On sunnuntai 3.5. kello 10.28. Aloitan postaukseni kuin aloittaisin päiväkirjani sivun. Koivumetsikön vihreä lähes jo peittää sen takana olevan kerrostalon, jonka takana pian autokatosten takana kulkee Hyrylän ohitse kulkeva Järvenpäähän vievä tie. En ole todellakaan kaukana paikasta, jonne saavuin pienen perheeni kanssa juuri ennen joulua 1979. Tämän paikan maisemaa silloin ei enää voi täysin muistaa ja tunnistaa, se oli lähinnä peltoa ja pieniä istutettuja puita. Pellolla käyskentelivät rusakot ja jänikset. Rusakkojen uudet sukupolvet ovat edelleen kiintyneet omaan kotiseutuunsa. Aiemmin tällä viikollakin, seurasimme Minni ja minä ikkunoista ja parvekkeelta taloa kiertävää suurikokoista rusakkoa, joka nakerteli pieniä ruohotupsuja talojen pihamailla ja välillä rapsutti itseään. Täällä ihmisrakkaille eläimille riittää tilaa, mikä on uudempien asuintalojen ympäristössä harvinaista, koska niille rakennukset nousevat vieri viereen.
Eilen sain vihdoin lähdettyä liikkeelle. Hurraa!! Onhan tässä kärvistelty, vaikka kuinka pitkään. Vaivat ja tekemättömät tehtävät painavat edelleen liian paljon. Kaiken päälle tulee vielä häpeä omasta ulkonäöstä, joka kertoo raskaista paineista, iästä, terveydestä ja huonosta kunnosta. Vaikka kuinka yritän, sitä taakkaa on vaikea kaivertaa pois. On vaikea lähteä ihmisten ilmoille, koska tunnen, etten enää kuulu sinne. Itsekin sanoisin, jos joku muu valittaisi, että onpa outo tunne. Ikään kuin minun pitäisi voida esittää olevani täysivaltainen kansalainen huolimatta puutteistani.
Vapunpäivänä ajattelin ihmisten olevan liikkeellä, joten siirsin ulosmenoani päivällä, sillä tiesin, että sää vain paranisi, niin kuin kävikin. Kuntooni ja laiminlyönteihini nähden teinkin harvinaisen pitkän reitin. Valkovuokkometsä ei ole vuosiin ollut niin hieno kuin nyt. Monena keväänä maasto on ollut osittain liian kostea ja eteneminen pitemmälle on ollut vaikeaa ilman kumisaappaita. Sää oli myös mitä parhain. Jollen olisi nähnyt paikkaa aiemmin, olisin nyt voinut pyörtyä sen nähdessäni. Polku lähtee kiemurtelemaan heti kun astuu kävelypyörätieltä koivumetsikköön. Näkymä oli ihastuttava ja jumalallinen, pyhä.
Kauempana kuulin maanviljelijän ahertavan traktoreineen pellolla, jota olen kutsunut omaksi pellokseni, koska olen vuosia käynyt ihailemassa sitä viljakasvien kasvaessa. Silloin olen joen ylittävän sillan jälkeen ohittanut koivumetsikön paitsi en valkovuokkoaikaan, olen rientänyt pellon laitaan ja aiemmin kiivennyt rinnettä pitkin aivan lähelle kuvaamaan sen tilaa kuin maanviljelijä ikään. Näin puiden läpi, kuinka traktorin kulku nostatti pellon rinteellä mullan ilmaan. Sen pellon vieressä olisi kiva asua.
Jatkoin matkaani valkovuokkojen välissä kulkevaa polkua pitkin. Polku on nykyään aivan selvä ja paljon kuljettu, mitä se ei ollut aikoinaan. Tiedän, että vanhin lapsenlapseni kolmen lapsensa kanssa on kulkenut vuosien mittaan sitä pitkin hyvin usein ja polku kantaa satoja heidän jalanjälkiään. Olin ensin kulkenut auton jätettyäni jokilaakson polun läpi aina kävelytielle. Kutsun sitä omaksi ryteikökseni. Siellä on paikoin vaikea kulkea puiden ja pensaiden juurien vaikeuttaessa. Tänäkin keväänä olen lyhyesti käynyt siellä enkä ole aina päässyt polulle, koska joen vesi on ollut korkealla ja peittänyt alueen. Nyt oli ollut jo pitkään kuivaa ja polku näytti myös paljon kuljetulta. Talvisin se ei useinkaan ole sitä. Alueen runsaat tuomipuut olivat jo nupuilla. Muista kasveista ei vielä tiedä, sillä ne saattavat vaihdella joka vuosi. Minulle erityisen rakkaita ovat maitohorsmat, joita tuomien lisäksi olen käynyt ahkerasti joka vuosi kuvaamassa.
Pahan tulvakevään jälkeen kasvillisuus voi olla muuttunutta ja tekee paikasta vaikeakulkuisen. Tänä keväänä tulvan poistuttua, ei ole satanut paljon, mikä helpotti kulkemista myös valkovuokkometsässä. Ehkä siksi myös ryteikköä pitkin oli kuljettu useammin. Linnutkin rakastavat paikkaa. Olen seurannut aluetta ainakin sen isoista muutoksista 2005 alkaen, jolloin sinne rakennettiin kaksi lampea. Sen jälkeen kehitys on lähes kokonaan jäänyt pois. Kaatuneet pensaat ja puut saavat jäädä. Joki peittyy niihin.
Kävelytielle tultuani ja ylitettyäni sillan, olin kohteessani, valkovuokkometsässä. Ne kaikki katsoivat ”kasvot”aurinkoon, vieri vieressä. Valkovuokko Anemone nemorosa on eurooppalainen laji, vieläpä täysin. Toukokuun 17 vuonna 1959 kaivoin kotini lähimetsästä Rengossa valkovuokon ja vähän juurta kasviooni. Olin silloin 12-vuotias ja aloittanut oppikoulun syksyllä 1958 Hämeenlinnan Yhteiskoulussa. Olisiko kasvien keruu osaltani alkanut juuri sinä kesänä. Päiväkirjoistani selviää enemmän.
En ole vieläkään hävittänyt kasviotani, mutta se ollut lähellä. Kasvien kerääminen oli tärkeä vaihe elämää ja opetti ikävistä puolistaan huolimatta paljon.
Jatkoin valkovuokkometsässä aina pidemmälle. Se oli siis nyt helpompaa, koska kaikki lätäköt olivat matalia. Kaipasin istumispaikkaa edes hetkeksi, mutta sellaista ei ollut. Metsä jatkui, mutta minua kiinnosti siinä vaiheessa kiivetä mäelle aiemmin mainitsemieni peltojen yläpuolelle. Vähän epäröin, sillä kuntoni ei ole todellakaan hyvä ja rinne oli melko jyrkkä. Kukaan tuntemani ihminen ei tosin lähtisi tuollaiselle ryteikkökävelylle paitsi mainitsemani vanhin lapsenlapseni. Selvisin kuitenkin huipulle. Huomasin olevani lähellä peltojen takana olevaa puuta, jota olen useimmiten vain kuvannut kaukaa. En voinut mennä lähelle, koska ennen sitä oli kielto mennä rakennusmaalle, jonka sisällä puu oli. Alhaalla toisella puolella näin ison rajatun alueen ja edessäpäin Lahelan kaupat. Liittyisikö alue jotenkin Lahelan tulevaan kouluun, jota alettaisiin rakentaa muutaman vuoden päästä?
Palasin alas mäeltä ja olin hurjan ylpeä itsestäni ja jaksamisestani – ja jaloistani. Ajattelin, että lapsenlapseni Alex oli nuorempana usein seuralaiseni vastaavanlaisilla retkillä. Vanhinta lapsenlastani olin myös kierrättänyt alueella, mutta tuskin hän sitä muistaa. Silloin olimme liikkeellä lasten ehdoilla, nyt vain omillani. Lähestyessäni kävelytietä, istahdin hetkeksi polun yli kaatuneen puun päälle, koska se oli sellainen, että pystyisin siitä helposti nousemaan. Selvittelin ajatuksiani ja otin muutaman kuvan, kunnes hätkähdin, kun vanhempi pariskunta oli tulossa polkua pitkin. Nousin nopeasti ja vaihdoimme pari sanaa. Muita en koko retkelläni nähnytkään. Autuas maailma! Tapasin toki paljon lintuja ja niiden laulut säestivät kulkuani, samalla kun onnelliset sitruunaperhoset seurasivat kulkuani. Talitinttipariskuntakin tuli tervehtimään.
Palasin ryteikön läpi takaisin autolleni. Olin poikki, mutta jaksoin vielä poiketa kaupassa ostamassa Minnille lisää ruokaa. Enpä sitten paljon muuta jaksanutkaan, kuin tehdä ruoan ja lökötellä loppupäivän. Tuntui vähän samalta kuin ison siivousrupeaman jälkeen.
Kirsikkapuut muuten kukkivat parhaillaan. Koristekirsikkapuita kasvaa kotitaloni edessä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti