Ainutlaatuiset talvet

Vuodenvaihde on edessä. Rauhallinen aamupäivä. Illalla satoi taas lunta. Mennessäni nukkumaan aika myöhään työrupeaman jälkeen ihailin  näkymää taloa ympäröivistä maisemista. Kun puut ovat lumihuurteessa ja maa puhtaan lumen peittämä, niin talven kauneus on kaikkialla läsnä. (Tätä julkaistessa uusi vuosi on jo ehtinyt alkaa.)

Mainitsen myöhemmin syksyn 2012, joten tämä kuva on sieltä lenkkipoluiltani 27.10.2012

Kauneus on läsnä myös omalla asuinalueellani, johon aivan viereen rakennetaan suurta kaupunkia. Se on nykyinen Suomen malli. Ja mikä tässä on asuessa, kun kaikki palvelut ovat lyhyen kävelymatkan päässä. Yritän olla kiinnittämättä liikaa huomiota lähiympäristööni, saati sen jatkuviin muutoksiin, mutta en voi aivan kokonaan jättää tätä asiaa huomioimatta.  Olenhan asunut näillä seuduilla kaikista pisimpään elämässäni.

Äskettäin tuli naapurien kanssa puhetta. Puhuimme siitä, kuinka erilaisia aikoja eri asunnoissa oli asuttu. Minullahan tuli viime kesänä täyteen kuusi vuotta. Pitkäaikainen naapuri kertoi, että samassa asunnossa kuin minä oli aikoinaan asunut vain lyhytaikaisia vuokralaisia.

Syksyllä 2012 tutkin kovasti näitä kirjoja, kuten myös nyt sukutauluja täydentäessäni.

Aloin taas kerran muistella 2013 kuollutta ex-anoppiani, joka asui talossa, sen kolmannen kerroksen kaksiossa 2000-luvun alkuvuosina (ehkä 2002), kun talo oli vielä uusi. Muistaakseni ainakin kerran poikkesin siellä, saatoin ottaa valokuvankin. Hänet kyllä muistettiin, vaikka asuminen jäi kovin lyhyeksi. Sain kuulla eräästä tulipalosta talon parvekkeella, joka oli järkyttänyt häntä suuresti. Olisiko se toinen asunto ollut hänen ylä- tai alapuolellaan.  Hän on muuten ollut silloin vähän yli 80-vuotias. Kerron toisesta tulipalosta kesällä 2020 (13.6.2020) jolloin paloautot tulivat paikalle ja väki komennettiin ulos. Siitä taisi tulla vain savuhäiriötä.  Vastaavanlaiset tapahtumat ovat kiistatta mieleenpainuvia ja joskus todella järkyttäviä erityisesti vanhemmille ihmisille.

Kyllä ne eläinystävät kulkivat myös 2012 perässäni, tässä naapurin Mökä jouluaattona sohvallani nukkumassa.

Tästähän minun ei pitänyt kirjoittaa. Aamun digitaalista Hesaria lukiessani, aloin miettiä tämän hetken poliittisia kiistoja. En yleensä ota kantaa niihin asioihin, vaikka joskus kiihdynkin. Suomea ollaan nykyisen hallituksen toimesta vähitellen johtamassa autoritääriseen hallintoon. Se tihkuu ulos kaikista päätöksistä, niiden taustalta, erään poliittisen ryhmän käsikirjasta. Tänään kirjoitettiin työmarkkinauudistuksista ja edessä olevista mittavista lakoista. Hallituksella olevilla perussuomalaisilla on oiva tilaisuus edesauttaa nyt työelämän muutoksia siihen malliin, että työntekijän asema saadaan heikennettyä ja ulkomaalaisvihaa lisättyä. Ollaan menossa ojasta allikkoon.  Jätän tämän tähän.

Tänä aamuna käteni olivat taas mahdottoman jäykät, sormet kippuralla ja arat. Nukuin ehkä niin sikeästi ja kädet paikallaan, että aamulla piti alkaa niitä verryttää. On totta, että olen huolissani käsistäni. Luulin aluksi, että olin satuttanut oikean käteni, mutta myöhemmin tajusin sen olevan niveltulehdusta, ehkä seuraava vaihe nivelreumassani.  Nyt se tuntuu myös vähän vasemmassa kädessäni.  Täytyy sanoa, että se häiritsee minua käsin kirjoittaessani, valokuvatessani ja yleensä kaikessa tekemisessäni. Vanhuus ei tule yksin.

Pikku-Alex 14.11.2012

Koska eilen illalla tein töitä aika myöhään, otin nyt hetken aikaa itselleni aloittaakseni tämän uuden postauksen. Täytyy myöntää, että nykyiset tehtäväni ovat alkaneet rasittaa minua, vaikka olenkin sanonut niitä elämäni suolaksi. Olen ehkä liian tunnollinen, että omatuntoni kolkuttaa, jos en saa kaikkia asioita tehtyä. Harva ymmärtää tutkivan ihmisen työn monimutkaisuutta ja kuinka se vie aikaa. Vaikka kuljetan kaikkia tuleviakin töitä mielessäni jo paljon etukäteen, kaivaen ehkä myös tietoja valmiiksi, niin lopuksi tulee aina valtava kiire saada vaikkapa teksti valmiiksi ja oikein kirjoitetuksi. Pienikin moite nostaa karvani pystyyn, jos niitä nyt on enää jäljellä.

Kaikki ylimääräiset, usein tärkeätkin asiat vaikeuttavat toimiani, päivät ovat lyhyitä, jaksamiseni vaihtelee päivästä toiseen. Tarvitsen paljon unta. Sanon joka päivä itselleni, tämä on minun elämäni, kukaan muu ei saa määrätä siitä.

Nyt jatkan niitä töitäni. 

Tuusulan kirkko 27.12.2023

On jo uudenvuodenaatto. Tässä välillä mielessäni on risteillyt monta asiaa, joista olisi kirjoitettavaa. Kun olin tehnyt kaksi päivää lähes yhteen menoon töitä sukutaulujen parissa, olin niistä kipeä. Olisi pitänyt lopettaa ajoissa eikä jatkaa jäykistymiseen saakka.  Eilen oli aika kova päivä, kun piti saada auto putsattua paljosta lumesta ja sen ympäristö kolattua puhtaaksi. Kolaamiseen sain apua eräältä nuorelta tytöltä. Muutkin olivat samanaikaisesti samoissa töissä. Oli käynyt ilmi, että taloyhtiön lumikola ja -lapio olivat hävinneet ja työt tehtiin erään asukkaan yksityisillä välineillä.  Toivottavasti asia selviää nopeasti, ennen seuraavaa lumisadetta. Poikkesin myös tervehtimässä lapsenlapsenlapsiani. Kauppa-asiat oli hoidettava, haettava kissanhiekkaa ym. Tänään olikin jo sitten aamulla -17 astetta pakkasta, joka tuntuu vieläkin kovemmalta. Aamu oli upea, aurinkoinen, samoin päivä. Olen hyvä keksimään tekemistä.

Kaikki pikku tekeminen on sitten pois kirjoittamisesta. Myöhään iltapäivällä ei ole enää virtaa mihinkään suurempaan tarinaan, joten tämän lopettaminen jää ensi vuodelle.

Voisin jatkaa sitten kun jaksan lauseesta: ”olen kuin menossa sisälle kuvaan”. Kirjoitin niin päiväkirjaani 30.12.2007.

Tuusulanjärveä 27.12.2023.

2.1. Tästä voisi nyt tulla pakkaspäiväkirja. Oletan, että tänään tulee pakkasennätys, aamulla oli jo -18 astetta Celsiusta ja pakkanen taitaa olla vielä kohoamassa. Maailma näyttää uskomattoman kauniilta ja ihmiset jakavat hienoja talvikuvia Somessa. En lähde ulos, hyvä syy on myös pieni terveysongelma. 

En siis lähde tänään sisälle kuvaan kuten uhkailin. Pöydälläni on myös loppuvuoden 2012 päiväkirja. En ole lukenut sitä aikoihin, mutta aamukahvin yhteydessä vilkaisin ja sain idean, että otan loppuhuipennuksen? sieltä. Vanhoja tekstejä lukiessa huomaa, kuinka perinpohjaisesti on unohtanut monet asiat.

Kaiken muun ohella tutkin silloinkin (19.10.2012) papereita mm. äitini erästä jälkeensä jättämää kuolinilmoitusta miettien, missä yhteydessä hän oli tuntenut näitä henkilöitä. Pitkän asemasodan aikana ihmiset varmasti tapasivat muita eri puolelta Suomea. Yhteydenpito jäi myöhemmin kuolinilmoituksiin.  Äitini oli alle kouluikäisenä oppinut lukemaan sanomalehdistä, joita hänenkin perheeseensä Karjalan kannaksella silloin tuli. Vuosien mittaan olen monista muistakin asioista ymmärtänyt sen, miten paljon sanomalehdet ja kirjat merkitsivät vanhemmilleni. Kuten sittemmin myös minulle.

Koska olen nyt kauhistellut käsieni tilaa, mainitsin 17.10.2012, että edellisenä keväänä ja vielä kesälläkin, jolloin olin jo lääkityksellä, oli vaikea kirjoittaa käsin, koska sormet olivat niin turvonneet. Pohdin samana päivänä myös sitä, kuinka ympäristöni ihmiset todennäköisesti ajattelivat minun teeskentelevän ainakin siihen saakka, kunnes sain diagnoosin kauheasta sairaudestani nivelreumasta?

Olen edelleen samaa mieltä kuin silloin, vaikken sitä kauheasti enää ajattele. Totean vain, että kaikki on sittemmin mennyt pahemmaksi. Emme välitä tipan tippaa toisistamme tai toistemme sairauksista. Jollei koko ajan jaksa ”antaa” muille, jää loppujen lopuksi aivan yksin. Antaminen tarkoittaa mm. muiden ihmisten auttamista ja huomioimista, koko ajan yhteydenpitoa.  Sitten kun ei jaksa enää ja alkaa rajoittaa tekemisiään, jää yksin.

Jo silloin, tietenkin ajattelin vanhenemista.  Aiemmin mainitsemani ex-anoppini oli lähellä olevassa hoitokodissa ja yritin silloin tällöin käydä tervehtimässä häntä. Kirjoitin, onko mitään mieltä enää elää, jos se on sellaista päivästä toiseen elämistä muistin pelatessa arvaamattomasti eivätkä entiset kivat asiat tuota enää iloa. Kirjoitin myös, että kaikki menetykset ja tappiot sahaavat meistä kanssaihmisistä oksan jokaisen menetyksen myötä. Niinhän olen sen myöhemmin todennut.

Se siitä. Tuona syksynä oli monta muutakin mullistavaa asiaa, mutta en kirjoita niistä nyt. Uskokaa tai älkää, omien vanhojen päiväkirjojen lukeminen on todella mielenkiintoista. Toisaalta tuo aika on jo kirjattu blogeissa 2012 ja 2013, mutta useimmiten olen kirjoittanut tutkimuslöydöistäni ja vain muutamalla sanalla kommentoinut hurjaa elämäntilannettani.

Vietetään taas yhtä ainutlaatuista talvea. Se tuli jostakin mainoksesta. Pois se minusta! Talvissa on kestämistä!