Näytetään tekstit, joissa on tunniste valokuvat. 2011. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste valokuvat. 2011. Näytä kaikki tekstit

maanantai 23. tammikuuta 2017

Enemmän kuin pelkkiä kommentteja



On tämä elämä sitten kummallista. Pieni ihminen voi vain hämmästellä kaiken tapahtuvan keskellä. Olisiko mahdollistakaan joku päivä astua ulos tästä ”putkesta”, johon on jossakin vaiheessa joutunut. On ihanaa olla vapaasti eräänlaisessa virtauksessa ilman pidikkeitä, mutta tämä ei ole sitä. Olen sen sijaan ”joutunut ” johonkin muuhun, jolle ei voi edes antaa nimeä. Sitä voisi kai verrata viemäriputkeen. Pahinta on se, että samalla ilo pakenee. Kysyy vain itseltään, milloin tämä loppuu? 

Kaikki tämän blogin kuvat on tammikuulta 2011, joku voi olla helmikuultakin,
Tiedän, että nämä kaikki ovat täysin maallisia asioita ja niistä selviän, se on totta. Ihmisille sattuu paljon ikävämpiä juttuja, sairauksia, kuolemia, joista ei ehkä ole minkäänlaista paluuta parempaan päivään. En unohda sitä.

Aloitin eilen illalla kotiin palattuani kirjoittaa, mutta siitä ei tullut mitään. Keskittyminen on joskus vaikeaa. Pystyn kyllä keskittymään sukututkimukseen, joka on minulle vähän kuin toisille ristisanatehtävät. Teen pienen pätkän sieltä ja täältä eteenpäin. Joskus myöhemmin kiitän näistä töistä itseäni.  Rippikirjat ovat minun ristikoitani.


Kun sitten menen nukkumaan, alan miettiä jälleen kerran, kuka esi-isistäni kummittelee minulle. Niinhän on ollut jo lapsuudesta saakka. 

Olin illalla tutkinut taas pätkän oman lapsuuteni ja nuoruuteni kotikylän ihmisiä. Nukahdin eilen ajatukseen, että alan kirjoittaa myös näistä hämäläisistä esi-isistäni yksi kerrallaan toivoen, että löydän jotakin. Huono juttu on, etten tiedä heistä mitään muuta kuin nimet, syntymäajat, avioliitot ja lapset. Siksi onkin tärkeätä tutustua siihen aikaan, jossa he ovat eläneet. Paikan ja ympäristön tunnen oman lapsuuteni kautta, vaikka se on ollut eri näköinen yli sata vuotta aiemmin. Syvä maaseutu ei ole kokenut niin rajuja muutoksia kuin kaupunkiympäristöt.

 
19.1.2011 kirjoitin vanhassa Polulle kauas-blogissani otsikolla ”Kommentteja” seuraavaa:

”Se elämän raskaus koettelee, se, minkä mainitsin edellisen kirjoitukseni alussa. Se saattaa olla pysyvä osa elämää. Se on sitä, mitä en nuorempana edes täysin ymmärtänyt. Se muistuttaa niitä räsymattoja, joita äitini kutoi aikoinaan kutomasta päästyään. Jokunen on minullakin vielä käytössä, mutta suuri osa jäi mätänemään vanhaan aittaan, kun yhteys veljeeni katkesi. Äiti varmaan ajatteli kutoessaan täsmälleen samanlaisia ajatuksia kuin minä nyt. Tekeminen ja työ ovat aina olleet ihmisille tila, jossa voi hetkeksi unohtaa ja siirtyä sellaiselle tasolle, missä itsekin usein lukiessani, valokuvatessani, kirjoittaessani, opiskellessani olen.  Ei voi mitään sille, että on joskus käytävä läpi asioita, jotka ovat jääneet kesken tai joita ei ole halunnut edes ajatella. Kullakin meistä on omat asiansa ja oma aikansa niitä käsitellä.

 
Minulla oli jo mielessä aloittaa kevyt bloggaus, sellainen, mikä tänä päivänä on niin äärettömän suosittua. Se on sellaista ihanan elämän ylistystä, joka vetää bloggareiden sivuille tuhansia lukijoita ja kommentoijia. Sunnuntain 16.1. Helsingin Sanomissa kerrottiin kolmesta nuoresta ja suositusta bloggarista. En ole vielä ehtinyt käydä tutustumassa heidän sivuihinsa, mutta oletan niiden pitkälti olevan muiden vastaavien kaltaisia. Ihana ja kepeä elämä. Kaikki surulliset/raskaat asiat ohitetaan, vaikka on heillä on aivan varmasti niitä aina silloin tällöin.  Minäkin osaisin kirjoittaa sellaista kevyttä ja pinnallista, mutta tämä elämän sietämätön raskaus pullahtaa aina päällimmäiseksi. Mutta sitä kevyttä varten minun on aloitettava aivan uusi blogi toisessa paikassa kuten olen jo pitkään suunnitellut. 


 Nyt tuli lisäksi mieleeni, että pitäisikö minun oikeasti keksiä itselleni myös toinen persoona. Vanhat ihmiset eivät todellakaan ole houkuttelevia. Mutta toisaalta... Mietin asiaa. Vuorovaikutus uusien ihmisten kanssa olisi myös todella mukavaa.

Olen aina ollut hullu kirjeiden kirjoittaja, sellainen, joita näyttää maailmalla olevan edelleen paljon, kun ajattelen niitä kirjeenvaihtopyyntöjä, joita saan postcrossingin kautta.  Kaikki ovat nuoria ihmisiä. Minun ikäisiäni siellä ei todellekaan ole monia. Ikätoverini lienevät useimmiten seuraa ja keskustelukavereita etsimässä erilaisilla foorumeilla, koska Internetin käyttö on kuitenkin valtavasti kasvanut kymmenessä vuodessa ikäryhmässä 60-74 ollen nyt 52 %.  Vuonna 2001 se oli 12%.

Palatakseni vielä siihen vakavuuteen ja elämän raskauteen, aikomukseni olikin kirjoittaa tänään eräästä kirjeestä, jonka kirjoitin jo joulukuussa. Ehdin vielä palata siihen. Samalla voisin käsitellä rohkeutta, joka on myös todella ajankohtainen aihe. 

 
Tyttärentyttäreni huomautti minulle alkuviikosta, ettei hän ole enää nähnyt minua kamera kädessä. Olen itsekin vähän ihmetellyt intoni vähenemistä. Odotetaan nyt vaan kevään tuloa, kyllä se innostus varmaan löytyy uudelleen.

Mahtava tekemisen määrä odottaa opiskelun puitteissa. Tehtäviä ja asioita tippui hengästyttävästi aloittaessamme eilen yleisen taiteenhistorian praktikumia. Kun nyt on vielä entisiäkin tekemättä, en oikein tiedä, mistä aloittaisin. 

 
Minulle opiskelu on nyt se paikka, jossa saatan hetkeksi kivuta ylemmäs nauttimaan elämän kepeydestä. Koska opiskelen omaksi ilokseni ilman pakollisia päämääriä (salaisia aina pitää olla), se on samanlainen keino rentoutua kuin valokuvaaminen, kirjoittaminen, korttien, kirjeiden kirjoittelu, luonto, puutarha ja ties mitä. Uskokaa tai älkää, opettaja jakoi postikortteja, joiden kuviin liittyy ensimmäinen tehtävämme.”

Se mainitsemani ”Bloggarin ihana elämä” Helsingin Sanomissa löytyy täältä. (huom. on vain tilaajille) Blogin alussa mainitsemani elämän raskaus oli jo silloin olemassa  alkanut muuttuen melkein pysyväksi. Aluksi piilottelin sitä, mutta en enää.


Ja valitessani kuvia tammikuulta 2011, tuli paljon muutakin näkyviin. Mutta niistä ehkä myöhemmin.





torstai 16. heinäkuuta 2015

Bloggarin kiirastuli

Facebookin äskettäin taas muistuttaessa vanhoista päivityksistäni, tuli mieleeni tarkistaa, mitä olen kirjoittanut blogeihini heinäkuussa 2011, siis niihin kirjoituksiini, jotka ovat ikuisiksi ajoiksi kadonneet. Koska olen huomannut, että kaikki eivät tiedä, mitä blogi tai bloggaus tarkoittaa selvennän ensin tässä asiaa. 

Tämän linkin takaa löydät Wikipedian pidemmän selityksen asiasta. Lyhyesti blogit ovat alun perin olleet eräänlaisia verkkopäiväkirjoja, mutta nykyään niiden kirjo on valtava. Ne ovat eräänlainen henkilökohtainen media. Kirjoittaja voi itse vapaasti valita oman mieliteemansa. Ilmaisia blogipalveluja tarjoaa usea eri toimija. Omaani pidän nykyisin Googlen Blogger-palvelussa.  Minulla on siellä kolme erillistä blogia ja olen avannut neljännenkin, mutta en ole ehtinyt siinä vielä julkaista mitään. Suosittelen blogien kirjoittamista kaikille muillekin.  Oman kirjoittamisen aloitin varovaisesti keväällä 2008.



Otsikon valitseminen on tärkeätä. Voin seurata lukutilastoja, joista en tietenkään näe, kuka on lukija, mutta näen lukijoiden määrät päivittäin.  Jotkut otsikot ja aiheet ovat luotaantyöntäviä. Ihmiset haluavat lukea kepeitä aiheita. Sellaisia minulta ei oikein voi odottaa, koska olen jo henkilönä liian syvällinen. Vanhat blogini alkukesästä 2012 lähtien ovat kaikki luettavissa edelleen.  Joskus huomatessani käyn korjaamassa niissä olevia virheitä.

Vanhat blogini välillä 2008 – 2012 olen tulostanut kuvineen paperille. Nyt en ole sitä tehnyt, koska bloggerista ei saa mielekkäitä tulosteita. Koska kirjoitan Wordilla ja sitten kopion tekstin blogipohjaan, raakakopiot ovat kyllä tallella. Tämä blogien kirjoittamisesta.



Julkaisen tässä uudelleen 13.7.2011 kirjoittamani blogin aivan sellaisenaan , mutta liitän siihen vähän eri valokuvat kuin aikoinaan, valinnanvaraa kun riittää!  Sen nimi oli aikanaan ”Karuun todellisuuteen…”  Nyt voisin laittaa sen nimeksi ”Bloggarin kiirastuli”. Kiirastuli kun tarkoittaa myös uskonnollisen merkityksen lisäksi tiukkaa paikkaa, ankaraa koettelemusta.  Molemmat sanat otsikossa karkottavat kyllä lukijoita, mutta kokeilen. En muutenkaan ole kovin innokkaasti mainostanut kirjoituksiani.

Rankasta kesästä 2011 on nyt neljä vuotta ja edelleen lillun tavallaan lähes samassa tilanteessa, mutta erilaisessa kuitenkin kuin silloin pääsemättä eteenpäin. Maailma rinnalla elää omaa elämäänsä. Kirjoituksessani mainitsemistani henkilöistä kaksi on tällä välin kuollut. Moni muukin lapsuudesta ja nuoruudesta tuttu ihminen on lähtenyt manan maille. Sen lisäksi olen saanut kaksi uutta lastenlasta. Olen saanut uusia ystäviä ja löytänyt vanhoja uudelleen. Olen sairastunut ja toipunut.  Siitäkin opin paljon uutta ja merkityksellistä. Mihin eteenpäin sitä pitääkään mennä?  Kuljen hitaasti eteenpäin turhia huolehtimatta, jotta sielunikin pysyy perässä. Tuolloin olin kylläkin asian tajunnut, mutta paljon oppimista koettelemusten kautta oli vielä edessä.

Olen varmaan kuvannut tämän syystä, että lehden (Helsingin Sanomat) sivulla osui silmääni teksti: " Vähemmän on enemmän; kulutuksen sijasta ihmisten pitäisi enemmän keskittyä itseensä, läheisiinsä ja ympäröivään yhteisöön."

13.7.2011   Karuun todellisuuteen


Enoni Martti Ruotsista soitti minulle maanantai-iltana myöhään, kun yritin pysytellä kirjan (Huvila meren rannalla) kanssa vielä hetken hereillä. Hän oli yrittänyt jo aiemmin soittaa useaan otteeseen, mutta valitsi ilmeisesti väärin, koska yksikään puheluista ei tullut perille.  Hän oli seuraavana aamuna menossa toisen silmän kaihileikkaukseen. Toinen silmä oli leikattu jo aiemmin huhtikuun lopulla. Hän ei ehkä pääsekään Suomeen tänä kesänä.

Aiemmin päivällä keskustelin pitkään erään vanhemman rouvan kanssa, jota en ole koskaan nähnyt. Hän on ollut äärimmäisen ystävällisesti viemässä projektejani eteenpäin. Hän on puhunut valokuvakorttieni puolesta kuten myös esittänyt eteenpäin kirjoitushalukkuuttani. Hän suunnitteli jopa yhteistä Karjalan matkaa tänä kesänä, mutta se siirtyy nyt tulevaisuuteen.



Puhelut vastaanottaessani olin kaukana kotoa Savon sydämessä kahden vanhuksen seurassa, jotka leikkisästi sanoivat ottavansa minut kasvattityttärekseen. He toivoivat minun jäävän seurakseen pidemmäksi ajaksi kuin pariksi päiväksi. Toinen heistä on ex-anoppini, joka täyttää kohta 91 vuotta ja toinen hänen muutamaa vuotta nuorempi miesystävänsä. Heillä on jo kaikenlaisia kremppoja ja vanhemman muistikin harhailee. Enoni puhelun jälkeen kuulin anoppini menneen vielä keittiöön juomaan maitoa ja syömään leipää mansikkahillolla saadakseen helpommin unen päästä kiinni. Keskustelimme pitkään. Sydäntäni särki, kun hän alkoi pohtia sitä, minne he voisivat mennä yhdessä, kun eivät enää jaksa. Ja useimmiten hänestä tuntuu, että kaikki on jo liikaa. Minulla ei ollut mitään neuvoa annettavana. Aino, ex-anoppini on soitellut lähtöni jälkeen jo pariin kertaan perääni.



Jokin vetää minua näiden vanhempien ihmisten pariin. Samalla moni asia kaihertaa mieltäni ja tunnen itseni riittämättömäksi.  Ihmiset tekevät vapaaehtoistyötä, osallistuvat moneen, mutta muistavatko he omia vanhuksiaan?  Toki minäkin voin olla heidän kanssaan vain olemalla oikeasti läsnä, kuunnella, myötäelää ja ottaa heidät todesta. Hekin kuuntelevat mielellään minun kertomuksiani. En halua paeta vanhoja ihmisiä kuten useimmat tuntuvat tekevän. Vaikka muisti ei enää toimi samalla tavalla kuin nuorempana ja vaikka joku saattaa olla juuttunut tiettyihin toistuviin pakkorutiineihin sanoissa tai teoissa, he ovat kuitenkin pohjimmiltaan edelleen samoja fiksuja ihmisiä kuin aikoinaan täysissä voimissaan. Usein he jopa ymmärtävät puutteensa kuten muistinsa harhailun. Nämäkin minun rakkaat vanhukseni touhusivat koko päivän, itse asiassa he tekivät enemmän kuin minä ”nörtti” teen yhtenä päivänä. He tekivät ruokaa, tiskasivat, siivosivat ohimennen, lämmittivät saunaa, kastelivat puutarhaa, kävivät kaupassa, lukivat, kuuntelivat uutisia radiosta ja televisiosta. He jopa irrottivat ja hautasivat talon aitaan juuttuneen ja kuolleen harakan, kun minä en tohtinut sitä tehdä. Päivät siellä kuluivat verkkaisesti, omituista kyllä jopa hitaammin. Ehkä aika armahtaa heitä ja antaa heidän nauttia hetken pitempään tämän maailman kauneudesta, siitä, joka minullekin on niin äärettömän tärkeätä.



Viime vuonna kävin auttamassa anoppiani hänen täyttäessään 90 vuotta. Silloin en ehtinyt touhutessani tarjoilun kanssa ottaa kuvia kovin paljon, mutta nyt olin kamerani kanssa joka tilanteessa mukana. Onneksi se ei häirinnyt heitä, he tuntuivat jopa pitävän siitä. Ehkä he halusivat sillä ilahduttaa minua.

Karu todellisuus iskee siis vastaan joka puolella. Me kaikki vanhenemme. Toiset ovat jo minua nuorempina vanhuksia, toiset saavat elää pitkään terveinä ja mieli kirkkaana. Kun olemme yli 90 tai ehkä yli 100-vuotiaita, saattaa olla niin, ettei lähellämme ole ketään, joka muistaa samat asiat. Kaikki ovat lähteneet. Tästäkin puhuimme.




Oma karu todellisuuteni on toisenlainen, mutta edelleen jatkuva hidas kidutus. Kestän sen kuitenkin, koska tiedän, että se tekee minusta vahvan ja terveen ja johdattaa uuden tiedon lähteelle. Mietin siinä myös sitä, miten olen muulla tavalla alkanut varustautua vanhuuteen. Huomaan, että minulle on ollut tärkeintä pitää huolta mielestäni, hoitaa terveyttäni lisäravinteilla/vitamiineilla, harrastaa liikuntaa, poistaa kaikki turhat rutiinit, avartaa maailmaani ulospäin, mutta samalla etsiä yksinäisyyttä ja hiljaisuutta tasapainottamaan ja tuomaan mielelle rauhaa.  Ja elää edelleen sitä kiireetöntä elämää katsellen vaikkapa, kuinka puun lehti avaa silmunsa, kukoistaa, kuihtuu ja lopuksi syksyn tullen putoaa maahan.  Siinä minulle on vielä opettelemista.