Juhlien jälkeen...

Mukavien hetkien vastapainoksi on usein edessä syöksyminen pohjamutiin. Onneksi se ei kestä kauan. En todellakaan ole ihminen, joka haluaa paistatella etualalla. Minusta olikin hiukan kiusallista olla hetken kaiken huomion keskipisteenä saadessani viime sunnuntaina ansiomerkin. Jouduin siksi hetkeksi estradille ja usean sadan ihmisen huomion kohteeksi. Tiesin tämän olevan edessä, mutta tuollaiseen ei silti osaa valmistautua. En edes halunnut valmistautua.

Kuva vanhoilta poluilta Tuusulan Mikkolassa 4.8.2007

Menomatkalla Turkuun keskustelin taas kerran ystäväni kanssa luonteenpiirteistä, jotka ovat vaikuttaneet ehkä liiankin paljon elämämme kulkuun, kokemuksiimme ja työuriimme.  Voimme vain todeta, että ne jo lapsena esiin tulleet piirteet ja ominaisuudet kulkevat mukanamme loppuun saakka välillä vain vahvistuen. Emme pääse niistä koskaan eroon. Ne on vain hyväksyttävä. 

Nuo ominaisuudet voivat olla olleet myös esteenä työurillamme. Olimme molemmat senkin kokeneet omilla tavoillamme.  Olin lapsena toisaalta äärimmäisen ujo, mutta toisaalta taas hyvin rohkea toimeenpanija. Jopa ujous ja rohkeus samassa ihmisessä osaamisen ja innostuksen lisäksi saattavat olla vaikea yhtälö kaikkien ymmärtää. Esimiehillä ei ole usein sellaista ihmistuntemusta, että he tunnistaisivat alaistensa monimutkaiset ominaisuudet ja osaisivat hyödyntää niitä. Johtajat omaavat usein narsistisia piirteitä ja saattavat pelätä niin paljon, että mieluummin he tavalla tai toisella nujertavat uhkaavat persoonat. Tällöin herkät ja ujot ihmiset joutuvat ensimmäisenä siirtymään syrjään.

Melkein tasan vuosi sitten vanhassa kodissa vanhimpien lastenlasten kanssa. Onpa paljon muuttunut sen jälkeen.

Meitä ujoja ihmisiä on todella paljon. Sen olen huomannut viime vuosina. Heidät syrjäytetään usein työelämässä ja kaikessa muussakin. Heitä ei kuunnella. Ujous on silti vain yksi ihmisen ominaisuus, jonka merkitystä emme ehkä nuorempana edes ymmärrä. Uskomattoman paljon riippuu siitä, millaisten ihmisten kanssa joudumme elämämme aikana tekemisiin. He kaikki yhdessä vaikuttavat siihen, millaiseksi itsetuntomme muovautuu. Väitän, että ihmiset eivät yleensä ajattele näitä asioita syvällisesti vaan kylmästi tuomitsevat toisiaan vaikkapa sanomalla jollakin olevan huono itsetunto. Taitaa olla niin, että heillä itsellään on huono itsetunto. Meidän kaikkien on hyvä kaivautua oman ihomme alle, mutta myös tutustua syvällisemmin erilaisiin ihmisiin.

Tässä kuvassa kolme lastenlasta ja äitinsä (kesä 2011)

Jos osaisimme tunnistaa ominaisuutemme jo riittävän ajoissa, elämä olisi saattanut mennä toisin. Huomaan usein taas palaavani tuohon vaihtoehtoisen elämän aiheeseen, jota käsittelin kirjoittaessani kirjailija Paul Austerista blogissani 11.8.2017. Jollet ole lukenut sitä, pääset lukemaan sen tästä linkistä. Luettuasi pääset helposti takaisin. Kyseinen mielenkiintoinen kirjailija kävi myöhemmin Suomessa elokuun lopulla ja oli median suuren huomion kohteena. Aluksi ajattelin meneväni johonkin Helsingissä olleeseen tilaisuuteen, mutta luovuin myöhemmin ajatuksesta tajutessani, että kaikki muutkin menevät. Kirjoittaessani blogini en tainnut olla vielä tietoinen hänen Suomeen tulostaan. 

Hetki  kauan sitten.

Myös tuo ominaisuuteni on myös osa omituista luonnettani. Haluan kulkea omia polkujani ja ottaa kantaa asioihin monesta eri näkökulmasta usein käyttäen omaa itseäni esimerkkinä. Mutta on myös täysin turha murehtia mennyttä aikaa ja valintoja joskus kauan sitten. Niinhän monet vuoren varmasti sanovat minulle, kun ikuisena pohtijana ajattelen asioita ääneen.

Aion vielä palata myöhemmin sunnuntain tapahtumiin. Ehkä. Eilisen vietin Alexin kanssa. Pienestä pulleasta vauvasta on kasvanut hoikka viisivuotias, joka ensi vuonna menee jo esikouluun. Miten paljon ulkonäkökin muuttuu parissa vuodessa? Ajattelin sitä, kun kävimme katsomassa pikku Veiniä, joka osaa vääntäytyä jo seisomaan ja on siitä ylpeä. Ja se luonne. En tahdo enää pysyä Alexin perässä.  Hänen olisi aiheellista opetella kärsivällisyyttä. Eniten hän jaksaa rakentaa jotakin legoista. Mutta kun jokin asia valmistuu, pitää saada heti jokin uusi projekti. Mennä koko ajan eteenpäin.

Alex joulukuussa 2012

Tämä aamu alkoi sateisena, satoi kaatamalla. Pian 17-vuotias tyttärenpoikani, Alexin isoveli soitti ja pyysi, josko lähtisin viemään hänet kouluun. Onneksi olin herännyt. Jätin kahvin juomatta ja lähdin liikenteeseen. Lahelassa vastaantuleva autojono ympyrään päin oli ainakin kilometrin pituinen. Onneksi ajoin vastaan jonoa ja muutenkin vastaan Helsingin suuntaan menevää liikennettä. Sain pojan kouluun ja lupasin hakea hänet iltapäivällä.

14.12.2012

Oman aamuni iloja on lukea päivälehdet. Tänään olin tosin aika pettynyt. Luen ensiksi Keski-Uusimaan ja sitten Helsingin Sanomat. 

Huomasin sunnuntaina ajaessani Turkuun ja takaisin, osan matkasta vesisateessa, kuinka viljat olivat vielä keräämättä. Ihailen aina matkalla Varsinais-Suomeen ihania, avaria peltomaisemia, jotka myös näin syksyisin ovat erityisen kauniita ruskean eri sävyissä.  Okra värinä tulee aina ensimmäisenä mieleen. Wikipedian mukaan 

”Okra (m.kreik. ὠχρός, suom. keltainen, vaaleankeltainen) on yleensä oranssinkeltainen tai punertavanruskea maaväri, jota on käytetty väripigmenttinä jo esihistorialliselta ajalta saakka. Okra valmistetaan savesta ja rautaoksidista, ja yleensä kaikkia valmistustavaltaan tämänkaltaisia maavärejä, kuten sienaa ja umbraa, nimitetään okraksi. Okran sävyjen kirjo vaihtelee laajasti: keltaokra voi vaihdella vaaleankellertävästä vihertävänkeltaiseen, punaokra oranssinpunaisesta punaiseen ja tummanruskeaan. Punainen okra on ikivanha uskonnollinen väri, jota muun muassa megaliittikulttuurin ihmiset käyttivät.”

Maalaistytölle pellot ovat  tärkeitä.  Keski-Uusimaa kirjoitti tänään, että osa viljasadosta on vaarassa jäädä tänä vuonna peltoon, koska sato on Etelä-Suomessa kolme viikkoa myöhässä. Haastateltu tuusulalainen luomuviljelijä kuitenkin on vielä toivorikas. Hän kasvattaa ohraa, vehnää, härkäpapua ja tattaria. Tämänpäiväiset sateet pehmensivät taas peltoja, jotta sinne ei edes pääse nyt puimaan. Sateet heikentävät viljan laatua eikä vilja, esimerkiksi vehnä kelpaa leipäviljaksi, jos se on puidessa märkää. Asiantuntijat ovatkin nyt eniten huolissaan viljan laadusta.

Pellot näyttivät kyllä sunnuntaina upean värisiltä ja ihanan tasaisilta. Olisin halunnut pysähtyä valokuvaamaan, mutta sää huononi ja nälkä alkoi vaivata. Kun laskeutuu laajoihin jokilaaksoihin Paimion ja Salon kohdalla, maisemat ovat mitä upeimpia. Sellaisia maisemia on täällä meilläkin. Kunhan sää paranee, on valokuvausretken aika. 

Tuo mainitsemani artikkeli oli sitten tänään ainoa, mistä voin lehteä kunnolla kiittää. On hyvä tietää, että Suomi on varsin omavarainen viljan suhteen. Aina vuodesta 2010 lähtien oma tuotanto on kattanut kulutuksemme ja siitä on riittänyt jopa vientiin. Eniten viedään kauraa eli 326 miljoonaa iloa. Koko viljasadosta Suomessa käytetään melkein kolme miljardia kiloa. Hyvä maajussit!

Nimittäin lehdet ovat nykyään usein täynnä pelkkää ikävää luettavaa, koska ihmiset valittavat niin paljon ja heidän äänensä vaikka anonyymeinä pitää saada näkyviin.

Pääkirjoitus käsitteli köyhyyden kumuloitumista. Suomessa tulottomien kotitalouksien määrä on muutamassa vuodessa kaksinkertaistunut. Huono-osaisuus eli köyhyys periytyy kodissa opittujen heikkojen elämän hallintataitojen myötä. Lukutaito on kirjoituksen mukaan tehokas tapa taistella vastaan. Se ei ole enää Suomessakaan itsestäänselvyys. Huh sentään. Haluan tietää enemmän! Missä nämä lukutaidottomat ovat?

Liikenne, televisio-ohjelmat, julkiset virat, parkkipaikat, autot, tylsät hautakivet, posti, politiikka, VR, meteli, terveyskeskus, siinä aiheita. Ja some, lapset, jotka pelaavat yökaudet. No jaa, ehkä asiat hyppäsivät silmilleni, kun niitä samoja jauhetaan myös Facebookissa sekä yksityisesti että paikkakuntaryhmissä.

Olihan lehdessä myös tyttäreni nuorimman pojan syntymäpäiväilmoitus. Hän täyttää tällä viikolla kokonaista kolme vuotta. Mutta sen huomasin vasta myöhemmin. 

Ehkä minun on paras nyt lukea lehdet loppuun kaikessa rauhassa ja jatkaa toipumista viime sunnuntain juhlista ja kaikesta muustakin.  Kuvatkin ovat vielä odottamassa muistikorteilla. Ja paljon muuta tekemistä.

13.5.2012

Vaihtoehtoinen elämä

Joskus kirjoitus vain lähtee sanasta tai sanonnasta, joka alkaa pyöriä päässä päivästä toiseen. Tosiasiassa päässäni kuljeskelee tällä hetkellä kaikenlaista muutakin, mikä nyt ei ole mitään uutta. Olenhan juuri kokenut suuren elämänmuutoksen, joka sulkee, mutta myös avaa eteeni vaihtoehtoja. Tämä juttu ei kyllä alkanut siitä ajatuksesta, vaikka näköjään voisin siitäkin kirjoittaa. Sen aika on sitten myöhemmin, nyt on vielä sulattelun ja käsittämisen aika.

Tämän viikon Annassa oli juttu Paul Austerista, kuuluisasta amerikkalaisesta kirjailijasta, jonka vaimo jo 36 vuoden ajan on ollut kirjailija, puoliksi norjalainen Siri Hustvedt, jonka kirjat ovat minulle tutumpia.  Kirjoitin mm. blogissani 20.12.2015 otsikolla ”Katso lähelle, näe kauas tai lähellä on kaikki”, kuinka Tukholman risteilyllä jäin koukkuun hänen kirjaansa ”Kaikki mitä rakastin.”  En ollut päässyt Annan jutussa edes niin pitkälle, että tuo kirja olisi siinä mainittu, kun minun oli pakko lopettaa lukeminen. Paul Austerin elämän kuvaaminen pisti minut vähäksi aikaa sekaisin. Mieleeni ryntäsi mahdottoman voimakkaana tuo otsikko ”Vaihtoehtoinen elämä”.

Sanat mainitaan nimittäin artikkelissa, jossa kerrotaan myös Paul Austerin uusimmasta romaanista ”4321”, jossa kirjailija kuvittelee kirjan päähenkilölle neljä vaihtoehtoista elämää. Tuossa vaiheessa vain nuo sanat alkoivat kutkuttaa ja jäin niiden koukkuun moneksi päiväksi. En ajatellut siinä vaiheessa kirjaa, koska en tiennyt siitä vielä mitään. Sen sijaan aloin ajatella omia vaihtoehtoisia elämiä. 

Ystäväni sanoisi tässä taas, että aina sinä kuljetat kaikki asiat itsesi kautta. Se kuulostaa siltä, että olen itsekkyyden huippu ja täysin minä-keskeinen. Minä taas koen sen eräänlaisena voimakkaana luovuuden lähteenä. Tosin hän tuskin edes lukee blogejani, joten on samantekevää, mitä hän ajattelee. Minulla olisi ollut aika monta vaihtoehtoista elämää, mutta valitsin helpoimman, sen, joka tuli eteen aivan itsekseen. Tässä linkki Annan artikkelin lyhennelmään.

Nyt olen vanhuuden porteilla enkä ehdi aloittaa enää yhtäkään niistä vaihtoehtoisista elämistä. Mutta voin kuvitella. Kun luin alun tuosta Annan artikkelista, niin juutuin ensin juuri siihen kohtaan, missä mainittiin, että Paul Auster on täyttänyt tänä vuonna 70 vuotta (3.2.), saman verran kuin minä täytin. 

Ajatus vei jonkinlaiseen pohdintaan, kaipaukseen, ikävään, pettymyksen tunteeseen ja ties mihin. Tiedän aivan hyvin, etten pysty enää palaamaan sinne kaukaiseen nuoruuteen ja aloittamaan toisella tiellä. Onneksi minulla on tämä kirjoittaminen, vaikka tämä tuskin johtaa mihinkään sen kummempaan. Voin silti kerätä sellaisia ihania pilviä, joissa on koottuna ne kaikki tapahtumat omista vaihtoehtoisista elämistäni.

Ja niitä elämiä kyllä riittää. Sain tämän jutun alkuun käytyäni tarkistamassa, onko järvi tyyni. Aamu oli niin kaunis, että ajattelin käväistä kävellen tuossa lähistöllä, josta olen näissä blogeissa äskettäin pariinkin otteeseen kirjoittanut. Järvi ei ollut ihan tyyni, mutta sainhan sentään pitkästä aikaa käydä lempipaikallani. Poikkesin sitten ystävättären luona, joka tarjosi kahvit ja rauhallisen hetken hänen pihallaan, samassa taloyhtiössä, johon aikoinaan 1979 muutin. Kävelin takaisin Klaavonkallion kautta. Vaikka alue on täyteen rakennettu, niin kallio ja metsä sen keskellä ovat jäljellä ja täysin tunnistettavissa. Se koirani ja minun metsä, josta kävin poimimassa ensimmäiset mustikat.

Mitä, jos se silloinen elämä 1980-luvulla olisi aikoinaan jatkunut tähän päivään asti? Itse asiassa aivan sitä minun vaihtoehtoinen elämäni ei tarkoita. Minähän valitsin jossakin vaiheessa, muutaman kerran sen oman elämän elämisen, koska halusin säilyttää itsenäisyyteni ja vapauteni.

Tullessani äsken kaupasta, päähäni pälkähti se hyvin todennäköinen elämäni, jota olen aina välillä kokeillut. Perheenäiti. Jos olisin syntynyt aiemmin, mikä ei ollut edes todennäköisesti mahdollista, koska ilman sotaa vanhempani eivät olisi koskaan tavanneet, olisin saattanut olla perheenäiti tai emäntä. Kuten äitini. Äitini ei koskaan ollut aivan tyytyväinen siihen osaan, sillä hän oli ehtinyt ennen sotaa päästä maistamaan vapautta. Lähes kaikki naiset voivat kokeilla kotiäitiyttä. Siitäkin voi tehdä taidetta. Kaikilta se ei onnistu, paitsi puolittain. Ei minultakaan, vaikka olen sitä kokeillut ja osaan sen.

Paul Austerin oma elämä on ollut täynnä sattumia, vaihtoehtoja. Kirjailija syntyy juuri siksi, että elämässä on särmiä, jotka kiihottavat sitä luovuutta. Hän puhuu mahdottoman kauniisti vaimostaan, avioliitosta ja puolisoiden välissä olevasta tilasta. Sen tilan hoitaminen on olennaista.  Toisen kunnioittaminen on olennaista, molempien on ajateltava, että toinen on yhtä arvokas tai jopa arvokkaampi kuin itse ja toisen hyvinvointi on ensisijaista. Olen monta kertaa ajatellut samoin ja jopa ääneen sanomalla, että meidän pitää kantaa toisiamme kuin kukkaa kämmenellä.

Austerin romaani ”4321” on yli tuhat sivua pitkä. Laitan kirjan lukulistalle. Ehkä jatkan niistä muista vaihtoehtoisista elämistäni toisella kertaa, ehkä en. Minusta tuntuu, että tämä juttu jäi puolitiehen. Toisaalta elän koko ajan jotakin niistä, toisinaan kuvittelen niitä. Siri Hustvedtin kirja, johon jäin aikanaan koukkuun, mainittiin ja käsiteltiin jutussa. Siinä kun oli omaelämänkerrallisia aineksia. Mahdottoman hyvä artikkeli.

Tämän päivän vaihtoehto meni mönkään. Minun piti tehdä kaalilaatikko, mutta muut puuhat veivät kaiken energiani.