Kuljen perässänne...

Saattaa käydä niin, etten julkaise tätäkään blogiani koskaan. En ehkä saa tätä edes valmiiksi. Ehkä kirjoitan tätä niin monta päivää, että en osaa enää päivittää sitä ajankohtaiseksi. Toisaalta huomaan ilokseni, että useimmat vanhat, uudelleen jakamani blogit ovat täyttä totta edelleen ja hyvin ajankohtaisia. Ehkä  yritän nyt vain jatkaa kirjoittamista, sillä tarvitsen kirjoittamista jaksaakseni eteenpäin.

Tämän aitan vanhin osa on rakennettu 1800-luvun alussa. Silloin talossa isännöi Johan Antinpoika s. 1760. Hän oli tässä jutussa mainitsemani Leena Maijan isoisä, joka kuoli samana vuonna lokakuussa 1833, kun Leena Maija syntyi toukokuussa. Kuva kesältä 1959, kun vanhempieni kaikki lapset olivat syntyneet.

Siirsin taas läppärin ruokapöydän ääreen, koska ajattelin, että paikka ”työpöydän” ääressä on muotoutunut liian staattiseksi hengen vapaalle liikkumiselle. Toisaalta olen muutamana aamuna ajatellut, että onpa hyvä, että on ne rutiinit. Ne rutiinit ovat niitä, joita olen aina välillä sanonut inhoavani. Ja, että minä sanoin niin itselleni, ei olisi uskonut. Vanhan ihmisen on kaikista helpointa kulkea tuntemaansa polkua, noudattaa päivän rutiineja ja säännöllisyyttä koko ajan. Hänen on myös vältettävä kaikkea vaikeata pohdintaa ja tekemistä. Paitsi siis minun.

1930-lukua

 

 

Mitä olenkaan luullut itsestäni? Että pystyn kirjoittamaan lupaamani artikkelit valmiiksi ja osallistumaan toisenkin kirjan tekemiseen? Eikö minulle riittäisi tasainen tie, se, joka on tuossa rinnalla koko ajan kulkenut. Herätä aamulla, hoitaa päivän rutiinit, tehdä ruoat, syödä, lukea päivän lehdet, käydä kaupassa, hoitaa joskus lapsenlasta, tehdä pientä hyötykävelyä eli sitä kaikkea, mistä kerromme joskus Facebookissa. Paitsi, en kerro enää. Etsin useimmiten vain kohokohtia. En osaa enää edes kommentoida uutisia. 

1977 sisareni häissä. Suuri osa kuvassa olevista on jo manan mailla.

Miksi kurkottaisin jonnekin muualle. Koko viime kesä on ollut vaikea, koska sairauteni on vähän enemmän aktivoitunut. En ole halunnut myöntää sitä nyt kuten en koskaan aiemminkaan. Olen aina vähätellyt olotilaani. Olen silti nyt tarkkaillut itseäni enemmän ymmärtääkseni. Herättävä asia oli erityisesti se, kun nilkkani tuli niin kipeäksi. Se rajoitti liikkumistani.  Vasta nyt olen tajunnut, että sekin liittyi kokonaisuuteen. Tämä kaikki teki tuloaan jo koko viime talven ja ehkä jo aiemmin, mutten halunnut uskoa. Liikuntakykyyn vaikuttavat vaikeudet ovat hirveitä...

Aleksis Kivi kuoli kuvan  mökissä Tuusulan rantatien varrella 31.12.1872. Viime maaliskuussa poikkesimme 7-vuotiaan Alexin kanssa siellä.

Miten minä, joka olen aina toitottanut, että pitää katsoa totuutta silmiin, en toimi aina niin. Me olemme tottuneet pärjäämään, se on ollut kunnia-asia aina, lapsesta alkaen. Se on jo vuosisatainen perinne meissä suomalaisissa. Jos tunnustaa heikot kohtansa, se on valittamista. Me menemme vaikka läpi sen harmaan kiven. Emme myönnä mitään. Ei ole sitten ihme, jos lääkäritkään eivät usko meitä.

Me häpeilemme yli kaiken itsessämme olevia säröjä, sairauksia, avuttomuutta. No,  jollet sinä niin ainakin minä kuten myös vanhempani aikoinaan. Toisaalta ylpeilemme jaksamisellamme. Vanhoja 100-vuotiaita ja nuorempiakin ihmisiä nostetaan jalustalle, koska he ovat pärjänneet terveinä niiiin vanhoiksi, vaikka ovat eläneet rajusti ja usein vielä epäterveellisesti. Ohitan ne jutut.

Kaikki tässä maailmassa ei ole ok. Ei koskaan tule olemaan. Juuri nyt sen näkee selkeästi maailman jakautumisessa liittyen vaikkapa nyt ilmastokysymyksiin. Jokaiseen sanaan takerrutaan. Ehkä niin onkin hyvä, sillä me ihmiset, jopa poliitikot, olemme vaillinaisia emmekä aina osaa käyttää oikeaa termiä. Kaikki leviää salamannopeasti ympäri maailman. Ei ole siis mikään ihme, että tässä maailmassa ei ole aina helppo elää. Ehkä elää, mutta ymmärtäminen on vaikeaa. Ei kenelläkään. En mene siihen sen syvemmälle kuten en ole aiemminkaan mennyt. Muut pitävät siitä huolen sekä positiivisesti että negatiivisesti. Kirjoitan vain tähän, että kuulun hyvän puolelle, jollei se ole aiemmin tullut selväksi. Toinen puoli pitää tosin itseään myös hyviksinä.

Kerroinko jo, että otin vauhtia heti aamusta parin viime vuoden blogeistani, joita aion vielä tänään jakaa. Kirjoittaminen myös tuntuu sujuvan paremmin tässä ruokapöydän äärellä.

Viime viikolla tutkin isäni isänisänisän, Henrik (Heikki) Johan Nålbergin eller Siukola asiapapereita. Siellä oli perinnöksiostoasiakirja vuodelta 1852, tilan kauppakirja vuodelta 1871 vanhimmalle pojalle hyvin tarkkaan eriteltyine syytinkeineen, vapaaehtoisen huutokaupan erittely, perinnönjakoasiakirja ja kaikkea muutakin. Niiden avulla pääsen eteenpäin kirjoittaessani valmiiksi jutun kyläkirjaan.  Samalla tuli korjattua sukuselvitykseen kuolinaikatietoja. Jostakin kumman syystä olin kirjannut tutkimukseeni vääriä kuolinpäivämääriä. En ole vielä uskaltanut tutkia, olenko kirjannut ne myös Markkulan Viestin kirjoituksiin. Henrik Johan Nålberg kuoli 30.5.1887 ollessaan 63 vuotta 7 kuukautta vanha jättäen jälkeensä lesken Leena Maijan (joissakin asiakirjoissa Helena Maria, syntymässä Lena Maja oli vanhaa Siukolan sukua) ja kolme lasta.

Viime talvena tutkin karjaisen äitini isän suvun vaiheita liittyen suvun kotitilaan Kuolemajärven Karjalaisten kylässä. Pidin myös siitä tammikuussa esityksen Helsingin Kuolemajärvikerhossa. Olin ylpeä, että pohtimani asiat ovat vähän kerralla selvinneet. Juttuni asiasta ei tänä vuonna sopinut Kuolemajärveläinen 2019-lehteen. Toisaalta nämä aiheet eivät vanhene, koska ne ovat jo ennestään vanhoja. Kaiken lisäksi opin koko ajan lisää.

Monelle lienee ollut suuri yllätys, että perintötilana kulkenut maatila onkin ollut pitkälle 1800-luvulle ja sen loppuun saakka kruununtila eli valtion omistuksessa, vaikka suku on asunut tilalla jo vuosisatoja. Niin on ollut sekä äitini suvun kotitilan osalta että isäni suvun osalta. Vanhan Ruotsin aikaisen lain mukaan tilat olivat kruunun omaisuutta, mutta omistaja säilytti siihen elinikäisen oikeuden maksamalla tilaa rasittavat verot.  Asumisoikeutta jouduttiin kuitenkin aina omistajan kuoltua anomaan uudelleen. Täältä voi etsiä omaa kotitilaasi koskevia perinnöksiostoasiakirjoja.

Mapissa olevassa alkuperäisessä keisarillisen senaatin asiakirjassa mainitaan alussa ne lait ja asetukset, joihin perinnöksi oston mahdollisuus perustuu.  Suomen suuriruhtinaskunnan antama oikeus asukkaisen ostaa kruununtiloja omaksi annettiin 21.2.1789, kuulutus siitä 24.1.1790 ja siinä viitataan myös asetukseen, joka on annettu 19.9.1723. Täällä  suppeita Wikipedian tietoja. Siis kaikki edellä mainitut ovat Ruotsin kuninkaan asettamia lakeja, mutta pätivät sekä Hämeessä että Karjalassa.  Perinnöksiostoja oli tehty jo 1700-luvulla jossakin päin Suomea, mutta näyttää siltä, että suurin osa tapahtui 1830-luvulta eteenpäin.

Kannattaa myös muistaa, että 1700-luvulla Karjalan alue kuului Venäjälle, mutta muu Suomi Ruotsille. 1809 liitettiin muu Suomi ja Vanha Suomi yhteen ja Suomesta tuli Venäjälle kuulunut Suomen suuriruhtinaskunta.  Silti koko 1700-luvun ajan samat Ruotsin antamat lait pätivät myös Karjalassa kuin muussa Suomessa. Karjala oli Suomea koko ajan aina siihen saakka, kun väestö joutui 1944 lähtemään sieltä lopullisesti. 

Nyt oli todella hienoa saada hämäläisen suvun hallussa pysyneet asiakirjat haltuuni ja tutkittavakseni. Taisi isäni isä s. 1879 olla ensimmäinen hämäläisessä suvussa, joka osasi kirjoittaa oman nimensä. Kaikki edeltävät sukupolvet kuittasivat asiakirjat puumerkeillä. Osasivatko he lukea? 

Henrik Nålbergin nuoremmat veljet toimivat opettajana Vanajassa, joten herää kysymyksiä. Täältä voit käydä lukemassa heistä. Olen lukenut jostakin, että puolet suomalaisista osasi lukea jo 1800-luvun alkupuolella, mutta he eivät osanneet kirjoittaa. Tuskin esivanhempani osasivat 1800-luvulla lukea ainakaan ruotsiksi kirjoitettuja asiakirjoja. Vasta 1800-luvun lopulla alettiin kirjoittaa suomeksi. Osa em. asiakirjoista on suomeksi.

Muuten, olisi paljon mukavampaa valvoa yöllä miettien suvun asioita ja kirjoituksia kuin pohtia, miten lääkärinä hoitaisin minua tai sitä, mitä reumalääkäri suosittelisi. Olen nimittäin muutamana yönä valvonut tuntikausia miettien omaa terveyttäni ja sitä, mitä pitäisi tehdä. Kukaan, ei sitten kukaan muu voi täysin ymmärtää toisen ihmisen sairautta ja olotilaa. Kaiken lisäksi tuntemukset ovat täydellisen erilaisia jokaisen ihmisen kohdalla.  

On ollut jo aikakin katsoa totuutta silmiin ja paneutua asiaan perinpohjaisesti. kun näyttää etten parane tästä koskaan kokonaan. Pienikin ahdistus tai stressi joltakin suunnalta tuntuu myös vaikuttavan olotilaani. Se muuten koskee yleensä kaikkia vanhempia ihmisiä. Herkkyys vain kasvaa vanhetessa. Minunkin pitäisi saada vain kirjoittaa ja selvittää elämääni eikä joutua toimimaan lääkärinä itselleni. No, eihän siinä mitään vikaa ole, mutta kukin pysyköön lestissään.  Olipa todella hyvä kirjoittaa siitä myös tänne. Helpotti. Ainakin hetkeksi.

Kiitos kuuluu esivanhemmille ja joskus muidenkin esivanhemmille, joiden elämää katselen täältä kaukaa, ajasta, jota ette osanneet edes kuvitella. Elitte aivan toisenlaista elämää kuin me tänään. Meillä sodan jälkeen syntyneillä on myös huomattavan avara näkemys taaksepäin, koska saimme elää 1950-luvulla. Sen jälkeen kaikki on muuttunut ja muuttuu edelleen. Kuljen perässänne, tutkin teitä, opin lisää. Yritän kuvitella teidät. Vuodesta 1852 on kulunut 167 vuotta.

Luen, näen, koen ja innostun

Nauran, hymyilen ja itken usein itsekseni. On paljon sellaisia asioita, jotka innostavat tavalla tai toisella. Suurimman osan ajastani vietän omissa oloissani yksin. Kaiken lisäksi nautin siitä. On mukava mennä välillä ihmisten joukkoon, mutta sen jälkeen on kiva palata kotiin. Tarvitsen harvinaisen paljon yksinoloa siitä syystä, että innostun asioista, sekä kokemistani, näkemistäni ja lukemistani ehkä vähän liiallisesti. 

Olen tässä matkalla Kuolemajärvijuhliin syyskuun toisena sunnuntaina 11.9.2016, jossa pidin tervehdyspuheen. Kuva AH.

En koskaan ehdi käsitellä, sulattaa enkä omaksua kaikkea niin hyvin kuin haluaisin. Enkä tarvitse yksinäisyyttä vain siksi vaan myös, koska välissä on aika levätä, rentoutua ja palautua, jotta jaksaisi eteenpäin. Sama koskee meitä kaikkia. Vanhempana on entistä tärkeämpää vaalia omaa rauhaansa ja lepoa.

Ennen kun alan paneutua taas niihin keskeneräisiin tehtäviini (joita tuntuu koko ajan olevan taustalla), ilottelen blogikirjoituksella. Alkusyksy ja miksei myöhemminkin, on ihanaa aikaa. Kun keväällä tulee ulos väsyneenä ja kalpeana aivan liian pitkästä talvesta, niin syksyn alussa meillä on käytettävissä kesän auringon, vihreyden ja valon antama voima. Tämä saattaa olla sellainen asia, jonka ymmärtää vasta vanhana, elämää kokeneena, eikä vain ymmärrä vaan kokee itsessään voimakkaammin kuin nuorempana. 

Vanhoja blogeja lukiessani, huomaan samanlaisuuden trendin olleen voimassa jo vuosikausia. Nyt olen koonnut sisälläni lankoja yhteen. Ainakin minusta tuntuu siltä. Eipä tähän voi muuta sanoa ja kirjoittaa kuin ”elämä on”. Huomenna voi olla toisin.

Ai, että ilottelisin kirjoittamalla. Mitä harvemmin kirjoittaa, sitä jäykemmältä se tuntuu. En nyt oikein pääse asiaan, vaikkei tarkoitukseni ei ole edes sukeltaa mihinkään asia-asiaan. Jos ei pitkiin aikoihin kirjoita mitään vapaasti, ei edes päiväkirjaa, putoaa kokonaan rattailta. Kirjoittamaan oppii vain kirjoittamalla. Taidan olla  maininnut sen vuosien mittaan monen monituista kertaa. 

Alex on ollut aina numero 1 metsäseuralaisenani. Tässä 15.9.2014 eli noin 3,5-vuotiaana.

Viime aikoina on enemmän puhuttu ja kirjoitettu lukemisesta. Koulun aloittanut lapsenlapseni opettelee lukemaan. Voin vain kuvitella, mikä ilo se hetki hänelle tulee olemaan, kun hän yhtäkkiä huomaa lukevansa. Minulle se oli juuri sitä. En oppinut lukemaan ennen koulua vaan joskus ensimmäisellä luokalla 7-vuotiaana. En paljon muuta muista siitä kuin ilon, jota tunsin. Siitä hetkestä alkoi armoton lukeminen, joka on jatkunut koko elämän. Nykyään huomaan usein, että kaikki muut virikkeet häiritsevät lukemistani. 

Tässä Järvenpään Vanhankylän niemessä elokuussa tänä vuonna koululaisena.

Monta kirjaa on aina kesken. Pari banaanilaatikkoa odottaa taas tutkimista. Kirjoille ei minulla ole enää mitään paikkaa missään. En pysty niistä edes luopumaan. Melkein oksennan, kun kuulen jonkun puhuvan kirjojen hävittämisestä. Pitää repiä kannet irti ja pistää sisältö paperikeräykseen.

Nappasin Wikipediasta seuraavan tekstin ”Saksalainen kirjailija Heinrich Heine kirjoitti vuonna 1821: ”Missä poltetaan kirjoja, poltetaan lopulta myös ihmisiä” (näytelmästä Almansor). Pahaenteinen lausahdus mainitaan yleensä viitattaessa natsien Berliinin Opernplatzilla (nyk. Bebelplatz) toukokuussa 1933 toteuttamiin kirjarovioihin.”

Aikoinaan kirjojen polttamisessa oli kysymys sananvapaudesta kuin siitä kirjojen hävittämisestä, josta nyt puhutaan. Kirjat kuuluvat sen mukaan samaan kategoriaan kuin kaikki muukin turha tavara. Ihminen löytää ehkä onnen, kun koti on tyhjä ja siisti. Tai sitten ei. Ei se ole niin mustavalkoista. Koska asia eli kirjojen tuhoaminen ei kiinnosta minua tipan tippaa, jätän sen omaan arvoonsa. 

Toisaalta tässä ajassa on jotakin samanlaista kuin 1930-luvun ajatuksissa. Sananvapaus on sallittu vain oikeistopopulisteille, muille ei. Sananvapaus tarkoittaa myös rasismin hyväksymistä. Monesta nyt keskustelun alla olevasta asiasta on vain pieni hyppäys siihen, mitä Saksassa tapahtui 1930-luvulla, varsinkin jos annamme vallan voimille, joiden suosio on suuresti noussut Euroopan eri maissa. Olen yllättynyt, kuinka nopeasti meilläkin on siirrytty radikaaliin ajatteluun. Ikään kuin ihmiset eivät osaisi enää lukea, paneutua asioihin syvällisesti vaan menevät yhden asian perässä ja sen siivin muuttuvat yhdeksi laumaksi. Vaarallista.

Jos menen liian syvälle edellä olevaan asiaan, joudun hakoteille, kun nyt kysymys oli olevinaan ilottelusta. Ahmin kyllä tarkkaan kaikki politiikkaan liittyvät artikkelit lehdistä, jotta olisin hyvin perillä asioista.  Siihen kuluu paljon aikaa, koska lukemisen ohella pitää ajatella. Pelkkä otsikoiden lukeminen on nykyaikaa ja äärimmäisen ärsyttävä piirre. Politiikka on vaan siitä kummallinen juttu, että sitä ei voi täysin koskaan ymmärtää. Siksi se onkin niin kovin mielenkiintoista. Koskaan ei voi olla varma, miten päin asiat kääntyvät.

Lisää lukemista tuli mukaan viime sunnuntain Kuolemajärvi-juhlilta (8.9.2019). Kaikkien kuolemajärvisjuuristen tuntema Seppo Pirhonen on tehnyt valtavan työn kokoamalla, kirjoittamalla ja taittamalla teoksen ”Kuolemajärvi ei kuollutkaan”. Se julkaistiin juhlilla. Kirjassa on lähes 500 sivua ja se painaakin melkein 1,5 kg.  Tietoa on kokoa ja painoa enemmän. Minulle monet asiat ovat tuttuja, mutta on hienoa nähdä niin paljon tietoa koottuna yksien kansien väliin. Kiitän kirjasta!

Loppuvuodesta tulee kuluneeksi 80 vuotta ensimmäisestä evakkoon lähdöstä talvisodan sytyttyä. Niihin vuosiin sisältyy mahdottoman paljon sellaista, mikä ilman muuta puuttuu kirjasta. Siksi olisikin tärkeää, että samanlaisia teoksia koottaisiin vielä kylittäin tai suvuittain. Muutama vuosi sitten ehdotin sukuseuramme sisällä, että aloittaisimme tutkia Kuolemajärven Karjalaisten kylää tehdäksemme kirjan, sillä siitä ei ole aiemmin kirjoitettu kyläkirjaa. Olisin ollut valmis keräämään tarinoita ja valokuvia, joista sitten yhdessä tekisimme kirjan. En saanut kovin paljon vastakaikua, en ideoita.  Minulla itselläni niitä on yleensä ylenpalttisesti. Yksin on vaikea lähteä edes liikkeelle. 

Perunakuopista keskustelimme vähän aikaa sitten Juuret Kuolemajärvellä-ryhmässä. Seivästön perunakuopat ovat ehkä jo seuraavana kerralla siellä käydessä muisto vain. Tässä kesällä 2017.

Sukuseuramme viimeisimmässä hallituksen kokouksessa puheenjohtaja Ritva Kukko ehdotti, että kokoisimme Sirkiän suvun muistot talteen sukuseuran kirjana. Meillähän on jo tallella vaikka kuinka paljon materiaalia. Yhden suvun kautta tarkastelu koko kylään on hyvä näkökulma. Muun muassa se tuli mieleeni tuon edellisen yksinäisen hankkeeni lisäksi.

Marraskuussa 2012 julkaistiin Kansallisarkistossa Ritva Markkulan toimittama teos ”Totta ja tarinoita” Markkulan sukuseuran täyttäessä 20 vuotta. Olin mukana tilaisuudessa, mutta vasta 2015 jouduin yllättäen sukuseuran hallitukseen. Seuralla oli ollut jo vuodesta 1994 lehti ”Markkulan Viesti”. Se ilmestyi aluksi monisteena ja myöhemmin 1999 lähtien oikeana lehtenä kaksi kertaa vuodessa. Näin on jatkunut edelleen. Aloin myös kirjoittaa lehteen omasta hämäläisestä suvustani sukututkimuksen kautta. Lähes valmista materiaalia löysin aluksi omista blogeistani, joista muokkaamalla sain nopeasti kirjoituksen lehteen. Materiaalia riittää edelleen, mutta tutkiminen ja kirjoittaminen tuntuvat usein työläiltä.

Sukututkimuksen ja historiakiinnostukseni kautta olen joutunut viimeisen kymmenen vuoden aikana mitä kiinnostavimpaan maailmaan. Se vaatii paljon aikaa ja rauhaa.  Kyläkirja hämäläisestä kotikylästä ja kahdesta sen viereisestä kylästä on parhaillaan tekeillä. Olen viimeisen vuoden tuskaillut siihen lupaamieni kirjoitusten kanssa. Olen kirjoittanut ne melkein valmiiksi jo aiemmin, mutta niitä on vielä muokattava. Kotikylää koskevaa kirjaa mietin myös joskus paljon aiemmin.

Joka kerta, kun lähden lukemaan valmiita kirjoja, näen asioita, tapahtumia ja ihmisiä, joihin haluan palata ja joista haluaisin kirjoittaa, mutta…  Kaiken lisäksi olen aina vauvasta lähtien ollut liian monista asioista kiinnostunut (kuten varmaan moni muukin) eikä minulla ole alan rutiineja pyrkiä eteenpäin saadakseni jotakin helpommin aikaiseksi. 

Mitä ajattelemme, alkaakin toteutua jossakin muodossa! Olettehan huomanneet?

Kuolemajärvi-juhlissa 2017 tapasin serkkuni Arjan ja Mikael Agricolan. Tänäkin vuonna tapasimme. Muita serkkuja ei juhlilla näy.

Helpompaa on kirjoittaa tällaista ”hölynpölyä”. Sunnuntain juhlissa muutama ihminen sanoi ohimennen lukevansa kaikki blogini, joku mainitsi joka aamu menevänsä katsomaan, olenko taas kirjoittanut.  Koska saan melko harvoin palautetta kirjoituksistani, arvostan suuresti sitä, että joku kertoo minulle asiasta. Olen usein kokenut hiljaisuuden paheksunnaksi, varsinkin läheisteni taholta. Olen kirjoittanut blogeja jo yli kymmenen vuotta. Kirjoitan vielä toiset kymmenen, ainakin.

Minulla oli ennen juhlia ja niiden jälkeen suunnitelmia, jotka kaikki muuttuivat paitsi se, että ajoin Turkuun ja menin juhlille. En saanut matkaseuraa Salosta, en mennyt tapaamaan sisartani. Koska ystäväni ja kolmas serkkuni Toini, jonka olen tosi usein maininnut blogeissani, ei päässyt tulemaan juhliin,  lähdinkin tapaamaan häntä. Olin etukäteen tulostanut muutaman valokuvan viime kesän matkalta hänen lapsuutensa kotikylään. Samoin tulostin matkasta kirjoittamani kaksi blogia paperille. Oli tosi työlästä saada Googlen bloggerista tulosteita, se onnistui minulta ainoastaan kopioimalla jutut kuvineen Wordiin. Pitää sitäkin jatkossa harjoitella. 

Ajoin sitten illansuussa vesisateessa kotiin ajatellen, että miksiköhän aina Turusta palatessa, sataa vettä? Onneksi ei kaatamalla tällä kertaa. 

Turun Naakkoja Ursininkadulla 8.9.2019

Alkukesästä 2016 ilmestyi Muolaalaisten Seura ry:n julkaisemana kirja ”Näin Muolaa jäi elämään”. Osallistuin ystäväni kanssa erääseen tilaisuuteen, jossa tätä kirjaa esiteltiin kirjoittajien toimesta. Kirja muodostuu useiden kirjoittajien tarinoista. Olin lumoissani siitä, että mukaan oli otettu niin paljon erilaisia näkökulmia, myös niiden kertomuksia, jotka olivat tutustuneet muolaalaisiin myöhemmin heidän asetuttua uusille asuinsijoilla. Muolaalaiset tulivat sotien jälkeen pääsääntöisesti Urjalaan, jonne myös kuolemajärviset tulivat talvisotaa pakoon. Minun oli pakko ostaa kirja itselleni. Se korosti ja arvosti juuri tarinoita, meitä edeltävän sukupolven lisäksi meidän toisen polven evakkojen. Olisiko Seppo Pirhonen urjalalaisena ja muolaalaisten ystävänä saanut tästä kirjasta lisävirikkeen? Minä ainakin olin todella innoissani. 

Me jokainen saisimme jopa oman kokonaisen kirjan pelkästään sukujemme viimeisen sadan vuoden tarinoista, kunhan vain olisi osaamista, intoa. Intoa minulla riittäisi, mutta en ole saanut valmiiksi edes niitä omia projekteja, joita olen aloittanut! Ja niitähän riittää.

Tuusulan Fjällbo-nimiseen paikkaan tuotiin äskettäin hieno uusi laituri. Puistoa on samoin rakennettu ja entisen paikan rauha lienee nyt mennyt. Olen käynyt siellä jo ties kuinka kauan. Kävin äskettäin katsomassa uutta laituria, joka oli viittä vaille valmis luovutettavaksi. Se rakennettiin tähän paikkaan, jossa on ollut aikoinaan laituri.

Jotta jaksaisimme eteenpäin, tarvitsemme juhlahetkiä ja tärkeitä kohtaamisia. Jokainen meistä määrittelee itselleen tärkeät asiat. Vanhemmiten ne vain korostuvat. Elokuun sukuseuran hallituksen kokouksessa, tulin taas ajatelleesi asiaa. Olisin valmis luopumaan sihteerin tehtävistä. Näyttää kuitenkin siltä, että uusia tulijoita mukaan seuratoimintaan ei ole. Toisaalta sunnuntaina tuli mieleen, että vaikka nuoria ihmisiä tulee mukaan toimintaan, niin heidän innostuksensa asioihin, joista he eivät tiedä paljon, on niin ohutta, että huolimatta hetkellisestä innostuksesta se ei kanna kovin pitkälle.

Vaatii suunnatonta kärsivällisyyttä ja aikaa tutustua paikkaan, jota ei enää ole sellaisena kuin se oli. Kaiken lisäksi kohta ei ole enää ketään, jolla olisi edes kosketus ihmiseen, joka eli siellä erilaisena aikana, jota ei enää ole. Jo minun sukupolvessani, ehkä vain muutama prosentti on edes vähän kiinnostunut. Kiinnostus hiipuu helposti, kun matkoilla ei osaa ilman etukäteistä tietoa nähdä mielikuvituksen silmin entistä aikaa ja ihmisiä kylän raitilla tai työn touhussa.

Nämä kaksi kuvaa ovat syyskuulta 2014. Muistin, että olin kuvannut paikkaa ja kuvat löytyivät. Uudesta laiturista tulee kuva jossakin myöhemmässä blogissa.

Siksi meidän on tärkeää jättää jälkeemme myös paljon kirjallista materiaalia kuvien ja videoiden lisäksi. Huolimatta siitä, että monet nuoret (tai jopa vanhemmat) eivät enää halua nähdä kirjahyllyä täynnä kirjoja kotonaan. Lukeminen ei silti tule jatkossakaan olemaan turhaa. Me, jotka muistamme ja näemme kaiken elävänä tietomäärämme ja mielikuvituksen avulla, olemme seuraava sukupolvi, joka lähtee.

Kyllä tiedän, että minun on aivan turha tästä kirjoittaa blogiini, kirjoitan silti.  Olen tarkkaillut asioita viimeisen kymmenen vuoden aikana, tiedän, mistä on kysymys. Hetkellinen kiinnostus jostakin syystä, ei kanna pitkälle. Karjala-lehdessä haastateltavat eivät usein ole koskaan edes käyneet Karjalassa, rajan toisella puolella. Kun ihminen tulee eläkeikään, hän ei ole enää kauan jos ollenkaan kiinnostava kohde lehtihaastattelulle. 

Hetkellisyys, klikkausotsikot, kauniit nuoret kasvot, netti ja julkisuus, ne vetävät. Anteeksi kun pessimistisyys valtasi mieleni ottaessani vanhan naisen kokemuksen ja selvänäköisyyden esiin.  Ei sillä ole mitään merkitystä, jos minä yksin innostun asioista. 

Ja viime aikoina olen todella innostunut. Tässä välissä tapasin myös taas lukioaikaisia koulukavereitani. Kyllä kannattaa elää, kun vasta eläkkeellä alkaa tutustua samassa luokassa istuneisiin ihmisiin.  On hienoa olla mukana erilaisissa yhteisöissä. Kirjoitin äskettäin 30.8. erään muiston kouluajoistani toiseen blogiini. Voit käydä lukemassa sen täältä.

36°44'58.0"N 3°48'23.0"W