Kun kevät päättyi

Minulla on ihana parveke. Tähän aikaan vuodesta kellon lähestyessä kello 10 aamulla, voin mennä sinne kirjoittamaan. Aurinko porottaa parvekkeelle aamulla, mutta siirtyy sitten talon toiselle puolelle. Makuuhuonetta se valaisee illalla. Kun tämä kevät muutti elämää, on ollut vihdoin aikaa miettiä elämän olosuhteita tarkentamalla katsetta lähemmäs. Tiedän muiden kesken jääneiden asioiden odottavan taustalla, mutta nautin vielä hetken.

Eilen kävelytiellä. Siirsin syrjään. Tietenkin.

Lähelle tarkentaminen muistuttaa kyllä myös monista kotitöistä kuten ikkunoiden pesemisestä.  En vaan halua nyt ajatella sitä. Tasan kolme vuotta sitten olin juuri tulossa omakotitalon myyntiin, olin tavannut talon tulevat omistajat ja aloimme neuvotella. Takana oli todella pitkä epävarmuuden kausi, joka sisälsi uskomattoman paljon asioita. Silloin ei ollut mitään mahdollisuutta tarkentaa katsetta yksityiskohtiin, sillä tekemistä oli todella paljon.  Ehkä pystyin silti hiukan rauhoittumaan kirjoittamalla blogejani ja ottamalla valokuvia.  Saan nyt niiden kautta sen ajan tunnelmista kiinni. Sydäntäni kouraisee.

Ihminen tarvitsee paljon aikaa toipuakseen erilaisista asioista. Vanhemmiten aikaa tarvitaan entistä enemmän, se kannattaa ottaa huomioon kohdatessamme muutoksia, millaisia tahansa. Nyt istuessani parvekkeeni sängyllä kirjoittamassa, minusta tuntuu melkein samalta kuin makaisin alkukesän kukkaniityllä selälläni. Tuijottaisin pilviä ja hyönteisten lentoa.  Näen parvekkeen avonaisesta lasista, kuin vihreiden koivujen ja kukkivan puun taustaa vasten, että ilmassa lentelee kaikenlaisia höytyviä. Tuuli suhisee koivuissa, pilvet ovat valkoisia. Aurinko on korkealla. Linnut laulavat. Kesä on alkamassa.

Pahuksen pahus. Taas on opeteltava uutta, mikä aluksi hidastaa blogin kirjoitusta erityisesti kuvien suhteen. Blogger-ympäristö muuttuu hyvin erilaiseksi. Harjoittelen jo sitä.

Parvekkeella on tosiaan ollut koko ajan tänne muutostani lähtien sänky, jonka olin hankkinut aikanaan vierashuoneeseen. Täällä sille ei ollut muualla tilaa.

Aamulla herätessäni olin melkein heti ryntäämässä vanhalle lempipaikalleni joen rantaan, mutta en sitten lähtenytkään. Minulla ei ole minnekään kiire. Ehdin sinne.  Myös lapsenlapseni perhe on löytänyt paikan ja käy siellä. Samoin tyttäreni poikineen ja kerran siellä sattumalta tapasimmekin, suomalaisessa viidakossa.

Hesarin luku jäi kesken, kun aloin kirjoittaa tätä postausta. Usein käy niin, mutta eri syistä. Tuuli yltyy kovaksi, se tuntuu ilmavirtana jaloissani.  Terassihortensia kukoistaa. Persiljat ovat kasvaneet. Ne odottavat, että siirtäisin ne toisiin ruukkuihin.  Olen hidas toimimaan, koska minulla on aikaa. Huomaan myös liian runsaan toiminnan väsyttävän liikaa. Haluan varjella parempaa terveyttäni ja kuntoani.

Lehden lukemisesta jäi mieleen, että olen minäkin ihmetellyt sitä, miksi meillä Suomessa salataan asioita niin paljon. Covid-19- eli koronavirustautiin sairastuneista on mielestäni kerrottu liian vähän. Ainoastaan jotkut henkilöt ovat kertoneet omasta sairaudestaan. Kuolleiden muista sairauksista ja riskitekijöistä ei ole julkistettu mitään. Jossakin kolumnissa näin maininnan, että kuolleita ei ole edes ollut niin paljon kuin yleensä keväisin vuotuisessa influessaepidemiassa.  Sen sijaan kaikenlaisia, jopa hyvin omituisia mielipiteitä liikkuu paljon, usein tavallisten ihmisten esittäminä. Kaikki tietävät aina kaiken paremmin. Enempää en ota kantaa.

Avaan vieressäni olevan kirjan. Sen olen jo ammoin hankkinut, varmaan heti teoksen ensimmäisen Suomen painoksen ilmestyttyä 1990. Kirjan julkaisi Valitut Palat nimellä Puutarhan vuosi. Se on sovellettu Suomen oloihin saksalaisesta teoksesta ”Mit Erfolg durchs Gartenjahr”. Olen pitänyt sitä erinomaisena puutarhakirjana, koska se sisältää lähes kaiken mahdollisen pihan suunnittelusta, erilaisten puutarhojen perustamisesta, vuodenkierrosta puutarhassa, maalaaduista, hyönteisistä ja kasveista muutaman asian mainitakseni.

Silloin kun sen hankin, asuin vielä nykyisestä kodistani vajaan kilometrin päässä täältä lähellä Tuusulanjärven rantaa. Jos maasto olisi avoin nyt, voisin itse asiassa nähdä sinne täältä parvekkeeltani.

Asuin taloyhtiössä ensin pienemmässä talossta, josta muutimme sitten suurempaan useiden vuosien päästä. Tämän myöhemmän talon yhteydessä oli pieni puutarha, joka oli oikeastaan pientä suurempi, jos otti huomioon talon päädyssä olevan viheralueen, jonka sanottiin kuuluvan taloyhtiölle. Mutta aidan ympäroimälle alueelle ei kyllä kukaan tullut, joten se kuului oikeastaan talolle. Seinän vieressä sillä puolen kasvatin raparperia. Pitääpä seuraavan kerran ohi kulkiessa kurkata, kasvaako sitä vielä siinä. Pihaa on kyllä aikojen kuluessa muutettu. Nykyiset asukkaat ostivat asunnon tyttäreni perheeltä, jolle myin sen kesällä 2000.  Ko. asuntoalue lähellä kirkkoa ja järveä on erityisen hienolla paikalla ja viihtyisä.  Olikin äärimmäinen sattuma, että marraskuussa 1979 halusin sinne. Siitä lienen kertonut jo aiemmin.

Yllättävää kyllä, en löytänytkään nopeasti kuvia siitä jälkimmäisen isomman talon pihasta. Mutta tässä kaksi kuvaa pienen talon pihalta, kesältä 1981, kun äitini oli vierailulla.

Selaan mainitsemaani kirjaa. Minulla ei ollut oikein koskaan aikaa perehtyä puutarhanhoidon yksityiskohtiin. Työ ja työmatkat veivät voimat. Niinhän se on monilla muillakin. Nykyään on lisäksi kaikenlaisia muita häiriötekijöitä, vaikka elämä monilta osin on muuttunut paljon helpommaksi.

Tyttärentyttäreni, Annan puutarhassa olemme keskustelleet äskettäin mm. köynnöstävistä kasveista. Edellä mainitsemassani pikkupuutarhassa kasvoi varaston/autokatoksen seinää vasten mm. iki-ihana köynnöskuusama. Sillä oli tuoksuvat vaaleanpunaiset kukat ja paksu, vahva runko.  Sen olisin halunnut mukaani muualle. Kasveja ei noin vain voi ottaa mukaansa, jollei sitten muuta omakotitaloon. Pihalla kasvoi myös norjanangervoja. Talon ulkoseinustalle istutin särkyneen sydämen. Siellä kasvoi myös monivuotisia, rentovartisia oransseja unikkoja, erilaisia kuin minun myöhemmin rakastamani silkkiunikot. Taisivat keisarinkruunut eli ruskoliljat myös viihtyä siinä. Nyt sielläkin seinusta on tyhjä, niillä ei saa kasvattaa enää mitään paitsi kiviä.

Keskustelimme myös viiniköynnöksestä.  Minulla kasvoi sittemmin omakotitaloni pihalla Zilga-lajike ja hyvin kasvoikin. Kaivaessani sen juurakon aikoinaan maahan, en edes muistanut sen olleen viinirypäle. Totesin Annan terassin olevan juuri sopiva viiniköynnökselle. Köynnökseni viihtyi epäedullisessa paikassa kautta vuosien ja paremmin hoidettuna se olisi varmaan tehnyt entistä parempia satoja. Muistin myös erään kaukaisen sukulaisen kasvihuoneen, jossa kasvoi vanha viinirypäleköynnös tai useampia. Vierailin siellä kohta 15 vuotta sitten ja löydän varmaan kuvieni joukosta kuvan. 

Kirja herättää nyt lukemattomia muistoja. Valitettavasti en ottanut sitä aikoinaan avuksi vaan ryntäsin suin päin tekemään jotakin, kokeilemaan. Puutarhan hoito, kasvien kasvattaminen ja kaikki siihen liittyvä tuo myös mieleeni äitini ja meitä edeltävät sukupolvet.  Minulla ei ole oikein koskaan ollut aikaa syventyä asiaan sillä intohimolla, joka oli sisälläni. Ei ollut aina äidilläkään. Ja vielä vähemmän nykyajan äideillä, mutta järjestelyllä ja hitaasti kiiruhtamalla se onnistuu. On myös hienoa, että vieläkin on runsaasti ihmisiä, jotka rakastavat puutarhanhoitoa joko hoitamalla omaa tai toisten puutarhaa tai vain unelmoimalla puutarhan hoidosta kuten minä teen. Ihanteellista olisi kirjoittaa puutarhakirjoja viljelyn lomassa.  Se olisi paras mahdollinen ammatti; puutarhuri ja kirjailija samassa persoonassa.

Anna 17.6.2006

Kun Anna oli vielä nuori tyttö, ehdotin hänelle puutarhurin ammattia. Hän opiskeli sittemmin kokiksi, mikä oli myös erinomainen valinta. Tuollaisista ammateista on iloa koko elämän ajaksi.

Viimeksi tyttärentyttäreni luona  siivosin hetken yhtä kukkapenkkiä. Kuuma auringonpaiste vain häiritsi. Olen aiemmin usein huomannut ja ymmärtänyt, että on vaikeaa sekaantua jonkun toisen puutarhan hoitamiseen.  Kysyttäessä voi antaa neuvoja ja jakaa omia puutarhakirjojaan, mutta mielipiteet on pidettävä ominaan. Kaikki puutarhan omaavat rakastavat keskustella aiheesta. Jokaisen on myös kerättävä omat kokemukset. Monet istuttamani ja kylvämäni kasvit eivät viihtyneet minunkaan puutarhassani. Lapsille puutarhat ja metsät ovat parhaita elinympäristöjä. Se on minussa ja sisarissani melkein kuin synnynnäinen ominaisuus.

31.5.2020

Siirryn nyt seuraavaan päivään. Aloitin tämän blogini lauantaina ja hitaana bloggarina jatkan tätä sunnuntaina iltapäivällä. Olen pitkään ollut saamaton ja laiska. Tänä aikana otan ne hyveinä, sillä olenhan tässä elämässä uurastanut paljon. Tavallinen ihminen voi olla aivan tyytyväinen, vaikkei olekaan saanut rikkauksia, mainetta ja kunniaa. Ne kaikki ovat elämän katoavaisia ainesosia. Olen nyt jo vähän kyllästynyt tähän korona-aikaan. Toisaalta on ollut hyvä opetella uudenlaista käyttäytymistä ja olemista, vaikkei tämä suoraan sanoen paljon eroa normaalista elämästäni. En ole tehnyt muuta kuin pitänyt välimatkoja ja pessyt käsiäni. En muutenkaan tapaa paljon ihmisiä. Toisaalta tässä ajassa on ollut ja on siis edelleen paljon hyvääkin. Ne asiat välähtävät aina välillä mieleeni enkä osaa niitä tarkkaan eritellä.

Tänään aamulla sitten oikeasti ryntäsin herättyäni sinne lempipaikalleni joen rantaan. Yhdistän ulkoilulenkit usein muihin aktiviteetteihin. Koska paikalle on muutama kilometri, ajan sinne autolla ja kotimatkalla tarkoitukseni oli mennä ruokakauppaan, joka aukesi tänään sunnuntaina (myös helluntai) vasta kello 9.00.

Kylän läpi ajaessani vastaani ei tullut yhtään autoa ja kaikkialla oli hiljaista. Edellisenä päivänä koulut olivat loppuneet ja luonnossa iltaa viettäneet koululaiset olivat jo lepäämässä. Huomaan ajoittavani menoni nykyään myös muiden mukaan. Tosin täällä meillä päin Tuusulan keskustassa on paljon ihmisiä, että kaupat eivät tuskin koskaan ole tyhjiä.

Samalta paikalta toiseen suuntaan 18.6.2006

Elämme nyt sitä alkukesän aikaa, johon toivoisin ajan aina pysähtyvän. Juuri nyt on tullut usein mieleeni sen, kuinka vaikeaa aikaa viime vuosina juuri tähän aikaan olen elänyt. Ikään kuin se olisi kohtalo, jota ei voi paeta. Se on hyväksyttävä elämän suolana. Toki luonnon helmaan meno on aina lohdullista. Autolla pääsen kaiken lisäksi melkein minne vain, vaikka koko päiväksi. Voin jopa kesän mittaan keksiä uudenlaisia menoja. Ei siis enää pelkkää kauppamatkaa ja tarkoituksellista, päämäärähakuista menoa.

Voin ehkä hypätä vihdoin pois raiteiltani. Sitähän olen vuosia halunnut. Nyt se tuntuu vain vähän vaikeammalta. Aamuisin ja iltaisin on otettava lääkkeet. Koronan takia ei voi mennä siitä vain yöpymään kenenkään luokse. Mutta mikään ei estä päivän mittaisia menoja.

Luontokin menee menojaan. Ehkä ensi talveen mennessä olen kehittänyt jotakin uutta, saanut kirjoituksiani etenemään, löytänyt uusia päämääriä ja intoa. Silloin kesän loppu ei olisi enää niin raskas asia.

Tuuli suhisee tänäänkin puissa. Aamulla oli kyllä tyyntä ja ah niin kaunista. Löysin uusia reittejä. Tosin olivat ne ennenkin olemassa, polut olivat vain syventyneet.  Muistan, kuinka usein kuljin niitä pitkin jopa talvella, jolloin alueella ei ollut talvikunnossapitoa.

 

Lupiinit eivät ole vielä kukassa. Horsmanvarret kasvavat kovaa vauhtia. Tuomien runsas kukinta alkaa olla loppumassa. Lintujen laulu on huumaavaa. Sain satakielen laulua videolle, melkein sattumalta. Mennessäni joen rantaa kohti, kuului julmetun kova huuto joutsenen saapuessa lammelle. Lammen rannat ovat kasvaneet melkein umpeen pajuja. En saanut niistä kovin hyviä kuvia. Jonkin aikaa myöhemmin paikalle lensi samalla tavalla huutaen toinen joutsen, puoliso. Olivatko ne laulujoutsenia vai kyhmyjoutsenia, se jäi minulle epävarmaksi. Otan seuraavalla kerralla kiikarin mukaani. Palatessani takaisin samaa reittiä, toinen joutsen nuokkui vedessä ja toinen makasi lammen keskellä olevalla saarella. Olisiko sillä siellä pesä? Jatkoin eteenpäin polkua pitkin toiselle joen lammelle. Kun palasin takaisin, molemmat olivat sukeltamassa ja syömässä. Sain joutsenista pienen videon. Nämä videot olen jakanut Facebookissa.

Olin täynnä ihanaa toukokuun viimeistä päivää ajaessani kylille kauppaan. Kauppalistan mukaan on helppo tehdä ostokset tutussa kaupassa. Enempää en olisi jaksanut. Huomaan väsähtäväni entistä helpommin. Kotiin ajaessani mietin niitä entisiä kesän alkuja.

Näkymä kohti siltaa 31.5.2020

Kyseinen jokilaakso muovattiin nykyisen kaltaiseksi 2000-luvun (2005-2006) puolivälissä. Muistan hyvin, kuinka tyttärentyttäreni Annan kanssa joskus ennen noita ruoppaustöitä, kuljimme alueen läpi pitkin ryteikköjä suunnilleen sinne myöhemmin rakennetun kävelytien linjaa pitkin. Löysin valokuvia keväältä 2006, kun työt oli tehty ja maisema oli vielä avoin. Nyt siellä joki on paikoin melkein tukossa.

18.6.2006 näkymä sillalta kohti edellisen kuvan paikkaa.

Kuvia etsiessä muistot tulivat kovin lähelle, melkein iholle. Kun on jo muista syistä herkkä mieli, alkaa melkein itkettää, koska ikävä joitakin menneen ajan asioita kohtaan on niin valtava. Ehkä eniten ikävöin sitä, että olimme kaikki nuorempia emmekä tienneet tulevasta. Sitäkin tunnetta olisi kiva tutkia syvemmin.

Lapset ja lapsenlapset kasvavat. Eläimiä tulee ja menee. Läheiset ystävät kulkevat poispäin. Elämän kiire hiljenee. Olemme kesäkuussa. Yksi vuodenaika, kevät 2020, ehkä erikoisin elämäni aikana on päättymässä. Jos eläisimme ajassa ennen tätä, niin tyttäreni isä ja hänen vaimonsa saapuisivat huomenna Suomeen Saksasta tapaamaan jälkipolvia. Mökki oli varattu jo viime vuonna, sama kuin edellisellä kerralla. Koronarajoitusten alkaessa sekä Saksassa ja Suomessa, peruutimme sen. Sekin on surullista, että perhetapaaminen peruuntui ja siirtyi ensi kesään. Ensin kesänä nuorin Urenkel Aava on jo vuoden vanha. Aika menee niin nopeasti.

Seuraavana yönä äitini tuli tapaamaan minua uneeni. Ajattelin unessa, että hän eli vielä. Nyt tajuan, että hän tuli lohduttamaan minua.

10.6.2015

Nainen varjoissa

Saattaa olla tammikuun alun hämärä, sumuinen aamupäivä. Viivyttelen verhon ylösnostamista, yritän hidastaa päivää, jotta ehtisin enemmän. Kunhan ensin alkava päänsärky laantuisi. En yhtenäkään päivänä ehdi riittävästi, en jaksa riittävästi. Olen kyllä opetellut välillä laiskottelemaan. Sanon joka päivä itselleni, että kukaan muu ei odota minulta mitään paitsi itse. 

Alkupuolen kuvat ovat tästä nykyisen kotini läheltä eli Kirkkotien varrelta.

Tammikuussa päivät eivät siitä paljon muutu. Jos eilen ja sitä ennen aurinko kultasi maisemat, niin toisena päivänä pieni sumu on vielä iltapäivällä hiljaisen ja seisovan maiseman yllä. Kestänee monta vuotta, ennen kuin pääsen kokonaan irti rytmistä, joka väritti vuosikausia elämääni. Tutkin silloin tällöin tasan vuosi ottamiani valokuvia ja palaan ajatuksissani hetkeksi niihin hetkiin. Tuntuu sietämättömältä ajatella sitä mahtavaa pyristystä, minkä jouduin vuosi sitten tammikuussa tekemään. Kaikki koettelemukset on vain kestettävä ja pyrittävä eteenpäin.

Takahuoneen kaaos jatkuu tässäkin asunnossa, mutta yritän useimmiten olla niin, etten vaivaa sillä päätäni. Kestän sen hyvin, kun tiedän, että minun ei tarvitse vastata siitä kenellekään muulle. Ajattelin, voisinko luopua edes niistä 2000-luvun Kotipuutarha-lehdistä. Saisin pitkän pätkän hyllytilaa, jonne voisin siirtää laatikoista muuta materiaalia. Entä puutarha-aiheiset-kirjat, nekin jotka ovat varastossa? 

Nyt on paras elää vain päivä kerrallaan eteenpäin. Kun vanha ihminen alkaa liian tarkasti katsoa omaa ympäristöään, elämäänsä, surujaan ja ilojaan, se ei ole ollenkaan hyvästä. Pitää vain jatkaa elämistä ja nauttia kaikesta niin paljon kuin pystyy, pitää kiinni niistä asioista, jotka tuntuvat oikeilta. Itselleni antaisin nyt ohjeen, ota siitä sisäisestä rohkeudestasi nyt pitävä ote, jotta pystyt toteuttamaan ne unelmat, joita sinulla vielä on. 

Kun sain asiat hoidettua ja vapauduin valtavasta taakasta, koitti uskomaton tyhjyyden tunne. Se johtui monen vuoden valtavasta ponnistuksesta.  Kuten olen aiemmin kirjoittanut, kaikki ikäväkin toi mukanaan niin paljon muuta, hyviä asioita, josta suuri osa jäi jälkeen ja kannatti. Kaikki se on silti tuntunut nyt vähäpätöisemmältä. Kuljin aiemmin kuin myrskytuuli seinien läpi, rohkeasti luottaen elämän kantamiseen. En pysähtynyt miettimään pikkuasioita. Nyt haluan pysytellä varjoissa. Kuulostaa kauniilta, romanttiselta. Nainen varjoissa?

Niin meistä useat tekevät koko ajan, pysyttelevät varjossa eikä siinä ole mitään pahaa. Eihän tämä bloggaaminen oikein resonoi sen varjossa olemisen kanssa. Mutta eihän kukaan näe minua ja harva edes tuntee. Joka tapauksessa olen siinä varjon ja valon välimaastossa. Yhtenä päivänä mietin taas videoiden tekemistä, joissa kertoisin tästä hetkestä ja miltä tuntuu. Teinkin yhden koevideon, mutta siihen se jäi. Tietenkään en jakaisi niitä.  Tai koskaan ei pidä sanoa EI.

Kun tälle alueelle rakennettiin paljon joskus 2000-luvun alkupuolella,joulumyrsky kaatoi pian sen jälkeen ison määrän puita. Ne tukkivat koko Kirkkotien. Kävin katsomassa, mutten ehkä kameran kanssa.

Syksyn kirjamessuilla ihastuin yhteen kirjankanteen ja kuvasin sitä. Myöhemmin sama kirja tuli eteeni lähikirjaston lyhytlainoissa. Siinä hyllyssä on yleensä uusia kirjaston hankintoja. Kirjan nimi on ”Vihreä päänsärky: Taidetta siemenestä kompostiin.” Maahenki Oy. Helsinki 2017. Se on toimitettu kirja, jossa kirjoittajina on useita taiteilijoita, tutkijoita jne. mm. Jan-Erik Andersson, josta olen kirjoittanut täällä aiemmin ja Arja Elovirta, Keravan taidemuseon johtaja. Kuvia kirjassa on usealta taiteilijalta. Kannen ja etupaperien ihanat kuvat ovat Piia Lehden kädenjälkeä, otsikko niille on ”Suojelen sinua kaikelta” ja ”Kertomuksia rakkaudesta”.

Kirja on minulle nyt erityisen ajankohtainen ja se vaikutti siihen, että jätän toistaiseksi kaiken kasvikirjakirjallisuuden ja ne takahuoneen lehdet rauhaan. Muistan myös, että jos asia on kulkenut mukanani varhaislapsuudesta, en voi sitä turmella, en tuhota enkä jättää huomioimatta. Luonto, kasvit ja usein blogeissani kirjoittanut näistä aiheista. Ne eivät tosin ole niitä runsaasti luettuja.  Toisaalta ymmärrän sen, mutta monissa blogeissani on tylsästä nimestä huolimatta joskus muutakin, ehkä jopa yllätyksellistä sisältöä.  Ja se ajatus takana. Toisaalta on hyvinkin totta, että suuri osa kanssaihmisistämme on loitontunut luonnosta. Olen sitä ihmetellyt usein- Se ei näy meistä päälle, mutta keskustelussa tulee esille. Se on joskus kuin vihaa ”villiä” luontoa kohtaan.  

Pari blogia sitten kirjoitin siitä entisestä puutarhastani, jossa on nyt lähes kaikki isot männyt armottomasti kaadettu. Olen muutamana yönä herännyt melkein vapisten siihen, mitä männyt kokivat niitä kaadettaessa, kun ne tapettiin, kun ne ryskyen kaatuivat.  Samalla tuhoutuivat puita vasten olleet kasvit, ruusut, humalat, kärhöt. Pensaiden aluskasvillisuus saattoi vaurioitua.  Entinen rakastettu puutarhani muuttui hetkeksi tuskaisaksi taistelukentäksi. Siitä voi syntyä jopa jälkivaikutuksia. Jonakin myöhempänä vuonna myrskyn iskiessä alueelle, naapurien puita kaatuu. Taloa varjostavat puut eivät enää suojaa pihaa kuumina kesäpäivinä, aurinko räkittää aamusta iltaan sisälle. Keväisin ihana syreenin tuoksu ei kohtaa ohikulkijaa.

Lähdin etsimään erästä Helsingin Sanomien artikkelia, jonka lienen jakanut jo aiemmin, mutta sitä etsiessäni löysin edellä mainitsemani kirjan kansi- ja etulehtien kuvien tekijän Piia Lehden muistokirjoituksen. Hän kuoli kohta vuosi sitten vain 43-vuotiaana. Muistokirjoitus oli Helsingin Sanomissa 13.2.2017. Kopioin sieltä Anni Valtosen kirjoittamasta tekstistä seuraavaa:

”Rakastetun graafikon tuotannossa leimallista oli hänen tapansa yhdistää ihminen, eläin ja luonto niin, että niiden rajat sekoittuvat. Useissa teoksissaan Lehti tutki ihmisen ja puun samankaltaisuutta. Hän näki vanhan puun muotoutuneen sen mukaan, kuinka ympäristö on sitä kohdellut. ”Puiden tavoin kasvamme valoa kohti ja suuntaamme oksamme sinne, missä on tilaa kasvaa”, hän sanoi. Oksien lisäksi Lehti piirsi juuret osaksi ihmisen verenkiertoa ja sisäelimiä. Juuret joista alamme ja oksat jotka kasvatamme, ovat meissä samaan aikaan elävinä kerroksina.”

Vaistovaraisesti tartumme tässä elämässä asioihin, jotka koskettavat meitä syvästi. Kuvat ottivat kuten niin usein muulloinkin otteen ja johdattivat eteenpäin ja nyt olen tässä.  Joidenkin mielestä on ehkä väärin inhimillistää luontokappaleita, kasveja ja eläimiä. Silti olen toista mieltä, kuten yhä useammat tutkijat myös ovat. Mutta kyse ei ole inhimillistämisestä vaan elämän monimuotoisuuden ymmärtämisestä. Ihminen voi silloin käyttää osittain omaa itseään, kokemuksiaan, tietojaan lähtökohtana ymmärtääkseen asioita paremmin.

Jollen ole aiemmin linkittänyt tänne tätä Helsingin Sanomien artikkelia 29.4.2017, joka sisältää loistavan Stefano Mancuson TED- puheen liittyen kasveihin, linkitän sen nyt.  Artikkelissa kirjoitetaan myös ”Vihreä päänsärky”-kirjasta. Linkki artikkeliin, josta pääset helposti luettuasi takaisin blogiin. Puhe löytyy myös täältä Ted-puheiden kautta. 

” Maapallon biomassasta yli 99 prosenttia on kasveja. Ihmislaji ja muut eläimet vastaavat vajaasta prosentista. Mancuson ja Violan mukaan kasvien dominoivalle asemalle on vain yksi selitys: kasvit ovat paljon jalostuneempia, sopeutuvaisempia ja älykkäämpiä eliöitä kuin olemme tottuneet ajattelemaan. Ne esimerkiksi vastaanottavat ja lähettävät monenlaista dataa kokonaisvaltaisesti, vaikkapa juurillaan: ”Miljoonat juuren kasvuvyöhykkeet työskentelevät verkkona siten, että yhden, huomattavankin, osan tuhoutuminen ja joutuminen saaliiksi ei aseta itse verkkoa alttiiksi tuholle”, he kirjoittavat ja vertaavat juurten verkostoa internetiin, joka ”ideoitiin ja rakennettiin modulaariseksi, jotta se kestäisi laajamittaisen ydinaseiskun”.”

Stefano Mancuson ja Alessanda Violan kirja ”Loistavat kasvit” on kaivettava kirjastosta, vähintäänkin. Peter Wohllebenin ”Puiden salattu elämä” ilmestyi suomeksi jo 2016. Miksei sitten kasvitieteessä ei mentäisi tutkimuksessa ja kehityksessä eteenpäin kuten kaikessa muussakin? 

Eipä tässä muuta kuin, että olen onnellinen siitä, että pääsin omakotitalosta eroon. Se ajatus tulee usein mieleeni kävellessäni tässä lähistöllä olevien useiden omakotitalojen ohi ja ajatellessani sitä työmaata, mikä talon omistaminen on omistajilleen sen lisäksi, että se tuottaa paljon iloa.  Se ilo ja riemu, kun pääsi ovesta suoraan pihalle eri vuodenaikoina, sen puutteen huomaan. Kaikeksi onneksi me ihmiset olemme hurjan monimuotoisia, mielikuvitusrikkaita, ajattelevia, menneisyyden, tämän hetken ja tulevaisuuden hallitsevia. Näiden ominaisuuksien avulla voimme rakentaa puutarhoja jopa mielikuvituksessamme.

Silloin voimme jopa syventyä yksityiskohtiin erilaisella tarkkuudella kuin raskasta puutarhatyötä tehdessämme.  Tästä linkistä pääset viime kevään ajatuksiini. http://unikkopellossa.blogspot.fi/2017/03/kukkien-seassa-sekoilua.html . 

Voin itsekseni ihmetellä, miten vaan edelleenkään ehdin tehdä kaikkea, vaikka paljon on jäänyt pois. Ehdinkö syventyä puutarhoihin, kasveihin, puihin, luontoon samalla kun paneudun historiaan, sukututkimukseen, kirjallisuuteen? Ehkä vähintään kirjoittamalla. Aika näyttää ja se on jo toinen juttu.