Häivähdys auringonvaloa

Istahdin läppärini ääreen tarkoituksella aloittaa työnteko päivien tauon jälkeen. Olen kipuillut pienen ongelman kanssa, jonka olen kyllä jo ratkaissut. Samanaikaisesti pakkanen on paukkunut ja tuottanut muita huolia, jotka ovat tosin pääasiassa olleet vasta ajatuksissa. Ajattelinkin ensin tehdä työlistan kaikesta tekemättömästä. Sehän on kautta aikojen ollut minulla tapana. Siinä on hyvä ennakoida tulevia tehtäviä ja laittaa samalla ne työskentelemään itsekseen. Kiire tulee yleensä joka tapauksessa.

Kun asiat kirjoittaa paperille, niin tehtävät, niistä huolehtiminen ja niiden toteuttaminen helpottuvat. Olen kai aina tottunut tekemään ennakoivaa ajattelua, jolla saan elämän järjestykseen. Minulla ei ole oikeastaan ollut ketään, joka olisi auttanut asioissa, kaiken voiman olen aina kerännyt itsestäni. Mutta niinhän asia lienee monen muunkin kohdalla. Itselleen on loppujen lopuksi oltava armollinen siitä, ettei ehdikään hoitaa ja tehdä kaikkea, mitä pitäisi tehdä. Vanhemmiten tulee vielä uusi vaihde, kun alkaa huolehtia liikaa asioista.

Kuten vaikkapa nyt, lähteekö auto liikkeelle? Minne ajan sen, jotta saan päälle jäätyneen lumen sulamaan. Auton huolto, katsastus. Omaan terveyteen liittyvät asiat. Tosiasia on, että kaikki järjestyy. Tarkkailin aikoinaan naapurissani asuvia vanhuksia ja kiinnitin huomioita heidän ongelmiinsa, jotka nyt palaavat usein mieleeni. Kaikki he ovat jo kuolleet. Huolehtimiset ja pelot olivat esimakua tulevasta. Tänä päivänä sairaan vanhuksen elämä on todella karvasta ja kauheata. Se tulee usein mieleeni, vaikkei aivan vielä ole omalta kohdaltani ajankohtaista. Pelko on.

Kovat pakkaset tuntuvat jatkuvan eivätkä houkuttele minua nyt ulos. Minni-kissa kiipeää syliini ja estää kirjoittamisen. On se aika päivästä, kun siitä tulee oikea syliin kerjääjä. Voin jopa kuvitella, että minä olen hänen sylissään. Sylissä pitäjiä ei minulla ole koskaan oikein ollutkaan. Ehkä aivan lapsena. Tarinani odottaa jatkoa ja elää koko ajan mielessäni ja siihen syntyy uusia ulokkeita. Pitäisi vaan saada kirjoitettua ne ideoiden synnyttyä paperille.

Ystävättäreni kaukana oli äskettäin vaikeassa leikkauksessa (pitkien taistelujen jälkeen vihdoin siihen aivan liian myöhään päästyään) eikä voi nyt puhua, koska äänijänne katkesi leikkauksessa. Hän selvisi, mutta joutuu opettelemaan paljon. Hän on vain vähän vanhempi kuin minä.

11.1.2024

Päivät kuluvat tasaista tahtia, samankaltaisina. En ole ehtinyt kirjoittamaan tälle postaukselle jatkoa enkä nytkään jatka kuin muutamalla kappaleella. Olen kirjannut päiväkirjaani joitakin asioita, joita olisi käsiteltävä. En kyllä tiedä, pääsenkö koskaan niin pitkälle.

Tänään aamulla heräsin synkkiin ajatuksiin omasta elämänmenostani ja jaksamisestani. Kuten olen varmaan tuskallisen usein maininnut, minulla on hyviä ja huonoja päiviä, mutta en kirjaa niitä ylös enkä jää niihin kiinni, mutta joskus silti kirpaisee. 

Olikin pakko tänään sitten repäistä. Pesin tukkani, meikkasin ja puin päälleni ja lähdin käymään Lottamuseossa tarkoituksena syödä siellä hernekeittolounas, ja pannukakut ja kiertää myös museo. Niin sitten teinkin. Hämmästelin omaa kömpelyyttäni, vesihana jäi auki, kun olin ottanut vedet ja pöydälle ja jopa lattialle ehti valua vettä. Joku nuori ihminen hengitti pienessä tilassa niskaani ottaessani vettä ja kauhisteli tekoani. No, pyysin tiskiltä ihmisen pyyhkimään, se siitä. Ajattelin syödessäni ja muuten koko ajan myös museossa käydessäni omaa kömpelyyttäni aikaisempaan joustavaan ja nopeaan menooni. Suurin syy on käsissäni, jotka ovat parin viime vuoden aikana muuttuneet tosi kömpelöiksi, todennäköisesti loukkaantumisen sijasta niissä on niveltulehdus. Olen sen ennenkin maininnut. On kai luonnollista, että vanhemmiten ihminen muuttuu jäykemmäksi, vaikka ei olekaan iso ja painava.

Olin ainoa museokävijä sen suunnilleen puolen tunnin aikana, jonka siellä vietin. Olen aikoinaan käynyt tässä museossa monen monta kertaa, joten en oikein keksinyt sieltä mitään uutta. Oikeastaan voisin kirjoittaa lotta-aiheesta artikkelin vaikkapa tämän vuoden Kuolemajärveläinen-lehteen käsitellen siinä asiaa yleisesti ja myös äitini kannalta aina sotakorvauksiin asti. Mietin sitä. Muitakin aiheideoita on kyllä mielessä.

Tuli myös mieleeni, että aiemmin mainitsemani työlista odottaa vielä toimenpiteitäni. Olen hoitanut joitakin pieniä asioita ja jatkanut sukutaulujen kanssa, mutta muihin asioihin puuttuminen on ollut todella raskasta. Se johtuu varmaan mielentilastani. Minusta tulee vähitellen yhtä ujo, kun olin kansakouluaikoinani. Ehkä aloitan huomenna reippaasti. Elämä ei ole tarkoitettu helpoksi vaan siinä mennään vaikeuksien kautta eteenpäin.

13.1.2024

Nukuin yöni mahdottoman hyvin ja näin paljon unia. Herätessäni aikaisin ja hyvillä mielin kirjasin kännykkäni muistiinpanoihin viimeisen uneni. Se oli jatkoa aiemmille, joita en enää muistanut kertoen kevään tulosta erääseen ison kaupungin puutarhaan, jonne menin vanhan työkaverini kanssa. Minulla oli tietysti kamera mukana ja menin aivan sekaisin juoksennellessani ympäriinsä kuvaten kukkivia pensaita ja ihania maisemia. Puutarha oli rinteinen ja siellä kasvoi myös isoja puita, mutta siellä oli myös ikivanhoja hautoja, joita jotkut vanhat naiset olivat hoitamassa. Uni loppui siihen, kun huomasin unohtaneeni laukkuni jonnekin ja lähdin etsimään sitä.

Eilen satoi jälleen noin viitisen senttiä lunta. Olin jo viime maanantaina käynyt Järvenpään Prismassa saadakseni sen parkkitilassa autoni sulamaan. Minulla oli minimaalisesti asiaa kauppoihin, harhailin kauppakeskuksessa kuin Liisa ihmemaassa ja ostin Prismasta vain jotakin pientä.  Nyt sitten auton kanssa oli taas töitä tehtävänä. Onneksi taloyhtiöön oli hankittu uusi lumikola varastetun tilalle. Muistin myös, että olin edellisen vuoden viimeisenä päivänä ostanut Tokmannilta pienen lumilapion, joka nyt tuli myös käyttöön. Olipa se keveä ja sopi kipeisiin käsiini.

Oikeastaan tällainen arkisen elämän raportointi sopiikin talviblogieni tekstiksi. Ajattelin sitä tekemääni tehtävälistaa, johon koskin eilen ensimmäisen kerran lähettämällä kaksi sähköpostia, joihin sain vastauksenkin myöhemmin. Sen jälkeen aloin ajatella niitä tulevia kirjoituksiani, joita olin edellisenä yönä ajatellut ja olisin jopa halunnut nousta tekemään. Se olikin tosi huono yö, koska ajatukset vain risteilivät päässäni. Sellaista on, kun tekee työtä kesken nukkumista. Ehkä sekin on hyödyksi. Mutta päivä sen jälkeen on aika huono. Parin tehtävän jälkeen olin täysin loppu.

Sään heilahtelut olivat myös pahentaneet näitä oireitani ja toisaalta se jatkui vielä tänään. Tavallinen arki on yllättävän raskasta. Vaikka olen yksin kissan kanssa, minulla on yllättävän paljon tekemistä ja suunnittelua, jotta kaikki pysyy järjestyksessä.  Jo yksistään roskat, niiden säilytys, lajittelu ja vienti roskakatokseen on lähes jokapäiväinen asia. Eniten minulla tulee pahvi- ja muovi- ja biojäteroskia. Kaikille pitää olla oma paikkansa.  Mutta tämä on tylsä aihe, vaikkakin minua suuresti rasittava.

Minusta on myös tullut äärimmäisen säästäväinen, en siis osaa enää edes ostaa oikein mitään. Kun lähden mihin tahansa kauppaan, mukanani on aina ostoslista, ei siksi, että muistaisin, vaan olen tehnyt sen tarpeiden mukaan. Tavaroiden karsimista en ole viime aikoina jaksanut jatkaa, mutta myöhemmin kevään koittaessa jatkan, sillä ajatuksissa olen jo vähentänyt paljon.

Tätä kirjoittaessani valtava varispopulaatio lensi talon edessä olevan koivikon koivujen latvoihin ja vieressä olevan talon katolle.

Lopetan tämän typerän postaukseni tähän. Saamattomuuteni kuristaa minua juuri nyt. Mutta ehkä sellaisia aikoja tarvitaan myös.  Olen myös erityisen kyllästynyt Suomessa vallalla olevaan pelotteluun, kauhukuvien ylläpitämiseen kaikilla elämän osa-alueilla koskee asia säätiloja, ikääntymistä, pakolaisia, valtion velkaantumista, liukkautta, terveysongelmia, lamaa, rakennusten purkamista, ihmisten mokia, sotia, tietokoneita, verkkoja, viruksia, tekoälyä jne.  Jotenkin vain maailma meillä on kääntynyt omituiseen asentoon, syynä ovat tietysti maailman ja kotimaamme uutiset, tyhmä eduskunta ja tyhmät ihmiset ja median uutisten valikointi. Onneksi lehdissä, varsinkin Hesarissa, kirjoitetaan myös paljon positiivisista asioista, jotka sentään lohduttavat.

Jatkan tulevalla viikolla työlistani purkamista ja ehkä loppujen lopuksi jatkossa osaan taas kirjoittaa muistakin asioista. Tosin niitä historiallisia juttuja, joista olen paljon kirjoittanut, myös jatkuvasti vähätellään, kun ihmisten pitäisi elää vain tässä ja nyt.

Sopisiko otsikoksi "Musta vai valkoinen maailma"? Kun olen lisännyt näitä tämän alkukuun valokuvia, se voisikin olla "Häivähdys auringonvaloa", koska aurinko pilkahtaa useimmissa kuvissa.

 

Ristiriitainen vuodenaika

Voisi ehkä sanoa, ettei minulla ole ajanhallinta käytössä, kun aloitan uuden postauksen kirjoittamisen enkä paneudu tärkeämpiin asioihin. Tekemistä pursuaa eteeni joka suunnalta. Tai sitten minuun on iskenyt vanhuuden yleinen vika, että yksikin sovittu asia viikon aikana, varaa koko viikon eikä voi siihen sopia mitään. Mutta ehkä kirjoitan saadakseni sisäisen maailmani taas järjestykseen, rentoutuakseni. Sitten jaksan taas mennä eteenpäin ja tehdä kaiken, mitä olisi tehtävä.

Vanha lapioni...

Jos lapsilla ja nuorilla on älypuhelimista johtuvia ongelmia, niitä voi olla myös vanhemmilla ihmisillä. Niistä muodostuu helposti keskipiste, koska ne ovat usein lähes ainoa väline olla yhteydessä toisiin ihmisiin. Joinakin päivinä ainakin.  Jos on itse aktiivinen verkossa, niin sitä kautta tulee myös paljon viestejä, kommentteja ja tykkäyksiä. Silloin saattaa myös itse aktivoitua. Jos on hiljaa, älypuhelinkin vaikenee. Tosiasia on myös, että ihmiset kieltävät riippuvuutensa, jos sitä tällaisena aikana voi kutsua riippuvuudeksi. Uutisten seuraaminen on myös samanlaista. Samoin TV:n katselu ja kaikki vastaava.

Millä sitten korvaamme sen kaiken. Menemme ulos luontoon, otamme kuvia, joita jaamme eteenpäin. Niistä tykätään tai ei. Olemme taas kiinni puhelimessa. Me kaikki syyllistymme tähän, se kuuluu tähän aikaan. Aivan kokonaan ei voi poistua. Minä olen samassa liemessä. Vaikka pidänkin lyhyitä taukoja.

Tätähän odotan...

Läppäri on myös melkein älylaite, mutta kun kirjoitan valkoiselle Wordin sivulle, se on kuin ennen vanhaan kirjoituskoneella kirjoittamista, mutta tuhat kertaa helpompaa. Joinakin päivinä kirjoitan pätkän tunnelmistani Moleskine (tuotemerkki) päiväkirjaan. Päiväkirjaan kirjoittaminen on harventunut. Kirjoitan myös muualle, vihkoihin, kalenteriin, sähköpostiin ja sitten älypuhelimella Instagramiin ja Facebookiin. Välillä kirjoitan jopa omaan mieleeni. Oikea käteni on vanha ja keskisormet vääntyneet ja välillä kipeät. Joskus, kun satutan muuta työtä tehdessäni kättäni, kynällä kirjoittaminen on vaikeaa.

Maailma on muuttunut hirveästi ja nopeasti. Harvalla nykyään työelämässä olevalla on pitkää perspektiiviä menneeseen aikaan. He sanovat ehkä, että politiikan ja hallitusten pitäisi korjata kaikki yhteiskunnan ongelmat, jotka se on myös aiemmin aiheuttanut. Joskus on tuskallista seurata ja/tai lukea tällaisia ajatuksia. Harhaan johtaminen median ja ihmisten kautta on tätä päivää. Toisaalta, jollei ole asioista perillä, ihminen voidaankin johtaa harhaan. 

Kännyköitä 8.12.2009

Moni muu minun lisäkseni kirjoittaa rentoutuakseen. Minulla on monenlaista kirjoittamista; välillä purkaudun, toisinaan pohdin mennyttä aikaa ja historiaa, sukuja, sitten taas omia tekemisiäni ja jokapäiväistä elämää. Aiemmin kirjoituksissani oli enemmän meditaatiota. Erilaisina aikoina tarvitsemme erilaisia välineitä. Keskeneräisiä kirjoituksia on myös odottamassa kuten myös ideoita uusista kirjoituksista. Ideat saavat voimaa nukkuessani. Aika ja voimat eivät aina riitä.

Tänään puran ja järjestelen ajatuksiani. Eilinen päivä oli ainakin vähän kaoottinen. Soitin aamulla liikkeeseen, jossa olen aina syksystä 2018 säilyttänyt autonrenkaitani. Hintaan on sisältänyt kausisäilytys, renkaiden vaihto ja auton pesu. Palvelu oli aina moitteetonta. Vuosi sitten liikkeen omistaja vaihtui. Syksyllä hinta oli jo noussut, mutta kohtuullisesti. Palvelukin pelasi. Nyt sain ajan kuten aina ennenkin lähes saman tien. Mutta maksu oli noussut lähes 50 prosenttia ja kaikki osaset eli renkaanvaihdot ja pesu oli eroteltu kokonaishinnasta.  Kauhistelin hintaa, joka sitten muuttui korkeaksi nousseen säilytyshinnan osalta alemmas. Pyysin hetken miettimisaikaa, työkin oli vielä kesken. Lopulta tein päätöksen luopua säilytyksestä ja talvirenkaat nostettiin auton perälle ja kaikki tavara siirrettiin sieltä penkeille. Vielä siinäkin vaiheessa kuten jo vähän aiemmin, hintaa edelleen soviteltiin parinkin henkilön toimesta (soittelivat aina välillä muualle) sanomalla, että uusi hinta oli vain minulle. Sanoin, että minähän olen jo tehnyt päätökseni. Renkaat oli vaihdettu ja auto pesty. Ajoin pois ja sijoitin renkaat taloyhtiön ulkovälinevarastoon, jossa en ole aiemmin säilyttänyt mitään. Kaikki liikkeen omistajat ovat olleet ulkomaalaisia. Nyt ympärilläni hääri neljä miestä, joista vain pari osasi jonkin verran suomen kieltä. Oli vähän sääli, että jouduin luopumaan. Tosin sanoin lähtiessäni, että tulen takaisin, jos niin päätän myöhemmin. 

3.12.2009 Niin me kaikki minä mukaan lukien paitsi en koskaan innostunut pelaamisesta.

Kävin sen jälkeen rauhoittumassa lapsenlapseni luona. Hänen lapsensa olivat päiväkodissa ja nuorin oli päiväunillaan. Tutkimme hänen laajaa sisäkasvimaailmaansa ja siirryimme sitten puutarhaan tutkimaan maasta nousevia kasveja, joista osalla on yhteys entiseen puutarhaani. Kuvasin vanhoja työvälineitäni, jotka annoin hänelle. Kaikkein mieluiten hän olisi aikoinaan ostanut taloni ja puutarhan, mutta hinta oli sen verran kova, ettei pystynyt siihen. Enkä minäkään voinut olla avuksi. Mielenkiintoista oli, että puhuessamme unista, hän kertoi, että niissä hän oleskelee useimmiten siellä minun talossani ja puutarhassani. Minähän olen lapsuuden kodissani ja sen ympäristössä, jota kiertelen jatkuvasti. Hän oli muuttaessani taloon kesällä 2000, vasta 6-vuotias ja perhe asui lähistöllä.

Puhuimme muistakin mielenkiintoisista asioista kuten mielikuvituksesta. Pitääpä jatkaa, kun seuraavan kerran menen ihailemaan kevään tuloa hänen puutarhaansa.

Lähtiessäni ajamaan kotiin, katselin, kuinka rakastamani sepelkyyhkyt lentelivät siinä lähistöllä.  Olisinko jo rauhoittunut ja saatan pian jatkaa tehtäviäni, joita toden totta riittää.  Ruokakin kypsyy uunissa.

Kun vihdoin pääsen julkaisemaan tämän postaukseni, on jo keskiviikko. Uupumukseni on huipussaan ja tekemistä riittää. Uloskin pitäisi ehtiä. Kodin pölyt tulevat joka paikasta vastaan. Kaikki tuntuu kaatuvan päälle. Onko kevät ollut aina tähän aikaan näin ristiriitainen ajankohta? Ensin se tuntuu kivalta, sitten ei enää. 

Oli todella kiva tavata lauantain sukukokouksessa Eila, joka täyttää syksyllä 94 vuotta.