Pitkät vuodet

30.1.2025 torstai

Tarkoitukseni oli aloittaa seuraavan postauksen kirjoittaminen jo eilen, mutta… Useinhan tulee esteitä ja omat jutut jäävät ensimmäiseksi niiden alle. Nukuin edellisen yön todella huonosti, valvoin aamuyön. Kuten tavallista herättyäni kaikki ajatukset lähtivät jostakin pienestä asiasta, joka paisui sitten suureksi. Sellaisen yön jälkeen seuraava päivä menee jotenkuten, mutta on pakko valikoida päivän tehtävät. 

16.2.2012 Tuusulan kirkko, kaikki kuvat ovat helmikuulta 2012 

Pitää kyllä mainita, että minulla ei ole varsinaisesti mitään suurempia univaikeuksia. Jos joudun heräämään, jatkan saman tien uniani.

Illan suussa oli vielä sukuseuran Zoom-kokous, joka ohjelmiston rajoitusten vuoksi kesti vain runsaan tunnin. Asiat saatiin silti hoidetuksi.

Tuollaisina päivinä elimistö käy vauhdilla. Päivällä oli käytävä vielä kaupassa, koska jääkaappi oli vaihteeksi tyhjä.  Onneksi sää ei ole nyt aiheuttanut ongelmia, on lämmintä ja lähes kaikki lumet ovat sulaneet.

Sunnuntaiaamuna sanoin itselleni, etten kauheasti mainostaisi olotilani paranemista. Tunnen jalkani kyllä vielä, mutta kivut ovat hellittäneet. Olen ottanut aamulla vain yhden Burana 400:n päiväksi, yöksi en mitään. Nouseminen sängystä ei enää satu ja ahdista. En tarvitse keppiä, kun lähden autolle. Olisiko Trexan injektiona alkanut vaikuttaa jo kahden kerran jälkeen vai onko tämä omaa uskoa tai halua uskoa? Paras ottaa rauhallisesti. 

Helsinki Espan puisto 8.2.2012

Itse asiassa koko viime vuosi ollut taistelua, mikä on vaatinut sitkeyttä ja keskittymistä vain tärkeimpiin asioihin. Jokaisella meistä on omat vaikeutemme, en halua väheksyä muiden sairauksia. Olen verrannut tätä aikaa syksyyn ja kevääseen 2012, kun olin sairastunut enkä vielä tiennyt, mikä minua vaivasi. Silloinkaan en hirveästi kaventanut elämääni, opiskelin ja osallistuin asioihin, vaikka liikekykyni oli rajoittunut. Olin 12 vuotta nuorempi.

Nyt mukaan tuli myös kuoleman pelko, ihan oikeasti. Siihen sisältyi myös pelko, etten enää pysty koskaan liikkumaan normaalisti enkä ehdi tehdä kaikkia keskeneräisiä juttuja. Kuolema katkaisee kaiken. Pystyin sentään toimimaan, mutta voimani olivat rajoitetut. Jouduin hillitsemään omaa tekemistäni. Tästä ei nyt sen enempää. Jokainen meistä taistelee omat taistelunsa. Olemme niissä aika yksin. Monet asiat tulevat silti jäämään kesken!

Tänään illalla on Helsingin Kuolemajärvikerhon tapaaminen. Käymme läpi viime vuoden asioita ja sitten pidän lupaamani esityksen. Sekin on asettanut omat paineensa. Palaan asiaan myöhemmin. Ystäväni Malla tulee Riihimäeltä joko junalla tai autolla ja menemme yhdessä Karjalatalolle. Kaikkea muuta eniten, minua viime viikolla vielä pelotti, että jos en pääse kunnolla kävelemään ja joudumme jättämään autoni kauas kuten lähes aina. Nyt tilanteeni on onneksi parempi.

Ajatelkaa nyt, millaisia ajatuksia vanhan ihmisen mielessä liikkuu. Nuorempana sellaisia ei edes ajateltu vaan mentiin tukka putkella eteenpäin pohtimatta, ahdistumatta, ajattelematta liikaa, pelkäämättä. Eihän se ihan niin ole, ajattelen, kun luen nuorten ihmisten pohdintoja.

Eilen tuli myös mieleeni ja tuleehan asia esiin muulloinkin, että kannan mukanani historian taakkaa. Minulle se on itsestään selvää. Esitystä tehdessäni ajattelin taas evakoita, jotka sulkivat suunsa eivätkä kertoneet edes lapsilleen mitään. Puhumattomuuden kulttuuri on Suomessa edelleen vallitseva, jota jotkut yrittävät purkaa. Se on vaikeata. Minunkin perheissäni se on voimassa monella eri tapaa. En pysty vaikuttamaan siihen enkä voi käsitellä sitä edes blogeissani muuten kuin pieneltä osin. En voi jäädä siihen kuin tuleen istumaan vaan selvittää ne asiat, jotka kutsuvat minua. Minulla ei ole aikaa. Omia asioitani minun ei tarvitse salata. Onneksi on KIRJOITTAMINEN.

Alexin jalka 19.2.2012

2.2. sunnuntai

En sitten päässyt kirjoittamaan moneen päivään. Perjantaina olin hirveän väsynyt, vaikka edellisen illan kerhoilta oli upea ja onnistuikin melko hyvin. Väkeä oli paljon. Sekoilin vähän läppärini kanssa, kun kaikki ei taaskaan toiminut kuten aiemmin. Apua tuli nopeasti. Viime aikoina on tullut paljon uusia päivityksiä, jotka ovat muuttaneet Microsoft-ympäristöäni. Koko ajan pitäisi opiskella ja harjoitella. Mutta selvisin silti kohtalaisesti muusta osuudesta. Aiheesta voisi pitää toisenkin esityksen eri näkökulmasta.

Tuollaiset tilaisuudet inspiroivat minua, innostavat jatkamaan, vaikka joskus tuntuu, etten jaksakaan. Myös ystävän mukanaolo auttaa. Pakkasin läppärin ja paperini vedettävään laukkuun, koska aina on varauduttava viemään auto kauemmas. Lähdimme kotoani ajoissa, joten olimme Karjatalolla heti viiden jälkeen. Onneksi paikka talon edestä vapautui ja sain autoni ”paalupaikalle”.

Lukijani voi ihmetellä, miksi kirjoitan tavallaan epäoleellisista asioista, asioista, jotka koen nykyään hankaliksi. Olen ehkä maininnut aiemmin, että monet esittämistäni asioista eivät vaivaisi keski-ikäistä minua vaan mennä liihottaisin kaikkialle miettimättä esteitä, joita tulee eteen iän ja terveydentilan aiheuttamina. Ihmettelen tätä asiaa itsekin miettiessäni, miten näemme asiat eri tavoin eikä pelkästään iän ja terveyden kautta. Kaikkivoipaisesta ihmisestä tulee vaivojaan valittava, vaikkei se niin ole. Minulla ei myöskään ole ketään, joka auttaisi ongelmissani. Henkistä tukea antavia ihmisiäkin on vain muutama. Minun on yksin aina otettava kaikki esteet vastaan. Joskus nekin pohdituttavat yön pimeinä hetkinä.

Hyrylän tori Tuusulassa 16.2.2012 Kunnantalon ikkunasta katsottuna. Nyt paikalla on vain iso kuoppa.

Mainitsin aloittaessani, etten kauheasti korostaisi olotilani parantumista, vaikka se onkin totta. Mutta toipuminen on aina pitkä tie, se saattaa kestää kauemmin kuin sairastuminen. Sille on annettava aikaa. Olen hurjan väsynyt. Perjantaina nukuin päivälläkin. Lauantaina eli eilen tapasin hyvän ystäväni, hän tuli kanssani kotiini ja vietimme samanlaisen päivän kuin yleensäkin. Haimme pizzat, kävimme kaupassa ja tulimme luokseni. Päivän päätteeksi vein hänet kotiinsa. Tällä kertaa emme olleet nähneet kahteen kuukauteen. Väsymykseni jatkui edelleen ja piti vähän pinnistellä, jalkakin kipuili jälleen.

Viime yönä heräsin taas pohtimaan lillukan varsia eli tekemättömiä ja keskeneräisiä töitäni. Sitähän olen tehnyt koko ajan. Päivä kerrallaan… mennään eteenpäin.

Ote Facebook-postauksestani 2.2.2012:

"Ulkona 20,8 astetta pakkasta ja sisällä 15,8 lämpöä. Kumma kyllä ei palella, siis täällä sisällä. Kun vaan pääsisin kuntoon jalkojen osalta ja voisin alkaa liikkua taas vikkelästi, siis ulkona. Kameran kanssa. Nyt vaan katselen Murun kanssa ikkunasta, kun oravat ja linnut tiputtavat lunta männyistä ja hakevat ruokaa."

4.2. tiistai

Niin sitten vain kävi, etten ehtinyt tai edes  jaksanut ja julkaista tätä postausta sunnuntaina kuten oli tarkoitukseni. Suljin läppärin. Väsymys on jatkunut. Olen nukkunut paljon. Tänään oli aamulla -9 astetta pakkasta, kylmin lukema tänä vuonna, en ole varma.

Eilen keräsin paperikasoistani kaikki keskeneräiset jutut valmiiksi aloittaakseni niiden stilisoinnin yksi kerrallaan. Kysymyksessä olivat lähinnä tekstini sukukirjaan, joita taas vaadittiin lähettämään. Ne ovat melkein valmiita, vähitellen syntyneitä, mutta haluan vielä tarkistaa ja lisätä kaikki viitteet oikein ja mahdollisesti lyhentää osaa niistä. Lupasin toimittaa ne helmikuun aikana. 

Lapsenlapseni lähetti viestin, että hän tulisi kahden nuorimman kanssa kahville neuvolakäynnin jälkeen. Siinä meni sitten pari tuntia.Vaikka rakastan ihmisten tapaamisia, niin kaikki kommunikointi tuntuu myös väsyttävän minua. Sen näin hyvin viime viikon torstain kerhotapaamisen jälkeen.  

On toki vähän hassua kirjoittaa olotilastani näin tarkkaan. Pitääpä välillä katsoa, milloin olen aloittanut tällaisen tekstin tai olenko aina kirjoittanut samanlaisia. Aloinko suojella itseäni vasta syksyllä jalkani kipeytessä niin paljon, että liikkuminen muuttui vaikeaksi? Itsensä suojelu rajoittaa monilla eri tasoilla.

Kaikille lukijoilleni kauniita helmikuun päiviä! Odotan puolestani kevättä ja kesäkuuta ja paranevaa terveyttä!

Lempimaisemissa 26.2.2012

Ainutlaatuiset talvet

Vuodenvaihde on edessä. Rauhallinen aamupäivä. Illalla satoi taas lunta. Mennessäni nukkumaan aika myöhään työrupeaman jälkeen ihailin  näkymää taloa ympäröivistä maisemista. Kun puut ovat lumihuurteessa ja maa puhtaan lumen peittämä, niin talven kauneus on kaikkialla läsnä. (Tätä julkaistessa uusi vuosi on jo ehtinyt alkaa.)

Mainitsen myöhemmin syksyn 2012, joten tämä kuva on sieltä lenkkipoluiltani 27.10.2012

Kauneus on läsnä myös omalla asuinalueellani, johon aivan viereen rakennetaan suurta kaupunkia. Se on nykyinen Suomen malli. Ja mikä tässä on asuessa, kun kaikki palvelut ovat lyhyen kävelymatkan päässä. Yritän olla kiinnittämättä liikaa huomiota lähiympäristööni, saati sen jatkuviin muutoksiin, mutta en voi aivan kokonaan jättää tätä asiaa huomioimatta.  Olenhan asunut näillä seuduilla kaikista pisimpään elämässäni.

Äskettäin tuli naapurien kanssa puhetta. Puhuimme siitä, kuinka erilaisia aikoja eri asunnoissa oli asuttu. Minullahan tuli viime kesänä täyteen kuusi vuotta. Pitkäaikainen naapuri kertoi, että samassa asunnossa kuin minä oli aikoinaan asunut vain lyhytaikaisia vuokralaisia.

Syksyllä 2012 tutkin kovasti näitä kirjoja, kuten myös nyt sukutauluja täydentäessäni.

Aloin taas kerran muistella 2013 kuollutta ex-anoppiani, joka asui talossa, sen kolmannen kerroksen kaksiossa 2000-luvun alkuvuosina (ehkä 2002), kun talo oli vielä uusi. Muistaakseni ainakin kerran poikkesin siellä, saatoin ottaa valokuvankin. Hänet kyllä muistettiin, vaikka asuminen jäi kovin lyhyeksi. Sain kuulla eräästä tulipalosta talon parvekkeella, joka oli järkyttänyt häntä suuresti. Olisiko se toinen asunto ollut hänen ylä- tai alapuolellaan.  Hän on muuten ollut silloin vähän yli 80-vuotias. Kerron toisesta tulipalosta kesällä 2020 (13.6.2020) jolloin paloautot tulivat paikalle ja väki komennettiin ulos. Siitä taisi tulla vain savuhäiriötä.  Vastaavanlaiset tapahtumat ovat kiistatta mieleenpainuvia ja joskus todella järkyttäviä erityisesti vanhemmille ihmisille.

Kyllä ne eläinystävät kulkivat myös 2012 perässäni, tässä naapurin Mökä jouluaattona sohvallani nukkumassa.

Tästähän minun ei pitänyt kirjoittaa. Aamun digitaalista Hesaria lukiessani, aloin miettiä tämän hetken poliittisia kiistoja. En yleensä ota kantaa niihin asioihin, vaikka joskus kiihdynkin. Suomea ollaan nykyisen hallituksen toimesta vähitellen johtamassa autoritääriseen hallintoon. Se tihkuu ulos kaikista päätöksistä, niiden taustalta, erään poliittisen ryhmän käsikirjasta. Tänään kirjoitettiin työmarkkinauudistuksista ja edessä olevista mittavista lakoista. Hallituksella olevilla perussuomalaisilla on oiva tilaisuus edesauttaa nyt työelämän muutoksia siihen malliin, että työntekijän asema saadaan heikennettyä ja ulkomaalaisvihaa lisättyä. Ollaan menossa ojasta allikkoon.  Jätän tämän tähän.

Tänä aamuna käteni olivat taas mahdottoman jäykät, sormet kippuralla ja arat. Nukuin ehkä niin sikeästi ja kädet paikallaan, että aamulla piti alkaa niitä verryttää. On totta, että olen huolissani käsistäni. Luulin aluksi, että olin satuttanut oikean käteni, mutta myöhemmin tajusin sen olevan niveltulehdusta, ehkä seuraava vaihe nivelreumassani.  Nyt se tuntuu myös vähän vasemmassa kädessäni.  Täytyy sanoa, että se häiritsee minua käsin kirjoittaessani, valokuvatessani ja yleensä kaikessa tekemisessäni. Vanhuus ei tule yksin.

Pikku-Alex 14.11.2012

Koska eilen illalla tein töitä aika myöhään, otin nyt hetken aikaa itselleni aloittaakseni tämän uuden postauksen. Täytyy myöntää, että nykyiset tehtäväni ovat alkaneet rasittaa minua, vaikka olenkin sanonut niitä elämäni suolaksi. Olen ehkä liian tunnollinen, että omatuntoni kolkuttaa, jos en saa kaikkia asioita tehtyä. Harva ymmärtää tutkivan ihmisen työn monimutkaisuutta ja kuinka se vie aikaa. Vaikka kuljetan kaikkia tuleviakin töitä mielessäni jo paljon etukäteen, kaivaen ehkä myös tietoja valmiiksi, niin lopuksi tulee aina valtava kiire saada vaikkapa teksti valmiiksi ja oikein kirjoitetuksi. Pienikin moite nostaa karvani pystyyn, jos niitä nyt on enää jäljellä.

Kaikki ylimääräiset, usein tärkeätkin asiat vaikeuttavat toimiani, päivät ovat lyhyitä, jaksamiseni vaihtelee päivästä toiseen. Tarvitsen paljon unta. Sanon joka päivä itselleni, tämä on minun elämäni, kukaan muu ei saa määrätä siitä.

Nyt jatkan niitä töitäni. 

Tuusulan kirkko 27.12.2023

On jo uudenvuodenaatto. Tässä välillä mielessäni on risteillyt monta asiaa, joista olisi kirjoitettavaa. Kun olin tehnyt kaksi päivää lähes yhteen menoon töitä sukutaulujen parissa, olin niistä kipeä. Olisi pitänyt lopettaa ajoissa eikä jatkaa jäykistymiseen saakka.  Eilen oli aika kova päivä, kun piti saada auto putsattua paljosta lumesta ja sen ympäristö kolattua puhtaaksi. Kolaamiseen sain apua eräältä nuorelta tytöltä. Muutkin olivat samanaikaisesti samoissa töissä. Oli käynyt ilmi, että taloyhtiön lumikola ja -lapio olivat hävinneet ja työt tehtiin erään asukkaan yksityisillä välineillä.  Toivottavasti asia selviää nopeasti, ennen seuraavaa lumisadetta. Poikkesin myös tervehtimässä lapsenlapsenlapsiani. Kauppa-asiat oli hoidettava, haettava kissanhiekkaa ym. Tänään olikin jo sitten aamulla -17 astetta pakkasta, joka tuntuu vieläkin kovemmalta. Aamu oli upea, aurinkoinen, samoin päivä. Olen hyvä keksimään tekemistä.

Kaikki pikku tekeminen on sitten pois kirjoittamisesta. Myöhään iltapäivällä ei ole enää virtaa mihinkään suurempaan tarinaan, joten tämän lopettaminen jää ensi vuodelle.

Voisin jatkaa sitten kun jaksan lauseesta: ”olen kuin menossa sisälle kuvaan”. Kirjoitin niin päiväkirjaani 30.12.2007.

Tuusulanjärveä 27.12.2023.

2.1. Tästä voisi nyt tulla pakkaspäiväkirja. Oletan, että tänään tulee pakkasennätys, aamulla oli jo -18 astetta Celsiusta ja pakkanen taitaa olla vielä kohoamassa. Maailma näyttää uskomattoman kauniilta ja ihmiset jakavat hienoja talvikuvia Somessa. En lähde ulos, hyvä syy on myös pieni terveysongelma. 

En siis lähde tänään sisälle kuvaan kuten uhkailin. Pöydälläni on myös loppuvuoden 2012 päiväkirja. En ole lukenut sitä aikoihin, mutta aamukahvin yhteydessä vilkaisin ja sain idean, että otan loppuhuipennuksen? sieltä. Vanhoja tekstejä lukiessa huomaa, kuinka perinpohjaisesti on unohtanut monet asiat.

Kaiken muun ohella tutkin silloinkin (19.10.2012) papereita mm. äitini erästä jälkeensä jättämää kuolinilmoitusta miettien, missä yhteydessä hän oli tuntenut näitä henkilöitä. Pitkän asemasodan aikana ihmiset varmasti tapasivat muita eri puolelta Suomea. Yhteydenpito jäi myöhemmin kuolinilmoituksiin.  Äitini oli alle kouluikäisenä oppinut lukemaan sanomalehdistä, joita hänenkin perheeseensä Karjalan kannaksella silloin tuli. Vuosien mittaan olen monista muistakin asioista ymmärtänyt sen, miten paljon sanomalehdet ja kirjat merkitsivät vanhemmilleni. Kuten sittemmin myös minulle.

Koska olen nyt kauhistellut käsieni tilaa, mainitsin 17.10.2012, että edellisenä keväänä ja vielä kesälläkin, jolloin olin jo lääkityksellä, oli vaikea kirjoittaa käsin, koska sormet olivat niin turvonneet. Pohdin samana päivänä myös sitä, kuinka ympäristöni ihmiset todennäköisesti ajattelivat minun teeskentelevän ainakin siihen saakka, kunnes sain diagnoosin kauheasta sairaudestani nivelreumasta?

Olen edelleen samaa mieltä kuin silloin, vaikken sitä kauheasti enää ajattele. Totean vain, että kaikki on sittemmin mennyt pahemmaksi. Emme välitä tipan tippaa toisistamme tai toistemme sairauksista. Jollei koko ajan jaksa ”antaa” muille, jää loppujen lopuksi aivan yksin. Antaminen tarkoittaa mm. muiden ihmisten auttamista ja huomioimista, koko ajan yhteydenpitoa.  Sitten kun ei jaksa enää ja alkaa rajoittaa tekemisiään, jää yksin.

Jo silloin, tietenkin ajattelin vanhenemista.  Aiemmin mainitsemani ex-anoppini oli lähellä olevassa hoitokodissa ja yritin silloin tällöin käydä tervehtimässä häntä. Kirjoitin, onko mitään mieltä enää elää, jos se on sellaista päivästä toiseen elämistä muistin pelatessa arvaamattomasti eivätkä entiset kivat asiat tuota enää iloa. Kirjoitin myös, että kaikki menetykset ja tappiot sahaavat meistä kanssaihmisistä oksan jokaisen menetyksen myötä. Niinhän olen sen myöhemmin todennut.

Se siitä. Tuona syksynä oli monta muutakin mullistavaa asiaa, mutta en kirjoita niistä nyt. Uskokaa tai älkää, omien vanhojen päiväkirjojen lukeminen on todella mielenkiintoista. Toisaalta tuo aika on jo kirjattu blogeissa 2012 ja 2013, mutta useimmiten olen kirjoittanut tutkimuslöydöistäni ja vain muutamalla sanalla kommentoinut hurjaa elämäntilannettani.

Vietetään taas yhtä ainutlaatuista talvea. Se tuli jostakin mainoksesta. Pois se minusta! Talvissa on kestämistä!

Tuleeko tästä koskaan valmista?

Parikin blogipostausta on kirjoitettavana, mutta taidan tässä välillä kirjoittaa jotakin muuta. Se johtunee siitä, että sain siivottua työpöytäni, imuroitua lattiat ja matot ja vähän järjesteltyä kirjoja ja papereita.  Se voi johtua myös siitä, että ulkona sataa erityisen kauniisti lunta. Joistakin arkisista puuhista tulee hyvä mieli.

Viime aikojen seuralaiseni Minni-kissa on oikeasti tyttäreni perheen lemmikki.

 

Satunnainen lukija voi ajatella, että onpa kirjoittamiseni tosi heikoissa kantimissa. Voiko niin sanoa? Siivoaminen ei ole lempipuuhiani, mutta siistissä ja puhtaassa ympäristössä oleskelu on. Nytkin jäi lattioiden pyyhkiminen väliin, pääasia on, että kaikki näyttää edes vähän paremmalta. Kirja- ja paperimäärää en noin vain hävitä, voi vain vähän järjestellä. Sitten on taas kauhea etsiminen, kun en muista, minne olen mitäkin laittanut.

 

Lumisade ei myöskään ollut toivottavaa, koska lunta on tänä talvena tullut mahdottoman paljon. Se on aiheuttanut lähinnä ongelmia, kun se on välillä sulanut pois. Yritän unohtaa sen edes hetkeksi.

Yöllä herätessäni kurkistin aina pihalle ja näin valtavan vesilammikon kerääntyvän pihalle juuri oman autoni takapuolelle. Siinä keskellä pihaa oleva viemäri ei taas näyttänyt vetävän. Plussa-asteita on nyt noin +1 ja lumisade saa aikaan kauhean loskan. Vain lyhyen hetken kestävät yöllä heräämiset ovat kovin tuttuja ja katkaisevat mielenkiintoiset uneni hetkeksi. Onneksi ne jatkuvat. Korona-aika on kai kehittänyt tällaisia piirteitä elämääni. Aloin yöllä myös miettiä sitä, että minun pitäisi vihdoin tilata lääkärin aika ajokorttini uudistamista varten. Teinkin se äsken ja ihme ja kumma sain ajan jo ensi tiistaille. Yksi huoli vähemmän seuraaville öille.

Talvi 2012, kymmenen vuotta sitten. Suosikkipaikallani en ole nyt päässyt käymään. Kuva 7.3.2012

 

Yhteinen surumme tällä hetkellä on sodan puhkeaminen Venäjän hyökättyä Ukrainaan. Sydäntäni särkee lukiessani tai katsoessani raportointia televisiosta. Tilanne on uskomaton ja poikkeuksellinen, jota koko maailma seuraa juuri nyt hengittämättä. Tunnen kylmät väreet itsessäni ajatellessani sodan kouriin joutuneita ihmisiä.

Mutta tässä tilanteessa en voi tehdä mitään, siksi keskityn omaan pieneen elämääni. Suoraan sanoen, nyt siihenkin on vaikea keskittyä. Tämä kirjoitukseni jää kesken.

11.3.2012 tällaisia lumikasoja oli silloin parkkipaikalle, jonne on ollut tänä talvena turha edes yrittää. Silloin asuin lähellä eivätkä polut olleet jäisiä kuten tänä vuonna.

 

Kirjoittaminen jäikin kesken kahdeksi seuraavaksi päiväksi. Kun lapsenlapseni Alex tuli luokseni, hän varasi läppärini kokonaan ja toivoi myös, että antaisin sen hänelle muutenkin. Toki olisin voinut kirjoittaa tabletilla, mutta se on paljon vaivalloisempaa. Näemme niin harvoin, että on kiva pitää lapsenlasta hyvänä. Se tuli mieleeni, kun hän nukkumaan käytyään, pyysi lasillista kylmää vettä. Hain sen ja sanoin, että tuothan minulle sitten vettä pyytäessäni, kun olen niin vanha, etten pääse enää ylös.

Helmikuussa 2012 syntyi lapsenlapseni Alex.

Alex on kehittynyt monessa mielessä. Hänen kanssaan saattoi keskustella myös tästä nykytilanteesta ja monista muista asioista. Hän pelaa koneellani Minecraft-nimistä peliä, jonka olen aikanaan hankkinut omalle laitteelleni. Hän seuraa aktiivisesti aiheeseen liittyviä tubettajien pitämiä videoita saadakseen ohjeita ja lisämoodeja ym. ohjelmaan. Olen välillä kovilla, kun minun pitää osallistua ja tehdä jotakin, mitä hän ei osaa. Enhän minäkään osaa enkä aina ymmärrä tubettajien ohjeita. Tosin minulla on vanha tausta ”tietokone-experttinä” ja joudun kaivamaan tietoja, joita en nykyään tarvitse. Kaiken lisäksi en ole koskaan ollut kiinnostunut mistään pelaamisesta.

3.3.2012

Viime aikoina varsinkin vasen nilkkani on ollut erityisen arka ja kipeä, joten huolimatta kauniista säästä en halunnut lähteä ulos. Tiet ovat jopa kävelijöille erityisen huonossa kunnossa. Autoilijana olen sen saanut myös huomata viime aikoina, kun pikkutiet ovat täynnä syviä kuoppia, joihin auto saattaa osittain vajota ja hajota. Lauantai-iltana, kun veimme ystävääni Keravalle, jouduimme tosi pahaan paikkaan, josta pystyimme onneksi palaamaan takaisin toista kautta välttäen syvät kuopat.

4.3.2012 proseminaaria kopioitu opiskelukavereille. Taidehistorian opiskelun suhteen talvi 2012 oli työteliästä aikaa.

 

Minulta kului paljon aikaa seuratessani tiedotuksia Ukrainan sodasta. En aio kirjoittaa siitä sen kummemmin enkä verrata sitä vuosien 1939–1945 tapahtumiin. On hienoa, että Eurooppa on yhteneväinen asian suhteen. Sydämeni itkee erityisesti kaikkien lasten ja heidän perheidensä puolesta. Tänä päivänä me kaikki voimme seurata kaikista välineistä tunneittain tapahtumien etenemistä, joten kenenkään on turha tehdä mitään johtopäätöksiä muiden ihmisten tekemisestä tai tekemättömyydestä.

Tekemättömyydestä. Huomaan tänään olevani lamaantunut ja väsynyt enkä jaksa keskittyä mihinkään.

Alexin syntymäpäivänä 16.2.2012 ehdin kuvaamaan Tuusulanjärveä, mutta myös tutkimaan kunnan arkistoja kunnantalolle. Kuvasin sieltä käsin kohti toria. Sehän oli seminaarityöni aihekin. Tori, joka nyt parin vuoden päästä on hävinnyt kokonaan...

 

Maaliskuu ehti tänään alkaa. Kävin laajassa lääkärintarkastuksessa lääkäriasemalla. Tarvitsin lääkärintodistuksen ajokortin uusimista varten. Hintaa 15 minuutin käynnille tuli 130 e. Lääkäri kai huomasi, että kaikki on kunnossa, kun tarkisti vain näkökyvyn, verenpaineen ja sydämen ja teki pari kysymystä tarkistaakseen, että tiesin, missä olin. 

Tässä kunnantalo torilta päin, samoin 16.2.2012. Siellä ei ole enää toimintaa.

Aurinko paistoi kuin viimeistä päivää. Hyvä niin, että lumikasat ja jää saisivat nopeasti sulaa. Olen kuin vanha muori, joka oikeasti olenkin, kävellessäni kipeillä nilkoillani jäisiä katuja pitkin.

Nyt on jo perjantai 4.3. En tiedä, onko tämän postauksen jatkamisessa mitään mieltä. Saan päivässä kirjoitettua pari riviä eikä valmista tule. Toisaalta tällainen kirjoittaminen kuvaa mielessä olevaa sekasortoa. Sen on aiheuttanut viikon kestänyt uutisointi Ukrainan sodasta ja ihmisistä, jotka ovat sen kohdanneet. Sellaiset asiat aiheuttavat muutakin sekoamista.

    Alex mummin sylissä 25.2.2012
 

Eilen hoitelin passiasioita Järvenpäässä. Jos meillä Tuusulassa on rakentaminen vauhdissa monin paikoin, niin Järvenpää on yhtä rakennustyömaata. Onneksi löysin parkkipaikan, kun en edes päässyt kääntymään parkkialueelle, jonne olin suunnitellut jättäväni auton. Sitten liukastelin poliisin lupapalveluihin. Ympäristö oli täynnä isoja lumikasoja ja jäätä. Oli vaikea tunnistaa, että samasta ovesta menin sisään käräjäoikeuden istuntoon heinäkuun alussa 2011, istuntoon, jossa minua ei kuunneltu ollenkaan. Se oikeudenkäynti ja seuraavana vuonna ollut hovioikeuden istunto olivat aikamoista farssia.

Sormenjälkiä antaessani, mennyt aika myös palautui mieleeni. Sormenpääni ovat niin kuluneet kuten ne olivat viisi vuotta sitten. Kirjoittaminen ja älykännyköiden näppäily ja muut käsillä tehtävät asiat kuluttavat sormenpäät sileiksi. Virkailija oli äärimmäisen ystävällinen ja osasi kaikki niksit. Hän oli muutenkin kohtelias, kehui jopa passiin tulevaa kuvaani erityisen hyväksi. Kuvan olin itse nähnyt vain pienenä heti sen ottamisen jälkeen.

Ensi viikolla jätän ajokorttihakemukseni. Sitten saan olla viisi vuotta rauhassa, kunnes vanha mummo kohtaa jälleen samat asiat.  On tosi ikävä sattuma, että kaikki vanhenemiset sattuvat pahimpaan talviaikaan. Onneksi auton katsastus helmikuussa meni täysin nappiin. Samaa voin nyt sanoa kaikista muistakin asioista. Ihmiset palveluammateissa ovat olleet uskomattoman ystävällisiä. Kaikki pahan löydämme halutessamme netin kommenteissa. 

Lyhyt takatalvi 2.4.2012

Palasin takaisin Tuusulaan auringon räkittäessä suoraan silmiini. Olin ajatellut poiketa järvellä, mutta katuliukastelun takia ei huvittanut enää mennä kuhmuraisia polkuja pitkin kirkkorantaan. Sen sijaan poikkesin kahville ystäväni luokse. Hänelle myös tämä talvi on ollut todella vaikea. Näin vaikeaa talvea ei ole todellakaan ollut aikoihin. Kotipihakin on yhtä jäärataa. Sauvat ovat nyt tarpeen liikkuessa. Voitte vain kuvitella, kuinka kovasti odotan kevättä!

Hyrylä ja entinen kunnantalo 1.3.2022

 

Tällaisena aikana arkiset askareet pitävät järjissään. Aamuyöstä näin jotakin ihmeellistä unta, joka teki hyvää. Se liittyi kaukaiseen historiaan, uskontoon ja oivalluksiin ollen tarina sinällään. En tosin muista enää sen yksityiskohtia, koska en kirjoittanut ylös. Keskittyminen omaan perheeseen ja lähiympäristöön on edelleen tärkeää. Emme tiedä, mitä kohti olemme menossa. Sota saattaa laajentua. On käsinkosketeltavaa ja itkettävää seurata tapahtumia ja kokea koko muun maailman yhtenäisyys. On vaikea tai mahdoton ymmärtää Venäjää ja erityisesti Putinin aivoituksia.

Ei, nyt on taas tehtävä jotakin muuta.  Saanko tätä pientä tekstiä koskaan valmiiksi?

Saan, jos vain lopetan tähän.

Selasin tasan kymmenen vuoden takaisia valokuvia. Silloin 2012 oli myös hankala talvi, mutta aika kultaa tunnetusti muistot. Kuvista näen kuitenkin, että oli liukkauden suhteen eroja tähän talveen. Toisin sanoen lämpötilat olivat tasaisempia. Huhtikuun alussa tuli lyhyt takatalvi, krookukset kukkivat lumen keskellä.

5.4.2012