maanantai 19. elokuuta 2019

Grande tour - Jamboree 1937


Joskus alan itselleni yllättäen taas kerran yrittää saada järjestystä arkistoihin. Juuri koulun aloittanut lapsenlapseni myös huomautti ”varastohuoneen” järjestyksestä. Hänen mielestään minun pitäisi siivota pöytä, jotta siinä voisi tehdä jotakin. Olisin voinut huomauttaa hänelle, että hän on käyttänyt lattiaa omana verstaana. Sekin pitäisi siivota. En sanonut, hän saa leikkiä täällä suhteellisen vapaasti. Siihen on aivan pienestä pitäen sisältynyt tavaroideni tutkiminen, mikä jatkuu edelleen.

Ennen matkaa oli kotona tehtävä heinätöitä.

Kun olen ollut huonommassa kunnossa, kärsivällisyyteni on ollut joskus koetuksella. Loppujen lopuksi olen hiljaa päättänyt olla liikaa sekaantumasta asiaan. Lapset kasvavat nopeasti. Harrastukset muuttuvat, elämä muuttuu. Olen nähnyt sen vanhempien lastenlasteni kohdalla. Jonakin päivänä mummi ei herätä enää sen kummempaa kiinnostusta.

Koska olen monta kertaa tainnut mainita, että vaihdan huoneen isomman makuuhuoneen kanssa, niin lapsenlapset vain tarjoavat apuaan. Ei se ole sen kummempaa. Se on vain ihanaa.

Isän peilikuva Ariadne hytissä jäi epäselväksi. Mutta samat harrastukset oli isällämme kuin tyttärillä.

Tyhjensin yhtä laatikkoa, johon olen kerännyt ”aarteita”. Minun aarteeni ovat aina paperisia, kuvia ja tekstiä. Jokainen aarre johdattaa tarinaan. Tällä kertaa palaan taas vanhempiini. He asuivat loppuelämänsä Hämeenlinnassa Palokunnankadun numerossa 24 eli aivan keskellä Hämeenlinnaa.

En aivan tarkalleen muista, milloin he muuttivat sinne maalta, mutta joka tapauksessa siinä 1980-luvun puolivälissä eläkeikäisinä. Äiti täytti 70 vuotta 1985, isä oli kolme vuotta nuorempi. Kun nyt ajattelen vanhempieni osalta tuota aikaa, niin en voi olla vertaamatta sitä omaan elämääni tai monen muun tuon ikäisen elämään. Vanhasta luopumista ja uuteen siirtymistä.

Mielessäni on outo tyhjiö sillä paikalla. Tiedän syynkin, 1980-luku oli myös minulla kovin ristiriitainen. En lähde tähän asiaan nyt vielä sen syvällisemmin. Kunhan totean, että sen täytyy olla ollut myös vanhemmilleni vaikeaa aikaa kuten myös siitä eteenpäin. Olin itse vielä alle 40-vuotias enkä oman elämäni ja työn ristipaineessa ehtinyt silloin ajatella asiaa sen enempää. Nyt ehdin. Voi olla, että palaan myöhemmin tuohon murroskohtaan.


Valitsen nyt yhden aiheen laatikosta löytyneestä materiaalista. Olen sivunnut aihetta kuvan kera eräässä isäni nuoruuteen liittyvässä blogissa. Tässä linkki ko. blogiin ”Sunnuntaista perjantaihin helmikuussa 1935”. Nyt käsiini osui kuinka monennen kerran harmaakantinen taschenbuch Vereld Jamboree 1937, saksankielinen.

Maailmanjamboreita järjestetään neljän vuoden välein. Se oli järjestyksessä viides. Paikka oli Hollannissa Bloemendaal – Vogelenzang. Voit googlata sen karttasovelluksessa nimellä Vogelenzang (=linnunlaulu).  Se sijaitsee hyvin lähellä tulppaaniparatiisi Keukenhofia. 


1937 järjestetty Jamboree jäi viimeiseksi ennen sotia ja seuraava järjestettiin vasta 1947 Ranskassa. Monen osallistujan maailma oli siinä välissä muuttunut dramaattisesti. Näillä leireille oli tarkoitus ystävystyä eri maalaisten ihmisten kanssa. Koska osallistujamaiden joukossa en nähnyt Saksaa, tarkistin asian. Saksassa partiotoiminta oli kielletty 1935 alkaen ja korvattu Hitler-Jugend-toiminnalla, johon malli oli otettu partiotoiminnasta.

Voin vain kuvitella, kuinka tärkeä tapahtuma oli 19-vuotiaalle isälleni. Leirin kirjanen kertoo kaiken mahdollisen leirillä olevasta. Se sisältää alueen kartan, leirin palvelut, aikataulut, ruoka-aineiden jakelut, ruokaohjeet, vierailupaikkoja jne. 


Ruoanvalmistusta varten jaettiin kutakin päivittäistä ruokalistaa vastaavat aineet, osa koko leiriaikaa varten ja osa päivittäin. Esimerkiksi keskiviikkona 28.7.1937 eli leirin ensimmäisenä päivänä valmistettiin vihanneskeittoa ja riisiä raparperilla. Lounas oli tuona päivänä vain puolet päivittäisestä annoksesta. Ilmeisesti, koska oli aloituspäivä. Lisäksi tuona päivänä tarjolla oli puoli annosta juustoa. Joka päivälle oli tarjolla tuoreita hedelmiä.

Kustakin ruokalajista annetaan tarkat valmistusohjeet.  Ruoka-aineet ja valmistukseen tarvittava polttopuu oli maksullista. Aineita oli mahdollista vaihtaa toisten ryhmien kanssa. Kasvissyöjät, israelilaiset ja intialaiset mainitaan.

Siinä Suomi-pojat keskellään hindupartiolainen.

1937 Jamboreella oli noin 28.750 osallistujaa. Suomesta osallistui  kirjasen mukaan 70 henkilöä, paitsi, että isä on korjannut luvun olemaan 72. Suomalaiset majoittuivat sublager 1:een, joka oli merkitty keltaisella. Samassa osastossa oli myös hollantilaisten, tanskalaisten, ranskalaisten, kiinalaisten ja englantilaisten osastoja. Niitä oli muuallakin, koska varsinkin Hollannista, Ranskasta ja Englannista oli valtavan paljon edustajia. Liitän tähän kartan kuvan, josta selviää koko alueen rakenne.

Tässä unkarilaisten kanssa.
Leiri päättyi elokuun puolessavälissä eli se kesti runsaat kaksi viikkoa.  Robert Baden-Powell (1857 – 1941) perusti partioliikkeen 1907.  Kirjasen etusivulla löytyvät allekirjoituksella BadenPowell of Gilwell hänen sanansa leirille. Niistä ensimmäinen oli se, että leirin päätarkoitus oli se, että eri maista tulevat partiolaiset tapaavat toisiaan, tutustuvat ja ystävystyvät. Taustalla on rauhanajatus. Jamboreen osallistujille lienee Baden-Powellin tapaaminen tai näkeminen leirillä ollut merkittävä tapahtuma. 

Helsingin Sanomien aikakoneesta löysin 12.4.1937 julkaistun, Reino Aalto-nimisen henkilön kirjoituksen tästä leiristä. Pääset lukemaan sen tästä, mutta lukeminen vaatii tunnukset Helsingin Sanomiin. Otsikko on ”Telttakaupunkeja”. Alaotsikossa mainitaan ”Kuningatar Wilhelmina ensi kesän Jamboreen suojelijana- Leiri pidetään ”Linnunlaulussa” Hollannissa – 65.000 kaupunki pystytettiin päivässä – 35.000 poikaa asui teltoissa Unkarin valtiohoitajan kesäpalatsin puistossa – Huimaavia suunnitelmia”.

Reino Aalto Ariadnella.

Kun selaan Helsingin Sanomia pidemmälle, selviää, että Reino Aalto on ollut Suomen Jamboree-komitean puheenjohtaja ja partionjohtaja. 21.8.1937 HS kirjoittaa, että leirille osallistuneet palasivat hl. Ariadnella takaisin kotimaahan. Em. retken johtaja kertoo siinä vaikutelmia upeasta leiristä ja matkasta. Jamboreen jälkeen suomalaiset retkeilivät Hollannissa, josta he lähtivät 12.8. He vierailivat lyhyesti Brysselissä ja samana iltana saapuivat Pariisiin, jossa he viettivät kolme päivää. 

Ariadnen hytti.

Paluumatkalla joukko vieraili Berliinissä ja Stettinissä, jossa he nousivat Ariadneen. Laivassa he saivat kokea kapteenin ja henkilökunnan  taholta erityistä ystävällisyyttä.

Löydän vielä kirjoituksen HS 16.7.1937, jossa kerrotaan, että matka alkaa laivalla Turusta Tukholmaan 27.7.  Laiva oli muuten nimeltä Brynhild. Se selviää isäni valokuvista. Samaisella laivalla vietiin sodan aikana sotalapsia Ruotsiin. Tässä linkki laivan tietoihin. 

Tukholmalaisia poliiseja.


Tukholmassa tutustutaan yksi päivä tutustuen nähtävyyksiin. Illalla jatketaan Malmöhön ja sieltä Kööpenhaminaan ja Hampuriin, josta sitten matkustetaan junalla Amsterdamiin, jonka lähellä leiri sijaitsee. Joukko viettää leirillä 12 päivää. Artikkelissa kerrotaan myös jatkosuunnitelma, joka oli jo tuolla aiemmin. Pariisissa matkan isäntänä toimi Ranskan Partioliitto, joka on suunnitellut suomalaisille ohjelman.

Kuvassa vasemmalla iso partiojohtaja Tri Donner (Sven E. Donner)

Kirjaan tähän vielä oikeastaan itseäni varten kirjoituksen HS:ssä 6.5.1937, jossa kerrotaan partioliikkeen valtavasta nousun ajasta. Siinä mainitaan myös, että Jamboree-leirille lähtevä Suomen edustusjoukkue on ensimmäinen kautta aikojen.

Tätä kirjoittaessani monta ajatusta heräsi. Olen vuosien mittaan ajatellut usein myös partiolaistoimintaa. Ehkä se ajatus alun perin lähti isästä. Mitään ei koskaan toteutunut, ei omalta osaltani, ei lapsieni osalta, ei vanhimpien lastenlasten osalta. Entä voisiko nyt koulun aloittanut liittyä sudenpentuihin?

Leirin pohjapiirros. Suomalaiset vasemmassa ykäkulmassa mustalla merkityssä leirissä.

Taschenbuchin sivulla 73 on teksti otsikolla ”Album”, joka kertoo, että viimeistään lokakuussa 1937 ilmestyy virallinen muistokirja otsikolla ”Jamboree Logboek 1937”. Se on 180-200 sivua paksu ja sisältää runsaasti valokuvia ja piirustuksia. Tilaushinnat ja osoitteet on myös mainittu. Tuo Albumi olisi kiva nähdä. Googlaamalla selviää, että sellaisen saisi vaikkapa Amazonilta käytettynä 35 euron hintaan. Paljon muutakin tietoa löytyy. Jos jään niihin kiinni, en saa tätä asiaa koskaan käsiteltyä.

Tässä linkki yhteen leiriä koskevaan videoon. Niitä löytyy muitakin.

Mutta nyt kaivan esiin sen isän valokuva-albumin, jossa on runsaasti tähän liittyviä valokuvia. Sieltä selviää monta asiaa lisää. Kuvien skannaaminen on valitettavasti vielä tekemättä, mutta teen sitä nyt kirjoittamisen välissä.  Isä lienee ostanut albumin Berliinistä, jossa he vierailivat. Berliinistä hän osti myös albumissa olevia pieniä korttikuvia eri nähtävyyksistä. Albumi on siitä mukava, että jokaisen kuvan alla on selostus. Selostukset puuttuvat mm. isäni sotakuvista. Liitän tähän blogiini vain osan albumin kuvista.

Ariadne Tallinnassa.


Puolalaiset laivastovieraat Tallinnassa.

Hänellä on todellakin ollut juuri ostettu kamera mukanaan, se sama, joka oli 1950-luvun lopulta minun kamerani.  Kamera ovat edelleen tallella. Oy Foton 1937 valokuvaustarvikeluettelo, joka hänellä on ollut luettelon päälle kirjoitetun tekstin mukaan Pariisissa, Haagissa, Berliinissä, Kööpenhaminassa, Tukholmassa, Tallinnan ja Helsingissä ei sisällä juuri kyseistä kameramerkkiä, mutta useita vastaavia. En nyt ehdi tutkia kameraa syvällisesti enkä voi olla edes varma, oliko hänellä mukana juuri kyseinen kamera vai joku vastaava lainassa. Osa kuvista on hämäryydestä tai liikkeestä johtuen epäselviä, osa aika hyviä. Tai kuvat ovat huitaisten otettuja, innostuksesta kuten minulla käy matkoilla tai muissa tärkeissä tapahtumissa.

Pariisin maailmannäyttely.

Pariisissa oli 1937 suuri maailmannäyttely, josta löytyy paljon tietoa netistä vaikkapa tämän linkin takaa. Huomiota herättivät etenkin kansallissosialistisen Saksan ja Neuvostoliiton paviljongit, jotka olivat vastakkain. Espanjan paviljongissa oli esillä Pablo Picasson myöhemmin kuuluisaksi tullut maalaus Guernica. Osasto edusti tasavaltalaista Espanjaa. Maassa käytiin parhaillaan sisällissotaa.

Näkymä Eiffel-tornista.

Entä Suomi? Suomen näyttelyn suunnittelun ja toteutuksen suoritti arkkitehti Alvar Aalto yhdessä vaimonsa Aino Aallon kanssa. Täältä voit käydä lukemassa Suomen osastosta enemmän. Isäni, tosin epäselvistä Eiffel-tornista otetuista kuvista aloin ihmetellä kuvissa esiintyvä rakenteita, jotka googlaamalla paljastivat, että Pariisissa oli meneillään tosiaan suuri maailmannäyttely. 

Oli mielenkiintoista huomata, että isä kävi myös yhdestä kuvasta päätellen ruuhkaisessa Versaillesissa. Kuvia ei ollut sen enempää, joten tuskin partiolaiset tutkivat paikkaa niin tarkkaan kuin siskoni ja minä 2002.

Pariisi  ja maailman näyttelyn rakennelmia.

Berliini oli varmaan erittäin mielenkiintoinen kohde. Olisi kiva nyt kysellä, miten partiolaiset sen kokivat. Näkyikö juutalaisten jo alkanut vaino mitenkään? Nähtävyydet olivat tosin hienoja. Yhdessä kuvassa hän mainitsee, että siellä ajettiin 110 km/t Saksan kuuluisilla autostradoilla (se oli jo menomatkalla). Hän mainitsee myös Tempelhofin ”U” Untergrundbahnin eli maanalaisen. Sanssoucin linnasta on erityisen paljon ostettuja kortteja. Se olisi muuten kiva joskus nähdä. Ehkä unessa.

Berliinin Sanssoucin sisäänkäynti



Berliinistä matkattiin Pommerissa sijaitsevaan Stettiniin, josta Ariadne-laiva lähti Tallinnan kautta Helsinkiin. Stettin oli saksalaisen anoppini kotikaupunki, mutta se kuuluu nykyään Puolaan ja on ollut vuodesta 1946 alkaen Szczecin. Kaupunki oli vuosisatoja kuulunut Saksalle ja jopa lähes vuosisadan Ruotsille (1600-1700-luvut).

Tallinnasta on muutama satamakuva. Oli mukava palata kotiin: ”Mikä riemu – Pohjolan valkea kaupunki näkyy.”

Tätä kohtaa olen silloin tällöin Helsingissä kuvannut itsekin tämän kuvan innoittamana.


Albumissa oli kuvia myös Latviasta.  Helsingin Sanomista selvisi, että kysymyksessä oli partiolaisten seuraava vuonna 1938 retki Latviassa pidettävälle partioleirille. HS 9.7.1938 kirjoitti, että retki lähtee kuukauden päästä ja retken johtajana toimii partiojohtaja ja opettaja Toivo Laaksonen. HS 31.7.1938:ssa oli valokuva ranskalaisista partiojohtajaista , jotka olivat edellisenä päivänä saapuneet Helsinkiin Tallinnasta ollen kauttakulkumatkalla Ruotsiin vierailtuaan Liettuan ja Latvian partioleireillä.

Tässä Olli ja isä. En nyt löydä sitä 1970-luvun kuvaa, jonka minä olen ottanut. Ehkä se on vielä skannaamatta kuten tuhannet muut.

Olipa partiotoiminta kovin vilkasta noina sodan alusvuosina. Latvian matkalla syntyi uusia ystävyyssuhteita, koska tytöt lähettivät sieltä kortteja jälkikäteen. Veljesvaltioiden kohtalo muuttui sotien takia, kun maat menettivät itsenäisyytensä.  Luodut yhteydet katkesivat. Varmaan monet muutkin partiolaisyhteydet päättyivät. Erään kuvissa esiintyvän miehen isäni tapasi meillä kotona 1970-luvulla. Yritin kerran selvittää, kuka tämä Olli oli.

Berliini. Tuntemattoman sotilaan hauta.

Muutaman vuoden kuluttua koko Eurooppa oli raunioina ja täydellisen muuttunut. Tämä oli isäni grande tour ennen toista suurta matkaa, vuosien sotaretkeä. Millaiseksi elämä olisi muodostunut ilman sitä jälkimmäistä matkaa? Tuskin minua ja sisaruksiani olisi edes olemassa.

Tässä ajetaan 110 km/tunti Saksassa.


tiistai 13. elokuuta 2019

Kulttuurin takana ja edessä


Eräs vaikeimpia asioita ihmisen elämässä on ymmärtää toisia ihmisiä, nähdä asioiden taakse, kohdata kaikista vaikeimmat asiat. Elämä ei ole toden totta tasaisella tiellä kävelemistä vaan siihen kuuluu alituinen kompuroiminen ja joskus kaatuminen. Oman itsensä tuntemaan oppiminen vie myös koko elämän eikä ole varmaa olemmeko koskaan valmiita. Ajattelen, että pitää olla myös valmis jättämään elämä kesken kaiken, kuolla, vaikka suunnitelmat eivät ole toteutuneet ja tehtävät valmistuneet. Näemme usein käyvän niin lukiessamme jonkun tunnetun ihmisen muistokirjoitusta.

Kaikki kuvat tässä blogissa ovat suunnilleen samalta päivältä kuin nyt eli 13.8-14.8 vuosina 2010-2011. Tämä kuva on 14.8.2010 kävelylenkkini varrelta. Tähän aikaan viljapellot kutsuvat!

Anteeksi lukijani, että kirjoitan välillä tällaisia itsestään selvyyksiä, jotka te varmasti tiedätte paremmin kuin minä. Itse asiassa, joskus on vaikea päästä kirjoittamisen alkuun. Oliko se aasin silta, jota silloin käytämme. Toisaalta tuohon alkuun sisältyy aika paljon sellaisia asioita, joita olen alitajuisesti viime aikoina myös pohtinut. Tänä kesänä.


Nilkkani on rajoittanut minua, vaikka joskus jopa ajattelen sen olevan vain tekosyy olla menemättä kaiken maailman pippaloihin ja yrittää keskittyä elämään tässä ja nyt, rauhoittua. Toisaalta olotila on kovin tuttu jo viime syksystä alkaen. En vain ymmärtänyt sitä täysin tai en ehkä hyväksynyt ajatusta vaan kielsin sen kunnes se oli kohdattava.

Asioiden ja ilmiselvien totuuksien kieltäminen on inhimillistä. Vaikenemisen ja kieltämisen perimä on meissä suomalaisissa todella syvällä. Se luikertelee kaikkeen toimintaamme.

12.8.2010 piti vaihtaa verkkokeinu. Vanhemmat lapsenlapseni ovat jo aikuisia.

Tänään kirjoitan joistakin viime aikoina mieleeni juolahtaneista asioista, joista kaikista voisin kirjoittaa paljon enemmän. Kaikki aikanaan. 

Viime viikolla kolmas lapsenlapseni aloitti koulun. Jouduin voimakkaasti mukaan alkuun eikä ole ollenkaan pois suljettu, että se jatkuu tällä viikolla. Tuollaiset hetket vievät auttamatta ajattelemaan omia kokemuksia koulun aloituksesta ja miten hankalaa ja raskasta oli omien lasten koulun alkaessa. Kaikki kokemukset poikkeavat toisistaan, mutta jotakin yhteistäkin löytyy.

Mummo antoi vihdoin avata säästölippaat. 12.8.2010

Mieleemme jäävät voimakkaimmin kaikki iloiset asiat. Minua nauratti, kun näin jälleen itseni 7-vuotiaana istumassa kotini keittiön lattialla punaisen salkkumallisen koululaukkuni kanssa. Siihen aikaan koululaisilla ei ollut vielä reppuja. Oli keskiviikko 1.9.1954. Netistä löytää nykyään kuvauksia tuon ajan päivistä, tapahtumista, ilmiöistä ja ihmisistä. Tuona vuonna omassa kansakoulussani oli 1. luokan oppilaita vain 10, mikä saattaa olla aika vähän, kun ajattelemme tuota aikaa, jolloin suuret ikäluokat aloittivat koulunsa. Edellistä vuosikertaa eli 1946 syntyneitä olikin muutama enemmän. Olen kirjoituksissani aiemmin usein sivunnut omaa kansakouluani eli Kaloisten kansakoulua Rengossa. Rakennukset ovat vielä tallella, mutta koulua ei niissä ole enää aikoihin käyty.

Tuhkalan puistoa Lahelassa 14.8.2010

Isäni kävi aikoinaan 1920-luvulla samaa kansakoulua, isovanhempani lienevät käyneet koulunsa muualla Rengossa, mutta kyllä hekin osasivat lukea ja kirjoittaa. Sitä edeltävässä sukupolvessa lienee ollut jo enemmän luku- ja kirjoitustaidottomia. Vanhoista asiakirjoista näen, että ainakaan isovanhempieni vanhemmat eivät osanneet kirjoittaa, koska viralliset asiakirjat on allekirjoitettu puumerkillä. Kansakoulut alkoivat kiertokouluista ja vasta 1800-luvun lopulla pitäjään alettiin perustaa ”korkeampia kansakouluja”.  Kirjoitan aiheesta ehkä joskus myöhemmin lisää. Täältä pääset lukemaan kansakoululaitoksen historiaa. 

Arttu ahkerana 12.8.2011.

Vahvan muiston mukaan istuin siis punaisen laukkuni kanssa keittiön lattialla. Olin tullut koulusta ja olisin halunnut lähteä sinne heti uudelleen. Olin innoissani. Omat lapseni ja lapsenlapseni ovat ennen koulua olleet päiväkodissa ja nykyään myös esikoulussa, joten kokemukset ovat toisenlaisia. On myös ero siinä, että minun lapsuudessani maaseudulla vanhemmat olivat kotona, mutta myöhemmin äidit olivat töissä tai jopa usein yksinhuoltajia. Silloin koulun alku oli huomattavasti vaikeampaa, jopa tuskallisen vaikeata kuten jo päiväkotiaika. Työläisten ja toimihenkilöiden työpäivät erosivat. Useimmat lapset tuotiin päiväkotiin varhain aamulla.  Toin aina lapseni viimeisenä päiväkotiin ja hain viimeisenä. Käytännössä olin myös aina huolehtimassa asiasta yksin.  Näen itseni työntämässä rattaita paksussa lumessa viedessäni lasta hoitoon. Toisaalta näen myös, kuinka kannoin lumisateessa tytärtäni halki Riihimäen kotimatkalla päiväkodista. Jouduin vielä palaamaan takaisin, koska olin unohtanut laukkuni päiväkotiin. Lumisateet ja lumi tuntuvat usein vahvistavan muistoja. Tuolloin oli alkutalvi 1973 ja tyttäreni oli 4-vuotias.


Paljon muitakin muistoja tulee mieleen, yksittäisiä hetkiä. Ne voivat olla asioita, jotka palaavat joskus uniin symbolisella tasolla. Emme koskaan pääse menneisyydestämme eroon. Silti meidän on vaikea mennä toisen ihon alle ja kokea ja tuntea hänen kokemuksensa. Vasta vanhana saatamme ymmärtää siitäkin jotakin, mutta emme aiemmin. Olen silloin tällöin jopa näissä kirjoituksissani yrittänyt asettua omien vanhempieni ajatusmaailmaan. Emmehän silloin puhuneet emmekä nytkään puhu asioista vapaasti voidaksemme olla lähempänä toistemme maailmaa. 

Puhumattomuus on siis edelleen tabu. Saatamme puhua välikäsien kautta, mutta emme keskustele suoraan. Opetamme saman tavan lapsillemme. Ihon alle on vaikea nähdä, kun on kiire ja muut asiat ovat päällimmäisenä. Kirjoittaminen, piirtäminen tai mikä tahansa taiteilu ovat oiva väline itse kullekin käsitellä tai tuoda sisälle jääviä asioita näkyviksi, myös toisten nähtäviksi. Jollei sitten sitäkin pidetä liiallisen avoimuutena ja paljastamisena kuten minun blogejani jotkut saattavat pitää.


Nyt jo lähes unohdin, mistä muusta minun piti nyt kirjoittaa. Ehkä ne iheet tällä kertaa jäävät vain maininnaksi, joihin saatan palata joskus myöhemmin. Molemmat liittyivät karjalaiseen verenperintööni. Muuten, vaikka karjalaisia saatetaan kuvailla avoimiksi ihmisiksi, tuo puhumattomuuden ja sulkeutuneisuuden perintö koskee myös heitä. Voi tuntua, että he ovat erilaisia, mutta huit hait. Hyvin he silti ovat sopeutuneet uusiin olosuhteisiin jouduttuaan jättämään kotiseutunsa iäksi.  Jotkut ovat jopa unohtaneet täysin alkuperänsä ja juurensa. Toisaalta monet muutkin ylipäänsä eivät jaksa olla kiinnostuneita juuristaan. Eikä tietysti tarvitsekaan. En yritä mitenkään tässä puolustella omaa suurta kiinnostustani.


Tuusulassa vietettiin viime viikolla valtakunnallisia kotiseutupäiviä.  Samalla Kotiseutuliitto täytti 70 vuotta. En osallistunut mihinkään tilaisuuteen, vaikka kaikki tapahtui tässä lähistöllä vain kivenheiton päässä. Aihe sinänsä on kiinnostanut aina. Osallistuin sentään kuuntelemalla avajaispäivän 8.8.2019 ”Kulttuuri liikuttaa”-seminaarin annin. Kyllä kannatti. Tässä linkki taltioituun seminaariin. Suosittelen. Kaikki osuudet olivat todella hyviä.

Kun luennoitsijat kertoivat omista kotiseuduistaan, niin en voinut olla ajattelematta jälleen kerran omia tuntemuksiani. Museoviraston erikoisasiantuntija Leena Marsio palautti mieleeni aineettoman kulttuuriperinnön. Olen joskus jakanut siitä linkkejä Facebookissa ja miettinytkin asioita, mutta nyt kävin tarkemmin tutustumassa laajaan materiaaliin. 

Ystävä kuvaamassa puutarhaani 12.8.2011

Unescon yleiskokous 2003 hyväksyi sopimuksen aineettoman kulttuuriperinnön suojelemisesta.  Sopimukseen on liittynyt 177 valtiota. Suomessa luettelointi on aloitettu 2016. Tähän mennessä Suomen elävän perinnön kansalliseen wikiluetteloon yhteisöt ja järjestöt ym. ovat ilmoittaneet runsaasti aiheita. Unescon luetteloon Suomi voi vuosittain ehdottaa vain yhtä aihetta. Opetus- ja kulttuuriministeriö on ehdottanut tältä vuodelta kohteeksi saunomista. Ensi vuodelle on ehdotettu kaustislaista viulunsoittoa. Tästä linkki kyseiseen kohtaan.

Tuusulan taiteiden yö oli sinä vuonna 12.8.2011.
 
 
Sivuilla on valtavasti tietoa, jota en edes yritä täällä sen enempää kommentoida. Luentoa kuunnellessani minulla välähti. Kukaan ei ole vielä ehdottanut monimuotoista, rikasta luovutetun alueen edelleen elävää karjalaisuutta.  Kun nykyään puhutaan karjalaisuudesta, tarkoitetaan yleensä nykyisen Suomen Pohjois- ja Eteläkarjalan karjalaisia,  ei siirtokarjalaisista ja heidän jälkeläistensä ylläpitämää kulttuuria. Karjalan liitto tarkoittaa sillä seuraavaa (kopio liiton sivulta): ”Karjalaisuus on elämää, toisen ihmisen huomioimista, tietoisuus suvun juurista, elämäntapa, kodin ja suvun perintö, runoja, lauluja, taidetta, unelmia, uuniruokien, potatkakkaroiden ja riisryynpiiraiden tuoksua. (Karjalan Liiton aluevastaavat)”.

Minun käsitykseni on laajempi, mikä tulee esille myös avatessa Karjalan liiton sivuja eteenpäin. Onpa vaikea aihe laajuutensa vuoksi. Entä ”karjalainen identiteetti” tai ”karjalaisuus ilmiönä”. Välähdykseni tuli nyt kuitenkin kirjattua tänne blogiini.

 
Ystävän taidetta.


Toinen asia, jota tulin miettineeksi viikolla. Koska minulla on DNA-tulosten mukaan juurissani eniten suomalaista, balttilaista ja itä-eurooppalaista perimää eikä juuri mitään viitteitä Venäjään, niin aloin taas kerran pohtia, mistä sukunimi Sirkiä (äitini sukunimi) voisi tulla. Ajatteluni lähtökohta oli eräässä Karjala-lehdessä 2007 olleessa artikkelissa, joka osui lehtileikevarastosta käsiini. 

”Muinaispreussiheimot Suomen asuttajina keskiajalla”-otsikon alla Ilmari Kosonen käsitteli aihetta. Hän kirjoitti, että Muinais-Preussista lähteneet pakolaiset ja Liivinmaalta lähteneet suomenheimoiset olivat merkittävä ryhmä Suomen asuttajina keski-ajalla. Hän mainitsee, että se näkyy myös vahvasti suomalaisessa suku- ja paikannimistössä. Artikkelista ei tässä sen enempää. 


Mutta se vei minut tutkimaan sanojen etymologiaa. Sirgis ja Zirgis liittyy baltialaiseen sanastoon tarkoittaen hyvää ja kaunista hevosta. Zirgas-nimellä se esiintyy liettuan kielessä ja taas Sirgas on vanha preussilainen oria tarkoittava sana.  Siellä mainitaan myös eloisa, minkä me voimme kääntää sirkeäksi. Tässä linkki latvialaisen zirgs-sanan etymologiaan. Tein siitä oman tulkintani. En ole koskaan hyväksynyt sitä, että sukunimi olisi tullut nimestä Sergei kuten jotkut ovat osoittaneet. 
 
Meidän tuntemat ensimmäiset Sirkiät ovat olleet ratsumiehiä ja tulleet sodasta Kuolemajärvelle  ja Uudellekirkolle. Ei sitten mikään ihme, että tuollainen sana olisi tarttunut nimeksi 1700-luvun alkupuolella, jollei nimeä ole aiemmin ollut. 

Muut pohdinnat jäävät sitten myöhempiin blogeihin.