Oppia ikä kaikki

Tällä viikolla paineet ovat vähän helpottaneet, kun pari asiaa on onneksi kehittynyt eteenpäin ja parempaan suuntaan.  Voin hetken hengähtää ja paneutua muihin asioihin. Syksyisin on kotonakin paljon työtä ja tänä vuonna on todella paljon jäänyt kesken kaiken harmituksen takia. Piha on kauhean näköinen, kun on tullut tehtyä vain kaikki pakollinen. Eihän tässä ole mitään uutta, kesän 2011 jälkeen kaikki on tavallaan ollut vain alaspäinmenoa. Toisaalta minun ei pidä juuttua näihin asioihin tämän syvemmälti.

Viime sunnuntain tervehdyspuheeni Kuolemajärvi-juhlilla Turussa meni hyvin.  Voit käydä lukemassa puheeni täältä. Tässä iässä tuntee itsensä ja tietää, mitkä ovat omia ongelmakohtia. Siksi valmistelin ensin puhetta mielessäni.  Jossakin vaiheessa kirjoitin sen.  Mietin sitä silloin tällöin nukkumaan mennessäni ja aamuvarhain. Aika vähän se muuttui alkuperäisestä, lähinnä tiivistyi ja selkeni. Sanoma oli koko ajan sama. Lisäsin siihen väliotsikot tositilanteeseen, jotta silloin pystyisin siirtymään luontevasti asiasta seuraavaan. Kaksi kertaa koko aikana luin sen ääneen mitatakseni siihen menevän ajan. Viimeisinä päivinä korjasin vielä virheitä ja printtasin lopullisen version. Enpä olisi muuta ehtinytkään. Muut asiat sotkivat valmistautumista. Joka tapauksessa sitten oli vain jätettävä se sivuun ja otettava esille vasta siellä Turun VPK:n talossa juhlan alkumetreillä.

Oli ihana nähdä siellä ystäviä ja tuttuja vuosien varrelta. Joillekin ehdin sanoa, että tarkoitan sitten teitä puheessani.  Siinä sain pienen jännitykseni poistumaan. Enpä sieltä puhujanpöntöstä sitten nähnyt oikein mitään. Se oli kuin suojamuuri ympärilläni, mikrofoni oli liian ylhäällä enkä ollut ollenkaan varma, että puheeni kuului. Enkä siis edes nähnyt yleisöä. Mieluummin olisin pitänyt puheen vapaasti liikkuen.  Olihan se silti kokemus, itse asiassa hirveän hieno kokemus. Moni tuli väliajalla kiittämään, puheeni oli koskettanut heitä. 

Eilen 15.9. tuli Karjala-lehti.  Oli hienoa lukea toimittaja Taina Saarisen artikkeli juhlista otsikolla ”Kuolemajärvi-juhlassa Turussa painotettiin keskinäistä arvostusta.”  Puheeni sai jutussa aika suuren painon. Sydämeni hypähti ja tuntui vähän samalta kuin aikoinaan ensimmäisen taidenäyttelyn avajaispäivänä melkein tasan kymmenen vuotta sitten, olin hetken kuin pilven päällä. En ollut odottanut, että sitä edes mainittaisiin. 

Elämäni kaksijakoisuus tuli viime viikon aikana todella selkeästi näkyviin kuten se on tullut usein ennenkin. Toisaalta taistelen vaikeiden asioiden kanssa, mutta onneksi niistä huolimatta pysyn kiinni elämässä ja kaikissa hyvissä asioissa. Siitä olen kiitollinen. Elämäni on tasaista ja ei-tasaista yhtä aikaa. Se on yhtä mäkistä kuin oli aikoinaan koulumatkani linja-autossa Rengon ja Hämeenlinnan välillä ennen kuin uusi 10-tie valmistui joskus 1960-luvun alkupuolella. 

Matkalla Turkuun. Upeita maisemia.

Tällä viikolla oikeastaan vasta tajusin, kuinka paljon asioiden sekava tila vaikuttaa minuun ja keskittymiskykyyni. Paljon asioita jää tekemättä, kun ajatukset harhailevat milloin missäkin.

Oli hienoa, että ystäväni oli tällä kertaa Turun keikalla autokuskina, kun yleensä minä hoidan sen puolen. Kun istun vieressä autossa, en koskaan osallistu ajamiseen ollenkaan paitsi toimin oppaana tarvittaessa. Here-karttapalvelu kännykässä on mahtava apu matkoilla. En paina enää kovin tarkkaan teitä ja reittejä mieleeni. Eksyminen on tullut tutuksi vuosien varrella. Nyt kaikki meni hyvin ja löysimme parkkipaikan lähistöltä. Viime vuonna samaisiin juhliin mennessämme ajoin pari kertaa harhaan ja jouduin tuskailemaan tuntemattomassa paikassa. Mukanani olleet kolme miestä eivät pystyneet auttamaan. Onneksi silloin lopulta löysin oikealle kadulle, jonne jätin vanhemmat herrat ja sitten lähdin etsimään parkkipaikkaa, joka löytyi onneksi läheltä. 

Kuolemajärvi-juhlat olivat aikoinaan kaksipäiväisiä. Tässä ottamassani kuvassa ovat tanssit samaisella VPK:n talolla meneillään. Äitini serkut, kaksoset  Alma ja Aili ovat yhdessä tanssimassa. Vuosi on 1991.

Äitini tulossa tanssimasta serkkunsa Taavin kanssa, joka on samaa sisarussarjaa kuin Alma ja Aili. Vuosi on tässä 1992.

Koska tapani on palata vuosien takaisiin kirjoituksiini, liitän tähän päätteeksi vanhoista blogeistani tasan kuusi vuotta sitten kirjoittamani. Kyllä ikäluulot ovat sittemmin karisseet.

16.9.2010

Ikäluulo

Tehän kaikki tiedätte, mitä on ikäkuulo? Väitän, että minulla ei ole sitä vielä, mutta ilmiö on tullut vuosien mittaan tutuksi muutaman vanhemman ihmisen myötä. He eivät todellakaan kuule hyvin. Joku saattaa kuulla toisella korvalla, joku ymmärtää puheen huulilta. Mutta kun oletamme, että he eivät kuule ja sanomme jotakin sellaista, jota heidän ei pitäisikään kuulla, he varmasti kuulevat sen. Monet nuoremmatkin kärsivät tästä, mutta silloin sitä kutsutaankin valikoivaksi kuuloksi. Soppa on silloin valmis eivätkä selitykset auta.

Mutta otsikon  k  ei ole muuttunut vahingossa l:ksi. Eilen nimittäin tiedostin kärsiväni ikäluulosta. Kuljen tänä syksynä  keskellä viikkoa yliopistolle Helsinkiin, ensin kerran viikossa, myöhemmin kaksi kertaa. Suomen taidehistorian praktikum ehti alkaa viime viikolla, mutta minä pääsin mukaan vasta tänään. Olen tapani mukaan lähtenyt taas soitellen mukaan kuvitellen itsestäni ehkä liikoja.

”Opiskelija kykenee soveltamaan taidehistorian teorioita ja metodeja Suomen taidehistorian erityiskysymyksiin. Hän kykenee analysoimaan taideteoksia ja valikoimaan kuhunkin aiheeseen ja lähestymistapaan sopivat teoriat ja tutkimusmenetelmät. Opiskelija pystyy argumentoimaan ajatuksensa jäsennellysti ja perustelemaan näkökantansa. Hän oppii työskentelemään ryhmässä sekä antamaan että vastaanottamaan palautetta.”

Olen lainannut kuvauksen suoraan opintokokonaisuuden  taidehistorian praktikum osuudesta.  Jo ennen tunnille menoa mietin valintaani lukiessani ja miettiessäni vastauksia  1. lukutehtävään. Olin totta kai hyvin innoissani, mutta ajattelin sitä, opinko koskaan puhumaan aiheesta rauhallisesti ja viisaasti, opinko argumentoimaan. Osaanko ottaa puheessa hämäläisen harkitsevamman minäni käyttöön, kun se minulla kuitenkin on? Opinko koskaan löytämään olennaisen moninaisuudesta. Mutta toisaalta, tämähän on yksin minun opiskeluni. Pienessä ryhmässä on mahdottoman hyvä olla mukana ja oppia myös muilta. Jo näin alussa sain vastauksia viime lukukaudella heränneisiin kysymyksiin. Ja olen edelleen innoissani. 

Äitini ensimmäistä kertaa kotipaikallaan sotien jälkeen. Vuosi on 1977. Tämän mainitsin puheessani. Kuvan on ottanut sisareni Heljä.

Erehdyin eilen bussien aikatauluista. Odotin 15 minuuttia pysäkillä, sitten palasin kotiin ja hain autoni ja menin sillä Helsinkiin. Tiesin, että iltapäivällä Airbus A380, maailman suurin matkustajakone on tulossa lentokentälle, mutta muistin sen vasta kun lähestyin lentokentän liittymää. Liikenne oli ruuhkautunut. Jopa moottoritien penkoille oli pysäköity autoja. Ehdin kuitenkin ajoissa tunnille. Kun sitten kahdeksan jälkeen pimeässä ja vesisateessa lähdin Kisahallin kentältä kotiin, ajoin kääntyessäni Helsinginkadulle raitiovaunukiskoille enkä ajokaistalle. Tulin sieltä pysäkkien jälkeen nolona takaisin kadulle.  Tässä on lisää  sitä ikäluuloa, kun kuvittelee olevansa vielä nuori ja fiksu ja kelpaavansa vielä ties mihin.

Tässä olen äitini, enoni ja tämän vaimon kanssa omalla ensimmäisellä Karjalan matkallani 1991. Sillä matkalla pääsin käymään myös Kuolemajärven lisäksi Muolaassa, koska teimme matkaa yhdessä muolaalaisen Luukan suvun kanssa.

Tänään olen sitten kyseenalaistanut mielessäni paljonkin asioita. Tosiasiahan on, että vanheneminen ei ole kivaa, vaikka melkein kaikki tuntemani ihmiset haluavat tavallaan kieltää sen. Kaikki virheet, joita toki nuoretkin tekevät, kaikki töppöilyt johtuvat siitä, että, että on tullut lisää ikää. Niinhän se ei ole, mutta ihminen itse (ainakin minä) on oman itsensä pahin arvostelija.  Kuinka helppoa olisikaan asettautua vanhenevan arvokkaan rouvan? tavoin lokoisasti kodin seinien sisäpuolelle ja kulkea jatkossa vain valmiiksi tallattuja polkuja. Onneksi kunto sentään on vielä säilynyt. Aloitin kuntosalin syyskuun alusta ystävieni kanssa. Olemme käyneet vuorotellen venytyksessä, zumbassa ja spinningissä. Viimeksi tunnin teemaspinningissä harjoiteltiin vauhtikestävyyttä. Vetäjä luuli meidän (=ehkä minun) läkähtyvän, mutta se ei tuntunut lähes missään (paitsi hikoilutti kovasti). Olisiko niin, että terveelle ihmiselle, aivojen monipuolinen rasittaminen on rasittavampaa ja vaativampaa kuin raskas liikunta? Yhtä kaikki sekin lienee samaa ikäluuloa.

Mennyt, tämä hetki ja tuleva

Aika on omituinen käsite. Joskus lapsena sitä ei paljon ajatellut, mutta vanhemmiten se tulee usein mieleen. Olen toden totta heittänyt tavallaan romukoppaan vanhat aikakäsitteeni kuten monet muutkin ihmiselämää rajoittavat käsitykset.  En kuitenkaan tarkoita, että olisin ryhtynyt minkäänlaiseksi anarkistiksi tai kuuluisin jonkinlaisiin yhteiskunnasta pudottautuneiden ryhmään. Olen vain asioiden ja käsitteiden kyseenalaistaja. Omat käsitykseni ovat osa minua, mutta joskus ne saattavat pulpahtaa esille äkkijyrkkyytenä jonkin asian herättäminä. Muut eivät sitä ehkä huomaa, mutta huomaan itse ja tiedän syynkin, mistä käyttäytymiseni tulee. Tosin useimmiten osaan aika hyvin hillitä itseni. Olen muuten parhaiten oppinut hallitsemaan käyttäytymistäni Facebookissa, jossa ylilyönnit eniten osuvat silmille. Joskus on tosin vaikea pysytellä nahoissaan ja olla rauhallinen, kun mediasta hyppää silmille tyhmyyksiä. Se on kovin yleistä juuri nyt. Ihmisten ei toki tarvitse pidätellä mielipiteitään ja ennakkoluulojaan sekä tietämättömyyttään. Minä teen sen kuitenkin. En lähde mukaan, vaikka joskus mieli tekisi.

Olen kovin usein kehunut täällä Facebookia. Onhan se ihmisten oma julkaisu, jonka itse kukin voi tehdä omannäköisekseen. Se on eräänlainen verkossa toimiva yleisaviisi. Pinnallinen tosin, mutta vielä pinnallisempia ovat Instagram ja Twitter. Tavalliset ihmiset tunkeutuvat lehdentekijöiden ja journalismin maailmaan. Se asettaa ”oikeille” toimittajille uskomattoman vaativia haasteita.

Aiemmin mietin blogeissani paljon enemmän ajankohtaisia asioita. Se on loppujen lopuksi loputon suo, joten myöhemmin olen päätynyt enemmänkin ilottelemaan omien aiheideni parissa. Vanhemmiten myös asioiden tärkeysjärjestys muuttuu, ettei enää halua lähteä minkään turhanpäiväisen virvatulen perässä.

Tänään Facebook toi jaettavaksi pari menneiden vuosien blogiani. Tämän toisen joudun upottamaan tähän uuteen ennen sen jakamista.  Toisen jaoin jo aamulla Facebookissa uudelleen. Se kertoi omasta lapsuuden kotikylästäni otsikolla "Maalaiskylän väkeä". Tämä varhaisempi kertoo kuten usein blogini tähän aikaan vuodesta talven tulosta ja omasta elämästäni. Näissä kirjoituksissa äänen saavat mennyt, tämä hetki ja tuleva.

Kuvat ovat seloitus vanhaa ja uutta.

”21.11.2010

Aamun kautta kuljen

Aamulla heti herättyäni vedän isojen ikkunoiden sälekaihtimet ylös ja annan ulkomaailman tulla luokseni. Eläimet odottavat jo uutta erää auringonkukansiemeniä ja pähkinöitä. Kun vien ne sinne, kuulen niiden sirkutuksen ja otan sen vastaan kiitoksena. Aamun sanomalehteä lukiessani joudun joskus ihmetyksen, joskus pahan mielen valtaan. Ymmärrän hyvin, miksi median antama tieto ja tapa, millä se annetaan saattaa joskus ärsyttää minua. Luen ensin paikallisen sanomalehden ja huomaan monta asiaa, joihin haluaisin osallistua, mutta en välttämättä voikaan. Lukiessani Helsingin Sanomia kuljen useimmiten ensin epäkohtien ja kiehuvan maailman tuskan läpi ja voin melkein pahoin. Kulttuuri ja taide rauhoittavat mieleni ja niihin sivuihin paneudunkin tarkemmin ja nautin. Saksetkin käyvät, kun leikkaan niitä iänikuisia lehtileikkeitäni, joista useasta voisin aloittaa uuden tarinan.

Osa kuvista viittaa 13.11.2010 meidän, avoimen yliopiston taidehistorian opiskelijoiden Turkuun tekemään ekskursioon ja vierailuumme kuvataiteilija Jan-Erik Anderssonin kodissa "Life on the Leaf" Hirvensalossa.

Aamuhetket ovat kullan kalliita. Viime aikoina en ole tahtonut ehtiä edes aamulenkeille. Nyt olisi kuitenkin taas niiden aika, kun puutarhatyöt jäävät lumen alle.  Keskellä viikkoa satanut lumi on pysynyt hyvin, jopa puiden oksat ovat edelleen lumikerroksen alla. Näyt ovat siis edelleen hyvin valokuvauksellisia. On vaikea uskoa, että olemme taas talvessa, seuraavassa ikään kuin vähän aikaa sitten olleen, edellisen jälkeen. Kotona ympäröivän lumen korostaman hiljaisuuden keskellä, marraskuun hämäryydessä on myös mukava käpertyä sohvalle lukemaan.

Aamulla pysähdyn myös usein hymyillen (varmaan tyhmästi) tuijottamaan ulos, ehkä männyn latvaan lennähtänyttä harakkaa tai lumen painosta maahan vajonnutta kultapiiskun vartta (jätin ne tarkoituksella tänä vuonna leikkaamatta alas). Mietin sitä, kuinka onnellinen olenkaan ja että minun on pyrittävä edelleenkin vaalimaan sitä onneani. 

Ymmärrän hyvin sellaisia ihmisiä, jotka haluavan paeta täältä ruuhka-Suomesta jonnekin pienen kylän rauhaan, keskelle metsää. Tieto ei ole pahasta, jos sitä pystyy itse rajoittamaan kuten opiskelussa. Se tieto, mitä media vyöryttää eteemme värittäen sen haluamallaan tavalla, on rasite. Tarkoituksella katselen uutisia televisiosta vain hyvin harvoin. Kauan sitten lakkasin ostamasta iltapäivälehtiä. Mutta luen edelleen aamuisin päivän lehdet. Minun on vaikea luopua niistä, mutta teen sen varmaan sitten, jos ja kun nekin alkavat tehdä minut liian levottomaksi. Seuraan hyvin tarkkaan niiden kehitystä. Sisareni tilasi minulle joksikin aikaa myös Hämeen Sanomat. Siinä on joskus Rengon uutisia, mitkä kiinnostavat minua.

Turun linna näkyi mukavasti talolle.

Kun viime talvena saimme ylenpalttisesti lunta, lehdissä lietsottiin runsaasti ihmisen mieliin kauhukuvia lumen alle sortuvista katoista ja lumen sulaessa talon pohjarakenteisiin valuvista vesistä, että minäkin menin lankaan. Toisaalta olen nyt kiitollinen niistä jutuista, sillä ne tekivät minusta erittäin kriittisen enkä enää toiste mene samaan ansaan. Tänä  talvena meillä päin kirjoitetaan varmaan paljon lumenaurauksesta. Tänään jo yleisönosastossa pyydettiin (keravalainen), että auran terä nostettaisiin ylös hänen talonsa kohdalla, jotta lumipenkkaa ei siirrettäisi siihen. Siitä minäkin olisin voinut valittaa viime vuonna, kun väänsin niitä jäätyneitä kasoja talon edestä, jotta olisin päässyt autolla pois pihalta. Aura kun tuli yleensä vasta sen jälkeen, kun olin tehnyt lumityöt. Tänä talvena ongelmat lienevät toiset, auraus tehdään vasta päivien päästä, koska varat on kulutettu ja kalustoa on pienennetty. En kuitenkaan lähde kritisoimaan lehtien palstoille, mutta jos on tarvis, jätän jatkossa lehden tilaamatta, jos suurin osa sen sisällöstä ei enää tyydytä minua.

Olen kirjoitellut opiskelumuistiinpanojani puhtaaksi ja samalla kaivannut niihin liittyvää kuva- aineistoa netistä tai sitten unohtunut välillä lukemaan jotakin kirjaa. Kerros kerrokselta opittava asia kuoriutuu, vaikka luulen, että en kuitenkaan pysty saamaan siitä mitään älykästä esseetä aikaiseksi sitten kun sen aika on. 

Korppoon madonna Kansallismuseossa.

Kun iltamyöhään paneudun näihin asioihin tai vaikkapa tultuani kotiin myöhään iltaluennon jälkeen, nukun usein levottomasti. Toissa yönä näin unta kirkkojen keskiaikaisista veistoksista, joita viime torstain luento käsitteli. Minustakin on täydellisen omituista, että ne tylsät, kuluneet, rikkinäiset, vajavaiset patsaat heräävät sillä tavalla eloon. Jopa niin, että uneksin kirjoittavani esseeni niistä. Se ei ehkä toteudu vaan on vain yksi vaihtoehto. Ideat on kuitenkin hyvä kirjoittaa muistiin. Niitä veistoksia on Suomessa varastoissa pilvin pimein eikä kukaan muu kuin tutkijat ole niistä kiinnostuneita. Ne eivät ole minuakaan kovasti kiinnostaneet tähän saakka, vaikka olen kuvablogiin joskus niistä kuvia 

tuonutkin. 

Oli muuten ihailtavaa, miten innostunut luennoitsijamme Elina Räsänen meni sisälle aiheeseensa, mutta hänpä onkin viime vuonna väitellyt siitä:

Elina Räsänen: Ruumiillinen esine, materiaalinen suku. Tutkimus Pyhä Anna itse kolmantena -aiheisista puuveistoksista Suomessa. Suomen muinaismuistoyhdistyksen aikakauskirja 116, Helsinki 2009.

Omituista on kautta aikojen ollut se huomio, että minkä taakseen jättää, sen saattaa edestään löytää. Niin kuin kun viikko sitten Turun ekskursiolla Turun taidemuseolla esittelin opiskelukaverini Mariikan kanssa muulle ryhmälle Ellen Danielson-Gambogin maalausta ”Viinitarhassa”. Olin kuvannut kyseistä teosta salaa Didrichsenin ”Italian valossa”- näyttelyssä kesällä 2007.  Aiheen valinta museoesittelylle ei ollut minun tekemäni vaan opettajiemme. 

Turha on siis huolehtia etukäteen aiheista, ne tulevat sitten eteen luontevasti. Valinta on aina se vaikein. Toisaalta nyt kirjoitusaiheet vielä annetaan ja saa valita muutamasta vaihtoehdosta. Oman valintansa kanssa sitten on alettava käydä keskustelua kunhan ensin on löytänyt tarkastelulleen näkökulman.”