Se on vain yksi vanha valokuva

Jokaiseen vanhaan ja miksei uudempaankin valokuvaan sisältyy paljon asioita.  Tuoreemmat omat valokuvat herättävät paljon muistoja juuri siitä tai sitä ympäröivistä hetkistä ja ajankohdasta. Olen kyllä vähän ajatellut, että tapani ajatella ja käsitellä asioita on ehkä vain omani enkä saa yleistää sitä koskemaan kaikkia muita. Voi toki olla, että joku lukijoistani huomaa samanlaisia ”oireita” itsessään. Olen tavallaan luonut oman maailman kuvien ympärille. Yksi valokuva voi alkaa ohjata koko päivääni, jos nyt minulla sattuu olemaan sille juuri silloin aikaa.

On niin, että mielessäni on meneillään niin monta projektia samanaikaisesti, että toiset asiat jäävät alakynteen. Muu maailma, jota voisin kutsua reaalimaailmaksi vaatii myös todella ison osan. On hoidettava sitä ja tätä asiaa, käytävä siellä sun täällä, pidettävä yhteyksiä, vastattava sähköposteihin, hoidettava keskeneräisiä tai aivan uusia juttuja. Oma perhe vaatii myös aikansa. Tyttäreni saattaa ilmoittaa piipahtavansa pienten poikiensa kanssa, Arttu poikkeaa koulumatkallaan ja pyytää kyytiä.  Ystäväni kanssa käymme kaupassa ja silloin tällöin erilaisissa tapahtumissa.  Joka päivä aamupala, ruoanlaitto ja kaikki kodinhoitoon liittyvät asiat ja niitähän omakotitalossa on paljon enemmän kuin kerros- tai rivitalossa asuessa. Niistä en kovin usein kirjoitakaan.

Katselen Renkajärven suuntaan edellisen kuvan rapuilta. Takana kulkee Rengon raitti.

Eilen illalla erään keskustelun seurauksena mietin taas kuinka monennen kerran, että olisi aiheellista perehtyä paremmin Adob Photoshop Elements-ohjelmaan, jonka versio 5 on koneellani. Vuosien mittaan olen todella harvoin käyttänyt ohjelmaa johonkin erityistehtävään kuvien suhteen. Nyt huomaan, että olen jäänyt kauas kehityksen jalkoihin. Netissä myydään versiota 14 jopa verkkoversiona.  Ilmaisohjelma Faststone on riittänyt omiin pieniin tarpeisiini. Kaiken lisäksi, mistä olisin ottanut sen kaiken ajan?

Itse asiassa  Photoshopissa vierailuni johtui siitä, että selvitin itselleni joitakin teknisiä termejä, jotka eivät millään tahdo pysyä päässäni. Tänä päivänä kaikki valokuvaavat hullun lailla ja jakavat kuviaan milloin missäkin. Näytöllä katsottavia kuvia koskevat aivan eri säännöt kuin paperille tulostettavia. Näytöllä alkuperäinen digikuva  saattaa näyttää liian haalealta, joten sen valaistusta ja värejä voi hiukan säädellä, jotta se vastaa ehkä paremmin todellisuutta. Mutta olen joissakin tapauksissa huomannut, että säätely voikin olla vaarallista kuville, jotka haluaa printattuna tai johonkin julkaisuun. Jääköön tämän pohtiminen tällä kertaa tähän. 

Ulkoisen kovalevyasemalle äskettäin lataamieni kuvieni ollessa nyt ainakin hetken tavoittamattomissani, aloin tutkia sinne aiemmin skannaamiani valokuvia ja osittain skannata niitä uudelleen juuttuen sitten yhteen valokuvaan 1920-luvulta.

Kuva on lähetetty postikorttina hämäläiselle isoäidilleni 22.11.1925 Helsingin Diakonissalaitokselle. Siinä häntä onnitellaan 24.11. johdosta. Lempin nimipäivä. Päivä on edelleen Lempin nimipäivä. Minulle tuntemattomaksi jääneen isoäitini nimi oli Lempi Maria.  Hän oli syntynyt 1891 ja noihin aikoihin hän oli vasta noin 34-vuotias.  Mutta miksi hän on Helsingissä? 

Seuraavassa kuussa 13. joulukuuta 1925 hänen miehensä Kalle Kustaa, isoisäni kuolee keuhkotautiin. Hän syntyi 1879 ja oli kuollessaan 46-vuotias. Nuorin lapsista on vasta 3-vuotias. Vanhin Mirja on 10-vuotias, isäni 7-vuotias, sisar Eila 5-vuotias ja nuorin veli Jaakko siis vasta 3 vuotta vanha.

1800-luvulla ja vielä myöhemmin lukemattomat ihmiset kuolivat keuhkotautiin eli tuberkuloosiin. Taudin kuvauksessa kerrotaan, ettei se tartu helposti. Tartunnan saaneella bakteeri elää elimistössä vuosikausia aiheuttamatta oireita eikä tartu muihin. Riski sairastua on kuitenkin elinikäinen. Olen usein miettinyt, miksi lapset ovat pysyneet terveinä, vaikka molemmat vanhemmat ovat ehkä kuolleet tautiin.  Wikipedian mukaan vain 10 % tartunnan saaneista sairastuu.

Muistan äitini kertoneen lentävästä keuhkotaudista, johon muun muassa sairastui hänen setänsä Taavetin vaimo Elina. Hän sairasti ja kuoli kotonaan siellä Karjalan kannaksen Kuolemajärven Seivästön kylän Tammikossa 13.12.1918.  Elina oli syntyjään Kaukiaisen sukua Koivistolta. Toim. lisäys 2019: Taavetti ja Elina olivat avioituneet 1917 Elinan olleessa 20-vuotias. Lapsi Aarne syntyi heinäkuussa 1918 ja äiti Elina kuoli joulukuussa 1918 vain 21-vuotiaana.

En tiedä, olivatko seuraavat asiat kerrottu äidilleni myöhemmin vai muistiko hän kolme ja puoli-vuotiaana kokemansa niin hyvin.

Hänen mummonsa vei äidin katsomaan sairasta, joka sairasti talossa, jossa äiti oli syntynyt.  Sairaan vieressä oli kulhossa makeisia (bonbon), joita tarjottiin lapselle. Äitini jopa mainitsi tämän Elinan olleen iloinen ja kiva ihminen. Olihan hän kuollessaan tosi nuorikin vain 21-vuotias. Lapsikin oli jo olemassa. Tämä lapsi jäi sitten äidittömäksi ja eli meidän näkökulmastamme katsoen surullisen elämän. Se tuskin oli tuberkuloosin syy, mutta äidin varhainen kuolema oli varmaan haavoittava kokemus. Vastaavanlaisia kohtaloita löydämme menneiltä ajoilta vaikka kuinka paljon.

Aarno Forsiuksen sivuilta saa paljon tietoa keuhkotaudista ja sen hoidosta Suomessa. Tuberkuloosiin voi sairastua tänäkin päivänä. Työelämäni aikainen kolleegani, oman tyttäreni ikäinen Niina on sairastanut tuberkuloosiin ja on jakanut siitä ja parantumisestaan tietoa tubekuloosi.fi-sivustolla videon muodossa.

Jäänee salaisuudeksi, miksi minulle tuntematon mummoni, talon emäntä Rengosta oli Diakonissalaitoksella myöhäissyksyllä 1925. Kortin lähettivät naapurit allekirjoittamalla sen ”Eskolaiset”. Aurora Karamzinin 1867 perustama Diakonissalaitos sijaitsi tuossa vaiheessa jo nykyisellä paikallaan. Millaista inhimillistä tragediaa sisältyykään ihmiskohtaloihin. Voi olla, ettemme ne paljastu meille koskaan.

Ja vain yksi kuva, joka on postikortin kokoinen ilman tietoa kuvaajasta, voi herättää muistoja, arvailuja ja ajatuksia, joille ehkä ajan kanssa saa selvityksiä tai sitten ei. Aika ajoin olen ennenkin tutkinut joidenkin vanhojen valokuvien sisältöä kuten vaikkapa täällä, jossa käsittelen muutamaa em. hämäläisen isoisäni valokuvaa ja isäni lapsuuskuvaa. Muistan isäni kertoneen äitinsä vältelleen valokuvia ja varmaan myös hävittäneen niitä. Monille on tänäkin päivänä vaikea katsoa omia kuviaan. En vaan oikein ymmärrä, miten heidän ajatuksensa kulkevat. Ja mitä he ajattelisivat tänä päivänä katsoessaan julman tarkkoja digikuvia, jotka näyttävät kaikki kasvojen juonteet, rypyt ja löystyneen kaulan.

Valokuva 1920-luvulta on otettu tuolta ylhäältä mäeltä kirkkoa kohti. Nuo ladot seisoivat siinä vielä 1967.

1920-luvun  kuvataan olleen iloisen ja vallattoman. Oli selvitty vaikeista ajoista ja elettiin uuden ajan alkua monessakin mielessä. Wikipediasta voi lukea sen ajan Suomesta. Muutaman vuoden kuluttua ne tapahtumat ovat jo sadan vuoden päässä. Noilta vuosikymmeniltä tulee nyt paljon tutkimuksia, jotka voimme sovittaa  ikäpolveni isovanhempien aikuisiän viitekehykseen

Palatakseni valokuvaan. Se kuvaa synnyinkuntani kunniakkaan historiallisen Rengon (nykyään vain kyläpahanen Hämeenlinnan kaupungissa) Muurilan kylää Käräjämäen suunnalta 1920-luvun alussa. Olen blogeissani jakanut useasti joitakin omia tai isäni sieltä suunnalta ottamia valokuvia. Omalta osaltani ne maisemat jäivät taakseni 1968 lähtiessäni Saksaan. Viimeisen kerran olen hyväillyt tuota maisemaa lokakuussa sateisena lokakuun päivänä kotini ikkunasta. Kaikki tähän kirjoitukseeni liittämät valokuvat, huonosti talletetuista diakuvista aikanaan skannaamani liittyvät tuohon ympäristöön.