Erilaisia taisteluja

Tässä on hetki aikaa aloittaa uusi postaus. Olemme viettäneet toiseksi nuorimman lapsenlapsenlapseni 2-vuotissyntymäpäivää. Hän on yksi korona-ajan lapsista, joka on syntynyt ja kasvanut erikoisessa maailmassa verrattuna aiempaan. Meille muille tällaiset tapahtumat kuten syntymäpäivien vietto tai mikä tahansa muu juhla ovat olleet harvinaisuuksia viimeisen kahden vuoden aikana. Olemme jättäneet monia yhteistapaamisia väliin. Olenkin toivonut ja esittänyt, että pitäisimme keväällä myöhemmin yhteisen juhlan. Ehkä niin ei kuitenkaan tapahdu.

Juhlien pito lienee siis turha toive, sillä maailma on peruuttamattomasti muuttunut. Joitakin asioita voimme yrittää palauttaa ja ehkä onnistumme siinä, ehkä emme.

Ajattelin, että voisin tutkia taas jotakin omasta menneestä ajastani.

 

Mieleeni tuli Postcrossing-harrastukseni aikana käymäni kirjeenvaihto joidenkin ihmisten kanssa. Olen tallentanut kaikki kirjeet kuten myös ne yli 3000 korttia (3217), jotka olen saanut ja kuvat lähettämistäni yli 3000 (3216) kortista. Olin aktiivinen keväästä 2006 aina alkukesään 2016. Profiilini on edelleen palvelussa, joten voisin jatkaa milloin tahansa. Palveluun on myös tallennettu kaikki edellä mainituista korteista kuvineen.

Toinen kirjoitusaihe liittyy omaan postikorttituotantooni, niitäkin kortteja on jäljellä, vaikka parhaimmat ja minulle rakkaimmat ovat aikoja sitten loppuneet.

Kirjeenvaihtoni yleensä alkaen teini-iästäni lähtien on myös aihe, jota olen usein ajatellut käsitellä. Kenenkään tuttuni, joka saattaa lukea tätä, on turha pelätä, että paljastan mitään heidän salaisuuksistaan, joita käsittelimme kirjeenvaihdossa. Sama koskee päiväkirjojani kirjoittaessani niistä.  Toki käsittelen omia tuntemuksiani, niitäkin usein peitellysti tapauksissa, joissa se on aiheellista. Lukijakuntani on kaiken lisäksi pääasiassa ihmisiä, jotka eivät tunne minua kovin hyvin. En usko, että kukaan sukulaisistani jaksaisi edes lukea kirjoituksiani. Minkäänlaisia viitteitä siihen suuntaan en ole saanut.

 

Kaivoin kansioitani romuhuoneen hyllyistä ja kaapeista. Postcrossingiin liittyen sieltä löytyi 8 mappia, joista yksi on lähes tyhjä. Lisäksi omaan kirjeenvaihtooni liittyen postcrossingiin kuuluu myös hyvän ystäväni kanssa käymäni kirjeenvaihto eli kolme mapillista. Postikortit ovat maittain tallennettuna isoon laatikkoon. Postikorttimappeja säilyttämisen arvoisista postikorteista on myös kolme mapillista. Vanhoja, saamiani tai vanhempieni saamia kortteja on myös aika paljon. Tyhjiä, kulkemattomia postikortteja en ole edes laskenut, mutta niitä on paljon.

 

Ihmettelen itsekin, mikä minuun on aikanaan iskenyt. Se lienee tapahtunut jo ennen postcrossingia, mutta sinä kymmenen vuoden aikana, kun olin aktiivisesti mukana, olin seonnut lopullisesti.

Jotakin on tehtävä muutakin kuin vain kirjoitettava yksi blogipostaus. Usein käsittelen jotakin asiaa kirjoituksissani, mutta kun saan postaukseni julkaistua, työnnän koko asian taas muiden asioiden taakse. Olen kyvytön käsittelemään arkistojani järkevällä tavalla. Useimmat sanoisivat, että minun pitää heittää kaikki roskiin. Niinhän useat ihmiset tekevät ja ovat sitten tyytyväisiä.

 

Luin äskettäin taas vähän Merete Mazzarellaa, kirjaa nimeltä ”Ainoat todelliset asiat -Vuosi elämästä”.  Kirja on ilmestynyt 2012. Kirjan alussa hän kertoo eläkeläiselämänsä alusta. Hän kertoo hankkiutuneensa eroon paljosta. Siihen paljoon kuuluivat kirjeet, joista suurinta osaa hän ei edes lukenut uudelleen. Jos hän olisi tehnyt sen, olisi hän tietenkin joutunut kohtaamaan menneisyytensä ja olisi saattanut vajota siihen. Hän halusi mennä eteenpäin.

Minulle kävi päinvastoin ja käy edelleen. Haluan vajota ja tutkia omaa menneisyyttäni, koska minulla ei aiemmin ollut koskaan siihen aikaa. En aivan tarkkaan tiedä, mitä uskon löytäväni tai mihin se tutkiminen johtaa. Menen silti koko ajan eteenpäin, kohti suurta tuntematonta.

 

Merete Mazzarella hankkiutui eroon vaatteista, joita ei enää ikinä käyttäisi. Sitä minäkin tein, mutta en silti luopunut aivan kaikista heti vaan vähitellen, joitakin on vielä jäljellä. Niistä luopuminen on helppoa. Toisaalta suuri osa nyt käyttämistäni vaatteista on 10–15 vuotta vanhoja.

Merete hankkiutui myös eroon kirjoista, jotka oli lukenut ja joita ei aikonut lukea uudelleen. Siinä asiassa minäkin voisin parantaa paljon. Tosin olen jo kauan luopunut monista kirjoista luettuani ne. Mielellään annan ne eteenpäin jollekin toiselle, joka voi sitten myös antaa kirjan eteenpäin. Joskus olen vienyt niitä kirjaston noutohyllylle ihmisten valittavaksi. Hän luopui myös koriste-esineistä, niin tein minäkin, vaikka jäljellä on vielä jonkin verran. Niistä kaikista voin kuitenkin luopua milloin tahansa. Tarkoitan milloin tahansa myöhemmin, kun aika on minut jättänyt.

Minäkin luovuin osasta huonekaluja ja astioita. Voin luopua niistä kaikesta milloin tahansa, mutta juuri nyt osa niistä on edelleen tarpeen kodissani.

Merete luopui myös vanhoista valokuvista säilyttäen vain jonkun harvan. Minä taas en ole pystynyt luopumaan vielä yhdestäkään. Sen sijaan olen tutkinut vanhoja kuvia ja löytänyt niille sisältöä, tietoa ja tarinoita. Kaiken lisäksi olen skannannut niitä talteen, vaikka työ on vielä kesken. Paperivalokuvia sisältävien kansioideni määrä on valtava enkä itsekään enää hallitse niitä. Vähitellen yritän tehdä jotakin asian hyväksi, jaan kuvia muille ja sitten tavoitteeni karkaa jälleen. Aihe on edelleen täysi kysymysmerkki.

Myönnän, että tyhjä tila on tavoittelemisen arvoista, mutta olen kykenemätön sen saavuttamisessa.

Postikortteihin liittyvä kirjeenvaihto tuli mieleeni, kun ajattelin tarkistaa, kuinka paljon olen ollut tekemisissä ukrainalaisten ihmisten kanssa. Tarkistus ilmoitti, että olen saanut Ukrainasta 83 postikorttia ja lähettänyt 82. Vain yhden henkilön kanssa olen vaihtanut yksityisiä kortteja, mutta yhteydenpito on jäänyt vähäiseksi.

Jatkan kirjoittamistani seuraavana päivänä. Kirjeenvaihtooni liittyen vaihtelin pitkään kirjeitä ja postikortteja erään valkovenäläisen nuoren naisen nimeltä Natalia kanssa. Hän opetti journalismia Minskin yliopistossa, kirjoitti paljon ja haaveili kirjoittavansa tarinoita maansa ja sukunsa historiasta.

Luin hänen pitkiä kirjeitään uudelleen, joissa hän mm. selvitti oman kotivaltionsa historiaa. Alun perin hän oli kotoisin Borisovin kaupungista, joka sijaitsi noin 70 km Minskistä pohjoiseen. Kaupungin halki virtaa Berezina-joki, joka liittyy Napoleonin Venäjän-sotaretkeen 1812. Napoleon oli perääntymässä Venäjältä valtavan armeijansa kanssa, joka tuossa vaiheessa oli jo pienentynyt 600.000 miehestä 50.000–40.000 mieheen. Armeijan mukana kulki myös suuria joukkoja siviilejä ja muuta porukkaa. Oli lokakuu ja jokien ylitykset olivat vaikeita. Yksityiskohtia lukiessamme voimme vain kuvitella, millaista sodankäynti oli silloin.

Päädyttyään Berezinalle, armeija joutui taas vaikeuksiin. Alueella käytiin taisteluja 26.-29.11.1812. Wikipedian artikkelista voit lukea, miten julmaa sodankäynti oli. Sitä se on aina. Michel Ney, ranskalainen marsalkka, sai ansioistaan Napoleonilta Moskovan-sotaretkeltä arvonimen Moskovan Prinssi. Mainitsen hänet tässä, koska olen kirjoittanut hänestä aiemmin. Tässä linkit blogiini 10.2.2015 ja 8.3.2018. Napoleonille uskollinen Michel Ney teloitettiin myöhemmin. 

Erityisesti nyt minulle on lukiessani käynyt selväksi, kuinka itseoikeutettuja Ukraina ja myös Valkovenäjä ovat kuulumaan Eurooppaan. Samoin myös idempänä oleva Georgia. Näiden valtioiden juuret ovat Euroopassa, mikä selviää, kun tutustuu niiden historiaan.

Tänään minua alkoi hävettää oma toimintani, se kaikki, mitä kuvasin edellä.  Se tuli erityisesti ilmi selatessani tuota kymmenen vuoden ajan kirjeenvaihtoani. Taustalla oli valtava tiedonjano, mutta kaikesta yrityksestä huolimatta olen vain rääpinyt asioita. Olen ollut ja olen kai edelleen levoton sielu. 

 

Eilen todellakin vietimme Aavan syntymäpäivää. On aivan uskomatonta, että meitä oli koolla yhteensä 15 henkeä. Pieni tyttö oli hämmentynyt ihmispaljoudesta. Kaikki olivat varmaan tuttuja, koska olihan hän erikseen tavannut meitä kaikkia.

Minä vuorostani olen tänään uupunut enkä jaksa muuta kuin kirjoittaa pari riviä, pestä pyykkejä ja yrittää toipua. Julkaisemiseen voimani eivät riitä. Ehkä huomenna.

Nyt on huomenna. Olen taas ok, vaikka eilen iltaan kohti mennessä, olotilani vain heikkeni. Päätä särki eikä särkytabletti edes auttanut. Tuli taas mieleeni, että jonkinlainen sään muutos oli tulossa. Menin aikaisin nukkumaan ja kumma kyllä nukuin tosi hyvin. En edes tiedä, mihin aikaan lumisade alkoi. Niin se vain on, että vanhuuden tuskaksi meille joillekin tulee ilmapuntarin osa, joka vaikuttaa keholliseen olotilaamme joskus hyvinkin voimakkaasti.

 

Tänään on sitten ollut kotitöiden päivä ja itsensä asemointi naisten päivänä. Siitä ei sen enempää, mutta aamulla minulle välähti myös, että Pultava on Ukrainassa. Suuri Pohjan sota ja Ruotsin ja Venäjän taistelut. Pultavan taistelu 8.7.1709 teki lopun Pietari Suuren ja Ruotsin sodasta. Ruotsin nuori kuningas Kaarle XII oli koko elämänsä sotatantereella. Sodat hänen osaltaan jatkuivat vielä senkin jälkeen.

Teemu Keskisarja kirjoitti kirjan ”Murhanenkeli”, jossa hän käsitteli Suuren Pohjan sodan ihmisten historiaa Suomessa. Kirjassa ei mielestäni ole käsitelty ollenkaan Pultavan taistelua vaan aiempia ja myöhempiä sotaretkiä kuten järkyttävää Norjan retkeä, jossa Ruotsi yritti vallata Norjan Tanskalta. Tämä sotaretki koitui kuninkaan kuolemaksi marraskuussa 1718 hänen ollessaan vain 36-vuotias. Sen retken aikana tuhansia miehiä paleltui kuoliaaksi.

 

Pultavan taistelu oli erityisen ratkaiseva. Jo sitä ennen Pietari Suuri oli aloittanut Inkerinmaan, Karjalan ja Suomen miehittämisen alue kerrallaan. Tästä aiheesta olen kirjoittanut blogissani Vuosisatojen takaa 18.2.2019 . Alkoi isoviha. Historiassa mainitaan, että Suuren Pohjan Sodan aikana Euroopassa kiersi rutto eli mustarutto, joka lopulta levisi myös Suomeen.

Silmiini osui lukemistani teksteistä, että Venäjä käytti aikoinaan poltetun maan taktiikkaa. Samoin kaikki Venäjän valloittajat ovat aina joutuneet loppujen lopuksi perääntymään. Mikä vetää miehiä sotimaan ja tapattamaan omaa kansaansa?

Ja miksi suuret koettelemukset tulevat peräkkäin ja yhtä aikaa. Silmiini osui myös, että talvi 1709 oli erityisen kylmä.  Se ja sen vaikutukset vaikuttivat myös sodan kulkuun. Tässä linkki tietoon.

Hyvää naistenpäivää kaikille lukijoilleni! Sitä samaa ja rauhaa toivon koko kärsivälle maailmalle. Sota Ukrainassa koskettaa meitä kaikkia!

 

 

 

Elämän virrassa

On tullut täysin selväksi, että olen elänyt monenlaisia vaiheita jo pitkään. Niinhän me kaikki, en poikkea muista ihmisistä. Olen hyvin avoimesti kertonut kaikesta enkä aio siitä linjasta poiketa jatkossakaan. Kun eteen tulee uusia järisyttäviä käänteitä, kestää aikansa selvitä shokista eikä edes pysty jakamaan asioita muille. Olen monta kertaa kirjoittanut, että elämää ei pysty hallitsemaan. Olla oman onnensa seppä – se kuulostaa edellisen vastakohdalta, ikään kuin omaa elämäänsä pystyisikin mestaroimaan. Tässä on eräs monista elämän paradokseista, joita voi olla vaikea ymmärtää. Ne tuntuvatkin olevan asioita, joiden kanssa joudumme painimaan. Sitä mestarointia olen tehnyt pitkään monilla erilaisilla tavoilla. Pysyäkseni tolpillani, jaksaakseni.

Keravan kivisillalla tammikuussa 2016.

Kun kohtaa asian, joka tuntuu sillä hetkellä katastrofilta, on hetken shokissa. Ihminen alkaa ehkä kuten minä teen, miettiä selviytymisvaihtoehtoja, jotka tuskin toteutuvat tavalla, joilla niiden kuvittelee toteutuvan. Kun on vielä kieriskellyt ongelmissa vuosikaudet, alkaa tuntea myös syyllisyyttä ja häpeää. Syyllisyys tulee vanhoista kokemuksista, jotka ovat syntyneet ajasta, kun eli syyllistävän ja narsistisen ihmisen läheisyydessä. Emme näköjään oikein koskaan vapaudu kokemuksistamme.  Ne aktivoituvat vaikeilla hetkillä, varsinkin jos on olemassa vielä säikeitä menneeseen. Syyllisyyden kintereillä kiiruhtaa häpeä, se niin tuttu tunne myös menneiltä ajoilta. Minussa on varmasti paljonkin vikaa, kun minulle tapahtuu asioita, joita muut eivät tunnu kokevan.

Näistä kaikista asioista olen kirjoittanut paljon. Kirjoittamiseni on tavallaan ollut tärkeää terapiaa itselleni. Jotta jaksaisin eteenpäin. Kun möyrii omissa ongelmissa, hoitaa niitä asia kerrallaan kuntoon, ei paljon jaksa auttaa muita ehkä vielä suuremmissa ongelmissa olevia kanssaihmisiä. Saako niitä asioita edes koskaan kuntoon? Tietenkin olen yrittänyt tapani mukaan ulkoistaa asioita. Näen kaikessa kohtaamassani avun, jolla voin hetkeksi mitätöidä ongelmani. Loppujen lopuksi joudun ne käymään läpi enkä näe niistä vapautusta enkä tiedä, minne joudun.

Edellinen blogikirjoitukseni oli hiukan enteellinen. Unennäkö ehkä oikeasti ennustikin tulevaa, joka konkretisoitui pari päivää myöhemmin ja muutti kaiken suunnan. Umpikujasta tuli totta. Ehkä kaiken tarkoitus minun kohdallani onkin se, että minun on luovuttava kaikesta. Vai onko vain lopullisesti luovutettava ja annettava asioiden mennä eteenpäin omalla painollaan ottamatta sen enempää kantaa tilanteeseen. Lopetettava muille selittäminen, todettava vain faktat. Ihmiset ovat joka tapauksessa jo kaikonneet kauas tällaisesta luuserista. Nostaako jopa itsesääli päätään?

Olen alkanut herätä aamuyöstä pohdintaan. Miten ilmoitan tästä asiasta niille, joita asia koskettaa. Läheisimmät ihmiset tietävät, mutta nuo muut ovat juuri niitä, jotka syyllistävät, uhkailevat, kiusaavat. Riittää, että niitä on yksi. Saan taas pelätä sähköpostiviestejä. Minulla ei ole paljon aikaa. Toisaalta en vielä tiedä, miten tämä jatkuu. Ehkä on paras vain odottaa.

Pohdinnan jälkeen, kun palaan nukkumaan, alan nähdä unia. Ne ovat melkein kuin jatkoa noille edellisen blogini unille. Niissä on vahva symboliikka. Menen niissä kuitenkin vahvasti läpi rikkinäisten rakennusten. Niissä on paljon ihmisiä ja joku ystävä, joka muuttuu aina toiseksi. Niissä on myös linkki kaukaiseen työelämääni. Mutta ne eivät kerro, miten eteenpäin.

On ehkä vain jatkettava hetki kerrallaan, otettava vastaan, mitä eteen tulee. En oikeastaan jaksa nyt enempää. Voimani ovat vähissä. Samat oireet, joilla sairauteni alkoi syksyllä 2011, pyrkivät kehoni läpi. Se yksi lääke ei taida enää riittää.

Tuusulanjärvellä Alexin syntymäpäivän aamulla 16.2.2012

On ironista lukea nyt edellistä blogia tietäen tämän hetken tilanteen. Jotta tämä ei olisi liian synkkä kirjoitus. liitän tähän perään vanhasta blogistani kirjoitukseni samalta päivältä 2012.  Viime viikolla Alex täytti jo neljä vuotta.

Muutenkin kaikista ikävistä asioista huolimatta sen jälkeen on paljon vettä virtanut sillan alitse. Sukututkimukset ovat tuoneet paljon uusia asioita. Kirjoituksessa mainitsemani asiat ovat hyvin pitkälle selvinneet minulla asiakirjojen kautta.  Arvostakaamme perhettämme ja harrastuksiamme.

”20.2.2012  Sukua ennen ja nyt

Eilen tapasin ensimmäisen kerran tärkeän henkilön, kolmannen lapsenlapseni. Pikkuinen poikalapsi syntyi tyttäreni perheeseen torstaina iltapäivällä (16.2.2012 15.05). Tiedotin asiasta FB:ssä ja saamistani kommenteista näin selkeästi, kuinka iso ja iloinen asia on uuden ihmistaimen syntymä muillekin kuin asianosaisille. Lämmin kiitos vielä kerran kaikille!

Nyt kun minulla vihdoin on valokuvia, yritän saada kirjoitettua tännekin. Oikeastaan en ole edes aiemmin ehtinyt. Päivät ovat olleet niin sirpaleisia ja vanha nainen tarvitsee välillä lepoa. Enhän missään nimessä halua joutua uudelleen samaan kurimukseen, missä olin kuukausikaupalla. Kunto on mennyt huonoksi. Huomasin sen pari päivää sitten sauvakävelylenkillä. No, nyt sitä saan kyllä vahvistettua lumitöillä, kun lunta on viikon aikana tullut kymmeniä senttejä lisää. Eilen oli erityisen vaikea päivä, mutta mitäs me suomalaiset kaikkeen tottuneet. Sää kuin sää, kyllä me sen päihitämme. Hampaat irvessä mielen malttini säilyttäen raivasin iltapäivällä kotiin tullessani kunnan auraustraktorin pihalleni työntämät jääkokkareet pois, jotta sain ajettua pihalle. Lähtiessäni puolenpäivän jälkeen olin jo tyhjentänyt autopaikat kunnolla aamusta asti sataneesta lumesta.  Hyrylässä oli kaaos, tuskin pääsin kaupan pihalle ja kerran olin vähällä juuttua teiden risteykseen.

Jos en aiemmin edellisinä talvina ole tuntenut työtä kehossani, niin kyllä nyt tunnen. Yö oli vähän levoton. No ei se mitään, nyt aamulla odottivat samat työt. Lunta oli tullut saman verran ja sää oli muuttunut suojakeliksi. Kunnan auran jättämät valtavat jääkokkareet pitää nostaa käsin syrjään, jos vain jaksaa. Lumitöitä on luvassa myös tuleville päiville.

Hain eilen  mukaani vauvan isosiskon Annan ja sitten suuntasimme metsien keskelle tyttäreni luokse. Vauveli kiersi sylistä syliin tuijottaen kutakin sylissäpitäjää tiukasti sinisillä silmillään. Toivottavasti näin käy jatkossakin, että hänellä on monta syliä äidin ja isän lisäksi. Ajatelkaapa, että vuonna 2100 tämä pikkuinen on vasta 88 vuotias.

Mummi kun ajattelee tällaisia asioita, pitkälle tulevaisuuteen. Mutta myös taaksepäin. Varmaan tulevaisuudessakin joku on syvemmin kiinnostunut tämän päivän asioista.  Yhden viime viikon päivän vietin nimittäin Kuolemajärven kylän Karjalaisten kylässä Sirkiän talossa yrittäen selvittää, ketä kaikkia talossa silloin asui ja mikä heidän kohtalonsa oli. Rippikirjat antavat yllättävän paljon tietoa, kun jaksaa seurata niiden kautta talossa asuvia perhekuntia. Rippikirjassa on yleensä 5 vuotta. Aloitin jaksosta 1769-1775. Ajatelkaapa, että siitä on jo lähes 250 vuotta.

Täältä näet, mitä yleisellä tasolla Suomessa tapahtui 1700-luvulla. Jatkossa kaivelen varmaan lisääkin noita aikoja saadakseni enemmän tuntumaa aikakauteen. On hyvä tarkistaa myös henkikirjat saadakseen lisätietoa. Nimittäin Kuolemajärvi-säätiön vuonna 1957 julkaisema Kuolemajärvi historia, muistelmia ja kuvauksia kertoo väestömäärien kehityksestä. Siinä viitataan vuoteen 1754, jolloin Kuolemajärven kappelissa oli henkikirjojen mukaan 1201 asukasta ja vuonna 1810 rippikirjan mukaan 2446 henkeä. Sirkiän talossa kuoli vuonna 1775 aika monta lasta ja yritin etsiä sille selvitystä. Em. kirjassa kuitenkin kerrotaan, että 1770-luku oli harvinainen siitä, että kuolleisuus ei ylittänyt syntyvyyttä. Tukea en saanut myöskään syntyneiden, kuolleiden ja vihittyjen luetteloista. Tässä on hyvä myös muistaa, että Turun rauhasta vuonna 1743 lähtien alue kuului Venäjälle kuten koko Kymijoen itäpuolinen ja Saimaan eteläpuolinen alue.  Olemme vanhassa Suomessa.

Sirkiän talon vanhana isäntänä ja rippikirjaan ensimmäiseksi merkittynä oli tuolloin vuonna 1769 Yrjö Simonpoika, syntynyt todennäköisesti noin vuonna 1700. Hän kuoli maaliskuussa 1772. Samassa taloudessa asui myös hänen poikansa, nuori isäntä Tuomas Yrjönpoika, joka oli syntynyt vuonna 1735 isänsä Yrjön 1. avioliitosta vaimon kanssa, josta ei ole löytynyt tarkempia tietoja.  Muita asukkaita olivat Tuomaksen vaimo Kristiina Tahvontytär ja heidän lapsensa Eeva s. 1767 ja Juhana s. 1770. Molemmat lapset kuolivat vuonna 1775 rippikirjan merkinnän mukaan. En löytänyt heitä kuitenkaan kuolleiden luettelosta, olisiko papilta merkintä unohtunut vai olisiko se ollut käytäntö?

Nimittäin talossa asui myös vanhaisäntä Yrjön nuorempi vuonna 1749 syntynyt poika Tahvo tämän toisesta avioliitosta, vaimo Maria Pietarintytär s. 1752 ja lapset Katri (s.1771), Yrjö (s. 1772) ja Mikko (s. 1774). Katri ja Yrjö on myös merkitty kuolleiksi vuonna 1775. Jotakin epäselvää heidän osaltaan on, koska seuraavassa rippikirjassa 1776 - 1783 he vielä näkyvät ja Katrin perään on kuolinvuodeksi kirjoitettu 1776 ja Yrjön osalta 17. Kommunikaatio ei ole oikein pelannut ilmoittajan ja kirjaajan välillä. Tämä vain osoittaa, kuinka vaikeaa ja hidasta on seurata alkuperäisistä kirjoista ihmisen elinkaarta. Virheitä esiintyy paljon ja osa virheistä jatkaa elämäänsä sitten muissa sukututkimuksissa, jollei asiaa ole tutkittu useamman henkilön toimesta. Toisaalta kaikki ei ehkä ole enää edes kovin kiinnostavaa. Sitkeä sissi haluaa kuitenkin kaivaa kaikki poterot,

Talossa asui kolmaskin perhe nimittäin Isak Löppösen 4-lapsinen perhe. Toisissa lähteissä perhe on Leppänen. Miten he liittyvät Sirkiöihin? Aikamoinen sarka minullakin on edessä, jos jatkan pitkäjänteisesti ja laajasti tällä saralla. Katsotaan, miten mummon käy?

Aurinkokin pilkahti jo näkyviin. On aika valmistautua päivän muihin tehtäviin.”

Mites nyt? Kotipihalla 13.2.2016.

Arkista aherrusta ennen luopumista

Aika huristaa ohitse aivan liian nopeasti. Asioita jää tekemättä, vaikka tekeekin paljon koko ajan. Perjantaina aamupäivällä siivosimme sisareni Heljän kanssa autotallin ja ulkovaraston. Oli hienoa saada kertaheitolla paljon tavaraa pois, paljon pelkkää roinaa siirtyi roskapusseihin odottamaan, että mahtuisivat roskalaatikkoon. Keräsimme kaikki kukkaruukut muistakin säilytystiloista autotalliin, josta niitä voivat halukkaat viedä itselleen. Minulla on vuosien mittaan ollut paljon enemmän sisäkukkia, joita nyt olen viime vuosina siis lahjakkaasti hävittänyt laiminlyömällä niitä. Maalipurkit, joista osa jo aiempien omistajien ajoilta odottavat nyt, että saan vietyä ne jonnekin ongelmajätteiden keräykseen. Pihatyöt jäivät tällä kertaa myöhemmäksi. Tämä on ensimmäinen kesä pitkiin aikoihin, kun en ole samalla tavalla kuin aina aiemmin nauttinut pihastani. Näkymä on nyt vain harvoin ilahduttanut silmiäni ja tehnyt minut onnelliseksi. Syy on pääasiassa siinä, että vasta nyt aivan kesän lopussa olisin jaksanut puuhata siellä. Ehkä hyvä näin. Helpottaa edessä olevaa luopumista.

Valmistaudun pikku hiljaa uuteen elämänvaiheeseen. Välillä vieläkin kirpaisee, mutta on kuitenkin jännittävää odottaa, mitä tuleman pitää, tulee sitten mitä tahansa. Kun vaan säilyttäisin oman mielenrauhansa kaikissa eteen tulevissa käänteissä. Tässä on taas yksi elämäni paradoksi. Tiedän, että elämä päättyy aikanaan eikä minun oikeastaan tarvitse huolehtia sen enempää, koska elämä kantaa. Toisaalta pidän tavallaan kiinni entisestä, saavutetusta, en halua luovuttaa kaikkea.

Tässä kuva loppusyksyltä 2000, jolloin olimme heinäkuun lopussa muuttaneet Tuusulaan. Kuvassa tyttäreni Christina odottaa Arttua, joka syntyi joulukuussa 2000.

Tähän mennessä olen luovuttanut jo paljon, mennyt aimo taipaleen eteenpäin. On varmaan todella inhimillistä yrittää juurtua jonnekin. Keskustelin tästä sisareni kanssa, kun aiheeksi taas kerran tuli KOTI. Nyt tajusin välähdyksessä sen, että olen todella yrittänyt juurtua tänne, nykyiselle kotiseudulleni, asuntooni, tähän taloon, puutarhaan ja ympäristöön. Juurtumista jonnekin ei ole minulle aiemminkaan suotu.  Eikä se ole edes tarpeenkaan. Ihmisellä vain on usein kova tarve työntää juurensa jonnekin, rakentaa koti.  Harva saa sellaisen onnen, että voi jäädä synnyinseudulleen koko iäkseen. Osa meistä on koko ikänsä pakolaisia, evakkoja. Olen sen omalta kohdaltani ymmärtänyt. Minun kotini on omassa itsessäni, olen tulevaisuudessa sitten missä tahansa.

Isotäti Heljäkin sai iloita Allun seurasta, kunhan olivat ensin tutustuneet.