Kirjoittamisen vaikeus

Tänä aamuna vihdoin minusta tuntui, että halu kirjoittaa alkoi elpyä. Tosin se on edelleen hataralla pohjalla. Yhdeksän päivää sitten aloitin kirjoittaa blogiin uutta postausta, mutta en ole saanut sitä jatkettua. Mitä pidemmälle aika kuluu, sitä tyhmemmältä ylipäänsä tekstin aloitus tuntuu. Olin koko sen viikon sairastanut jotakin flunssan muotoa, mutta aivan erilaisilla oireilla. Epäilin sen olevan koronaa lievänä. Nyt tulee kaksi viikkoa täyteen. Niiden aikana olotilani on heitellyt laidasta laitaan. Ehkä alan nyt olla terve.

Kuvat tänään ovat sattumanvaraisia, vanhoja kuvia...

 

Niin tai näin. Sairaskertomukset eivät ole mielenkiintoista luettavaa. Kahden viikon aikana on silti tapahtunut kaikenlaista jännää. Tutustuin puhelimitse isäni puoleiseen kolmanteen serkkuun. Oikeastaan saan siitä kiittää näitä blogejani. Toivon yhteytemme jatkuvan ja oppivani taas uusia asioita.

Aiemmin aloittamassani blogipostauksessa muistelin olotilaani liittyen sairastumistani samoihin aikoihin vuodesta, marraskuussa 1961. Sen osan testistä liitän tähän:

----Sattumalta olen koko viikon ajatellut sitä kertaa, kun aikoinaan nuorena tähän aikaan vuodesta olin kipeänä.  Ajattelin etsiä päiväkirjastani kohdan, missä olen kirjoittanut siitä. Muistin, että kävimme lääkärillä ja se todettiin lieväksi keuhkokuumeeksi. Kysymyksessä oli marraskuu 1961. 

Kesti aikansa, kunnes löysin tekstini päiväkirjastani. Yleensä en maininnut silloin ikäviä asioita. Muistin, että sairastumiseni aikoihin olin tutustunut erääseen poikaan, joka vietti usein aikaa kirjastossa kuten minä. Olin 14-vuotias ja olin alkanut kiinnostua pojista. Ihastuminen oli kaukoihastumista, päiväkirjani ovat täynnä niitä kertomuksia. En koskaan oikeasti tutustunut yhteenkään mainitsemistani pojista paitsi yhteen.  

Kirjoitin erään pojan tuijottavan minua usein kirjastossa. Vaati hirveästi rohkeutta lähteä kerran hänen kanssaan kävelylle. Siihen johti se, että eräänä päivänä lähdin kirjastosta aiemmin, jolloin hän ymmärsi lähestyä minua ulkona kadulla. Pääasia minulle oli silloin, että ehdin Hämeenlinnan linja-autoasemalta 17.15 lähtevään bussiin. Tuttavuutemme oli loppujen lopuksi minulle valtava pettymys. Ne vaiheet olen kirjoittanut päiväkirjaani.

Kun vihdoin aloimme tutustua, jolloin olin vielä ihastunut häneen, sairastuin, vilustuin. Kaiken lisäksi menin innostuneena heti kertomaan asiasta äidille, joka suhtautui asiaan aivan väärin. ”On kahdenlaisia tyttöjä.” Siitä en kirjoita päiväkirjassani, mutta en koskaan myöhemminkään unohtanut sitä. Saatan olla jopa joskus maininnut sen.

Sairastumiseni on vain pieni maininta. En kerro lääkärillä käynnistä, mutta maanantaina 13.11.1961 sen käynnin jälkeen mainitsen, että saan olla ainakin viikon poissa koulusta, koska minulla on lievä keuhkokuume. Olen enimmäkseen huolissani siitä, etten voi tavata kirjastotuttuani. Alan kirjoittaa kuitenkin muista ihastuksistani ja niiden historiasta. Voi sentään, kuinka lapsellisia vielä olimme tuon ikäisinä!

Siinä iässä 14-vuotiaana ja jo aiemmin muistelin päiväkirjassani usein aiempia tapahtumia. Sairastumisen takia minulla oli paljon aikaa muistella. Liimailin edellisen kesän valokuvia albumiin ja muistelin kesäretkeä koulukavereideni kanssa yksityiskohtaisesti. Oli kurjaa olla poissa koulusta. Se oli siihen aikaan koko elämä.

Tein silloin puseron itselleni neulomalla. 18.11. etu- ja takakappaleet olivat jo valmiina ja hiha oli tekeillä. Olihan se saavutus, muistan vieläkin. En ollut koskaan, en edes myöhemmin joistakin yrityksistä huolimatta käsityöihminen. Katselin televisiosta elokuvia ja kirjasin niiden juonia päiväkirjaani. Palasin kouluun seuraavan viikon torstaina 23.11. -----

Vanhojen asioiden muistelu edellisen tekstin kirjoitettuani alkoi tuntua älyttömältä, vaikka se on aina ollut osa minua, se osa, mitä monet eivät ole ymmärtäneet. On totta, että kyllästyn välillä siihen ja myönnän, että oman elämän muistelu on tehtävä palasina, joista muodostuu vähitellen kokonaisuus.  Aika paljon teen sitä kuva kerrallaan.

Pahinta on, kun lähden etsimään tietoa jostakin henkilöstä saatuani selville henkilön nimen. Usein se on täysin mahdotonta, koska ihmiset vaipuvat anonyymiteettiin vuosikymmeniksi. Jollen löydä henkilöstä edes mitään lehtijuttua tai mainintaa lehdessä, voin luovuttaa. Voisi tietenkin kysyä, miksi tutkin niin tarkkaan?

Voisi tai voisin esittää monta muutakin kysymystä. Voisi asettaa koko elämän kyseenalaiseksi. Kun sairastuu, tajuaa, kuinka hauras ihmiselämä loppujen lopuksi on.

Miksi meillä on mennyt näin? Kupliin ei pidä jäädä, mutta vanhemmiten se tuntuu usein parhaalta ratkaisulta. Jossakin vaiheessa ihminen putoaa rajojen ulkopuolelle, kukin omalla tavallaan. Sen pohtiminen on loputon suo.

Taidan jatkossakin pysytellä omalla tielläni. Kirjoittaa edelleen kirjoittamisesta ilman kirjan tekemistä, tutkia omaa ja vähän muidenkin elämää, lukea, kulkea luonnossa. Olen loputtoman kyllästynyt kaikkeen meteliin. Kuuntelen hiljaisuutta ympärilläni.

Toipuessani flunssakoronastani aloin katsella Netflixistä sarjaa ”Crown”, jota olin aiemmin vältellyt. Silmiini osui sarjasta kirjattu positiivinen arvostelu. Alusta alkaen jäin koukkuun, minun on pakko ahmia hyvin tehty sarja Englannin kuningatar Elisabetista ja hänen perheestään loppuun. Elisabet II oli täydellisen tavallinen nainen. Mieleeni tuli, kuinka äitini joskus nuorempana tuntui samaistuvan häneen ja perheeseen. Se lienee todellakin johtunut siitä tavallisuudesta.

Valtava kasa kirjastosta lainattuja kirjoja odottaa lukemistani. Ja ne työt. Sukutaulut ovat edelleen kesken. Sairastumiseni alussa pidimme eli meidän kolmen hengen sukukirjatoimikunta piti pitkän kokouksen Teamsissä, jossa selittelin lähinnä, miksi en ole vielä valmis taulujen kanssa. Olihan minulla selitykset valmiina. Huomasin silti olevani taas alakynnessä? Niinhän olin aikanaan perheissäni ja työelämässä. Jouduin selittämään kaikille kaikkea kyllästymiseen saakka. Näin jälkikäteen ajatellen, minua on koko elämäni ajan yritetty pienentää, kutistaa. Miksi? Siihen joudun palaamaan tutkiessani elämääni nuoruudesta saakka.

Jatkan tekstiäni seuraavana päivänä. Toivon, että saisin tästä jonkinlaisen postauksen rajallisilla kyvyilläni valmiiksi. Olen huomannut, kuinka kirjoittaminen käy vaikeaksi taukojen jälkeen. Kirjoittamista täytyy pitää yllä päivittäin, jatkuvasti. Aivan sama olisi, jos aloittaisi kirjoittamisen kylmiltään tai vuosien tauon jälkeen. Päiväkirjan ja blogin kirjoittaminen ovat tavallaan helppoa kirjoittamista. Omaan pöytälaatikkoon kirjoittaminen on monille tuttua. Omasta elämästä kirjoittaminen julkisesti on usein vaikeaa. Minunkin pitää harkita, mitä kirjoitan siitäkin huolimatta, että katson asioita vain oman itseni kautta. Päiväkirjoissani olen voinut olla rohkeampi, kertoa tarkkaan, mitä ajattelen, mitä muut ovat tehneet, sanoneet. Mitä päiväkirja-, kalenteri-, kuvamerkinnöistä pääsee teksteihini, sitä joudun aina harkitsemaan. Olen aina ollut tai yrittänyt olla hienotunteinen muita ihmisiä kohtaan. Murrosiässä ehkä vanhempani saivat huutia, mutta me kaikki muistamme, että se aika on lyhyt, muutama vuosi. Ajattelin sitä erityisesti, kun vanhin lapsenlapseni oli murrosiässä.

Jotkut meistä ovat aina murrosiässä, ympäristö saa kuulla kunniansa. Se on vähän sama asia, kuin vihaaminen. En ymmärrä vihaamista, en ole koskaan tuntenut hirveän voimakkaita vihantunteita, vaikka on ollut aikoja, että se olisi voinut olla tarpeellista, ainakin muiden mielestä. Oletan, että joudun käsittelemään päiväkirjoja lukiessani ja kirjoittaessani myös vihan tunteen. Maailma on juuri nyt täynnä silmitöntä vihaa, josta monet ottavat yllykkeen kirjoittaessaan sosiaaliseen mediaan.

Kirjoittaessaan suvusta, perheestään ja itsestään kirjoittaja käsittelee koko elämän kirjon. Teen sitä parhaillaan mielen tasolla ja vain osa heijastuu muuhun toimintaan. Aika on todella kypsä. Päivät ovat lyhyitä, aika lentää liian nopeasti. Talven pimeys painaa päälläni, vaikken varsinaisesti kärsi pimeydestä. Olen kuin oma elämäni, liian täynnä muistoja, tekstiä, kuvia, joita en aina osaa liittää helposti yhteen.

Kun luen muiden kirjoittamia elämänkertoja, huomaan, ettei se ole ollut kenellekään helppoa eikä lopputulos ole aina edes painetun kirjan arvoinen, joka seuraavana vuonna heitetään roskiin. Ehkä kullekin on ollut parasta saada se kaikki kaivettua ulos ja tuoda esille. Vaikkei kukaan sitä lukisikaan. En tiedä.

Kaikessa on taustalla ihmeellinen elämä kaikkine versoineen, lonkeroineen, rikkauksineen, kokemuksineen.

Istun tässä läppärini ääressä ja kirjoitan niitä näitä käyttääkseni sormiani miettiessäni samalla elämän suurta salaisuutta ja pitääkseni itseni ajan virrassa. On hiljaista ja tyyntä, joulukuu.

 

Kauan sitten...

 

Tuskailin jälleen kerran sukuseuran lehteen lupaamani artikkelin parissa. Koska tutkin usein aihetta kirjoittamisen ohessa, työ on hidasta ja välillä aioin laittaa koko aloituksen roskiin. Manaan itseäni, että lupasin kirjoittaa ja deadline ei ole kovin kaukana. Enkö koskaan opi? Mielessäni on monta muutakin aihetta, joista vielä haluan kirjoittaa. Keskeneräiset jutut ovat paperikasoissa. Kirjoittaminen vaatii todellakin paneutumista ja hiiskumatonta rauhaa. Ja joskus sen, että on aika lopettaa siltä päivältä, koska aamulla on varhainen herääminen. 

 

Kirjoittaminen on minulle elämäntapa. Blogipostausten, usein valitettavan pitkien kirjoittaminen, on kaikkein helpointa. Ne ovat yhtä pitkää ajatuksenvirtaa. Useimmiten. Joskus olen ympännyt niihin jonkin tutkimusaiheen, joka olisi ehkä sopinut muuhun kirjoittamiseen. Sattuneista syistä olen yrittänyt taas innostaa itseäni myös päiväkirjakirjoittamiseen, koska elämässä on joskus sellaisia vaiheita, että niistä blogeihin kirjoittaminen ei ole helppoa.

 

Tosin olen viime aikoina blogipostauksissani aika usein palannut vanhoihin päiväkirjoihini, mutta niiden osalta esiin tuomani asiat eivät ole enää ajankohtaisia, kipeitä, vereslihalla. Vanhempiini liittyvät muistelut, päiväkirjat ja kirjeet kertovat siitä arvostuksesta, jota tunnen heitä kohtaan ja jota en pystynyt täysin heidän eläessään osoittamaan. Joku saattaa paheksua kuolleista ihmisistä kirjoittamista, mutta koen asian aivan toisin.

Minähän olen jo historiaa kuten kaikki ikätoverini, vaikka väittävätkin muuta. Lapsenlapseni, hän, jonka kanssa olen kaikkein eniten tekemisissä, puuskahti äskettäin kertoessani, että olen yrittänyt asettautua esivanhempieni elämän olosuhteisiin, että kertomani ei ole ollenkaan kiinnostavaa, vain tulevaisuuden teknologiat ovat mielenkiintoisia. Yritin jatkaa, mutta hän keskeytti minut ja pakotti lopettamaan.  Uskokaa tai älkää, olin todella pahoillani siitä jyrkkyydestä, millä kommentti esitettiin. Hän on vasta lapsi ja elää rankkaa elämänvaihetta. Meidän vanhempien ihmisten pitää ymmärtää, että lapsilla on erilaisia vaiheita. Paras vain niellä pahastuminen. 

 

Toivomme toki, että lapsemme, lapsenlapsemme ja lapsenlapsenlapsemme olisivat meitä viisaampia ja omaisivat jo lapsena vanhan sielun ominaisuuksia, jotka auttaisivat heitä tulevalla elämäntaipaleella. Mutta usein asiat eivät mene niin. Enhän minäkään kuunnellut vanhempiani! En ehkä myös osannut riittävästi kunnioittaa itseäni vanhempia, opettajia ja sukulaisia. Näin vain heidän puutteensa. Iän myötä tilanne parani, mutta vaatimukseni olivat aina erittäin korkealla. Kunnioittaminen ja ihailu vaativat vahvoja perusteita ja ihmisen viisautta. Toisin sanoen asia on vaikea missä iässä tahansa!

Meillä on nykyään paperia ja vihkoja ja kyniä, joihin ja joilla kirjoittaa. Mutta lapsuudessani oli aikoja, jolloin kirjoituspaperi oli vähissä, varsinaisia päiväkirjan näköisiä kirjoja ei ollut. Kirjoitin myös niin kiihkeästi, että paperi loppui. Lisäksi lapsena päiväkirjan kirjoittaminen oli äärimmäisen salaista. Kukaan ei saanut lukea ajatuksiani. Jos ja kun olen välillä 1959–1960 kirjoittanut päiväkirjaa, paperiliuskoille kirjoittamani tekstit ovat osittain hävinneet.

 

2.1.1961 aloitin kirjoittaa pieneen vihreään vihkoon:

”Voin kertoa, että ostin tämän vihon 2.1.1961 ja lopetin tähän kirjoittamisen 11.4.1961.”

”Jos joku löytää tämän ja aikoo lukea, niin ajatelkoon vähän sellaista asiaa, että on ihan hölmöä lukea toisten päiväkirjoja ja kirjeitä. Sitten saatte lukea tätä, kun olen kuollut.”

Onpa lohdullista, että olen jo silloin ollut sama henkilö kuin nykyään. Ihmisen perusluonne ei kasvaessa paljon muutu. (siis tuon avoimuuden suhteen)

Viime aikoina olen paljon ajatellut lapsuuden loppua. Meillä kaikilla se tapahtuu eri tavoilla. Omastani olen kirjoittanut aiemmin muutaman kerran.  Lokakuussa 2014 käsittelin aihetta postauksessani ”Kun lapsuus päättyi”. Pääset lukemaan sen tästä.  Sieltä selviää, että olen todellakin käsitellyt aihetta vasta 12-vuotiaana kesällä 1961 ollessani jo 14-vuotias. Onkohan elämän vaihe välillä 8–13 vuotta ja vielä sen jälkeenkin usein erityisen vaikea lapsen elämässä? Tänä päivänä lapsilla on tuhat kertaa enemmän virikkeitä ja häiriötekijöitä kuin minun aikanani 1950- ja 1960-luvun vaihteessa. 

 

 

Minnehän olen laittanut tuossa linkin takana mainitsemani alkukesän 1961 päiväkirjan? Siinä taisi olla irtolehtiä. On korkea aika järjestää kaikki päiväkirjat samaan paikkaan!

Joululomalla, tammikuun alussa 1961 katselin innokkaasti televisiota. Uudenvuodenpäivänä televisiosta tuli ”Kulkurin valssi”. Seurasin myös Garmisch Partenkirchenin (en osannut kirjoittaa nimeä oikein) pidettävää Saksan-Itävallan mäkiviikon järjestyksessä toista kilpailua. Suomen Juhani Kärkinen oli voittanut Oberstdorfin kilpailun. Lapsena olin erityisen kiinnostunut kaikesta urheilusta. Ennen television aikaa kuuntelin selostuksia radiosta. Kerroin meillä käyneistä vieraista. Keskiviikkona 4.1. tuli vihdoin lunta, jota olikin kovasti odotettu. Ajatella, minulla oli silloin vielä se kauhea punainen talvitakki, jota häpesin silmät päästäni. Mutta niihin aikoihin lasten oli tyydyttävä pieneen vaatevarastoon ja vanhempien valintoihin. Muistan vieläkin myös eräät kengät, jotka isäni pakotti ostamaan.

Torstaina 5.1. oli loppiaisaatto ja kerroin edellisenä tiistaina sattuneesta ”eräästä hirvittävästä asiasta” eli lentokoneen putoamisesta metsään Koivulahdessa, Suomen siihen asti suurimmasta lento-onnettomuudesta.

Olen kirjoittanut otteita vuoden 1961 päiväkirjamerkinnöistä usein ennenkin ja linkittänyt postaukseni eri teksteihin.  Jätän linkittämisen nyt väliin.  Jään silti miettimään ja toki tiedänkin, mikä pakottaa minut nyt 2021 palaamaan omaan esiteiniys-aikaani, josta on kulunut jo yli 60 vuotta. Elämme aivan toisella vuosisadalla ja erilaista aikaa. Kaiken lisäksi tänäkin aikana juuri nyt viihdyn erityisen usein vielä kauempana, aikoinaan eläneiden esivanhempieni vanhempien lapsuusajoissa, jotka usein päättyivät vanhempien kuolemaan ja karuun elämään muiden kasvattina. Onko jossakin jotakin vikaa, kun näin on? Omasta mielestäni ei, mutta ympäristö ei nyt oikein tykkää.

Mainitsen päiväkirjassani vielä, että epäilin suuresti vanhempieni lukevan kaiken kirjoittamani. En kirjoita siitä sen enempää, koska en kerro, miten asia on käynyt ilmi. Totean vain, etten enää tiedä, mitä kirjoittaisin, koska he lukevat kaiken. Kellään muulla ei ole mielestäni niin ilkeitä vanhempia. Unohdamme usein, että tuon ikäisinä myös usein häpeämme ja vihaamme vanhempiamme. Siihen samaan kuuluvat isovanhemmat.

Kuvittelun mestari, Merja haaveilee kesän tyhjinä päivinä avaruuden arvoituksia ja tulevaisuuden rakettien lentoja. Tosin hän toteaa olevansa niiden toteutuessa jo tomua. Päiväkirja voi sentään vielä elää ullakolla unohdettuna rojujen seassa. Joku saattaa löytää sen ja lukea uteliaisuudesta, nauravan ja sanovan: ”Miten typerästi silloin 1961-luvulla kirjoitettiin. Haluaisinpa nähdä kirjoittajan.” Mutta kirjoittaja jatkaa, että ehkä tuleekin atomisota ja koko maapallomme tuhoutuu, silloin tuhoutuvat myös kaikki jäljet, kun päiväkirjat muuttuvat hiileksi. 

 

On aika surullisista, että pidän ikävistä asioista kirjoittamista kurjana. Mutta kuten olen ennen todennut, se on meille yleensäkin vaikeata, ikävistä asioista ei puhuta, saati kirjoiteta. Mainitsen isän vieneen äidin sairaalaan tiistaina 8.8.1961, koska hän oli ollut jo pidempään sairaana. Kesä oli ollut kurja ja sateinen. Perjantaina 18.8. oli edelleen kylmää ja kolkkoa. Isä oli pahalla päällä kuten aina. Siskot olivat ilkeitä kuten aina. Veli oli äkäinen kuten melkein aina (hän oli 2-vuotias) ja pappa oli inhottava. Jostakin syystä äitini karjalainen isä oli meillä. Ehkä hän katsoi meidän peräämme, olihan isällä menoja.  Hän oli muuten silloin saman ikäinen kuin minä nyt. Ymmärtämisen vuoksi lasken nyt aina ihmisten ikiä. Vanhempani olivat molemmat 40 ja 50 ikävuoden välissä. 

 

 

Äiti oli edelleen sairaalassa, mutta pääsi seuraavana päivänä pois. Kirjoitin, että ei koskaan enää kannata odottaa kesää niin hartaasti kun aiemmin talvella ja kesällä odotin. Jatkoin luonnonilmiöiden, taivaan ja tähtien tutkimista ja haaveilua maailmanmatkoista. Kerroin Suomettaren sadun päiväkirjalle? Odotin koulunalkua. Pihalla määkivät neljä elokuussa taloon tullutta lammasta. Keskiviikkona 30.8. erityisen kauniina päivänä jouduimme sisareni kanssa vielä peltotöihin leikkuupuimurin päälle säkittämään viljaa, kun vehnäpeltoa puitiin. Se jatkui vielä seuraavana päivänä. Kipein jäsenin menimme kiltisti töihin kuuman aurinkoisena päivänä, viimeisenä koulun lomapäivänä. Jotenkin muistan sen edelleen, mutta nyt sain sille päiväyksen.

 

Jätän toiseen kertaan tekstin, jossa kuvailin, millaisia ominaisuuksia haluaisin omalla tulevaisuuden miehelläni olevan. No en kyllä koskaan onnistunut siinä mielessä. Uhkarohkeasti olen vuodattanut ilojani ja surujani päiväkirjoille. Se on ollut yksi keino selviytyä eteenpäin, koska elämä oli kaukana ruusuilla tanssimisesta. Vältin myös isäni kameraa mahdollisimman paljon. Mahdollisesti hänkään ei aina ehtinyt harrastaa kuvaamista ja minä ainakin juoksin karkuun. Joitakin omia kuvia on olemassa, mutta niitä aloin tarvita lähinnä kirjeenvaihtoystäviä varten.

Vaikeimmat nuoruuden vuodet minulle lienevät olleet juuri vuosien 1960 ja 1963 välillä. 

 

Murrosiän vaikeudet paistavat päiväkirjojeni sivuilta. Aika on sittemmin hukuttanut ikävät muistot. Riitelin silloin usein vanhempieni kanssa, välillä halusin kuolla. Pakenin jatkuvasti unelmiin ja olin aina äärettömän ihastunut useisiin poikiin. Riitelin ystävättäreni kanssa, milloin mistäkin. Hauskaa luettavaa on, kun kerron tarkkaan vaikkapa koulumatkastani bussissa helmikuussa 1961. Ystävättäreni oli tullut bussiin edelliseltä pysäkiltä. Ensin kuulustelimme toisiltamme kielten sanoja. Sitten aloimme tapella. Hän haukkui minun kouluni, yhteiskoulun ja kehui omansa, tyttölyseon, joka oli kuulemma maailman vaikeimpia kouluja. Pojatkaan eivät kuulemma pidä yhteiskoulun tytöistä. Minulla alkoi olla jo todella paha olo. Lopuksi hän haukkui vielä äitini olevan valehtelija, mutta oman äitinsä pysyvän aina totuudessa. Tilanne helpottui, kun erosimme, mutta koulun jälkeen kotimatkalla saattoi taas tulla erimielisyyksiä.

Lukiessani päiväkirjaani, alan myös ymmärtää, että lapset ovat aina kiusanneet toisiaan. Me yleensä aina sovimme ja jatkoimme ystävyyttä, kunnes taas riitelimme. Minä taisin silloinkin kuten nyt olla useimmiten vailla kovia aseita, koska olin kiltti. Tuossa iässä ehkä juuri tällä tavalla puretaan murrosiän pahaa oloa ja ristiriitaisuuksia kotona ja koulussa.

Silloinkin taisin eniten nauttia luonnosta ja yksin olosta.  Kävin hiihtämässä, ihailin kuutamoa ja tähtiä, metsiä.

Laitan tähän loppuun kuitenkin pari linkkiä toisessa blogissa kirjoittamiini postauksiin, joihin sain innoituksen juuri samanaikaisista päiväkirjoista.  Ehkä yritän seuraavaksi hakea sitä virtaa muuhun kirjoittamiseen kotitöistä ja leipomisesta.

https://salaisetpaperit.blogspot.com/2015/08/haparointia.html

https://salaisetpaperit.blogspot.com/2019/08/tulevaisuus-ja-menneisyys-yhtyvat.html