitään syytä, sillä päässäni ei pyörinyt mitään sen kummempaa. Yleensä herättyäni kesken uniani, nukahdan saman tien uudelleen. Nyt oli pakko nousta välillä ylös lukemaan ja keräämään väsymystä. Olisiko se johtunut Rooman muistojen aiheuttamasta kiihtymyksestä?

Keväällä 2008 kävin Roomassa ja kuvia kertyi valtavasti. Osan niistä olin siirtänyt Kuvablogiin omaan kansioonsa, missä ne nyt ovat saavuttamattomissa. Ikuinen kaupunki tuli  tällä matkalla jotenkin rääpittyä kaikkialta melkein kuin poimien rusinat pullasta.  Mutta onhan sitten matkasta vielä monta tarinaa kerrottavana, jos joutuu jäämään kotiin.

Ajattelin silloin, että kohta varmaan pääsen uudelleen. Onneksi tänä päivänä on mahdollista matkustaa virtuaalisesti vaikka minne, vaikka eiväthän ne kokonaan korvaa kaikilla aisteilla koettua matkaelämystä.

Siis vaikuttiko eilinen Halosenniemen Pekka Halosen 147 syntymäpäivän kunniaksi järjestetty seminaari ja sen aiheet levottomuuteni vai mikä? Seminaarin luennot käsittelivät pääasiassa taiteilijoiden yhteyksiä Italiaan ja sen vanhaan taiteeseen ennen ja nyt. Rooma ja Firenze, taide ja myös Italian historialliset aarteet yleensä ovat usein ennenkin kiihottaneet mielikuvitustani ja kuvablogiin kirjoitin niistä silloin tällöin. Nyt vähän ottaa päähän, etten aiemmin koonnut siellä olevaa materiaalia asioiden mukaisiin kansioihin ja tehnyt niistä erillistä julkaisua. Se ei ole vieläkään mahdotonta, koska kaikki aineisto on muuallakin (tekstit ja kuvat koneeni kovalevyllä ja paperilla kansioissa) tallella.  Kokoaminen toiseen muotoon vaatii paneutumisen ja keskittymisen lisäksi toimeen tarttumista.

Pekka Halosen syntymäpäivä on tänään 23.9. Halosenniemi ympäristöineen herättää minussa aina juhlallisen tunteen. Ennen seminaarin alkua kiertelin ympäristössä. Juttelin hetken vanhemman Japanin Hiroshimasta olevan pariskunnan kanssa. He olivat tukemassa lapsenlastaan, joka oli oli osallistumassa johonkin laulukilpailuun, mutta oli karsiutunut kilpailusta.

Levottomuus minussa varmaan syntyykin juuri siitä, etten näytä pystyvän keskittymään vaan haahuilen ympäriinsä. Mietin sitä, miten muut kirjoittajat pystyvät pitämään arkistonsa järjestyksessä, jos heillä on suunnitteilla suurempia projekteja. Kolmen vuoden taidehistorian opiskelu ei pystynyt muuttamaan luonnettani riittävän kurinalaiseksi. Kaikkien arkistojen ja materiaalien moninaisuus vain näytti, kuinka paljon on jo tehty ja että vielä on paljon tehtävää. Sain vain lisää ajateltavaa ja pyörin nyt entistä isommassa ympyrässä.

Tässä taidehistorian opiskelutoverini Raija ja Maj-Lis sekä paikallinen ystäväni Kaarina kahvittelemassa kanssani seminaarin väliajalla. 

Tapasin eilen myös pari opiskelutoveriani. Keskeneräiset opiskelutehtäväni nousivat taas mieleeni. Oikeastaan niiden loppuunsaattaminen on pikku juttu kaikkien muiden huolien rinnalla, mutta en vain saa niitä tehdyksi.

Tänään taas sataa, mikä ei ole uutta. Hyrylässä on perinteiset syksyn suurmarkkinat. Yleensä olen sieltä hakenut talven puolukat. Saa nähdä, miten tänään käy. Sateinen kalseantuntuinen ilma houkuttelee jäämään kotiin. Toisaalta ehkä saan torimiljööstä puhtia viimeistelläkseni aiheeseen liittyvän seminaarityöni tai en tai sitten menetän yöuneni jatkossakin.

Siis asioiden kypsyminen on tärkeätä, mutta myös toimeen tarttuminen, kun sen aika on käsillä. Monet asiat oikeasti latistuvat, jos niihin tartutaan liian äkkiä. Ajoituksen pitää olla kohdallaan. Liika kiirehtiminen kuuluu tähän aikaan, asiat hoidetaan puolittain eikä nähdä kokonaisuutta. Toisaalta tämä ei kuulu tähän  juttuun edes, tulipahan vain mieleen. Minullakin on monia asioita tekemättä, joiden oikea aika on juuri nyt. Että silleen.

Nörtti, friikki tai ei mitään

Joskus päivät vain hujahtavat ohitse, aika usein itse asiassa. Kun en ole ihan kunnossa, kun onnun vielä, on helpompi rankan päivän jälkeen istahtaa koneen ääreen. Joskus vain hurahtaa liikaa aikaa, varsinkin kun alkaa tehdä tekemättömiä "töitä". Laitoin sanan lainausmerkkeihin, sillä eihän eläkeläisellä ole enää oikeita töitä. Tänään olisin vihdoin järjestellyt Facebookissa olevat kuvani, mutta ei se ollutkaan mahdollista, en saanut perustettua albumeja, enkä pystynyt siirtämään kuvia eri kansioihin. Kun lisään jatkossa kuvia, minun pitääkin tarkemmin miettiä jo siinä vaiheessa niiden kansioita. Täytyy kuitenkin mainita, että kuvien osalta Facebook siis näyttää edelleen olevan lapsenkengissä, jos mainitsemani toiminnot eivät onnistu. Pitää yrittää vielä toisella koneella, jos se on vaikka käyttöjärjestelmästä kiinni.

Tässä juoksen komentelemaan kameraa, kun edes joku yhteiskuva on kiva olla olemassa. Facebook sai toisen kuvan, mutta tämä sopii tänne kuvaamaan eräänlaista norttiä kameransa kanssa. Olemme käyneet Lottamuseon kanttiinissa kahvilla.

Varmaan tuo nörtti ja friikki sopivat minuunkin, vaikkei aikoinaan ihmisiä lokeroitu tuolla tavalla. Tämän päivän Helsingin Sanomien kulttuurisivuilta sanat vain tulivat esille lukiessani Anna von Herzenin kirjoittamaa mielenkiintoista artikkelia "Exlibris on sielun peili".  Sen mukaan suomalaiset liimaavat exlibriksen kirjaan, mutta keskieurooppalaiset kehystävät sen tauluksi seinälle. Jutussa esiteltiin neljän eri henkilön exlibrikset, joista yksi oli nörttityttö ja toinen taas kenkäfriikki. Omien sanojensa mukaan edellinen oli myös hänen sarjakuviin viittaavan exlibriksen lukevan nörttitytön tavoin välillä vähän nörtähtävä. Kaipa me kaikki sitten olemme omissa jutuissamme nörttejä tai friikkejä.


Monissa maissa kuten siis Keski-Euroopassa exlibriksen hankintaan innostaa taide, jolloin usein valitaan exlibrikseen grafiikanvedoksia. Niitä pidetään liian arvokkaina kirjaan liimattavaksi, jolloin ne kehystetään tauluksi kirjastohuoneen seinälle. Tietoa exlibriksistä löytyy vaikkapa Exlibris Aboensis-yhdistyksen sivuilta. Aloinkin jo miettiä, mitä omaan exlibrikseeni laittaisin. Ajattelin kyllä tehdä sen itse kuten nuoretkin nykyään tekevät.

Tässä Mariikka ja Maj-Lis Eemil Karilan (1978) isokoisen Heavenly Beach II.2003 maalauksen edessä.

Toivottavasti opiskelijatoverini eivät loukkaannu, kun kirjoitan seuraavaksi, että meillä taidefriikeillä oli eilen tapaaminen Tuusulassa. Tuusulan museot myyvät kesän aikana taidepassia, joka on voimassa 31.8.2012 saakka.  Sillä voi vierailla 10 päivän aikana kolmessa museossa eli Halosenniemessä, Taidekeskus Kasarmissa ja Olympiakasarmissa. Onkin varmaan hyvä jaksa käyntejä useammalle päivälle, mitä me emme tehneet.  Nimittäin entisen varuskunnan alueella olevan Olympiakasarmin näyttelyssä oli esillä taidetta tupien täydeltä. Toisin sanoen kaksi samanlaista rakennusta kahdessa kerroksessa oli täynnä Aune Laaksosen ja myös Tuusulan kunnan kokoelmasta kerättyä taidetta.  On todella mahtavaa, miten taide oli vallannut rakennuksen. Keväällä kävin samassa paikassa katsomassa Keski-Uudenmaan teatterin esittämää Dostojevskin näytelmää "Rikos ja rangaistus". Se myös oli aikamoinen uudenlainen kokemus.

Tästä saa jotenkin kuvan, miten kerrokset sijoittuvat. Onneksi oli muutama tuoli, joissa saattoi hetken levähtää.

Tässä tutkitaan Nina Ternon teosta Loppuunajetut 1995. Pää jäi pois.

Muutkin näyttelyt olivat vaikuttavia. Erityisesti Halosenniemessä, kun astuu Pekka Halosen isoon ateljeehuoneeseen, luiskahtaa aina jotenkin toiseen ulottuvuuteen. Nyt siellä esillä oleva Ihana Italia -näyttely esitteli Pekka Halosen ja taiteilijatovereiden Italia-aiheisia maalauksia. 

Kävimme myös tutustumassa puutarhaan, jossa tapasin taas punaisen lastenkärryn. Sitäkin Pekka Halonen on (kuten puutarhan muutakin antia esim. tomaatteja)  maalannut. Lohdullista on, että nämä vanhat puutarhat muistuttavat minun puutarhaani villiydessään. Jotkut mieltäni kaivertavat asiat asettuvat kohdalleen.

Ainakin minulle ja varmaan muillekin päivä oli uuvuttava. Mutta ah, aivan ihana. Eräs sanoikin, että tuntuu ihanalta, kun on päässyt karkaamaan päiväksi pois kaikesta muusta. Niinhän se on. Taidetta hyvässä seurassa, se on saanut minutkin aina luiskahtamaan toiselle raiteelle. Otin taas jopa yhteisen Firenzen matkan esiin, josta olen puhunut aina silloin tällöin. Sitten joskus, mutta aina voi alkaa unelmoida lisää, suunnitella ja sitten se onkin jonakin päivänä totta.

Poukkoilua eri paikoissa ja ajoissa

Sanoin eilen ystävälleni viettäessämme päivää yhdessä ja parantaessamme tapamme mukaan maailmaa, että elän nykyään päivän kerrallaan, en uskalla sen kummemmin ajatella tulevaisuutta. Hän suositteli minua kuitenkin miettimään pahimman mahdollisen vision tulevasta valmiiksi, jotta se ei sitten yllättäisi minua. Itse asiassa olenkin aina tehnytkin niin, en ehkä pahimman kautta, mutta olen miettinyt, miten asiat voivat mennä.

Olen jatkanut kaiken muun toimintani rinnalla rentoutumista postikorteilla, vaikka en enää olekaan yltänyt entisiin määriin enkä ole pystynyt hoitamaan niiden synnyttämää yksityistä kirjeenvaihtoa. Postcrossingista ottamani osoitteet saavat odottaa joskus yli kymmenenkin päivää ennen kuin valitsen ja kirjoitan postikortin. Tästä linkistä pääsee katsomaan viimeksi lähettämiäni ja vastaanottajan rekisteröimiä postikortteja.  Juuri tänään matkalla on enää 6 lähettämääni korttia. Olen oikeutettu kerralla lähettämään 60 korttia. Mitä vähemmän lähetän, sitä vähemmän ilonpisaroita löydän päivittäin omasta postilaatikostani.

Tällä viikolla olen roikkunut taas pariin otteeseen Google Earthin taivaalla ja tutkinut paikkoja. Sehän on köyhälle ihmiselle nykyajan tekniikan tuoma tapa matkustaa helposti. En väitä sen mitenkään korvaavan oikeata matkustamista, mutta meillä itsekullakin on aikoja ja rajoitteita, ettei muunlainen matkustaminen ole mahdollista. Osan aikaa olen viettänyt Karjalan kannaksen yläpuolella. Sen Googlella olevat kartat eivät ole parhaita mahdollisia ja minun pitääkin tutkia, onko syy vanhassa versiossa. Sen sijaan vaikkapa Italian kartat ovat erinomaisia.

Olen jo pitkään haaveillut Italian matkasta. Tietenkin Pariisi on myös haaveissa mukana. Italiassa Roomassa vain sattuu koko ajan olevan noin 10 astetta lämpimämpää kuin Pariisissa. Puhuin jopa aikanaan opiskelutovereilleni, että olisi kiva lähteä yhdessä matkalle tutustumaan Firenzen taideaarteisiin.

Postcrossingin kautta olen jo pitkään vaihtanut kortteja amerikkalaisen eläkkeellä olevan Danin kanssa.  Vaihto tapahtuu yksi kortti kerrallaan niin, että minulla on jo mappi täynnä hänen lähettämiään kortteja, sähköpostiviestejä ja  kopioita omista lähettämistäni korteista  ja muuta kortteihin liittyvää informaatiota. Taide on ehkä eniten meitä yhdistävä tekijä. Hän osallistuu kotonaan Pennsylvanian osavaltiossa erilaisiin taidekursseihin ja käy paljon taidemuseoissa. Tänä keväänä hän tuli Eurooppaan, esi-isiensä maahan Italiaan, Firenzeen 4 viikon valokuvauskurssille asuen Firenzen keskustassa pienessä B&B hotellissa. Kurssin jälkeen hän suuntasi etelään käyden Caprilla (aah), Napolissa, Pompejissa ja Salernossa ja vieraili sitten pienessä kylässä, josta löysi vuonna 1893 syntyneen isoisänsä syntymätodistuksen ja talon, jossa tämä oli syntynyt.

Matkan jälkeen sain häneltä ihanan, mielenkiintoisen ja inspiroivan kortin, joka esittää englantilaisen  Henry Holidayn (1839-1927) maalausta Danten kohtaamisesta Beatricen kanssa. Keskiajan tunnettu kirjailija Dante Aliegheri eli 1265-1321.  Taiteilija on kuvannut kohtaamisen tapahtuvan Ponte Santa Trinita-sillan kupeessa. Taustalla näkyy Ponte Vecchion silta. Firenzen historiallinen keskusta on siinä lähellä. Dan asui lähellä kuvan paikkaa ja kurssipaikka oli myös siinä lähistöllä.

"La Vita Nuova",  Danten omaelämänkerrallinen teos, on innoittanut Holidayta maalaamaan aiheesta. Sama aihe on kiinnostanut myös monia muita taiteilijoita ja kirjailijoita kautta aikain, jopa turkkilaista suosikkikirjailijaani, nobelisti Orhan Pamukia. Omituisia teitä minuakin johdetaan.  Kirjahyllyssäni odottaa putoamaisillaan vuonna 1995 suomeksi ilmestynyt "Uusi elämä". Kirjan takakannessa on erään kriitikon lause: " Menneisyyden tulkitseminen nykyisyyden linssin läpi - ja toisin päin - on Pamukin tavoite Uudessa elämässä."

Christina, kävit meitä salaa kuvaamassa, kun otimme toissapäivänä päivätorkut.

Tämän ja seuraavan kuvan julkaisin jo Facebookissa. Luonto tarjoaa pienelle ihmiselle paljon uutta. Kunpa se vain olisi jatkossakin sinullekin yhtä tärkeä kuin isoäidillesi.

Sitähän me kaikki teemme, jollemme sitten vain elä ilman toivoa, unelmaa ja äärettömän kosketusta.

Kuvassa Beatrice on pukeutunut vaaleaan pukuun ja hänen seuralaisensa on Monna Vanna, Danten parhaan ystävän, myös firenzeläisen runoilijan Guido Cavalcantin rakastajatar. Takana kulkee palvelijatar.

Viime päivinä on moneen kertaan tullut mieleeni se, kuinka meidän historiamme on lyhyt. Amerikkalaiset julkkistähdet etsivät juuriaan ohjelmassa "Kuka oikein olet? Kun heidän juurensa johtavat Eurooppaan, he vaivattomasti pääsevät 1500-luvun ja sitä vanhempiin kirjallisiin tietoihin kuten  Ashley Judd eilen uusitussa jaksossa. Meillä on vaikea selvittää niin vanhoja tietoja ja tarkkoihin sukutietoihin voi olla mahdoton löytää katkeamatonta linkkiä nykyajasta taaksepäin. On tietenkin totta, että tavallisen ihmisen voi olla missä tahansa vaikea löytää juuriaan, kun mitään jälkeä ei ole jäänyt.

Samaan liittyen kun luin edellä mainitsemieni siltojen historiaa, suomenkielinen Wikipedia oikaisi ja jätti kertomatta esim Santa Trinitan vanhan puisen sillan historian. Nämäkin sillat ovat tuhoutuneet monta kertaa ja aina rakennettu uudelleen. Yritin eilen selvittää netistä Keravanjoen ylittävän  Keravan vanhan kivisen sillan historiaa käytyäni siihen tutustumassa, mutta en löytänyt. Jossakin lehtijutussa se oli Suomen vanhin kivisilta, jota arvoa käyttää myös tunnetumpi Espoon Kartanon kivinen Myllysilta vuodelta 1777.  Keravalla sillan lähistöllä olevan Keravan kartanon historia ulottuu 1640-luvulle, mutta Espoon kartanon 1500-luvulle.   Kivisiltoja ovat edeltäneet puusillat, sillä jotenkin jokien yli oli päästävä. Maailma näytti erilaiselta vuosisata tai vuosisatoja sitten.

Ehkäpä kirjasto auttaa näissä asioissa tai sitten ei.

Taustalla kohisee Helsinki-Lahti moottoritie. Aikoinaan sillan ylittävä tie vei Sipooseen.

Tuohon suuntaan mentäessä on aivan lähistöllä Keravan kartano eli silta lienee ollut sen mailla aikoinaan.